Oikea taivas

Se nousi kuin ukkospilvi. Se iski kuin salama. Viha. Vihapuhe.

Vastaukset eivät ankaruudessaan jääneet jälkeen.

Paljon jyrkkää puhetta suvaitsevaisuudesta, monikulttuurisuudesta, erilaisuudesta. Mielipidemyrsky, jossa vahinkoja on tullut kaikille osapuolille. Vaurioiden tarkempi arviointi lienee vuorossa vasta, kun kuohunta on asettunut.

On puhuttu lyhyillä virkkeillä isoista asioista, jotka eivät mahdu yhteen twiittaukseen tai repliikkiin.

Sananvapautta on myös sellaisten asioiden sanominen, jotka eivät ole miellyttäviä. Sananvapautta ei ole erimielisen kumppanin leimaaminen ja vähättely. 

Sananvapaus saattaa edellyttää sitä, että eri osapuolien on maltettava mielensä ja kuunneltava toisiaan. Kuunneltava, eikä puhuttava päälle. Vaikeaa. Sananvapauden ja vihapuheen välillä eron pitää olla selvä.

Normeja ja sääntöjä on helppo rakentaa. Häthätää kyhättyä sääntöäkin voidaan puolustaa, vaikka aika olisi jo ajanut sen ohi, sillä se on sääntö, jotakin isompaa.  Normit ja säännöt ovat tapa hallita. 

Kuinka paljon hallitsemista me tarvitsemme? Kuinka paljon säätelyä ja ohjausta me suostumme ottamaan vastaan? Minkälaisia sääntöjen pitäisi olla, että ne hyväksyttäisiin?

On niin helppo sanoa: tämä on oikein. Vain tämä on oikein. Puut kasvavat alhaalta ylös, eivät niinkuin veden peilissä, ylhäältä alaspäin. 

Näin kuuluu olla ja tehdä. Älykkäät ihmiset laativat ohjeita, joita älykkäiden ihmisten oletetaan osaavan noudattaa. 

Kun mieli on kirkas ja ajatus selkeä, on helppo olla niin kuin kuuluu. Entä sitten, kun väsymys, masennus tai elämän karikot jäytävät voimia?

Vihapuheen asemesta pitäisi raivata tilaa rakkaudelle. Lähimmäisenrakkaudelle, perheen sisäiselle rakkaudelle, rakkaudelle kaikissa muodoissaan. Rohkealle ja ennakkoluulottomalle rakkaudelle.

Kuvakirjoissa taivas on aina sininen, mutta oikealla taivaalla on monta erilaista, oikeaa väriä. 

Tarkoittaako se sitä, että taivas on avoinna kaikenlaisille ajatuksille ja kaikenlaiselle rakkaudelle?

Rotua ja luonnetta

Mies – parhaassa, kokemuksen ryydittämässä iässä, aito verkkarimies – puhua jupisee naapurin kanssa. Luottamukselliset saadaan puitua. Sitten ääni voimistuu ja alkaa haltioitunut kehuminen.

-       Kyllä miun täytyy sanoa, että heti mie siitä tykkäsin. Oli sitä niin mukava käsitellä, tykkäsin kyllä heti alusta… Kyllä niin sopi käteen.

-       No mikä sitä rouvaa niin naorattaa? Mies katsoo sivuun, huomaa hymyni, kääntyy jatkamaan.

-       Niin, poeka kun oli ostanna uuden auton, en olis uskonu, että se niin hyvin totteli. Kyllä mie siitä niin tykkäsin, vaikka mersumies olenkin.

Eihän ne eukoistaan puhu.

Eikä uusista rakkauksistaan, jos sellaisia vaikka olisi.

Ei niistä avauduta kyläkaupan kahvipöydässä tai pilsnerillä.

Mersut ja muut menopelit, onkohan ennen turistu hevosista samalla tavalla. Ehkä ei, ei ainakaan tällä kyläkaupalla.

Kunnon mies kehuu naistaan, jos on aivan pakko, enemmän epäsuorasti kuin suoraan. Emännän kalakeitto on maakunnan parasta, pottuvoi pehmeintä tällä puolen maapallon eikä semmoista leipää muualla osata ollenkaan. Mieluummin on senkin verran kehumatta, ettei luulla tyhjännaurajaksi.

Ei emäntiä kaupalla näe. Tai jos näkee, häthätää keräävät kantamuksensa ja kiiruhtavat lieden ääreen. Hoppua pitää, että ehtii navetalle ja pyykkinarulle. Ja pihahommiin, katiskalle, marttoihin, marjametsään, vaikka minne.

Mistä ne ukot puhuvat? Autoista ja traktoreista. Kalaonnesta ja mettähommista.

Sitä samaa vuodesta toiseen. Istuksivat kaupalla, poissa muusta pahanteosta.

Naiselta kysytään rotua ja luonnetta, että noiden kanssa jaksaa.

Kuvan hanuristi ei millään tavalla liity jutun ukkoihin. Mukava mies.