Taidekeskus Salmela 2025 - taiteen tarinassa

Salmela, osa taiteen ja taiteilijuuden tarinaa 

 

Taide on olemassa, jotta me olisimme. Taide on tärkein osa elämää.  

Taide kertoo historiaa – tavoilla, joita emme edes aina tule ajatelleeksi. 

 

Ateneumin suurnäyttelyt Gothic Modern ja Rajojen rikkojat ovat jääneet mieleen tapahtumina, joiden viesti ei ole vain taitavan ja taidokkaan työn esittely. Molemmissa näyttelyissä kerrotaan samalla taiteilijuuden tarinaa. Nämä tarinat alkavat 1800-luvulta, mutta niitä on kerrottu jo paljon aikaisemminkin.  

 

Tanskalainen Bertha Wegman maalasi 1882 sisarensa muotokuvan. 
Ateneumin Rajojen Rikkojat -näyttelystä. 

Entisajan naiset rikkoivat rajoja antautuessaan taiteelliselle uralle. Naisen tehtäviin ei taide kuulunut, vaikka naisen työ on aina ollut arkisen taiteen tuottamista: kauniit tekstiilit, siisti ja kauniisti sisustettu koti, elämänpiirin kaikkinainen järjestys ovat todellista taidetta nekin.

Naiseuden arkitodellisuus nousee näkyviin 1800-luvun taideteoksissa. Sävyisä neito huolehtii vanhemmistaan, nuori vaimo miehestään, äiti imettää lastaan. Naisen työ on käden työtä ja sitä tehdään lähes tauotta. Nainen ompelee, keskittynyt työ pistojen parissa sujuu samalla, kun nainen on taiteilijan mallina. 

Pieni tyttö neuloo kulkiessaan, kantaa käsissään kudinta, nostaa hetkeksi kuuliaisen katseensa työstä, kun taiteilija sitä pyytää. 

Saksalainen Minna Heeren ja kutova tyttö, 1854 

Rajojen rikkojat olivat kaikki naisia ja se oli sensaatio. Taiteelle omistautuneet naiset kokivat ankariakin kohtaloita, lahjakkuus ei taannut varallisuutta eikä ehkä aina arvostettua asemaa. Taiteilijat uhmasivat aikaansa ja ajan käsityksiä naisen asemasta. Rautatieverkon kehittyminen helpotti liikkumista, vaikka matkanteko oli vielä verkkaista.  Muoti edellytti työläiden korsettien ja vannehameiden käyttöä, myöhemmin tapakulttuuria alettiin uhmata, onneksi. 

Olisin halunnut tavata heidät, mutta olisinko osannut kysyä oikeita kysymyksiä? 

 

Fanny Churberg on tunnetuimpia kultakauden taiteilijoita. 

Naisen – varakkaan tai varattoman – tie taideopintoihin oli hankala. Yliopisto tarjosi opetusta vain miehille, naisten oli turvauduttava yksityisiin oppilaitoksiin, esimerkiksi Adolf von Beckerin perustamaan Becker-akatemiaan tai Turun piirustuskoulussa opettaneen Robert Wilhelm Ekmanin opetukseen. 

 

Düsseldorfin, Pariisin ja muiden metropolien taidekoulut hyväksyivät naisia oppilaikseen, mutta naisten opintiellä oli sielläkin esteitä, korkeampia lukukausimaksuja ja muita rajoituksia.  Tarvittiin tukijoita, oli oltava rohkea. 

 

Taiteilijan toimeentulo tuskin on nykyäänkään ruhtinaallista, mutta 1800-luvulla avioliitto saattoi hankaloittaa etenemistä tai jopa lopettaa taiteilijanuran. 

 

Aleksandra Frosterus-Såltin  1837-1916.  
Ateneumin Rajojen rikkojat -näyttelystä. 

Sisukkaita poikkeuksiakin on. Aleksandra Frosterus-Såltin jäi nuorena leskeksi. Kolmen lapsen yksinhuoltaja selviytyi, uransa aikana hän maalasi 68 alttaritaulua ja toimi kuvittajana. Toinen menestyjä on ollut Venny Soldan-Brofelt, maalari ja uuttera kuvittaja. 

 

Nainen, taiteen keskiössä Salmelassa 

Kesän parhaita merkkejä on Taidekeskus Salmelan näyttelyiden avautuminen. Kesäkuun alusta elokuun ensimmäisille viikoille riittää Mäntyharjun vanhassa pitäjätalossa ja sen lähellä olevissa rakennuksissa nähtävää ja koettavaa. 

 

Joka vuosi uudistuva näyttely kokoaa yleisöä, ajankohtainen ja uusi taide kiinnostaa. Kulunut kesä on ollut huikea menestys, osoitus siitä, että Salmelan konsepti toimii. Rautaista osaamista, hyviä tuotteita ja miellyttävä, hyvin hoidettu miljöö, jossa viihtyy. Konsertteja, esiintyjiä, taidetta! 

Särestön mestarin maisemaa: värit, puut, porot, kuun sirppi...

Salmelan tämän kesän näyttely kunnioittaa Pohjoisen mestarin, Reidar Särestöniemen satavuotismuistoa, teoksia on myös Vuohijärven näyttelytilassa. Mukana ovat Kauko Kortelainen, kiven veistäjä, Tapani Mikkonen sekä Unto Koistinen, herkin viivoin piirrettyjen naiskuvien mestari. 

Tapani Mikkosen akvarelli. 

On aina yhtä hyvä palata tuttuihin värimaailmoihin, joissa pohjoinen valo saa luonnon hehkumaan. Särestön polku Ounasjoen rantapenkereellä vei unohtumattomiin elämyksiin. Pihapiirin kaltiot, metsien syli, tunturien vuodenajat ja valo, kaikki oli kuvissa ja on yhä, vaikka mestari ja hänen perinteelleen omistautunut Anton-veli ovat jo poissa. Muistot muuttuvat eläviksi gallerian sivuilla. 

 

Reidar Särestöniemi on saanut rinnalleen Nina Ternon veistokset, upeat eläinhahmot. Salmelan näyttelyissä Nina Ternon töillä on vakiintunut asema – veistokset ja piirrokset ovat klassikoita. 

Nina Ternon harmaa kissa on niin elävä, että sen melkein kuulee kehräävän. Kissan katse suuntautuu tiukasti näyttelyvieraisiin: oikea kissa tutkisi ikkunasta avautuvaa maisemaa ja sen kulkijoita.  Toisaalla näyttelyssä on Anne Kauppilan kodikkaita veistoksia.  

Nina Ternon kissa tutkii näyttelyvieraita, pihalla on Ternon hevospatsas. 

 

Salmelan näyttelyn kiinnostavimmasta annista vastaa viisitoista osaavaa tekijää, taiteilijoita ja naisia. Näitä tekijöitä ei todellakaan pidä niputtaa naistaiteilijoiksi, onneksi naiseus ei enää merkitse erityistä huomioarvoa. Kaikki ovat taitavia tekijöitä, jokaisella oma yksilöllinen käsialansa. Uusia, raikkaita puheenvuoroja ja lujaa otetta. 

 

Salmelan näyttelyssä jokaiselta taiteilijalta on useita töitä. Töiden kirjo takaa, että jokaisesta tekijästä pystyy luomaan mielikuvan, tutustumaan hyvin. Parhaat palaavat Salmelaan, jolloin jokainen kesä on samalla katsaus siihen, miten persoonallinen ote on kehittynyt. 

Katja Tukiaisen kentaurilla on tutut piirteet.

 

Taide on dialogia, sen todistaa Katja Tukiainen. Vaaleanpunaiset, vallattomat tytöt touhuavat juuri niin kuin tyttöjen kuuluukin, elämässä, joka vielä on ihanasti sadun ja toden rajalla. 

 

Vaaleanpunaiset tytöt ovat perehtyneet maalausten historiaan: Reidar Särestöniemi on muuttunut kentauriksi, jonka selkään tytöt nousevat, vauhdista nauttimaan. Albert Edelfeltin ihana Virginie on pukeutunut uhmakkaaseen pinkkiin, mutta hurmaava hymy on ennallaan. 

Jasmin Anoschkinin veistokset käyvät dialogia Katja Tukiaisen maalausten kanssa, sadunomaisuus yhdistää. Materiaalit ovat kovia – en tosin koskettanut veistoksia – keraaminen pinta näyttää ihanan pehmeältä. Malttaisiko lapsi olla silittämättä suloista satuhahmoa? 

 

Taidekeskus Salmelan kesän nuori taiteilija on tänä vuonna Raana Lehtinen, helsinkiläinen.  Raana Lehtinen on opiskellut Vapaassa Taidekoulussa ja Taideyliopistossa. Jokainen työ kertoo pienen tarinan: miten perhe kokoontuu vehreään siimekseen, miten puiden varjoisten lehvien keskellä viihdytään. Porttien takana on salainen puutarha, muistojen koti. 

 

Kia Taegen on Salmelan kävijöille tuttu.  Aikanaan kesän nuorena taiteilijana tutuksi tullut Taegen on uskollinen maisemien maalaaja.  Ensimmäisten vuosien tarkat ja kauniit kuvat ovat muuttuneet yhä abstraktimmiksi mielentiloiksi. Niiden ääreen pitää pysähtyä ja antaa katseen vaeltaa pintaa syvemmälle, poimia ornamentit ja muodot. Tänä vuonna maisemissa viipyy myös hahmoja, puiden alla liikkuvia kulkijoita.  

 

Kia Taegen on saanut seurakseen Mi Kuopan pronssiveistokset, luonnonhenget. 

Essi Peltosen kuvien salaperäiset kasvot ovat täynnä arvoituksia, luomien alla asuvat tunteet ja ajatukset. Suljetut, sulkeutuneet kasvot, ruskeaan ja harmaaseen sävytetty värimaailma, tehosteena kultaa: milloin Essi Peltonen antaa malliensa avata silmänsä? 

 

Satu Laurel maalaa unelmia, utuisia maisemia, pehmeästi toistensa lomaan liukuvia värejä. Samaa kieltä puhuvat Alma Jantusen lasiveistokset. Kuuma lasi tottelee puhaltajan taiteellista näkemystä, muotokieli tuo mieleen kurinalaisesti kasvatetut bonsait. 

Alma Jantusen lasiveistokset täydentävät abstraktien maalausten tunnelmaa: siniset, sinivalkoiset lasikukat, kuin bonsait ja lasiin ikuistetut tunnelmat. Alma Jantusen kukat tavoittelevat taivaita, niissä on sinisen puutarhan suloa. 

 

Sophia Ehrnrooth aloittaa luonnosta ja päätyy abstrakteihin maisemiin, luonnon kuviin, siniseen ja avaraan. 

Kateryna Yehorova on Ukrainasta, Odessasta kotoisin oleva taiteilija, vuoden nuori taiteilija 2024. Guassimaalauksissaan Kateryna on tavoittanut suomalaisen maiseman oleelliset piirteet, löytänyt herkän kauneuden. Ilo tavata taas, taulujen välityksellä!  

Katerina Yehorova kuvaa suomalaista luontoa todella kauniisti. 

Susanna Snellman kulkee hahmojensa kanssa maailmoissa, joissa tuuli ja luonnonvoimat luovat tunnelmaa. Hurmaavat uutisankat tallovat räpylöihinsä vanhat uutiset, rynnistävät kohti uusia elämyksiä.  

Kaiju Haanpään työt ovat harrastelijakraatarin unelmia: tilkut ja pienet kankaanpalat muodostavat kuvia, joiden värejä ja sommittelua ihailee, mutta joiden pinta tekee katsojan hiukan haikeaksi: osaisipa itsekin ommella yhtä hienosti.  Kankaan käsittely on todella taidokasta.  

Palvelijattaren asunnossa asuu tänä suvena satu.  Marja-Liisa Partasen eläinhahmot, tarkkaan piirretyt ovat kuin osa lapsuuden maailmaa, aikuisillekin avautuvaa.  

 

Taidekeskus Salmela ei ole vain kuvien ja veistosten taidetta, taidekeskus puhuttelee kaikkia aisteja.  

 

Tänä suvena osallistuimme upeaan konserttiin. Lohjalainen Alvi’s Dixie Stompers terästettynä New Orleans Stompers -kokoonpanolla soitti kesäisellä lavalla maailman iloisinta musiikkia.  Solisteina olivat Pasi Saarelma ja Bianca Morales. 

 

Oli ilo seurata herrojen svengaavaa musisointia, kuunnella ikivihreää dixielandia. Alvi, Kimmo ja Ilkka Leppälä, Robi de Godzinsky, Jukka Järvelä ja kaikki muut ikinuoret! Soittamisen ja elämän riemua! 

Salmelan miljöö on ainutlaatuinen, huolella vaalittu, kauniiksi rakennettu ja entisöity, tunnelmallinen. Salmelan henki asuu huvimajoissa, vehreän puiston katveissa, taiteen ja luonnon välisessä dialogissa, uudistuvana ja perinteisenä. 

Onnea kesäkauden hyvästä tuloksesta, työllä ja taidolla ansaitusta!

 

Kuvien amatöörimäinen ote johtuu kirjoittajan taidosta ja pikkukamerasta.   

Makustelua ja maalauksia

  

Ilves, Pohjolan tiikeri.

Makustelua ja maalauksia 

 

Kevät eteni enkä päässyt lähtemään. 

Tuli kaikkea, niin kuin elämässä voi joskus tulla. 

 

Lopulta, toukokuun ollessa jo hyvässä vauhdissa, sain palata Särestön mestarin kuvien äärelle. Tutut maisemat, rakkaat voimavärit, rakan harmaus, komeat halaavat karhut, porotokat maisemassa niin kuin ne joskus ovat: tunturin väreihin lähes täysin sulautuneina. 

 

Särestöön mentiin siihen aikaan, 1970-luvun lopulla, vielä pitkää reittiä. Ensin piti soittaa Antulle, että tulisin ryhmäni kanssa, meitä olisi niin ja niin monta ja olisimme Maijasen talolla silloin ja silloin. Anttu kuunteli, tuhisi hiukan ja kysyi sitten: halataanko? 

 

Tottakai, halattiin. Lämpimästi. 

Ajettiin kapeita teitä, läpi Kittilän maalikylän ja jatkettiin Maijaseen. Maijasen isäntä oli taksiyrittäjä, veljesten luotettu kuljettaja. 

Sitten jalkauduttiin metsäpolulle ja Ounasjoen rantaan, missä Anttu oli jo veneineen vastassa. Ryhmä lastattiin veneeseen, Anttu piti perää, keulassa istui Iira, valkoinen kaunotar. Joskus ryhmä oli niin suuri, että Anttu sai ajaa jokea pitkin useamman kerran. 

 

Iira oli Antun koira, Reidarilla oli Sialu, Pikkusielu, bernhardilainen jättiläinen. Isäntien edelliset, edesmenneet koirakumppanit oli haudattu rantaan, jokaisella haudalla oli kivikasa. Kierros alkoi galleriasta – silloinen, ensimmäinen ateljee oli yleisöltä suljettu, yksiytyinen ja melko pieni tila. Kun asteltiin pihapiiriin, asiaan kuului, että koirien leposijoista kerrottiin.  

 

Galleria teki vaikutuksen.  Uima-allas, kelohirsiseinät, värikkäät taulut seinillä, omassa ympäristössään. Kerran tavattiin isäntäkin, mestari, joka mieluiten oli poissa näkyvistä, jos ryhmiä oli tiedossa.  Sillä kertaa ryhmässä oli baltiansaksalaista sukua oleva rouva Snissarewsky, joka sujuvalla venäjän kielellä puhutteli taiteilijaa. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta sydämellinen.  

 

Galleriasta lähdettiin Vanhaan Särestöön, veljesten lapsuudenkotiin. Harmaantuneiden hirsitalojen ympäröimään pihapiiriin. 

-       Onko Anttu jo petannut sänkynsä? omaa ryhmäänsä luotsaava kollega kysyi joskus, kun tavattiin.

En ollut kiinnittänyt huomiota. Muistan punaisen kahvipannun, kodikkaat kukkakupit, arjen kauniit esineet, elämää nähneen ympäristön. Leppoisan isännän, joka partoineen muistutti joulupukkia. 

 

Anttu esitteli kotiaan, pihapiiriä, Linta-hevosen tallin, päärakennuksen. Vaikutuksen Vanha Särestökin teki, saksalaisille melkein ulkomuseo, joka oli Anton Särestöniemen koti.

 

Yritin saksantaa Antun tarinoita. Anttu kertoi hevosesta, joka osasi karata metsän turviin, kun huomasi, että työtä olisi ollut tiedossa, tai kertomuksen siitä, miten Linta-hevonen puski tallin ikkunan rikki, kun halusi nähdä ihmiset, joiden puhe kuului talliin asti. Sisältö ehkä välittyi, leikkisä liioittelu ei varmaan täydellisesti.

 

Kerran sain Antulta lahjan, pussillisen kullankeltaisia hilloja. Seuraavalla kerralla hän kysyi, olinko niitä makustellut. Makustelinhan minä, parhaita herkkuja!

 

Didrichsenin taidemuseon näyttely toi Särestön maisemat ja vaikutelmat etelään. Näyttely on ollut suurmenestys, ansaitusti. Tuttuja teoksia, joiden vahvat värit pääsevät todella oikeuksiinsa vasta silloin, kun niitä voi katsella aitoina. Uusia teoksia, muutama taidokas, ehkä hiukan varovainen nuoruuden ja opiskeluajan maalaus.  

 

Reidar Särestöniemen taiteesta on julkaistu useita kirjoja. Parhaatkaan valokuvat eivät koskaan pysty toistamaan tunnelmaa, värien voimaa ja maalauksen elävää pintaa. Kuinka kivisen kallion kuva voi olla niin elävä, että rouhean röpelöistä pinta tekisi mieli koskettaa. Onko se hiekkaa, vai onko se jotain muuta? Uskomattoman hienoa materiaalin käsittelyä. 

 

Taiteilija on saanut impulsiivisen luonnonlapsen maineen, mutta hän opiskeli sekä Suomessa että Venäjällä, omaksui paljon tietoa ja taitoa, otti omiin töihinsä parhaat opit. Kielitaito kehittyi opintojen ohella.  

 

Didrichsenin näyttely päättyy toukokuun lopussa. Sinne jonotetaan, syystä. Sinne kannattaa mennä ja kokea Lapin vahvat vuodenajat. Talven hiljainen huurre, valoisan kesän räjähtävät värit! Toivottavasti ehditte vielä! 

 

 

   

 PS. Vuosien jälkeen olen vieraillut Särestössä. Galleria on entisellään, uusi, tulipalon jälkeen rakennettu ateljee komea käyntikohde. Vanhan Särestön pihapiirissä ei enää tapaa partasuuta Anttua, Linta-hevonenkin taitaa olla tuonilmaisissa niin kuin Iira ja Sielukin. Perille pääsee autolla, soratietä.  Ounasjoki virtaa uomassaan, pihamaan kaltiot ovat paikoillaan.

Hienoa, että tärkein on tallessa. Mutta entisen lumous?   

PS. 2. Kuvat ovat amatööritasoa, mutta senhän te jo huomasittekin!  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Salmelan suvi 2024

 Siksakkia ja hienoa taidetta 

 

Tuomo Saali 

Salmelan tämän kesän näyttely on koettu. 35. näyttelykesä on houkutellut yleisöä, Salmela kiinnostaa. Valitsimme arkisen aamupäivän ja niin oli valinnut turistibussillinen muitakin kiinnostuneita. Seikkailimme tutuissa saleissa, jälleen kerran uusien taideteosten äärellä, välillä bussiryhmän tieltä väistellen, välillä reittiä vaihtaen. 

Nora Tapperin puuveistos. 

Näyttelyalue on tullut vuosien aikana tutuksi. Kokonaisuus on joka vuosi rakennettu niin, että Salmela-talosta aloittava etenee kierroksen aikana taidekentän kehityksen mestareista kisälleihin, suurlupauksista ja lunastetuista lupauksista tulevaisuuden nimiin. Tutuksi on tullut myös Salmelan toinen hieno periaate: jokaiselta taiteilijalta on pienen gallerianäyttelyn kokoinen valikoima töitä. Tekijöistä saa näin hyvän käsityksen, omaa sielua koskettavia töitä löytyy kaikilta. Vaikka puitteet ja rakenteet ovat tutut, näyttely on aina erilainen. 

Tunnelmaa oli taas kansainväliseen malliin: ruuhkaa kuin Louvressa! 

 

Monesko kerta meille tämä jo oli? 35 vuotta olen ollut Salmelasta tietoinen, mutta paikalle pääsin vasta myöhemmin, 2000-luvun alussa. Nyt Salmelan käynnistä on tullut perinne, josta ei luovuta. Näyttely on koettu upeassa auringonpaisteessa, sateessa, pilvipoudalla, aina se on ollut näkemisen arvoinen.  

Olen joka kerta ostanut Salmelasta julisteen tai julisteita mukaani. Niitä varten on mökillä oma paikkansa. Aina en ole onnistunut hillitsemään itseäni ja tyytynyt vain yhteen kuvaan.  Kuvia on yli kaksikymmentä, käyntejä hieman vähemmän, sillä mökin rakentamisen vuosina ei aina liiennyt edes sitä yhtä aamupäivää (eikä puhdasta vierailupaitaa) taiteelle. Nyt on, nyt aika järjestetään – eläkeläisten ”kiireisiin” taide on helpompi yhdistää. Monta hienoa kokemusta olemme saaneet, kiitos, Tuomas Hoikkala ja ystävällinen henkilökunta! 

Tuomo Saalin töitä, miniatyyreinä. 

Salmela-rakennuksesta, vastaanoton läheltä on taaskin hyvä aloittaa. Suuri sali on omistettu Tuomo Saalin maalauksille ja Nora Tapperin puuveistoksille. 

 

Tuomo Saalin maisemat ovat edellisiltä kesiltä jo tuttuja, myyttisiä maisemia ja demonstraatioita ihmisen pienuudesta. Vuoristoja, joita utuiset pilvet peittävät, rinteitä, jotka hehkuvat väriä. Näitä maisemia ei matkaoppaista löydä, mutta silti ne ovat totta ja olemassa. Kaukaisten vuorten korkeuksissa on oma maailmansa, jonka mielikuvissa voi tavoittaa paremmin kuin millään muulla dokumentoimisen tai kuvantamisen keinolla. Suurten vuorimaisemien rinnalla on myös pieniä otoksia, yhtä kiehtovia kaikki. 

 

Nora Tapper 

 

Tuomo Saalin töiden kumppanina on Nora Tapperin puuveistoksia, hellyttäviä ihmishahmoja, perheitä, sukupolvia. Materiaalina on puu, paljaana, käsittelemättömässä kauneudessaan. Jotain tuttua näissä on, sammattilaisen Pekka Kainulaisen puuveistosten hahmot ovat samalla tavalla aitoja, puun luonne on tavoitettu konstailemattomalla tavalla.  Nora Tapper kertoo tavoittelevansa pienten arkisten hetkien tunnelmaa. Olen usein ajatellut, että kaikkein tärkeintä on sittenkin arki: juhlat ja poikkeusajat saa aina sujumaan, kunhan arki on kunnossa. Pienet arkiset hetket elävät näissä teoksissa. 

Elina Brotherus, paljaimmillaan. 

Salmela-talon, päärakennuksen alakerran toisen salin valloittaa Elina Brotherus. Valokuvaaja, joka on itse vahvasti läsnä kuvissaan. Maiseman keskellä, yksin, paljas katse usein suoraan kameraan suunnattuna. Mukana on muutama alastontutkielma – melkein liian paljaita, intiimejä kuvia. Pukukuvissa – jos niin voi sanoa – taiteilija on rohkeasti läsnä, paljas iho tuo ujostelemattomuuden uudelle tasolle. Keskelle salin avaruutta on ripustettu mekkoja, joita näkee myös kuvissa.  

Elina Brotherus on kansainvälinen, arvostettu taiteilija. Merkitseekö hänen taiteensa muualla samaa kuin täällä kotimaassa, mielletäänkö Elina Brotheruksen kuvat heijastumiksi suomalaisesta syrjäänvetäytyvästä sielusta? Vai vetäytyykö hän edes oikeasti? Kuvissa on arvoitus. 

Siellä täällä alakerran näyttelytiloissa on Arvo Siikamäen veistoksia. Elegantteja pariisittaria, jotka hillitysti katselevat ohitseen tungeksivaa yleisöä. Tyylikäs siluetti, pariisinsininen sävytys tai mustan ja kullan ajaton yhdistelmä. Nämä näyttelyvieraat jaksavat päivystää koko Salmelan kauden ajan. 

 

 

Näitä töitä olisi ilo näyttää enemmänkin, mutta kuviin on tullut heijastuksia. 
Pitäkää mielessä: Kateryna Yehorova 

Salmelan vuoden nuori taiteilija on ukrainalainen Kateryna Yehorova. Hänen guassimaalauksensa koskettavat aivan erityisellä tavalla. Grafiikkaa muistuttavat hienopiirteiset työt kertovat siitä todellisuudesta, jonka Kateryna on Suomesta löytänyt. Rauhaa, levollisia maisemia, luonnonläheinen idylli. Melkein kuin satua tai hyvänyön tarinaa. Taiteilija toteaa esittelyssään, että kodin merkitys on kirkastunut Suomessa oleskelun aikana: tauluissa on tunnistettavia suomalaisia paikkoja.  

Topi Ruotsalainen: Koulun pihalta

Topi Ruotsalainen on jo edellisiltä vuosilta tuttu. Ensimmäinen Topin töistä oli Maisteissa – monta vuotta sitten. Samat rehvakkaat nuoret miehet jatkavat seikkailujaan, pelaavat, retkeilevät Kolille ja muistelevat kouluaikoja. Lempeää äijäenergiaa, joka osuu mummin sieluun. Rouheaa siveltimenkäsittelyä, energisiä värejä. Tänä suvena taas vanhalla vauhdikkaalla otteella maalattuna. 

 

Susanne Koskimäki on sijoitettu samaan saliin Topi Ruotsalaisen kanssa. Siinä missä Topi on rehvakas ja rouhea, Susanne on hillitty ja taidokas kädenjälki tekee oikeutta salaperäisille maisemille, lasille kaiverretuille maisemille tai maiseman fragmenteille. Värillinen lasi muuttuu tunnelmallisiksi kuviksi, niitä voi katsella eri puolilta, nähdä uutta, rauhoittua. Jokainen työ sopisi jonkun kotiin, se löytäisi paikkansa ikkunan läheltä, tutun maiseman läheltä, se olisi sielunkuva tai kuvaksi kirjoitettu muisto.  

Susanna Koskimäki kaivertaa lasiin.

 

Tänä vuonna vietetään Lars-Gunnar Nordströmin satavuotisjuhlaa. Abstraktin taiteen mestarin kunniaksi hänen töitään on esillä Salmelassa, mukana on myös Marika Mäkelän ja Johanna Koistisen grafiikkaa. Grafiikan mestarin tuttu, teräväpiirteinen tyyli on tunnistettava ja mieleen jäävä. 

 

Johanna Koistisen grafiikkaa

Lars Gunnar 'Nubben* Nordströmin tunnistettavaa kädenjälkeä 

 

Apteekkitalossa on tälläkin kertaa rohkeaa modernia taidetta.  Taiteilijakaksikko Robert Lucander ja Markus Jäntti räjäyttää ennakkoluulottomasti esiin muotoja ja värejä, taidokasta työnjälkeä, popkulttuuria. Maalauksia puulle, maalauksia, joissa kuva elää ja liike on vain sekunneiksi pysähtynyt, tarkkaa ja taidokasta työskentelyä.  

Lucander ja Jäntti 

Robert Lucanderin maalaus vanerille.

Hienostunut Robert Lucander ja räväkkä Marcus Jäntti täydentävät toisiaan Opettajan ja oppilaan suhde on muuttunut kollegoiden yhteistyöksi: molemmat ovat opettaneet Berliinin taideyliopistossa, Lucander professorina, Jäntti lehtorina.  Töissä ollaan taiteen virtausten äärellä: popkulttuurin vaikutteet yhdistyvät klassiseen taiteeseen, mutta työn taso on molemmilla korkea. 

Abstrakti Hannu Hyrske

Tuttua leikkisää kuvakieltä: Häntä vie

 

Hannu Hyrskeen nimi on isoäidille tuttu jo lastenkamarista: lastenkirjojen kuvituksia hän on tehnyt 1990-luvulla.  Nyt esillä on abstrakteja kuvia, värikkäitä maalauksia, grafiikkaa ja aivan ihastuttava pieni kissa, jota häntä vie. Raikas, monipuolinen kattaus!

 

Ville Löppösen lapsiaihe

Ville Löppönen on taitava maalari. Hän on sekä kuvataiteen ammattilainen että ortodoksisen teologian maisteri. Ville Löppösen kuvissa on samaa vakavuutta kuin joissakin sakraaleissa kuvissa, mutta myös räjähtävää voimaa. Pieni poika pukeutuu tiikeriksi, katsoo uhmaten aikuisiin.  

 

Ville Löppösen töiden parina ovat Antero Kareen eläinaiheiset veistokset.  

Antero Kare 

 

Mariam Falaileh on sekä keraamikko että graafikko – ja varmasti paljon muutakin, mutta nämä puolet hänen osaamisestaan ovat esillä Salmelassa, Domanderin alueen vanhassa postitalossa. Veistoksia, joissa tummaksi lasitettu savi puhuu, grafiikkaa, joka toistaa keramiikan aiheita.  Mytologiaa ja mystiikkaa lupaa näytteöyesite: tummien kuvien ääreen pitää pysähtyä, tutkia.  Hieno nuori taiteilija.  

Mariam Falaileh: Musta sydän

Paavo Pelvon Kevätikkuna 

Paavo Pelvon radiaattori.

Paavo Pelvo ei ole enää ihan nuori, mutta miten valloittavia hänen työnsä ovatkaan!  Eläinaiheita, pikkutarkasti kuvattuja, ilmeikkäitä.  Ilvespari, Kettupari ja Susipari! Näkymä pihapuun lintuihin! Lämmin pönttöuuni on saanut harmaan peitteen, vanha radiaattori – valurautainen lämmityspatteri – on verhoutunut turkkiin ja saanut tassut. Patterit olivat oleellinen osa Kalervo Palsan taidetta – hän reagoi asumuksensa kylmyyteen, Pelvo tuntuu kunnioittavan lämpöä, jota patterit ja uunit tuovat.  Upeaa, persoonallista kädenjälkeä, yksityiskohtaisen tarkkaa tekniikkaa.  

 

Marja-Liisa Partasen eläinaiheita

Postitalon yläkerta on Marja-Liisa Partasen valtakuntaa.  Mikkeliläinen kuvataideopettaja ottaa töillään kantaa uhanalaisten eläinten puolesta – ihmisiä hän ei maalaa eikä piirrä. 

Piirrokset ja maalaukset ovat rikkaita, täynnä yksityiskohtia ja mielenkiintoisia sävyjä. Mukana on eläinten ohella vanhoja esineitä. Värimaailma on rikas ja runsas.  Juuri tähän näyttelyyn haluaisin lapsenlapsetkin tuoda!  

 

Eeva-Marja Saarinen 

Palvelijan rakennuksessa on Eeva-Marja Saarisen upeita, ensinäkemältä abstrakteja maalauksia. Yhdellä värillä maalatut kuvapinnat kätkevät sisäänsä mielenkiintoisia hahmoja: lintuja ja luontoa. 

Jaana Bombinin veistos Salmelan aitassa. 

Jaana Bombin on kuvanveistäjä, jonka graniittihahmot ovat kuin muistumia muinaisesta maailmasta. Symboleja, hallittuja muotoja, taidokasta muotokieltä. Näitä patsaita tekee mieli koskettaa!  

 

Hieno kokonaisuus, paljon koettavaa!  

Salmelan näyttely on avoinna vielä hetken, sunnuntaina 11.8.2024 on tämän suven viimeinen näyttelypäivä. 

Kiirehtikää katsomaan! 

Kuvat ovat kirjoittajan amatööriotoksia.  Kuvaan mielelläni taideteoksen kehyksineen, sillä kehys on osa työtä ja sen ilmettä.  Kuvien taso vaihtelee!