Makustelua ja maalauksia

  

Ilves, Pohjolan tiikeri.

Makustelua ja maalauksia 

 

Kevät eteni enkä päässyt lähtemään. 

Tuli kaikkea, niin kuin elämässä voi joskus tulla. 

 

Lopulta, toukokuun ollessa jo hyvässä vauhdissa, sain palata Särestön mestarin kuvien äärelle. Tutut maisemat, rakkaat voimavärit, rakan harmaus, komeat halaavat karhut, porotokat maisemassa niin kuin ne joskus ovat: tunturin väreihin lähes täysin sulautuneina. 

 

Särestöön mentiin siihen aikaan, 1970-luvun lopulla, vielä pitkää reittiä. Ensin piti soittaa Antulle, että tulisin ryhmäni kanssa, meitä olisi niin ja niin monta ja olisimme Maijasen talolla silloin ja silloin. Anttu kuunteli, tuhisi hiukan ja kysyi sitten: halataanko? 

 

Tottakai, halattiin. Lämpimästi. 

Ajettiin kapeita teitä, läpi Kittilän maalikylän ja jatkettiin Maijaseen. Maijasen isäntä oli taksiyrittäjä, veljesten luotettu kuljettaja. 

Sitten jalkauduttiin metsäpolulle ja Ounasjoen rantaan, missä Anttu oli jo veneineen vastassa. Ryhmä lastattiin veneeseen, Anttu piti perää, keulassa istui Iira, valkoinen kaunotar. Joskus ryhmä oli niin suuri, että Anttu sai ajaa jokea pitkin useamman kerran. 

 

Iira oli Antun koira, Reidarilla oli Sialu, Pikkusielu, bernhardilainen jättiläinen. Isäntien edelliset, edesmenneet koirakumppanit oli haudattu rantaan, jokaisella haudalla oli kivikasa. Kierros alkoi galleriasta – silloinen, ensimmäinen ateljee oli yleisöltä suljettu, yksiytyinen ja melko pieni tila. Kun asteltiin pihapiiriin, asiaan kuului, että koirien leposijoista kerrottiin.  

 

Galleria teki vaikutuksen.  Uima-allas, kelohirsiseinät, värikkäät taulut seinillä, omassa ympäristössään. Kerran tavattiin isäntäkin, mestari, joka mieluiten oli poissa näkyvistä, jos ryhmiä oli tiedossa.  Sillä kertaa ryhmässä oli baltiansaksalaista sukua oleva rouva Snissarewsky, joka sujuvalla venäjän kielellä puhutteli taiteilijaa. Kohtaaminen oli lyhyt, mutta sydämellinen.  

 

Galleriasta lähdettiin Vanhaan Särestöön, veljesten lapsuudenkotiin. Harmaantuneiden hirsitalojen ympäröimään pihapiiriin. 

-       Onko Anttu jo petannut sänkynsä? omaa ryhmäänsä luotsaava kollega kysyi joskus, kun tavattiin.

En ollut kiinnittänyt huomiota. Muistan punaisen kahvipannun, kodikkaat kukkakupit, arjen kauniit esineet, elämää nähneen ympäristön. Leppoisan isännän, joka partoineen muistutti joulupukkia. 

 

Anttu esitteli kotiaan, pihapiiriä, Linta-hevosen tallin, päärakennuksen. Vaikutuksen Vanha Särestökin teki, saksalaisille melkein ulkomuseo, joka oli Anton Särestöniemen koti.

 

Yritin saksantaa Antun tarinoita. Anttu kertoi hevosesta, joka osasi karata metsän turviin, kun huomasi, että työtä olisi ollut tiedossa, tai kertomuksen siitä, miten Linta-hevonen puski tallin ikkunan rikki, kun halusi nähdä ihmiset, joiden puhe kuului talliin asti. Sisältö ehkä välittyi, leikkisä liioittelu ei varmaan täydellisesti.

 

Kerran sain Antulta lahjan, pussillisen kullankeltaisia hilloja. Seuraavalla kerralla hän kysyi, olinko niitä makustellut. Makustelinhan minä, parhaita herkkuja!

 

Didrichsenin taidemuseon näyttely toi Särestön maisemat ja vaikutelmat etelään. Näyttely on ollut suurmenestys, ansaitusti. Tuttuja teoksia, joiden vahvat värit pääsevät todella oikeuksiinsa vasta silloin, kun niitä voi katsella aitoina. Uusia teoksia, muutama taidokas, ehkä hiukan varovainen nuoruuden ja opiskeluajan maalaus.  

 

Reidar Särestöniemen taiteesta on julkaistu useita kirjoja. Parhaatkaan valokuvat eivät koskaan pysty toistamaan tunnelmaa, värien voimaa ja maalauksen elävää pintaa. Kuinka kivisen kallion kuva voi olla niin elävä, että rouhean röpelöistä pinta tekisi mieli koskettaa. Onko se hiekkaa, vai onko se jotain muuta? Uskomattoman hienoa materiaalin käsittelyä. 

 

Taiteilija on saanut impulsiivisen luonnonlapsen maineen, mutta hän opiskeli sekä Suomessa että Venäjällä, omaksui paljon tietoa ja taitoa, otti omiin töihinsä parhaat opit. Kielitaito kehittyi opintojen ohella.  

 

Didrichsenin näyttely päättyy toukokuun lopussa. Sinne jonotetaan, syystä. Sinne kannattaa mennä ja kokea Lapin vahvat vuodenajat. Talven hiljainen huurre, valoisan kesän räjähtävät värit! Toivottavasti ehditte vielä! 

 

 

   

 PS. Vuosien jälkeen olen vieraillut Särestössä. Galleria on entisellään, uusi, tulipalon jälkeen rakennettu ateljee komea käyntikohde. Vanhan Särestön pihapiirissä ei enää tapaa partasuuta Anttua, Linta-hevonenkin taitaa olla tuonilmaisissa niin kuin Iira ja Sielukin. Perille pääsee autolla, soratietä.  Ounasjoki virtaa uomassaan, pihamaan kaltiot ovat paikoillaan.

Hienoa, että tärkein on tallessa. Mutta entisen lumous?   

PS. 2. Kuvat ovat amatööritasoa, mutta senhän te jo huomasittekin!  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Otterloo, Otterloo!

Turun Kaupunginteatterissa esitettiin vuonna 1975 Ernst Bruun Olsenin näytelmä Van Gogh ja postinkantaja. 

Ohjaaja Ralf Långbacka kävi yliopistolla, seminaarissa kertomassa ohjaustyöstään, näytelmästä. Pääosan esittäjä Esko Salminen vieraili myös. Oli hämmentävää olla suuren näyttelijän lähellä, tasavertaisina keskustelemassa näytelmästä, josta jäi niin katsojille kuin esittäjillekin iso muistijälki. Vincentin raju tarina ei ole kevyttä viihdettä.  Postinkantaja Roulinin roolissa oli Matti Varjo. 

Ralf Långbacka kertoi Amsterdamin museosta ja Otterloosta, Kröller-Müller -museosta, joissa näytelmän työryhmä oli käynyt perehtymässä Vincentin työskentelyyn ja teoksiin. Näytelmässä kiivas Vincent kaatoi vasta maalatut kankaansa kuvapuoli edellä maahan ja taiteentuntijat närkästyivät. Ralf Långbacka tiesi: joidenkin taulujen pinnalla näkyy hiekkaa. 

 

Otterloon Vincent van Gogh -kokoelmat ovat ainutlaatuiset. Kröller-Müller – museon kokonaisuuteen kuuluu veistospuisto ja moderni museorakennus, keskellä luontoa. 

Pala Otterloon lumoa on nyt Helsingissä. 

Didrichsenin taidemuseossa on esillä Otterloon museosta saatu näyttely  Vincent van Gogh – tie taiteilijaksi. 

Esillä on taiteilijan uran alkuvaiheessa syntyneitä piirroksia, akvarelleja.  

Viivoja, väripintoja, käsialaa, joka muuttuu yhä tunnistettavammaksi. Saarnaajan ammattia tavoitellut papin poika Vincent van Gogh joutui luopumaan haaveistaan, hänestä tuli taiteilija – kaikkien taiteen ystävien onneksi. Näiden kuvien jälkeen taiteilijan tie vei Arlesiin, auringonkukkien maisemiin, valoon. Vahvojen värien lisäksi töissä näkyy piirtäjän taito, sama vahva viiva, jota uran alkuvaiheen piirustuksissa on harjoiteltu. 

Köyhä taiteilija tarvitsi malleja, mutta kykeni maksamaan vain vaatimattomia palkkioita. Vincent van Goghin ilmeikkäät piirustukset kertovatkin tarkkaa ajankuvaa. Ihmiset on kuvattu työnsä äärellä, askareissaan.  Ompelija on suostunut kuvaan, sillä mallina oleminen tuskin on häirinnyt työntekoa. Imettäminen tuo äidille pienen lepohetken, on lupa istahtaa ja ajatella omia ajatuksiaan, kun vauva tuhisee rinnalla. 

Alankomaiden karu maaseutu elää, tummin, tunnelmallisin sävyin. Illalla asetutaan pöydän ääreen, syödään oman maan antimia, hiljennytään tulen ääreen. Sunnuntaina, kirkonpenkissä, kansa keskittyy sanan kuuloon. 

 

Peltotöihin puetaan suuret puukengät, työnsä ääressä istuvalla naisella on jalkojen alla lämmitin – kachel. Suoritin aikanaan lyhyen hollannin kielen kurssin – kachel oli yksi niistä sanoista, joiden avulla opettaja havainnollisti sitä, miten jokaisessa kielessä on sanoja, joiden merkityksen ymmärtää vasta, kun on nähnyt sanan tarkoittaman esineen. Vincent van Gogh on ikuistanut työvälineitä, tarve-esineitä, elämää. Kuvat ovat matka historiaan.

Didrichsenin van Gogh -näyttely on ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua suuren taiteilijan varhaistöihin. Kokoelma on hieno, sen jokaiseen työhön jaksaa perehtyä. 

 

Museon kellarikerroksessa on Didrichsenin taidemuseon 55-vuotisnäyttely. Kokoelman helmet ovat esillä – Picasso, Miró, Rothko, Nolde – suomalaisista mestareista mm. Schjerfbeck, Eero Hiironen ja Reidar Särestöniemi.

 

Emil Nolde

Reidar Särestöniemi

 

Oli kesä ja yksi ensimmäisistä oikeista kesälomista. Pakkasimme vanhan soputeltan auton takakonttiin, ilmapatjat ja ikäkulut makuupussit. Otimme retkikeittimen ja telttaradion mukaan ja toivoimme, ettei leirikamoja paljon tarvittaisi. Niidenkin kanssa piti muutaman kerran tuhrata, onneksi leirintäalueet olivat hyvin varusteltuja ja toimivia. 

 

Ajoimme pitkään padon päästä päähän, ihmettelimme tiiviisti rakennettuja kaupunkeja ja huolella puhdistettuja ikkunoita. Etsimme ja löysimme taidetta. Löysimme myös Otterloon. 

 

Otterloosta tuli sen matkan kohokohta. Myöhemmin olen päässyt kokemaan Louisianan Kööpenhaminen lähellä, Glennbournien Virginiassa. Suomalaisilla on omia taidekohteitaan, Sara Hildenin museo Näsijärven rannalla, Punkaharjun edesmennyt Retretti, Kittilän Särestö ja viime kesien kohokohta, Taidekeskus Salmela.  

 

Taide vaatii tilaa ja luontoa ympärilleen. Taidetta on voitava katsoa rauhassa. Taiteen jälkeen on hyvä lepuuttaa silmiään levollisessa maisemassa. 

Didrichsenin taidemuseo 

PS.  Niin, mikä oli telttaradio? Se oli ikäkulu patteriradio, joka jätettiin soimaan teltan sisälle sillä välin, kun matkalaiset seikkailivat kaupungilla. Radion tehtävä oli luoda illuusio siitä, että teltassa oli joku olemassa. En tiedä, toimiko se kovin hyvin, tuskin niitä retkikamppeita kukaan olisi oikeasti halunnut vohkia. Mutta ne olivat meidän ainoat…