Heikinpäivänä

Kirjoitin tämän jutun viisi vuotta sitten, Heikinpäivänä, taas on aika toivottaa onnea kaikille päivänsankareille! 

Heikki, Henrik, Henry, Henkka, Hessu, Heka, Henrikki…

 

 

Henrikin, Heikin päivä on yksi suomalaisen kalenterin vanhimmista, omalla paikallaan jo 1600-luvulta alkaen. Heikki on ensimmäinen sydäntalven härkäviikkojen merkkipäivistä. Talven selkä taittuu, karhu kääntää kylkeään. 

 

Ensimmäinen Henrikki on tietysti Henrik-piispa, Suomeen ristiretken tehnyt jumaluusoppinut. Piispan matka päättyi Köyliönjärven jäälle, Lalli-talonpojan kostaessa perheensä kärsimän vääryyden – näin kertoo legenda, Pyhän Henrikin surmavirsi. Kristillisen kylvön sanotaan alkaneen ensimmäisestä ristiretkestä vuoden 1150 tienoilla, kun piispa Henrik tuli Suomeen, kastamaan suomalaisia kristinuskoon. 

 

Henrikistä tuli suomalaisten suojeluspyhimys, ainoa, sillä Mikael Agricolan aikana suomalaiset jättivät katolisuuden ja siirtyivät luterilaisen kirkon huomaan. Kansankielinen kansankirkko kehittyi ja teki suomalaisista kansakunnan. Suomi liitettiin ristiretkien aikaan Ruotsin kuningaskuntaan, valtioiden välinen yhteys katkesi vasta Suomen sotaan 1808-1809. 

 

Miksi kertaan tämän kaiken? Tulin – lähes ohimennen – kysyneeksi nuorelta opiskelijalta, milloin kristinusko tuli Suomeen. Vastauksena oli hämmentynyt katse ja arvaus, jota en toista. Täti kysyi liian vaikeita?

 

Kirkkohistoria ei omina kouluvuosinani ollut mikään viihteellinen oppiaine. Sitä luettiin kellastuneenvärisestä, köyhästi kuvitetusta oppikirjasta ja kirkkoisät ja patriarkat muistuttivat toisiaan niin paljon, että Gezeliuksia ja muut piispat menivät sekaisin. Opettaja teki parhaansa, me oppilaat emme aina jaksaneet tai halunneet. Eikö niillä vieläkään ole parempia kirjoja? 

 

Aikuisena olen kiinnostunut kirkkohistoriasta ja kirkkojen historiasta. Kirkon – siis seurakuntien – tarina kulkee muun historian rinnalla ja kertoo suomalaisten matkasta sivistysvaltion kansalaisiksi. Kun perehtyy kirkon vaiheisiin, huomaa, miten paljosta kirkko ja sen etulinjassa työtään tehneet papit, kappalaiset ja lukkarit ovat ennen vastanneet. 

 

Joka talosta piti jonkun tulla sunnuntaisin sanankuuloon – saamaan kristillistä opetusta, mutta myös kuulemaan kuulutukset. Jumalanpalvelus oli kohtauspaikka, sanan kylvön paikka, mutta myös uutiskanava. Lukkarit opettivat kansaa lukemaan, virsikirjojen pitkät värssyt harjaannuttivat lukutaitoa ja opettivat varmaan myös musiikkia. Saarnan jälkeen luettiin kuulutukset, kaikilta elämän aloilta, maallisen ja hengellisen vallan asioista. 

 

Kaipaisimmeko me suomalaiset uutta ristiretkeä?  Suomalainen uskoo pärjäävänsä tässä ajassa ilman seurakuntaansa, ilman kirkkoaan. Kirkonmäelle ei enää uutisten toivossa tarvitse suunnistaa. Lukemaan ja laulamaan oppii muutenkin, lukkarin virsikannel on historiaa. Joku jopa epäilee äidinkielensä merkitystä. 

 

Pitäisikö vanhojen kirkkoisien tulla meitä uudelleen opettamaan? Vaikka kirkkohistoria ei aina maistunut, historian käännekohdat me kyllä opimme. Tiesimme, milloin kristinusko tuli Suomeen ja miten. Kuka tekisi uuden ristiretken ja opettaisi suomalaisille perusasiat oman maansa ja kielensä historiasta? Opettaisi arvostamaan omaa kieltä ja kulttuuria.  

 

Piispa Henrikin tarina oli tärkeä etappi kehitykselle, jonka ansiosta suomalaisilla on elävä ja rikas kulttuuri. Kirkon merkitys tämän pääoman kartuttajana on ollut ratkaiseva. 

 

ONNEA KAIKILLE PIISPA HENRIKIN 

MUKAAN NIMENSÄ SAANEILLE!

Hyvää kevättä!

Uutta tietoa ja mielenkiintoista luettavaa Lallin ja piispa Henrikin vaiheista tarjoaa vuonna 2022 julkaistu Tuomas Heikkilän teos Lalli – Kansallismurhaajan muotokuva.

 

Kirjoitukseni on vuodelta 2019. Se on aikanaan julkaistu Keravan taivaan alla -blogissa. Olen edelleen samaa mieltä. 

 

10 vuotta Sanataidon blogia

 Katseen suunta ja ajan riento 

10 vuotta Sanataidon blogia

Selailin näitä kirjoituksia. Tajusin äkkiä ajan kulumisen. 

Tämän blogin perustamisesta tuli vuoden vaihteessa kuluneeksi kymmenen vuotta.

 

Mitä onkaan tullut kirjoitettua? 

Viisisataayhdeksänkymmentäkaksi kirjoitusta tai otsikkoa. 

Lue: 592 blogitekstiä. 

Ensimmäisinä vuosina enemmän, viimeisinä vähemmän, jotkut pitempiä, muutama lyhempi.

 

112208 lukukertaa. 

Kiitos jokaisesta, lukijani! 

Olen nöyrästi kiitollinen. 

 

Määrät vaihtelevat, sisältö rönsyilee. Katseen suunta vaihtelee. Välillä muistellaan, joskus sorrutaan ennustamiseen. 

Tämä on ollut odotuksenmukaista ja sangen looginen seuraus itselleni antamastani tehtävänannosta. 

En asettanut kirjoittamiselle rajoja tai suuntaviivoja. Annoin itselleni luvan kirjoittaa. Kenenkään ei ole ollut pakko lukea. 

 

Kun aloitin, olin jo hetken ollut eläkkeellä. 

En kokenut työelämää kestämättömäksi oravanpyöräksi, mutta työssä oleminen edellyttää tavoitteellisuutta, asiaan keskittymistä, määräaikojen ja sopimusten noudattamista. Pahin ehkä oli pelko siitä, että menettäisi kykynsä innostua asioista. Luovuuden. 

Elämä eläkkeellä edellyttää samoja asioita, mutta joustamisen varaa on enemmän. Voi valita, mistä innostuu ja syttyy. 

Luovuus lienee tallella. 

 

Työnteko eläkevuosina on ollut erilaista, hyvää ja parempaa. 

On ollut sovittuja töitä, mutta myös projekteja, joista olen sopinut itseni kanssa. 

Vieläkin tartun mielelläni kiinnostavaan työhön. Kiinnostavaa työtä voi olla kirjoittaminen tai neuletyö tai ompelus, mutta myös hyvän asiakkaan antama tehtävä. Kaikkea on ollut. 

 

Blogissa toteutui vapaus, kukaan ei valvonut, poikkesinko säännöistä ja sopimuksista. 

Blogissa ei ollut taiteellista johtajaa rajoittamassa luovuutta, ei asiakasta sanelemassa määräaikaa, ei painoa tai julkaisukanavaa odottamassa tekstiä. 

Kaikissa töissä on omat sisäiset rajauksensa ja tavoitteensa, niin kuin pitääkin olla. 

Olen ehkä oppinut tuntemaan omat ääriviivani, niiden mukaan mennään. 

Mikä on ollut paras?

Suosituin, tilastojen mukaan, on ollut sarja kirjoituksia, jotka laadin kesämökin seinälle ripustettujen taulujen sisällöistä. Sanoilla piirretyt kuvat. 

Eino Leino, Otto Manninen, Saima Harmaja, P. Mustapää, Aale Tynni, Irma Särmäharju ja lisänä vielä Paavo Lietzen, joka ei ollut runoilija, vaan innokas sanontojen tallettaja. 

Jokaiselta runo, jokaiselta tunnelmia järvestä, vedestä, maisemasta. Kuvateksteiksi niille kuville, jotka mökin ikkunoista avautuvat, aina uusina, elävinä tauluina. 

 

Luettuja, tilastojen mukaan, ovat olleet kirjoitukset Sammatin elämästä ja ihmisistä. Kievarista, emäntäkoulusta, Vaahterateatterista, seurakunnan aktiiveista, juurevista ihmisistä, joiden kanssa on ollut mukava olla ja toimia. 

 

Jaakko Saari on kertonut, kuinka Elias Lönnrotista tuli hänelle Sammatin vuosina tärkeä työpari. Saarnamies ja virsien kirjoittaja ovat eläneet samassa maailmassa, vaikka eri aikoina. 

 

Elias Lönnrotia ei voi sivuuttaa, kun on Sammattiin sitoutunut. Paikkarin pojan esimerkki velvoittaa kirjoittamaan äidinkieltä mahdollisimman hyvin. 

 

Muistelukset perheestä ja rakkaista. Mummin pienet ja parhaat kaverit. 

Tunteet ja tunnelmat. Henkilökohtaiset. Isänmaallisuus, joka on isän arvokas perintö. 

Matkat maailmalle ja kuvaukset siitä, miten mukava on tulla kotiin. Kuvataide ja elämykset museoissa. 

 

Enkä tiedä, mikä on teksteistä paras. Onko edes tärkeä tietää?

Ehkä se on lukijan mielessä ja varmasti se vaihtelee sään, vuodenajan tai biorytmien mukaan. Ajan riento näkyy ja saa näkyä riveillä.

 

Kirjoittamisen kautta olen tutustunut moniin hienoihin ja viisaisiin ihmisiin. Olen voinut tavata ihmisiä, joita en ole muuten koskaan saanut kohdata. Olipa hienoa keskustella tärkeistä asioista, tulla yhteen! 

 

Se, miten paljon tekstejä on luettu, on sattuman sanelemaa.  Välillä joku palaa johonkin vanhaan tarinaan vuosien jälkeenkin. Joku yltiöpäisen uhman vallassa kirjoitettu on jäänyt vähälle huomiolle, mutta joku on aina senkin tavaillut. 

Blogissa kirjoitukset ovat tallessa. 

Tekstisivun oikeassa laidassa on avainsanojen luettelo. 

Sitä klikkailemalla löytää lisää luettavaa. 

 

Olen nyt kymmenen vuotta vanhempi kuin aloittaessani. 

Kuinkahan vanha minä sitten olen, kun tämä kirjoittaminen loppuu kokonaan? 

Kiitos lukemisesta!

Iso, nöyrä kiitos! 

Tavattiin taas!

Kevään lopulla havahduin siihen, että lumi hupenee vauhdilla ja latu alkaa muuttua rapaiseksi poluksi. 

Koko talvi oli hiihdetty herrojen kanssa samaa latua edes ja takaisin. Kun taapersin yhden vajaan kuuden kilometrin pätkän, herrat olivat tehneet saman matkan ainakin puolitoista kertaa. Kun palasin pysäköintipaikalle, herrat jatkoivat hiihtämistä. En tiedä, miten paljon ladun pitää sulaa, ennen kuin nämä sitkeät sissit vievät sivakkansa kesäsäilöön. 

Syksyllä oli vähän aikaa kunnon lumikelit, latu oli ajettu koneella ja siellä oli melkein ruuhkaa. Innokkaiden hiihtäjien lomassa vilahteli tuttuja pipoja ja hiukan kauhtuneita pusakoita. 

Vuoden vaihteen jälkeen hiihtokelit katosivat eikä aina edes ehditty suksimaan. 

Tamminkuun kahdentenatoista satoi räntää ja rännän sekaista vettä ja vettä ja räntää. Ladulla ei ollut ruuhkaa. Parkkipaikalla muutama auto peittyi ohueen räntäkerrokseen.

Mutta tutut latuveikot uhmasivat sään oikkuja ja hiihtivät tuttuun tapaansa, vanhat pipot olivat taas päässeet tuulettumaan. 

Ja mikäs siinä, hiihdellessä, muutaman sadan metrin päässä vähän kaljamainen latuväylä muuttui hyväksi hiihtoväyläksi. Eikä se ehtinyt kadota räntään, sillä latuveikot pitivät väylän auki. 

Tästä voi tulla ihan hyvä hiihtotalvi! 

 

Latuveikot varttuneet

sauvoihin on tarttuneet

väylän puhtaan suksineet.

Anorakit virttyneet

tuuleen tuiskuun tottuneet

pipot paljon kokeneet,

sukset hyvin luistaneet.

Vauhdikkaasti veikkoset

mäet nousee melkoiset,

joskus pitää puhaltaa,

kun pulssi oikein kohoaa.

Ennustavat pakkasta,

uumoilevat sadetta

kirkkaan päivän paistetta

ja suojasäätä sohjoista.

Kevät tulee, oikukas,

suksiväki innokas

hiihtää, kunnes latua

ei enää saata huomata.

Joulu runoutuu

Kiireessä kaupungin 

ruuhkassa, kuitenkin,

pysähdyt huomaamaan

taas juhlaa valmistellaan. 

 

Hiljaisten iltojen 

tultua pysähdyt hetkisen

käyt toiveita tutkimaan:

rakkautta, riemua toivottamaan. 

 

Pyhä on lähellä 

odotus sydämellä 

Lapsuuden Jouluista 

parhaista muistoista 

juhlan tunnelma rakennetaan. 

Hiljaisen lumisateen

puhtoinen valkeus

tavoittaa maan. 

 

Pihapuu oksilleen

saa untuvapeiton 

lahjana taivaan. 

 

Maa hiljenee talveen

tietä valkeaa kuljemme 

Jouluun ja juhlaan. 

 

Joulun ihanin valo 

säteilee sydämiin, 

tavoittaa sielun.

Luo muistojen sillan 

Joulusta Jouluun. 

 

Tumman talvitaivaan alla  

tie käy kohti valoa, 

Joulun juhlaa ja iloa! 

Jouluna syttyvät 

kaikki kynttilät.

Joulu tuo tunnelman 

aidon ja oikean.

Kun sydänten lämmössä 

läheiset yhdessä

juhlaa viettävät. 

 

 

 

Itsenäisyyspäivä Sammatissa 6.12.2022

 

Sininen ja valkoinen. 

Mitä ne sinulle tulivat merkitsemään? 

 

Ankaran talven polttava jää ja lumi. 

Siniset varjot hangella. 

Tähtisen taivaan suojattomuus. 

Ylivoima, aina vastassa. 

Hanki, jota veri ja noki, tuska ja kipu tahrasivat.

 

Isänmaan vaativat värit. 

Eikä kukaan päässyt helpolla. 

 

Jaksoit olla sinivalkoinen viimeiseen asti. 

Isänmaan puolella. 

 

 

Hieno juhlamme huipentuu kohta Maammelauluun.  

 

Me olemme juhlistaneet perinteistä, mutta myös nykyaikaista itsenäisyyttä. 

Ari Mönttinen on kertonut meille siitä, miten suomalaisten terveydenhuolto lähivuosina kehittyy, kenelle kuuluu vastuu tästä osasta hyvinvointia ja sen ylläpitämisestä.

 

Itsenäisyyspäivän avainsanoja on vastuu. 

Vastuu perheestä, kodista, kotiseudusta ja isänmaasta. Työstä ja kulttuurista.

Vastuu, jonka piiri laajenee. Viime kuukausina olemme tunteneet vastuumme myös ukrainalaisista, jotka taistelevat maansa ja itsenäisyytensä puolesta. 

 

Suomen itsenäisyyden vaiheissa kaikkein ankarimman ja vaativimman osan on saanut tammenlehväsukupolvi. Aikanaan he ottivat vastuun isänmaan puolustamisesta ja sodan loputtua jälleenrakennuksesta. Veteraaneja on vielä keskuudessamme, mutta harvan voimat enää riittävät juhliin osallistumiseen. Usein juuri veteraanit ovat olleet juhlan ryhdikkäimpiä osanottajia. Lämpimin ajatuksin muistamme heitä. 

 

Vastuu on siirtynyt meille, jotka teemme työtä tammenlehväsukupolven perinnön kannustamina. On meidän vuoromme huolehtia perheestä, lapsista, koulutuksesta ja niin kuin Ari Mönttinen kertoi, terveydenhuollosta. 

Meidän tehtävämme on puolustaa Suomea, mahdollisia ulkoisia ja sisäisiä uhkia vastaan. Aseellista uhkaa kukaan ei halua kokea, mutta siihenkin on varauduttu. Sisäisenä uhkana voi olla yksituumaisuutta rapauttava kateus, heikko itsetunto, järjettömät kiistat, ristiriidat tai välinpitämättömyys. Meidän jokaisen vastuulla on Suomen ja suomalaisten tulevaisuus, yhteistyöllä onnistumme. 

 

Yhteistyö on sammattilaisille luonteva tapa toimia. Tämäkin juhla on järjestetty yhdessä, järjestöjen voimin, lämmin kiitos siitä.  

Vaikka yhteistyö voi joskus tuntua jopa arkiselta, tänäänkin me olemme huomanneet, kuinka hienon juhlan olemme yhdessä saaneet aikaan. 

Ollaan ylpeitä siitä. 

 

Kiitos esiintyjille, kiitos teille, arvoisa juhlayleisö. Kiitos kaikille mukanaolosta.

Nyt. Nyt noustaan laulamaan, ylpeinä isänmaasta ja Sammatista. 

Tuomas Törmi säestää. Maamme. 

  

Liisa Laurilan  päätössanat Sammatin Itsenäisyyspäivän juhlassa 6.12.2022 

Itsenäisyyspäivän ohjelma, työryhmässä Stina-Maarit Elo, Harri Viinanen, Kaisa Rinne ja Liisa Laurila sekä monet muut.  

Kutsu itsenäisyyspäivän juhlaan Sammatissa 6.12.2022 

 

Itsenäisyyspäivän juhla 6.12.2022 Sammatissa järjestetään perinteiseen tapaan Sampaalassa (Lohilammentie 2).  Pääjuhla alkaa klo 12:00 ja sitä ennen kynttilän sytytys, kukkien lasku veteraanikivelle ja kahvitus Sampaalassa.  Juhlapuhujana on yleislääketieteen erikoislääkäri ja Länsi-Uudenmaan aluevaltuutettu Ari Mönttinen ja lisäksi juhlassa on mm. musiikkiesityksiä.  

 

Itsenäisyyspäivän juhlalla Sammatissa on pitkät perinteet, se on järjestetty jo vuosikymmenten ajan aina 1930-luvulta asti.

 

Juhlan järjestävät Sammatin aluetoimikunta ja sammattilaiset yhdistykset.

 

Tervetuloa!

 

Stina-Maarit Elo, Sammatin aluetoimikunta, puheenjohtaja

 

Antero Sarakivi, Sammatin aluetoimikunta, varapuheenjohtaja

 

 

Päivän ohjelma:

 

klo 10.00     Sanajumalanpalvelus, Sammatin Kirkko

                      

                      Seppeleen ja kukkien lasku kirkkomaalla

                      Lohjan kaupunki, Sammatin alueseurakunta ja sammattilaiset järjestöt

                      Laskun jälkeen virsi 577

 

                      Maamiesseuratalo Sampaala

                      Kynttilän sytytys ja kukkien lasku veteraanikivelle

                      Sammatin Solmut, Sammattiseura ja Sammatin Maamiesseura

 

                      Juhlakahvit, Sammatin Martat

 

klo 12.00     Pääjuhla, Sampaala

                      Suomen Lipun sisääntulo, Sammatin Solmut

                      Tervehdyssanat, Stina-Maarit Elo, Sammatin aluetoimikunta

                      Lohjan kaupunginorkesterin puhallinkvintetti

Mari Kunnari, huilu

Keijo Silventoinen, oboe

Kimmo Leppälä, klarinetti

Mika Ylärakkola, fagotti

Tuomas Harri, käyrätorvi

                                        Poloneesi – Jean Sibelius

                                         Valse lente – Oskar Merikanto

                      Terveydenhoitoa Suomessa Elias Lönnrotin aikaan ja vuonna 2023, 

  yleislääketieteen erikoislääkäri, Länsi-Uudenmaan aluevaltuutettu 

 Ari Mönttinen

                      Viulistit Kerttu Eskola ja Tuomas Törmi

                                           Romanssi F-duuri – Jean Sibelius

                      Päätössanat, Liisa Laurila

                      Maamme-laulu, säestää Tuomas Törmi

                      

Tilaisuuden juontaa Liisa Laurila

 

klo 17.00     Kirkonkellot soivat

 

 

 

Herra Tokmannin fiinimpi lasikaappi eli käynti EMMAssa

Herra Tokmannin olen nähnyt monta kertaa televisiossa. Ruutupaitamies ajaa rekalla mutkaisilla vuoristoteillä ja taivuttaa upealla hymyllä kaikki suurista voitoista haaveilevat tavarantoimittajat alennuksiin, puolustaen meitä nuukuuteen taipuvia kuluttajia. Sitten Herra Tokmannista tulee vieläpä Joulupukin apumies ja hovikuljettaja. 

Ei elämä noin hienoa voi ollakaan! Eikä se kai oikeasti aina olekaan. Mutta kadehdittavan hyvä mainosidea. 

Herra Tokmannin fiinimpi lasikaappi 

eli käynti EMMAssa 

 

Kiitos, Hannele ja Pekka! Oli mainio juttu, että ehdotitte yhteistä vierailua EMMAn näyttelyyn. Olimme jo pohtineet Kyösti Kakkosen kokoelmasta koottuun näyttelyyn tutustumista, mutta se nyt vaan oli jäänyt. Jos joku hyvä aie jää samalla tavalla paitsioon, se jää helposti kokonaan. Onneksi tässä ei niin käynyt. 

 

Todellisen elämän Herra Tokmanni, kauppaneuvos Kyösti Kakkonen on menestynyt liikemies ja taiteen keräilijä. EMMAn näyttelysivuilla julkaistussa haastattelussa hän kertoo kodistaan: maaseutukodissa oli paljon kauniita, käsin tehtyjä arkisia esineitä, joiden taitava työnjälki tuotti käyttäjälleen iloa. Opiskeluvuosina syttyi rakkaus taiteeseen, Kyösti Kakkosesta tuli lasin ja keramiikan keräilijä. 

Toini Muonan töitä, joista tuli kokoelman alkusolu. 

Kyösti Kakkosen kokoelmaan kuuluvia töitä on esillä Espoon WeeGee-talossa, Espoon nykytaiteen museossa, EMMAssa. Kokoelma on laaja, 10 000 esinettä, esillä on pieni osa siitä. WeeGee-talon kokoelmiin on talletettu yli 1300 teosta, joista niistäkin riittää paljon nähtävää ja koettavaa tuleville vuosille. Näiden taideteosten ohi ei voi vain kiiruhtaa, niiden ääreen on pysähdyttävä. Moni esine saa mielen liikkeelle, nostaa pintaan muistoja ja herättää tunteita. 

       Näyttely on taidokkaasti rakennettu, työt on ryhmitelty kuuteen kategoriaan.  

Taidetta ja muotoilua 

Koskettava kauneus

Sulaa lasia, palavaa savea 

Taidetta koteihin  

Vallan muodot 

Huvimaja ja Amazonas. 

 

Kokoelman alkusolu on ollut keraamikko Toini Muonan (1904-1987) teosten jäämistö, jonka Kyösti Kakkonen onnistui hankkimaan. Toini Muonan töitä on esillä myös EMMAn näyttelyssä. Toimi Muonaa on luonnehdittu modernismin edelläkävijäksi – töiden harmoninen muotokieli ja taidokkaat lasitukset puhuttelevat yhä. 

Wirkkala, Aalto, Sarpaneva, tuttuja, ikonisia esineitä. 

 

Taidetta koteihin on tietysti tutuin osio näyttelystä.  Vaikka kotona olisikin Tapio Wirkkalan (1915-1985) laseja, kaikkia niitä ei monellakaan ole. 

Aaltovaasejakin löytyy, mutta kenellä on kaapissaan kaikki värit? Alvar Aallon (1898-1976) taidokasta tuotetta on varioitu ja toteutettu eri väreissä. Entä Timo Sarpaneva (1926-2006), jonka käyttöesineitä on monessa kodissa. 

Taitavan puukonkäyttäjän linnut. 

Tapio Wirkkalan ja hänen puolisonsa Rut Brykin kokoelmasta on erillinen näyttely EMMAn toisessa kerroksessa. Työt on deponoitu museoon jo aikaisemmin, näyttely täydentää oivallisesti ykköskerroksessa olevaa laajaa katsausta lasi- ja keramiikkataiteeseen. 

 

Kaikkein taidokkaimpia esineitä ja teoksia on usein voinut vain kaukaa ihailla. Näyttävimmät uniikkiesineet ovat museon vitriineissä. Niiden äärelle pääsee museokorttia vilauttamalla. 

       Sillä, minkälaisia kuppeja ja laseja kotikaappiin päätyy, on merkitystä. On ilo kattaa kauniit astiat pöytään, vaikka kaikkia ei arkena käyttäisikään. Esineiden harmonia tuo iloa ja iloa me ihmiset tarvitsemme.  

 

Birger Kaipiaisen töitä uran alkutaipaleelta 

Komeat seinälautaset saavat yhä enemmän väriä, kun taiteilijan ura etenee. 

Birger Kaipiainen (1915-1988) on tuttu kotoisista Paratiisikupeista, mutta EMMAn näyttelyssä tajuaa taas, miten monella tavalla taiteilija onkaan osannut olla värikäs, salaperäinen, puhutteleva. Kellolintu, loisteliaat seinälautaset, värikkäät hahmot, saven muodoilla alati jatkuva leikki.  

 

Birger Kaipiaisen työt on järjestetty kronologisesti. Ensimmäiset seinälautaset on tehty pian sodan jälkeen, 1950-luvun värit ja muotokieli ovat hillittyjä, 1960-luvulla töihin tulee voimaa ja lisää värejä. 

 

Mikä on vaikuttanut muotoihin ja väreihin? Varmasti taiteilijan ajatukset ja tavoitteet ovat pitkän uran aikana muuttuneet ja kehittyneet, mutta mikä osuus on pulavuosien materiaaleilla ja mielialoilla? Käyttöesineitä valmistettiin sodan aikana ja jonkin aikaa sen jälkeenkin hauraasta ara-massasta, lasitukset olivat vaisuja. ilmapiiri oli varovainen, rohkeus kasvoi vasta elämän kohentuessa ja varmasti myös materiaalien saanti parani. 

 

Oiva Toikan Lasimetsä.

Oiva Toikka (1931-2019) oli ensimmäisiä taiteilijoita, jonka käyttöesineet henkivät hiljaista huumoria ja elämäniloa. Lasilintujen mestarin rakentama mahtava lasimetsä rajaa näyttelytilaa, sen heijastuksia voi ihailla eri suunnista ja tutkia valon leikkiä näennäisesti yksivärisillä pinnoilla. 

Markku Salon Huvimajaan voi vetäytyä. 

Amazonas on suuren joen henki tai amatsooni, soturinainen.
Katoavan luonnon puolustaminen liittyy molempiin tulkintoihin.  

 

Suomalaisen lasi- ja keramiikkataiteen tulevaisuus on nuorissa tekijöissä. Ja mestareiden rinnalla on useita todella merkittäviä taiteilijoita. Markku Salon Huvimajaan voi astua sisään, komea Amazonas on kunnianosoitus suurelle joelle ja samalla vahvoille naishahmoille. 

 

Tumman tytön hahmo miltei katoaa taustaan. 
Työn ajankohtaisuus korostuu näinä aikoina. 

Myös Kim Simonssonin keramiikkaveistoksia on näyttelyssä. Pehmeällä vihreällä nukalla päällystetty tyttöhahmo syventyy lukemiseensa, mustaan verhottu tyttö etsii tietä auringonkukka kädessään. 

Katselen teoksia samalla viikolla, jolloin Ida Rauman Hävitys: tapauskertomus on voittanut kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Lasten puolesta voi ottaa kantaa monella tavalla, toivottavasti taiteilijoiden viesti kuullaan.  

 

Tapio Wirkkalan upea uniikkityö- 

Kaj Frankin kokeiluja, joissa yhdistetään erivärisiä laseja. 

Modernia lasitaidetta, Joonas Laakson venetsialaisia laseja. 

Kaiken kimmeltävän lasin, hehkuvien värien ja taidokkaiden muotojen keskellä on hyvä muistaa myös lasin tekijöitä, ammattitaitoisia lasinpuhaltajia. Tarvitaan taiteilijan ajatuksia ja ideoita matkalla kohti uusia muotoja ja värejä, mutta ilman osaavia ammattilaisia ne eivät toteudu. Miten villit ideat saadaan toteutettua – millaista eri tekijöiden välinen yhteistyö on? 

Joku taiteenharrastaja totesi, että näyttely on ollut onnistunut ja näkemisen arvoinen, jos yksikin sen teoksista on ollut kiinnostava ja jäänyt mieleen, Kauppaneuvos Kakkosen kokoelman esittely on monin, moninkertaisesti onnistunut. 

Kristiina Riskan juhlavat ruukut. 

Francesca Maschitti Lindhin kauniita seinälaattoja. 

Alma Jantusen riemukasta lasitaidetta.

Birger Kaipiaisen lautasia. 

Riisiposliinia, Friedel Holzer Kjallberg. 

Nanny Stillin taidetta kokoelmassa on paljon. 

Sammon taonta, Yrjö Rosolan uniikkityö.