Isä oli Kutomolla töissä

 

Kuva on Pyynikinlinnan Nanso-näyttelystä, joka oli esillä Tampereella vuonna 2021. Nokian kirjastotalon näyttely on rakenteeltaan hieman erilainen. Vaatteiden historiaa on taustoitettu enemmän, mikä tekee kokonaisuudesta mielenkiintoisen. 

 

Toukokuun lopulla sain postia Nokialta. Kirjekuoren, jossa oli kutsu Nanso Oy:n satavuotisnäyttelyn avajaisiin Nokialle, Virta-saliin. 

Minulta oli jo aikaisemmin pyydetty kirjoitusta näyttelyn yhteydessä julkaistavaa kirjaa varten. Olin tekstin jo melkein unohtanut, kun kutsu tuli. 

 

Vuonna 2017 kokosin muistojani kirjaan, jolle annoin nimeksi Valkoisen talon aika. Valkoinen talo oli Nokialla, se oli Nokian Kutomo Oy:n toimitusjohtajan asunto ja meidän perhe asui talon yläkerrassa, talonmiesperheenä. Kuvasin kirjassa niitä ihmisiä, joihin Nokian vuosina tutustuin ja kirja löysi lukijoita myös Nokialta. 

 

Lähdin Nokialle, tapasin vanhoja tuttuja, sain rautaisannoksen kutomolaisuutta ja vanhan Nokian tunnelmaa. Nanso Oy on perustettu vuonna 1921, yrityksen nimi oli silloin Nokian Kutomo ja Värjäys Oy. Tehtaan johtajaksi tuli vuonna 1926 Väinö Teriö, joka oli toimitusjohtajana 40 vuotta ja sai ansioistaan teollisuusneuvoksen arvonimen.  

Kun isäni astui yrityksen palvelukseen, nimi oli muuttunut muotoon Nokian Kutomo Oy. Nokian Kutomon tavaramerkki oli Nanso ja myöhemmin tästä Väinö Teriön kehittämästä sanasta tuli myös yrityksen nimi. 

 

Charmeuse-alusasut ja yöpaidat, naisellisuuden huippu. 
Alushame suojasi vaatteita. 

Nanso oli trikootehdas, jonka tuotteita olivat aluksi lämpimät laamapaidat ja miesten kerrastot. Hienosta puuvillasta valmistettuja, interlock-neuloksisia Juha-kerrastoja oli isällänikin useita, yksi niistä on säilynyt näihin päiviin. 

  

Elämän muuttuminen muutti Kutomon tuotteita. Kun asunnot alkoivat olla lämpimämpiä, lämpimien alusasujen tilalle tulivat 1970-luvun värikkäät kuviot ja kuosit, mekot ja oloasut, design-vaatteet. Vapaa-aika lisääntyi ja oloasuille oli käyttöä.  

Nanso on ulkoistanut tuotantoaan ja tuotevalikoima on monipuolistunut, nykyinen Nanso on aikaansa seuraava bränditalo. 

 

Muutos on ollut välttämätön, se on taannut yrityksen toiminnan jatkumisen. 

Valkoinen talo, lapsuudenkotini, on historiaa, tilalla on trendikkäitä asuntoja. 

 

Kutomolaisuus on voimissaan. Avajaisjuhlassa oli vilkas puheensorina, kun työkaverit tapasivat toisiaan. Muisteltiin, muistettiin ja nautittiin Nokia-Seuran laatimasta ohjelmasta. 

 

Näyttely on avoinna Nokian kirjastotalossa koko kesän. Sieltä voi hankkia omakseen näyttelyn tiimoilta julkaistun kirjan, jossa oheinen kirjoituksenikin on. 

 

Nokia on muuttunut, kaupungistunut, eikä entisten aikojen avaraa ja väljää kauppalaa enää oikein voi nähdä ainakaan keskustan kerrostalojen takaa – tosin ehdin tehdä vain pienen kävelyn keskustassa enkä ehkä hahmottanut koko kuvaa. 

Laajat, kodikkaat omakotialueet lienevät entisellään, vehmaat pihapuutarhat ja hiekkatiet kortteleiden välillä. Nokia on ollut teollisuuspaikkakunta vuodesta 1865, jolloin Nokialle rakennettiin puuhiomo, josta kasvoi Nokia-yhtymä. Nanson historia on tärkeä osa paikkakunnan historiaa . 

 

Oli kunnia osallistua vanhan Kutomon muistojen tallettamiseen. Oli ilo tutustua tämän ajan Nansoon. 

Oheisena kirjoitus, joka on julkaistu näyttelykirjassa. 

Valkoisen talon kaapissa oli komea kokoelma kristallilaseja. 
Niitä käytettiin tärkeimmissä juhlissa. Pikkutyttönä hiivin joskus 
kristallikaapin luo ja ihailin lasien kimmeltäviä kuvioita. 

Isä oli Kutomolla töissä 

 

Lapsuudenkotini oli Rouninlinna, Valkoinen talo, Nokian Kutomo Oy:n johtajan asunto.  

Asuimme Kutomon naapurissa vuoteen 1965 asti. Valkoinen talo oli sekä koti että isäni Viljo Lallinahon ja äitini työpaikka. Asuimme talon yläkerrassa. 

Isäni teki päätyönsä ohella Valkoisen talon talonmiehen ja puutarhurin töitä, äiti avusti isäntäväkeä kodinhoidossa. 

Valkoinen talo, Rouninlinna, oli viimeisinä vuosinaan keltainen. 
Nyt talo on jo purettu ja pihapiiri historiaa. 
Toisessa kerroksessa, oikeassa ylänurkassa ovat 
meidän perheen ikkunat. Kuva vuodelta 2012. 
 

Pannuhuone

 

Isä oli kaksivuorotyössä Kutomon pannuhuoneella. Hänellä oli höyrykoneen hoitajan pätevyys, mutta arkikielessä puhuttiin lämmittäjästä. 

Lämmittäjän ja apumiehen vastuulla oli kaksi suurta höyrykattilaa, joilla tehdasta lämmitettiin ja tuotettiin höyryä värjäämön tarpeisiin. Pannuhuone oli tehdasrakennuksen päädyssä, lähellä rautatietä. 

Aamuvuoro alkoi kuudelta ja päättyi kahdelta iltapäivällä, iltavuoro kesti kahdesta kymmeneen. Lämmittäjiä oli kaksi, toisena Pekka Kortesuo. Kortesuon perhe asui Nansolinnassa. Maija Kortesuo oli Nansolinnan talonmies, pariskunta hoiti työt yhdessä. 

 

Pannuhuoneen luona oli hiilivarasto, josta koksia tai antrasiittia kärrättiin uuneihin. Miten polttoaineet tulivat tehtaalle, sitä en tiedä, Nokian rautatieasema on aivan tehtaan vieressä. Hiilikasat olivat tehtaan ja tehdasalueen rajalla olevan padotun lammen välisellä alueella.  

Pannuhuoneen isosta avoimesta ovesta hiili tuotiin pesään lapioitavaksi, kottikärryillä. 

 

Oven luona oli pieni seinäkkeellä erotettu tila, johon veto ei yhtä ankarana päässyt. Siinä saattoi tarkkailla palamista. 

Hiilen kärräämiseen osallistuivat niin lämmittäjä kuin apumieskin. Pannuhuone oli korkea, vetoisa tila. Kun polttoainetta lisättiin pannun pesään, avattiin iso luukku ja heiteltiin hiilet lapiolla sisään. Tila lämpeni hetkeksi, melkein kuumaksi. 

 

Vaikka haitta-aineista ja epäpuhtauksista tuskin tiedettiin, polttoaineen laadusta oltiin tarkkoja. Jätteitä ei poltettu. Vääränlainen hiilikin saattoi olla hankalaa; se toi lisää puhdistustyötä. 

 

Pannuhuoneen nurkassa olivat vesipumput. Isot pumput oli sijoitettu lammen lähellä olevaan pieneen pumppuhuoneeseen. Koneenhoitaja valvoi pumppujen toimintaa. Värjäämössä tarvittiin paljon vettä, jota nostettiin lammesta.  

Valkoisesta talosta oli lyhyt matka pannuhuoneelle. Kuvassa 
tehtaan autotallirakennus, taustalla häämöttää pannuhuone. 
Kuva on vuodelta 2012. 

Ammattimiehiä 

 

Pannuhuoneen yhteydessä oli pieni korjauspaja. Pitkä työpöytä ikkunan alla, ahjo, jossa välillä hehkui tuli ja paljon työkaluja. Laitosmiehet kävivät siellä tekemässä metallitöitä. Pannuhuoneen yläkerrassa oli sosiaalitila, pukutila ja suihkuhuone.  

Yläkerrassa oli pieni varasto, jonka hoidosta vastasi Matti Kokkonen. 

 

Tehdasrakennuksen pohjakerroksessa, pihan puolella oli puuverstas, jossa työskenteli Tuomas Orpana, sujuvaa karjalaa haastava timpuri.

Naapurina oli Mikko Kylvénin pieni verstas. Kylvén oli maalari. Hän maalasi ja tapetoi tehtaalla, Valkoisessa talossa ja Nansolinnassa. 

Verstaat oli sijoitettu omiksi yksiköikseen pihan tuntumaan. 

Tehtaan sähkömies oli Kalevi Virtanen. 

 

Vuosihuoltoa 

 

Höyrypannujen valvonta ja huollot olivat koneenhoitajien työtä. Pienet häiriöt hoidettiin omin voimin, mutta suurempiin hälytettiin apuun Tunteperi – Dunderbergin liike Tampereella. He hoitivat suuret korjaukset ja toimittivat uusia laitteita. Pannuhuoneen työntekijöiden esimies oli insinööri Nikula. 

 

Pannuhuoneessa oli erilainen vuodenkierto kuin muulla tehtaalla. Tehtaalla tehtiin työtä juhannukseen asti, sitten väki lähti vuosilomalle. Höyrypannut jäähtyivät ja niille tehtiin vuosihuolto. 

 

Tehtaan korkea savupiippu nuohottiin. Pekka Kortesuo oli nuorempi ja ketterämpi kiipeämään, hän teki suurimman työn. Piipusta tulleet miehet olivat mustia, joka tuuma ihosta ja työpuvusta oli nokimusta. Kun pannut oli saatu kuntoon, oli koneenhoitajalla lupa lähteä kesälomalle. 

 

Vartija valvoi 

 

Tehdasrakennus oli suuri ja korkea. Aseman puolella oli konttorin sisäänkäynti ja koko talon korkuinen portaikko. Portaikon yläpuolella oli vihreästä loisteputkesta taivuteltu Nanso-logo, kaunis ja siro, kaunokirjoitusta. Kauppalan väki puhui Nansosta, vaikka se oli ensin tavaramerkki, myöhemmin virallinen nimi. Tehtaalaiset olivat työssä Kutomolla, he olivat kutomolaisia. 

 

Iltaisin ja öisin porttivahdit valvoivat kiinteistöä. Heidän tehtävänään oli kiertää tehtaalla määrätyn aikataulun mukaan. Tarkastuskäynnit tallentuivat vartijan kellon nauhaan, kun avainta käännettiin. Vartijat myös tarkkailivat lämmitystä.  Jos jotain poikkeavaa ilmeni, vartijan tehtävä oli hälyttää apua. 

 

Valkoisen talon työt 

 

Rouninlinna oli isän toinen työmaa. Hän huolehti lämmityksestä, pienistä huoltotöistä ja hoiti pihamaata. Äiti osallistui teollisuusneuvoksen perheen kaikkiin taloustöihin. Juhlien aikaan hän oli apuna Valkoisen talon keittiössä ja mukana tarjoilemassa. 

 

Isälleni Rouninlinnan piha oli toinen työmaa, mutta myös harrastus. Hän sai toteuttaa luovuuttaan ja tyylitajuaan, pihatyö oli vastapainoa nokiselle pannuhuoneelle. 

 

Me muutimme loppukesällä 1965 Rouninlinnasta. 

Nokian Kutomon ja Valkoisen talon aika oli hyvää aikaa meidän perheelle. 

 

Isäni jäämistöstä löytyi käyttämätön Juha-kerrasto, joka oli varmaankin tullut tehtaan joululahjana  vuonna 1965.  Beige interlock-neulos on sileää ja hienoa, ehkä juuri siksi kerrastoa oli säästetty
parempaan käyttöön. Juha oli Nokian Kutomon menestystuote.  
Kuvan värit poikkeavat hieman alkuperäisestä. 

 

Puhutaan ulkomaata?

Hyvää huomenta!  Hyvää päivää!  Hyvää yötä! 

Terve, mitä kuuluu? Kiitos hyvää, entä teille/sinulle?  

Mikä teidän nimenne on?  Mikä sinun nimesi on?

 

Kun kunnon väki lähtee maailmalle, mukaan otetaan parlööri, matkailijan apu ja käsikirja. Käteviä, valmiita lauseita, ääneen lausumista vaille. 

Kun pieni kirjanen on taskussa, koko maailma on hallussa? 

Hadrianuksen pylväs kertoo historiaa kuvin. 

 

Hei, emme taida olla tavanneet aikaisemmin? 

Saanko esittäytyä, te olette varmaankin neiti/rouva/herra NN?  Tässä on käyntikorttini!  Oletteko ensimmäistä kertaa täällä?  

 

Parlöörin maailmassa ollaan korrektin kohteliaita, teititellään. 

Sanotaan kauniisti, puhutaan täydellisin lausein.

Vastaus on varmaankin yhtä sulavan sujuva. Kun sen vielä ymmärtäisi?

Siellä se on, koulusta tuttu paikka! Ihan sydäntä lämmittää! Rooman ja Napolin välillä, paikallisjunasta kuvattu. 

Kiitos avusta! Eihän tuo mitään!  Kiitos vaivannäöstä! Ei kestä kiittää! 

Anteeksi että häiritsen, mutta. Mikä vahinko, olen pahoillani, mutta se ei käy päinsä! 

 

Sen voi sanoa niin monella tavalla. Kauniisti tai arkisesti.  

Sen, joka arkielämässä on Höh! Oho! Äh! Eikai! Sori! Sattuks se? Anteeks! Älä ny viitti!

Pari tuhatta vuotta ei ole kaupungille ikä eikä mikään, vai mitä Pompeiji? 

Pompeiji, laajeneva kaupunki.

Onko teillä vapaita huoneita? Voiko huoneeseen saada lastensängyn? 

Missä on ruokasali/baari/sauna/uima-allas/terassi?

Voitteko kantaa matkatavarat huoneeseen? 

Voisitteko siivota huoneeni?

 

Tottahan kysymyksiin vastataan. Vastaukseksi voi saada lavean puhetulvan, niukan kommentin, olankohautuksen tai jotain siltä väliltä. 

Niin, jos kysymys on ymmärretty. Siis: jos henkilö on oivaltanut, että sanat, joita matkailija muodostelee, ovat kysymykseksi tarkoitetut. Asiayhteys toki tukee viestiä: tuskin vastaanottotiskille tullaan ilman jonkinlaista dokumenttia tai lippua. 

Napolin ilta.

Kysymys on muutakin kuin vain jono sanoja. Kysymyksen tunnistaa intonaatiosta, lausemelodiasta. Siihen liittyvät ilmeet, eleet, jotka kuuluvat painokkaaseen ilmaukseen. Näiden keinojen hyödyntämiseen parlööri ei käyttäjäänsä valmenna.

 

Useimmissa hyvissä hotelleissa osataan toki puhua jotain muutakin kuin omaa murretta. 

Myös kasvojen ilmeillä, käsillä ja jaloilla voi ilmaista itseään. 

 

Leonardo da Vincin keksimä uintiapu. Liikunta on terveellistä. Museo on Roomassa.

Sain eilen omituisen huimauskohtauksen. Vatsassani ollut vaivoja jo pitkään. Minulla on vakituinen lääkitys. Kutsukaa lääkäri! Minulla on matkavakuutus! 

 

Parlööri ei luota lääkärin kielitaitoon, ammattitaitoon, kykyyn todeta potilaan tila omiin havaintoihinsa luottaen. Parlööri uskoo, että vaikeiden sanojen mongertaminen, jotenkuten, auttaa parantajaa päätymään oikeaan diagnoosiin. 

Parlööri ei tuhlaa merkkejä ääntämisohjeisiin, suomenkielisen tekstin parina on aina vieraskielinen vastine paljaaltaan, vailla tarkempia ohjeita. Kuin lääkepakkaus ilman apteekin tulostamaa ohjeliuskaa.

Onneksi on vakuutus. 

Giordano Bruno, Campo de Fiori, Rooma. 

Elämä sykkii patsaan ympärillä. 

Mitä maksaa postikortin / kirjeen lähettäminen Suomeen? 

Kuinka monta päivää kortit kulkevat Suomeen? 

 

Siihenkin aikaan, kun postikortit vielä liikkuivat maailmalla, ne olivat ö-luokan postia. Hidasta, harvoin ajallaan saapuvaa. Joskus filatelistiystävä sai upean merkkisikermän asemesta kortin tai kuoren, jonka osoitepuoli oli matkan varrella tyhjiin höyrytetty. 

Postikortit, kuka niitä kaipaa? Ja jos vaikka kaipaisikin, mistä niitä saa? Merkkejä ei ole missään, eikä kukaan tiedä, montako päivää tarvitaan – niin, mikä se kohdemaa olikaan?

Toisin on todellisuus. Selfie kiertää maapallon kahdeksassakymmenessä sekunnissa – tai ainakin minuutissa. 

Fontana di Trevi. Montako selfietä lähti maailmalle kuvan ottamisen aikana? 

Voisinko sovittaa tätä/näitä? Missä sovituskoppi on? 

Onko teillä lastenvaatteita? Onko teillä mitään halvempaa? 

Minulla on kuitti, voinko vaihtaa tämän? 

Kiitos, minä vain katselen! 

Mihin aikaan suljette? 

 

Ennen vanhaan oli ihanaa käydä ostoksilla. Ulkomaan kaupoissa oli aina jotain sellaista, mistä kotimaassa saattoi vain haaveilla: halpaa, kaunista, värikästä, muodikasta, persoonallista. 

Kaikissa itseään kunnioittavissa kaupungeissa on nykyään iso ja runsas ruotsalaisperäinen muotitavaratalo, englantilainen (luulisin niin?) vaateketju, huippumuodikas, alkuaan japanilainen ketju, saksalainen ketju. Yhtä muodikasta, yksilöllistä, edullista siellä ja täällä. 

Kaupan tekeminen ei koskaan ole ollut kielestä kiinni. Oleellista on kauppamiehen into ja taito, kyky suostutella. Sanoilla ja sanoitta.

 

Olisi se parlööri kuitenkin voinut luetella edes värit, numerot ja summittaiset koot akselilla tosi pieni – hurrrjan suuri.  

Mikähän olisi hyvää?  Kaikki! 

Saako teiltä sateenvarjoja/karttoja/postimerkkejä/matkamuistoja?

 

Matkamuistopuoti tursuaa kadulle asti, roju ja rihkama täyttää hyllyt. Jos sadetta on tullut viisi pisaraa, kauppias on jo ehtinyt nostaa sateenvarjot esille. 

Kauppa käy, vaikka et osaisi sanoa sanaakaan millään kielellä. 

Onko matkamuistosi kännykällä otettu kuva vai muovinen pienoismalli Colosseumista? Pienoismallit maksavat euron ja niitä on iso korillinen melkein kaikissa puodeissa… 

 

Colosseum, omana itsenään. Loppuunmyyty, ensi kerralla pitää tilata liput ajoissa. 

**********

 

Pandemian padot ovat avautuneet. Taas saa matkustaa, seikkailla maailmalla. 

Ja kyllähän me matkustamme. Pakataan vetolaukkuun muutama paita, tarkistetaan luottokortin käyttöalueet ja menoksi. 

Kohtasimme Napolin kujalla. Olisin niin mielelläni ottanut sinut mukaan! 

Perillä, kohteessa, on aina joku, joka osaa ainakin yhtä välttävää huonoa englantia kuin matkailija ja joka haluaa auttaa ja palvella. 

Ja ellei ole, apu löytyy puhelimesta. Tekniikka jyräsi pienen kirjan, joka yritti olla hyödyllinen. 

Pietarinkirkko. Jos joku on must, niin tämä. 

Ja niin kansa vaeltaa. Suorittaa turismia, kiertää nähtävyyksiä, maistelee ruokia, näkee näköalat ja elää osana suurta kansainvaellusta. 

Huomatkaa komea jäätelöpoika! 

Matkailijoiden heimo vaeltaa, jonottaa, suorittaa pakolliset nähtävyydet. Ne, joista on niin mukava jutella tuttavien kanssa kahvipöydässä ja samalla vähän itsekin päteä. Heh, siellä mekin!

On sitä muuten taas nähty mualimaa!

 

En puhu englantia/italiaa. Puhun hiukan englantia/italiaa. Asun hotellissa!

Pantheon, huikea kupoli.

Pieni kirja, joka yritti olla hyödyllinen.
Aika ja tekniikka ajoivat sen ohi. 

Valmis elämä

 

Muuan päätoimittaja tilasi arvostamalleen vaikuttajalle muistokirjoituksen siinä vaiheessa, kun tämä oli saavuttanut korkean iän. 

Sen jälkeen hän oli aika ajoin yhteydessä kirjoittajaan ja varmisti, että kirjoitus oli tallessa, kunnes julkaisemisen aika viimein koitti. Paljon myöhemmin kuin oli ajateltu. Paljon kaikkea oli ehtinyt tapahtua.

 

Valtiomies kuoli ja uutinen hänen kuolemastaan julkaistiin lähes samalla kellonlyömällä tärkeimpien tiedotusvälineiden verkkosivuilla. Kymmenen minuutin kuluttua siitä ensimmäinen muistokirjoitus oli jo luettavissa. 

 

Ei nopeaa, vaan harkittua toimintaa. Muistokirjoitus on ehkä laadittu viimeistään silloin, kun tieto vakavasta sairastumisesta on alkanut olla esillä mediassa. Sanotaan, että kuuluisien miesten elämäkerrat ja muistopuheet kirjoitetaan jo heidän eläessään. Pitää ehtiä ensin. 

 

Tottakai, uutinen pysäytti. Päättäjät, joilla on kokemusta, näkemyksiä ja rohkeutta, ovat näinä aikoina kullan arvoisia, yhtään arvovaltaista ja pätevää henkilöä ei haluaisi antaa pois. Kun tehdään suuria päätöksiä, toivoisi, että kaikki mahdolliset seikat olisi puntaroitu ennen ratkaisuja. Ehkä juuri siksi, tässä kontekstissa, median toiminta hämmensi.

 

Kuuluisien miesten elämäkerroista julkaisi ensimmäisen kokoelman kreikkalainen Plutarkhos vuoden 100 jKr tienoilla. Kirjoitukset ovat kestäneet aikaa ja ne ovat esikuva. 

 

Päälehden verkkosivuilla on kuuluisien miesten ja naisten elämäntarinoiden arkisto. Sieltä on helppo tarkistaa, milloin joku julkisuuden henkilö on elänyt, sieltä saa tietoa siitä, miten asianomainen on elänyt ja kuinka pääsee lisätiedon äärelle. 

 

Lisätietoa tästä kyseisestä tapahtumasta on sittemmin sinkoillut. Jokainen haluaa sanoa muistosanansa, mahdollisimman julkisesti. Olivatko he puhuneet arvostuksestaan silloin, kun asianomainen sen vielä olisi voinut kuulla? Vai provosoiko media kysymyksillään? 

 

Elämä tulee valmiiksi vasta, kun kuolema tulee. Viimeiseen päivään asti voi tehdä uusia päätöksiä, kumota vanhoja, tehdä tekoja, joita kukaan ei olisi odottanut tai uskonut. 

Vasta viimeisen päivän jälkeen elämän koko kaari hahmottuu. Elämäkerran tai muistokirjoituksen voi viimeistellä sen jälkeen, kun elämä on siirtynyt historiaan. 

 

Kirjoitan tätä pitkäperjantaina, taustalta kuuluu kärsimysajan musiikkia. Vapahtajan elämä ei päättynyt kuolemaan, vaan ylösnousemukseen. Siitäkin kerrottiin, medioita ei vielä ollut, mutta suuri uutinen sai kaikupohjaa, tavoitti ihmiset, tuli kuulluksi. Vahva viesti tavoittaa, onneksi. Tänäkin pääsiäisenä sitä kerrotaan. Laupeudella ja armolla on onneksi vielä sijansa maailmassa, jota pandemia, kipu, sota ja käsittämätön väkivalta riivaavat. 

 

Tavallisen ihmisen – kuolevaisen – elämä voi jatkua. Elämän hyvät sanat ja teot kantavat

viimeisen rajan yli, muistot ja esimerkki kannustavat jälkipolvia. Jo ennen ylösnousemusta. 

Tämä kirjoitus on julkaistu hieman suppeampana myös Keravan seurakunnan blogissa Keravan taivaan alla

 

 

 

 

 

Käden työ, sielun lohtu

Luin muistiinpanoja vanhoista pöytäkirjoista.  Aineistoa, joka kertoi pienen osan suomalaisten naisten historiaa. Lukeminen pysähtyi talvisodan aattoon. Syksyyn 1939, YH:n aikaan. 

Oli kokoonnuttu kerhoiltaan. Yhdistyksellä ei vielä ollut omaa taloa, kokoonnuttiin kodeissa, vuorotellen eri jäsenten luona.  

 

Taas oltiin yhdessä, keskusteltiin ja tehtiin yhdessä käsitöitä. Radiosta kuunneltiin huolestuttavia uutisia. Kaikilla ei ehkä vielä ollut radiota, ja vaikka olisi ollutkin, ohjelmaa lähetettiin vain aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin. Kun ohjelman aika oli, ainoaa valtakunnallista kanavaa kuunneltiin hiiskumatta. 

Kun oli aika erota ja lähteä kotiin, laulettiin vielä hengellinen laulu tai virsi. 

 

Ja niin päätettiin hankkia villalankaa ja kutoa talkoilla, sukkia ja lapasia reserviläisille. Villalankaa osattiin kehrätä ja varmaan sitä jo sai kaupastakin, mutta hyvä sukkalanka ei vielä ollut yhtä itsestään selvä ja yksinkertainen ostos kuin nykyään. Harmaata lankaa, joskus joku punainen tai sininen kerä. 

      

Valmiit neulomukset koottiin yhteen, yhteistuumin paistettiin korppuja – sillä ne säilyisivät kuljetuksessa parhaiten – ja näin saatiin aikaan 25 pakettia, jotka lähetettiin kotikylän miehille, lievittämään kylmää ja koti-ikävää. Koko sota-ajan nämä naiset kokoontuivat, kutoivat ja lähettivät paketeissa käsitöitään rintamalle. 

       

Sillä seudulla kudottiin, niin puikoilla kuin kangaspuillakin, eikä kenelläkään ollut vaikeuksia oivaltaa, kummasta työtavasta kulloinkin oli puhe. 

 

Muutakin työtä riitti. Ensin majoitettiin pommituksia pakenevia kaupunkilaisia, sitten tulivat evakot, haavoittuneet palasivat kotiin toipumaan ja saamaan hoivaa. Talojen ylimääräiset huoneet ja kesähuoneet, pihapiiriin rakennetut muorinmökit ja muut tilat olivat käytössä, väkeä oli paljon ja paljon lapsia koulussa. Keitettiin ruokaa, vähistä ja vähenevistä tarpeista, kaikille.  

 

Ja kun oli vähän rauhallisempi hetki, otettiin kudin esille. 

Vanhoja työvälineitä, noin 1940-50 -luvuilta. Sukkapuikkoja, sakset ja virkkuukoukkuja. Kellertävä koukku on ilmeisesti valmistettu luusta. Pitsin virkkaamista varten oli hyvin pieni koukku, johon kuului myös koukkua suojaava putkilo. Vanhoista vaatteista otettiin napit talteen. 

 

Sotavuosina tiedonvälitys oli säädeltyä. Lehdet eivät uskaltaneet kirjoittaa avoimesti taisteluista ja tapahtumista, sillä se olisi antanut viholliselle liikaa tietoa. Mieluummin ohjeita siitä, miten koti pidetään puhtaana vaikeissa oloissa, miten korttiannokset saa riittämään, kuvauksia konserteista ja muista tilaisuuksista. 

 

Me elämme informaatiotulvan keskellä. Kukaan ei voi piilottaa tietoa tai mielipiteitä, sodan kuvat vyöryvät esiin kaikkialla. Kuinka ne jaksavat, jotka ovat joka hetki tapahtumien keskellä, kun meillä täällä kauempana olevilla on välillä vaikeaa kuunnella päivän mittaan toistuvia uutislähetyksiä.

 

Käsityö toimii edelleenkin. Sukankudin tuvan penkillä, valmiina käteen otettavaksi, muutama kerros ainakin, hetki puikkomeditaatiota kiireen lomassa. Virkkuutyö, keskittymistä vaativa ja ajatukset arjesta irrottava tehtävä

Olen kuunnellut käsityön tekijöitä. Työ antaa voimaa, rauhoittaa mieltä ja antaa tilaa omalle luovuudelle. Se vapauttaa pakollisista kuvioista, on lupa toteuttaa omia ideoita ja ajatuksia. Elleivät silmukat heti osu kohdalleen, on lupa purkaa ja keriä, aloittaa alusta. Lanka vastaa lempeästi, antaa anteeksi pienet virheet, käden jälki on aina yksilöllinen. Kun työn saa valmiiksi, tulee hyvä mieli, tunne onnistumisesta. Vaikka maailma työkuvioissa jäisikin kesken, käsityö valmistuu ja asettuu osaksi elämää. 

 

Ota käsityö syliisi, aloita, keskity ja anna työn rytmin viedä. Rauhoitu hetkeksi, anna materiaalille vuoro. Käden työ antaa mielenrauhaa, auttaa pitämään ajatukset koossa. 

 

Käsityöllä on arvoa, sillä on arvonsa meillekin. Maailmassa, joka pirstaloituu, elämässä, jonka synkät uutiset täyttävät. Me tarvitsemme työtä, joka tulee valmiiksi, jonka tulokset ovat ehjiä, käsin kosketeltavia. Jotain, missä tuntuu vielä käden lämpö ja inhimillinen kosketus. 

 

En tiedä, tarvitsevatko maailman taistelijat käsintehtyjä sukkia tai lapasia - ja vaikka tarvitsisivatkin, voiko niitä heille paketissa lähettää? 

 

Lämpimiä ajatuksia ja sydämen lämpöä tarvitaan kaikkialla, aivan varmasti. Sitä me voimme yrittää antaa, rauhoittua ja samalla pohtia tapoja, miten saada rauhan ja rakkauden viestit perille. 

 

Pysykää rohkeina! 

 

 

 

 

URHEILUSTA

SELLAISET KISAT, JOISSA SELOSTAJIA EI HAUKUTA, OVAT  EPÄONNISTUNEET.  Pekka Tiilikainen 

Nyt kertyy ruutuaikaa. Ruudussa hiihtävät, hyppäävät, tähtäävät, askeltavat, liukuvat, luistelevat maailman parhaat urheilijat. Me heräämme ajoissa katsomaan tapahtumaa, joka tapahtuu Kiinassa, mutta jonka yleisö elää mukana, virtuaalisessa todellisuudessa.  

Pandemia teki olympialaisista kaikille urheilusta kiinnostuneille yhtäläisen kokemuksen. Kisakatsomoihin matkustavia turisteja ei voi edes kadehtia, sillä heitä ei ole. Paikalle ei pääse, ellei ole urheilija tai urheilijan huoltaja. Olipa korona kärsitty tai rokotettu. 

 

Kotikatsomoissa kisat ovat niin totta kuin ne tässä ajassa voivat olla. Elävä kuva tarjoaa enemmän kuin lumihangessa tai pienessä kopissa nököttäneet, kuulokuviaan jakaneet Tiilikainen ja Noponen, me näemme kaiken – tai ainakin parhaiksi arvioidut palaset. Me viihdymme, raivostumme, jännitämme ja sydän lyö samaan tahtiin huippu-urheilijan lukemissa. 

Me viihdymme. Pehmeän sohvan uumenissa, mukavassa tuolissa, lämpimissä huoneissa. Hiki ei haise tänne asti, tuuli ei tunnu eikä räntäkeli ja vilu. 

 

Olympialaisten kisojen ohjelma on määritelty jo vuosia sitten. Koitokseen valmistautuva tietää tarkalleen, millä kellonlyömällä, missä ja miten hänen suorituksensa vuoro on. Kotimaan kamaralla elettävä ja valmistauduttava maapallon toisella puolella, ennalta määritellyssä tulevaisuudessa tapahtuvaan tapahtumaan. 

Harjoittelun fokus on suorituksessa, joka on ensin vain toive ja onnekkaimmille määritelty tavoite. Kaikkea ei kukaan osaa ennakoida tai varmistaa ja siitä, siitäkin, muodostuvat urheilijoiden väliset erot. 

Joku lämmittää aamuyöstä saunaa, jotta tottuisi toistamaan suorituksensa kosteassa ja lämpimässä ilmassa, toinen harjoittelee erilaisiin aikoihin, jotta saisi sisäisen kellonsa varmasti tikittämään oikein. 

 

Huippu-urheilijalta edellytetään määrätietoisuutta ja tavoitteellisuutta. Kisoissa on satoja, yhtä määrätietoisia ja tavoitteellisia urheilijoita, eikä ennalta voi tietää, kuka lopulta onnistuu parhaiten. Kilpailun arvaamattomuus vetää katsojat ruutujensa ääreen. Jännitysnäytelmä, jossa kukaan ei näyttele, vaan jokainen hetki on totta. Niin totta kuin osataan.

Lajeja tulee koko ajan lisää ja niiden hienouksista ovat parhaiten perillä asiantuntijat, urheiluselittäjät. Selostajan työtä täydentämässä on entisiä kilpailijoita ja valmentajia. Kaikki eivät ole samanlaisia virtuooseja kuin esimerkiksi Musti, Sami Jauhojärvi. 

 

Pitäisikö kilpailua kommentoivan urheiluselittäjän asennoitua rakentavasti kilpailijoiden suorituksiin vai tarjota katsojille viiltävä analyysi suorituksesta? Saako tappiolle jäänyt tylyt moitteet, vaikka kannustavampi palaute olisi paikallaan. Onneksi urheilija ei toivottavasti kaikkia kommentteja edes kohtaa. 

 

Huippu-urheilijan ura kasvattaa ja hioo särmiä. Olen tavannut hienoja persoonallisuuksia, ihmisiä, jotka ovat jääneet mieleen. Kun on riittävän monta kertaa voittanut ja hävinnyt, osaa asettaa asiat mittasuhteisiin. Kun on yhä uudelleen kohdannut kilpailun ankaruuden, osaa asennoitua arkeen ja elämään. 

 

Olen tietysti kohdannut myös selittelijöitä ja narisijoita, diivoja ja tärkeilijöitä. Tyyppejä, joiden saavutukset ovat jo unohtuneet, jos niitä on edes ollut. 

Kukaan ei voita liian monta kertaa kultamitalia, huippusaavutuksista saa olla iloinen. Mutta se, joka ei kaikkensa tehtyään korkeimmalle sijalle yllä, ei ansaitse moitteita eikä unohdusta. Kansakuntana on voittajan puolella, me omimme voittajat, mutta yhtä lailla pitäisi olla sen puolella, joka teki parhaansa. 

 

Meidät on juostu ja hiihdetty maailmankartalle, totisen isänmaallisen paatoksen säestyksellä. Urheilukilpailut ovat siirtyneet tosiaikaan ja kisoista on tullut kansainvälistä viihdettä. Meillä on urheilijoita, jotka ovat tarjonneet jännittäviä, sykähdyttäviä hetkiä – osallistuneet suorituksillaan ainutlaatuisiin tapahtumiin. Heittäytyneet koko persoonallisuutensa voimin kilpailuun, jotta me viihtyisimme. Siitäkin pitäisi osata kiittää. 

 

Mestariselostaja Paavo Noponen maalaili maisemia ja kuvaili värikkäästi kilpailujen tapahtumia. Tärkein ja sykähdyttävin repliikki oli sittenkin: Pasila, Porilaisten marssi! 

 

Ei Paavokaan sitä liian usein saanut sanoa.