Valmis elämä

 

Muuan päätoimittaja tilasi arvostamalleen vaikuttajalle muistokirjoituksen siinä vaiheessa, kun tämä oli saavuttanut korkean iän. 

Sen jälkeen hän oli aika ajoin yhteydessä kirjoittajaan ja varmisti, että kirjoitus oli tallessa, kunnes julkaisemisen aika viimein koitti. Paljon myöhemmin kuin oli ajateltu. Paljon kaikkea oli ehtinyt tapahtua.

 

Valtiomies kuoli ja uutinen hänen kuolemastaan julkaistiin lähes samalla kellonlyömällä tärkeimpien tiedotusvälineiden verkkosivuilla. Kymmenen minuutin kuluttua siitä ensimmäinen muistokirjoitus oli jo luettavissa. 

 

Ei nopeaa, vaan harkittua toimintaa. Muistokirjoitus on ehkä laadittu viimeistään silloin, kun tieto vakavasta sairastumisesta on alkanut olla esillä mediassa. Sanotaan, että kuuluisien miesten elämäkerrat ja muistopuheet kirjoitetaan jo heidän eläessään. Pitää ehtiä ensin. 

 

Tottakai, uutinen pysäytti. Päättäjät, joilla on kokemusta, näkemyksiä ja rohkeutta, ovat näinä aikoina kullan arvoisia, yhtään arvovaltaista ja pätevää henkilöä ei haluaisi antaa pois. Kun tehdään suuria päätöksiä, toivoisi, että kaikki mahdolliset seikat olisi puntaroitu ennen ratkaisuja. Ehkä juuri siksi, tässä kontekstissa, median toiminta hämmensi.

 

Kuuluisien miesten elämäkerroista julkaisi ensimmäisen kokoelman kreikkalainen Plutarkhos vuoden 100 jKr tienoilla. Kirjoitukset ovat kestäneet aikaa ja ne ovat esikuva. 

 

Päälehden verkkosivuilla on kuuluisien miesten ja naisten elämäntarinoiden arkisto. Sieltä on helppo tarkistaa, milloin joku julkisuuden henkilö on elänyt, sieltä saa tietoa siitä, miten asianomainen on elänyt ja kuinka pääsee lisätiedon äärelle. 

 

Lisätietoa tästä kyseisestä tapahtumasta on sittemmin sinkoillut. Jokainen haluaa sanoa muistosanansa, mahdollisimman julkisesti. Olivatko he puhuneet arvostuksestaan silloin, kun asianomainen sen vielä olisi voinut kuulla? Vai provosoiko media kysymyksillään? 

 

Elämä tulee valmiiksi vasta, kun kuolema tulee. Viimeiseen päivään asti voi tehdä uusia päätöksiä, kumota vanhoja, tehdä tekoja, joita kukaan ei olisi odottanut tai uskonut. 

Vasta viimeisen päivän jälkeen elämän koko kaari hahmottuu. Elämäkerran tai muistokirjoituksen voi viimeistellä sen jälkeen, kun elämä on siirtynyt historiaan. 

 

Kirjoitan tätä pitkäperjantaina, taustalta kuuluu kärsimysajan musiikkia. Vapahtajan elämä ei päättynyt kuolemaan, vaan ylösnousemukseen. Siitäkin kerrottiin, medioita ei vielä ollut, mutta suuri uutinen sai kaikupohjaa, tavoitti ihmiset, tuli kuulluksi. Vahva viesti tavoittaa, onneksi. Tänäkin pääsiäisenä sitä kerrotaan. Laupeudella ja armolla on onneksi vielä sijansa maailmassa, jota pandemia, kipu, sota ja käsittämätön väkivalta riivaavat. 

 

Tavallisen ihmisen – kuolevaisen – elämä voi jatkua. Elämän hyvät sanat ja teot kantavat

viimeisen rajan yli, muistot ja esimerkki kannustavat jälkipolvia. Jo ennen ylösnousemusta. 

Tämä kirjoitus on julkaistu hieman suppeampana myös Keravan seurakunnan blogissa Keravan taivaan alla

 

 

 

 

 

Käden työ, sielun lohtu

Luin muistiinpanoja vanhoista pöytäkirjoista.  Aineistoa, joka kertoi pienen osan suomalaisten naisten historiaa. Lukeminen pysähtyi talvisodan aattoon. Syksyyn 1939, YH:n aikaan. 

Oli kokoonnuttu kerhoiltaan. Yhdistyksellä ei vielä ollut omaa taloa, kokoonnuttiin kodeissa, vuorotellen eri jäsenten luona.  

 

Taas oltiin yhdessä, keskusteltiin ja tehtiin yhdessä käsitöitä. Radiosta kuunneltiin huolestuttavia uutisia. Kaikilla ei ehkä vielä ollut radiota, ja vaikka olisi ollutkin, ohjelmaa lähetettiin vain aamuisin, iltapäivisin ja iltaisin. Kun ohjelman aika oli, ainoaa valtakunnallista kanavaa kuunneltiin hiiskumatta. 

Kun oli aika erota ja lähteä kotiin, laulettiin vielä hengellinen laulu tai virsi. 

 

Ja niin päätettiin hankkia villalankaa ja kutoa talkoilla, sukkia ja lapasia reserviläisille. Villalankaa osattiin kehrätä ja varmaan sitä jo sai kaupastakin, mutta hyvä sukkalanka ei vielä ollut yhtä itsestään selvä ja yksinkertainen ostos kuin nykyään. Harmaata lankaa, joskus joku punainen tai sininen kerä. 

      

Valmiit neulomukset koottiin yhteen, yhteistuumin paistettiin korppuja – sillä ne säilyisivät kuljetuksessa parhaiten – ja näin saatiin aikaan 25 pakettia, jotka lähetettiin kotikylän miehille, lievittämään kylmää ja koti-ikävää. Koko sota-ajan nämä naiset kokoontuivat, kutoivat ja lähettivät paketeissa käsitöitään rintamalle. 

       

Sillä seudulla kudottiin, niin puikoilla kuin kangaspuillakin, eikä kenelläkään ollut vaikeuksia oivaltaa, kummasta työtavasta kulloinkin oli puhe. 

 

Muutakin työtä riitti. Ensin majoitettiin pommituksia pakenevia kaupunkilaisia, sitten tulivat evakot, haavoittuneet palasivat kotiin toipumaan ja saamaan hoivaa. Talojen ylimääräiset huoneet ja kesähuoneet, pihapiiriin rakennetut muorinmökit ja muut tilat olivat käytössä, väkeä oli paljon ja paljon lapsia koulussa. Keitettiin ruokaa, vähistä ja vähenevistä tarpeista, kaikille.  

 

Ja kun oli vähän rauhallisempi hetki, otettiin kudin esille. 

Vanhoja työvälineitä, noin 1940-50 -luvuilta. Sukkapuikkoja, sakset ja virkkuukoukkuja. Kellertävä koukku on ilmeisesti valmistettu luusta. Pitsin virkkaamista varten oli hyvin pieni koukku, johon kuului myös koukkua suojaava putkilo. Vanhoista vaatteista otettiin napit talteen. 

 

Sotavuosina tiedonvälitys oli säädeltyä. Lehdet eivät uskaltaneet kirjoittaa avoimesti taisteluista ja tapahtumista, sillä se olisi antanut viholliselle liikaa tietoa. Mieluummin ohjeita siitä, miten koti pidetään puhtaana vaikeissa oloissa, miten korttiannokset saa riittämään, kuvauksia konserteista ja muista tilaisuuksista. 

 

Me elämme informaatiotulvan keskellä. Kukaan ei voi piilottaa tietoa tai mielipiteitä, sodan kuvat vyöryvät esiin kaikkialla. Kuinka ne jaksavat, jotka ovat joka hetki tapahtumien keskellä, kun meillä täällä kauempana olevilla on välillä vaikeaa kuunnella päivän mittaan toistuvia uutislähetyksiä.

 

Käsityö toimii edelleenkin. Sukankudin tuvan penkillä, valmiina käteen otettavaksi, muutama kerros ainakin, hetki puikkomeditaatiota kiireen lomassa. Virkkuutyö, keskittymistä vaativa ja ajatukset arjesta irrottava tehtävä

Olen kuunnellut käsityön tekijöitä. Työ antaa voimaa, rauhoittaa mieltä ja antaa tilaa omalle luovuudelle. Se vapauttaa pakollisista kuvioista, on lupa toteuttaa omia ideoita ja ajatuksia. Elleivät silmukat heti osu kohdalleen, on lupa purkaa ja keriä, aloittaa alusta. Lanka vastaa lempeästi, antaa anteeksi pienet virheet, käden jälki on aina yksilöllinen. Kun työn saa valmiiksi, tulee hyvä mieli, tunne onnistumisesta. Vaikka maailma työkuvioissa jäisikin kesken, käsityö valmistuu ja asettuu osaksi elämää. 

 

Ota käsityö syliisi, aloita, keskity ja anna työn rytmin viedä. Rauhoitu hetkeksi, anna materiaalille vuoro. Käden työ antaa mielenrauhaa, auttaa pitämään ajatukset koossa. 

 

Käsityöllä on arvoa, sillä on arvonsa meillekin. Maailmassa, joka pirstaloituu, elämässä, jonka synkät uutiset täyttävät. Me tarvitsemme työtä, joka tulee valmiiksi, jonka tulokset ovat ehjiä, käsin kosketeltavia. Jotain, missä tuntuu vielä käden lämpö ja inhimillinen kosketus. 

 

En tiedä, tarvitsevatko maailman taistelijat käsintehtyjä sukkia tai lapasia - ja vaikka tarvitsisivatkin, voiko niitä heille paketissa lähettää? 

 

Lämpimiä ajatuksia ja sydämen lämpöä tarvitaan kaikkialla, aivan varmasti. Sitä me voimme yrittää antaa, rauhoittua ja samalla pohtia tapoja, miten saada rauhan ja rakkauden viestit perille. 

 

Pysykää rohkeina! 

 

 

 

 

URHEILUSTA

SELLAISET KISAT, JOISSA SELOSTAJIA EI HAUKUTA, OVAT  EPÄONNISTUNEET.  Pekka Tiilikainen 

Nyt kertyy ruutuaikaa. Ruudussa hiihtävät, hyppäävät, tähtäävät, askeltavat, liukuvat, luistelevat maailman parhaat urheilijat. Me heräämme ajoissa katsomaan tapahtumaa, joka tapahtuu Kiinassa, mutta jonka yleisö elää mukana, virtuaalisessa todellisuudessa.  

Pandemia teki olympialaisista kaikille urheilusta kiinnostuneille yhtäläisen kokemuksen. Kisakatsomoihin matkustavia turisteja ei voi edes kadehtia, sillä heitä ei ole. Paikalle ei pääse, ellei ole urheilija tai urheilijan huoltaja. Olipa korona kärsitty tai rokotettu. 

 

Kotikatsomoissa kisat ovat niin totta kuin ne tässä ajassa voivat olla. Elävä kuva tarjoaa enemmän kuin lumihangessa tai pienessä kopissa nököttäneet, kuulokuviaan jakaneet Tiilikainen ja Noponen, me näemme kaiken – tai ainakin parhaiksi arvioidut palaset. Me viihdymme, raivostumme, jännitämme ja sydän lyö samaan tahtiin huippu-urheilijan lukemissa. 

Me viihdymme. Pehmeän sohvan uumenissa, mukavassa tuolissa, lämpimissä huoneissa. Hiki ei haise tänne asti, tuuli ei tunnu eikä räntäkeli ja vilu. 

 

Olympialaisten kisojen ohjelma on määritelty jo vuosia sitten. Koitokseen valmistautuva tietää tarkalleen, millä kellonlyömällä, missä ja miten hänen suorituksensa vuoro on. Kotimaan kamaralla elettävä ja valmistauduttava maapallon toisella puolella, ennalta määritellyssä tulevaisuudessa tapahtuvaan tapahtumaan. 

Harjoittelun fokus on suorituksessa, joka on ensin vain toive ja onnekkaimmille määritelty tavoite. Kaikkea ei kukaan osaa ennakoida tai varmistaa ja siitä, siitäkin, muodostuvat urheilijoiden väliset erot. 

Joku lämmittää aamuyöstä saunaa, jotta tottuisi toistamaan suorituksensa kosteassa ja lämpimässä ilmassa, toinen harjoittelee erilaisiin aikoihin, jotta saisi sisäisen kellonsa varmasti tikittämään oikein. 

 

Huippu-urheilijalta edellytetään määrätietoisuutta ja tavoitteellisuutta. Kisoissa on satoja, yhtä määrätietoisia ja tavoitteellisia urheilijoita, eikä ennalta voi tietää, kuka lopulta onnistuu parhaiten. Kilpailun arvaamattomuus vetää katsojat ruutujensa ääreen. Jännitysnäytelmä, jossa kukaan ei näyttele, vaan jokainen hetki on totta. Niin totta kuin osataan.

Lajeja tulee koko ajan lisää ja niiden hienouksista ovat parhaiten perillä asiantuntijat, urheiluselittäjät. Selostajan työtä täydentämässä on entisiä kilpailijoita ja valmentajia. Kaikki eivät ole samanlaisia virtuooseja kuin esimerkiksi Musti, Sami Jauhojärvi. 

 

Pitäisikö kilpailua kommentoivan urheiluselittäjän asennoitua rakentavasti kilpailijoiden suorituksiin vai tarjota katsojille viiltävä analyysi suorituksesta? Saako tappiolle jäänyt tylyt moitteet, vaikka kannustavampi palaute olisi paikallaan. Onneksi urheilija ei toivottavasti kaikkia kommentteja edes kohtaa. 

 

Huippu-urheilijan ura kasvattaa ja hioo särmiä. Olen tavannut hienoja persoonallisuuksia, ihmisiä, jotka ovat jääneet mieleen. Kun on riittävän monta kertaa voittanut ja hävinnyt, osaa asettaa asiat mittasuhteisiin. Kun on yhä uudelleen kohdannut kilpailun ankaruuden, osaa asennoitua arkeen ja elämään. 

 

Olen tietysti kohdannut myös selittelijöitä ja narisijoita, diivoja ja tärkeilijöitä. Tyyppejä, joiden saavutukset ovat jo unohtuneet, jos niitä on edes ollut. 

Kukaan ei voita liian monta kertaa kultamitalia, huippusaavutuksista saa olla iloinen. Mutta se, joka ei kaikkensa tehtyään korkeimmalle sijalle yllä, ei ansaitse moitteita eikä unohdusta. Kansakuntana on voittajan puolella, me omimme voittajat, mutta yhtä lailla pitäisi olla sen puolella, joka teki parhaansa. 

 

Meidät on juostu ja hiihdetty maailmankartalle, totisen isänmaallisen paatoksen säestyksellä. Urheilukilpailut ovat siirtyneet tosiaikaan ja kisoista on tullut kansainvälistä viihdettä. Meillä on urheilijoita, jotka ovat tarjonneet jännittäviä, sykähdyttäviä hetkiä – osallistuneet suorituksillaan ainutlaatuisiin tapahtumiin. Heittäytyneet koko persoonallisuutensa voimin kilpailuun, jotta me viihtyisimme. Siitäkin pitäisi osata kiittää. 

 

Mestariselostaja Paavo Noponen maalaili maisemia ja kuvaili värikkäästi kilpailujen tapahtumia. Tärkein ja sykähdyttävin repliikki oli sittenkin: Pasila, Porilaisten marssi! 

 

Ei Paavokaan sitä liian usein saanut sanoa.

Talvi, vanha tuttu

Kiva kun kävit! Tule pian taas! Älä nyt taas lähde! 

 

Lumi hupenee ja tuuli on viskonut ne jonnekin, sade on kalvanut hangen lähes olemattomiin. Pihapolku on jäinen ja liukas, eihän tämän näin pitänyt mennä. Tumma maa tulee esiin. 

 

Aamulla havahdun sateeseen. Sade on vettä, välillä räntää, sitten taas vesiräntää. 

Talvi, tämä on sinun aikaasi! Käytä aikasi, se on nyt! 

Talvi ei ole kirkkaiden, värikkäiden kukkien aikaa. Talven kukat ovat törröttäjiä, kuolleita kukkia. Ne kohoavat valkoisesta maasta tummina, graafisina muotoina. Ne keräävät lunta päälleen, pukeutuvat talvihattuihin. Ne jäävät lumen pintaan lepäämään niin kuin vanha, arvokas nimikirjoitus. Kuivunut oksa saa somisteekseen lumen kuvioita ja varjostuksia.  Talven kukat ovat lumikukkia ja jääkukkia ja nyt kaikista niistä näyttää olevan pulaa. 

 

Jäälle kerääntyy tasainen kerros valkoista, laduntekijä tekee sinne väylän suksien kulkea. Hiihtäminen on tasaista, rauhallista liikettä eteenpäin, samalla ehtii katsoa rannan muodot ja hahmot. 

Seuraavana päivänä tuuli on järjestellyt lumen uusiin muotoihin, suoja ja pakkanen tehneet uusia muotoja, hangen lomassa on jäänharmaita laikkuja, vettä, joka vetää suksenpohjan jäähän. Älä luule, että talvi olisi nöyrä palvelija ja mahdollistaja, se on parhaimmillaankin oikukas ja omapäinen. 

Kylän laidalla maailma on valkoinen, harmaa ja hetkittäin musta. Vanha mökki erottuu lumisen kattonsa muodostaman valkoisen neliön ansiosta, muut värit hiipuvat pakkaseen. 

 

Ladon patinoitunut ovi on kuin Mark Rothkon maalaus keskellä talven valkoista galleriaa. Maalari on seisonut tässä, samassa paikassa kuin katsojakin ja antanut intohimoisen värin imeytyä sieluunsa ja puun pintaan. 

 

Talvi, älä karkaa minnekään. Vielä. 

Loppiaisen lumilla

Puhdasta lunta ja talvisen metsän värejä. 

Loppiainen, kolmen Itämaan tietäjän päivä, on vietetty. Joulun juhlakaudesta siirrytään vähitellen kevääseen ja härkäviikkoihin. 

Joulu toi valon. Pakkaspäivänä Kirmusjärven jäällä talvi oli parhaimmillaan. 

Alkutalven lumisateisen taivaan aurinko loisti kuin tähti. 

 

Tähti taivahinen kerran
Tietäjät itäisen maan 

Johdatteli tykö Herran
Kirkkahalla valollaan
Häntä kunnioittamaan,
kiittämään, rukoilemaan.

 

Virsi 46 on Elias Lönnrotin kirjoittama, suomalainen loppiaisvirsi. Lönnrotille loppiainen oli tärkeä pyhä. Hän muokkasi ja suomensi muitakin loppiaisajan virsiä, mutta tämä teksti on kokonaan Lönnrotin käsialaa.

 

Sama tähti onpi täällä
Vielä nytki loistava,
Betlehemin vajan päällä
Välkkyvä, valaiseva.
Kirkas tähti taivahan
Meill’ on sana Jumalan.

 

Elias Lönnrot oli täysinpalvellut professori, uuttera eläkeläinen. Vuonna 1863 hänet oli valittu virsikirjakomitean jäseneksi, suomalaisen osaston puheenjohtajaksi. Vuonna 1865 Lönnrot julkaisi ensimmäisen sikermän Wanhoja ja Uusia Wirsiä Suomalaisen Wirsikirjan korjaamista warten. Tämä teksti on siitä kokoelmasta. Työstä virsien äärellä tuli Lönnrotin elämäntehtävä, jota hän jatkoi kuolemaansa asti. 

Kuulen usein, miten Kalevalaa ei lueta eikä ole luettu. Lönnrotin elämäntyöstä muistetaan vain Kalevala, vaikka jokainen suomalainen on joskus kohdannut jonkun Lönnrotin laatiman virren, käyttänyt hänen luomiaan sanoja. Elias Lönnrotin merkityksestä ja elämäntyöstä soisi kerrottavan laajemmaltikin.  

Sanasi valossa meitä,
Jesu armas johtele.
Tykös myöski eksyneitä
Harhateiltä saattele, 
Suo sen tähtes kirkkahan
Kaikin paikoin loistavan!

 

Elias Lönnrot oli sitoutunut lähetystyöhön, hän on ollut perustamassa Suomen Lähetysseuraa. Kirkas tähti oli niin vahva symboli, että se on ikuistettu Elias Lönnrotin hautapaateen. 

 

Idästä ja länteen asti,

Etelästä pohjolaan,

Auta, Jeesus armiaasti,
Sanas selvä saarnataan,
Niin kuin itse sääsit sen
autuudeksi kaikkien.

 

Vuonna 1862 Lönnrot oli muuttanut vaimonsa Marian ja tyttäriensä kanssa maalle, Sammattiin. Professorin perhe eli ehkä elämänsä seesteisintä aikaa Nikun talossa. Perheessä oli neljä suloista tytärtä, Maria, Ida, Elina ja Tekla. 

Teksti heijastaa isän toiveita tyttärien onnellisesta tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, joka ei saanutkaan toteutua. Mutta uhkaavat pilvet olivat vielä kaukana, kun näitä säkeitä kirjoitettiin. 

 

Käskit saarnata sanaasi

Kaiken maailman äärihin.
Suo siis Jesu armostasi
Tehtävän se meiltäki,
Suo myös Herra henkesi,
Siihen siunauksesi.

 

Loppiaispäivä tuo valoa ja aurinkoa maailmaan, joka taistelee pandemiaa vastaan. Kaunis talvipäivä kutsuu ulos liikkumaan, raikas pakkasilma virkistää. Valo puhdistaa mieltä ja sielua. Kirmusjärven jää on luja ja latu oivallisesti ajettu. On tilaa liikkua ja nauttia talvesta. 

Anna sanas valon paistaa,
Yli kaikkein kansojen!

Että pakanatki maistaa 
Saisit armon uutisen,
Lailla miesten viisasten
Luoksesi, lähestyen.

 

Elias Lönnrot oli koulutukseltaan lääkäri. Kajaanin piirilääkärinä hän joutui taistelemaan kulkutauteja vastaan, vaatimattomin keinoin. 

Maailmanlaajuiset pandemiat ovat tulleet mielikuviimme vasta myöhemmin, kun tiedonvälitys on laajentunut koko maailman kattavaksi. Kun seuraa uutisia, tuntuu ajoittain, kuin pimeyden valta ei ollenkaan hellittäisi.

 

Suo, että pimeyden valta
Viimeinki jo vaipuisi,
Että kansat kaikkialta
Kaikki kielet taipuisi
Sua Herra kiittämään,
Nimeäs ylistämään! 

 

Kevätauringon valossa, pilvipoutaisen päivän kirkkaassa valkeudessa on helpompi uskoa, että pandemia vihdoin voitetaan. Myös sanan keinoin.  

Auringonlaskun viimeiset säteet saavat taivaan ruusunpunaiseksi. 

Tämä teksti ei ole tieteellinen analyysi, vaan hiihtäjän ajatuksia. Ladulla ehtii pohtia. 

Virren teksti on poimittu Elias Lönnrotin Valittujen teosten osasta 4, sivulta 526. 

 

 

Viisikymmentä kynttilää

Pakkasaamun lumi valaisee maisemaa, vaikka taivas on vielä tumma. 

Talojen ikkunoilla palavat jouluvalot, sähköiset tai kynttilät. Väki heräilee aamuun. 

 

Kylänraitilla on hiljaista. Kuljemme kirkkomaan portista, tutulle haudalle, lyhdyssä palaa jo kynttilä, läheisen ystävän lahja. Tumman talvitaivaan alla loistavat kultaiset liekit. 

Lämmin, kodikas valo ottaa vastaan meidät, jouluaamun kristikansan. Lämmin valo on lempeä pienen vastasyntyneen silmille, lapselle, jonka syntymä on jouluaamun suuri uutinen, syvän ilon tuoja. 

 

Lasken kynttilöitä. Vanhin kruunu, kymmenen, seuraava, kaksitoista, suurin viisitoista. Pikkukirkon kruunu, kuusi. Alttarilla kuusi kynttilää, lukupulpetin luona vielä yksi iso. 

 

Kynttilät palavat kauniisti, savuttamatta, tuskin valuen, vain hiukan ilmavirrassa lepattaen. Vanha pitäjänhistoria kertoo kynttiläkruunuista – ne ovat 10-, 12- ja 15-piippuiset. Ehkä kynttilöiden laatu ei ennen ihan yhtä tasainen ole ollut, ehkä ne ovat välillä savuttaneet niin, että piipuksi kutsuminen on ollut perusteltua. Tai sitten, kynttilänpidikkeistä ei vielä puhuttu. Kieli vakiintuu, sanat erikoistuvat. 

 

Kynttilät ovat olleet arvotavaraa, kallista käsityötä, tuskin jokaiseen pidikkeeseen on aina kynttilä riittänyt. Kaunista valoa, pyhiä sanoja ja musiikkia on tultu kuulemaan kauempaakin. Joulun sanoma yhdistää kirkkoväkeä yli aikakausien. Arkiset murheet, pelot ja epävarmuudet on saanut jättää kirkon ovien tuolle puolen, keskittyä pyhään. 

Alttarin edessä on seimi, joulun lapsi on sinne syntynyt. Seimen luona, joulukuusen turvissa katsovat paimenet, tummapukuiset hahmot, heidän yläpuolellaan loistaa ihana kirkas enkeli, joka juuri on kertonut, mitä karjasuojassa on tapahtunut. Toiselta puolelta näkyy jo tietäjien värikkäitä asuja, kolme kuningasta saapuu kumartamaan pienokaista, tulevaa Taivaan kuningasta. 

Me veisaamme, vaikka virsikirjan teksti hukkuu hämärään.  Enkeli taivaan, tuttu virsi, jota myös tämän kirkon mesenaatti, Elias Lönnrot on suomentanut. Martti Luther kirjoitti virren sanat vuonna 1534, lasten seimikuvaelmaksi. Virsi on mukana jo Hemminki Maskulaisen virsikirjassa 1605. 

 

Suomen kieli kehittyi ja vakiintui, vanhaa tekstiä oli uudistettava. Elias Lönnrot suomensi vuonna 1867 Lutherin kaikki 15 säkeistöä, niistä vuoden 1886 virsikirjaan otettiin kymmenen. Myöhemmin tekstiä on hieman korjattu, mutta se virsi, jota me jouluaamuna saimme veisata, on hyvin lähellä sitä versiota, jota Sammatin seurakuntalaiset ovat jo Lönnrotin päivistä veisanneet. 

Elias Lönnrot osasi saksan kieltä, hän oli kirjeenvaihdossa Grimmin veljesten kanssa, mutta millaisia suomentajan apuvälineitä hänellä oli käytössään? Sanakirjoja, kielenoppaita, tietokirjoja, tuttuja kielentaitajia? Kertokaa, jos tiedätte, sillä tätä tietoa en ole löytänyt tai en ole osannut oikeista lähteistä etsiä. 

 

Vaikka virsikirjan teksti hukkuu hämärään, toki me tutut sanat osaamme, apuna on kanttorin komea baritoni, kiitos, Pertti.

 

Palveluksen jälkeen on hyvä olla. Maailma on taas kaunis ja hetken oikealla tolallaan, arki pysyy vielä etäällä. 

Taivas kirkastuu, kirkkomaan yllä valo on hopeaa, joka kirkastuu, kun askellamme pakkaslumista polkua takaisin kotiin. Perillä sytytetään vielä hetkeksi kynttilät. 

 

Talvi-illan sininen hetki tulee varhain ja viipyy hyvän tovin. 

 

Tampere, en ole sinua unohtanut, mutta jotain muistan eri tavalla

Näköala Eemil Aaltosen museon sisäänkäynnin luota Tampereen keskustaan.
Horisontissa näkyvät uudet tornitalot, niiden katveessa on Nokia-areena. 

Väittävät, että ihminen voi lähteä kylästä, 

mutta kylä ei lähde ihmisestä. 

Lähdimme testaamaan sanonnan paikkansapitävyyttä Tampereelle, joka tosin ei ole kylä, vaan lapsuusvuosien Kaupunki. Tulokset oheisena. 

 

Tampereelle on helppo lähteä pääkaupunkiseudulta. Puhutaan tunnin junasta, mutta kyllä tunti ja kaksikymmentä minuuttia Tikkurilan ja Tampereen välillä on riittävän nopea kyyti, ainakin, kun matkustaa eläkeläislipulla. Ja vuoroja on todella tiuhassa, melkein joka tunti pääsee kaupungista toiseen. Helsingin ratikasta voi nousta junaan ja sitten Tampereen uusiin raitiovaunuihin – jos haluaa suosia raideliikennettä. 

Eemil Aaltosen museo on komea, 
komeita ovat myös maisemat. 

Aluksi kahviteltiin ja sitten suunnattiin Eemil Aaltosen museoon, Tampereen Pyynikinlinnaan. Teollisuusmiehen kodista on tullut näyttelytila, jossa on vaihtuvia näyttelyitä ja Aaltosen hieno taidekokoelma, kultakauden mestariteoksia. 

Nanson charmeuseunelmia, takana oikealla 
vanhanajan hyvä laamapaita. 

Meitä kiinnosti Nanson satavuotisnäyttely. Oppaaksi lähtivät Minna ja Juha. Juhan kanssa meillä on yhteisiä muistoja Valkoisen talon kulta-ajoilta. Siihen aikaan Nanso oli vielä Nokian Kutomo Oy, teollisuusneuvos Väinö Teriön johtama tekstiilitehdas ja värjäämö. 

Nanson mainontaa, olivatko valokuvamallit 
tehtaan työntekijöitä? 

Uuttera teollisuusneuvos matkusti ulkomailla aikana, jolloin matkailu ei vielä ollut kovin tavallista, keräsi vaikutteita ja ideoita tuotantoa varten. Koneet hankittiin Saksasta ja teollisuusneuvos opetteli tätä varten saksan kielen, sillä mitään valmiita manuaaleja ei siihen aikaan ollut tarjolla. Kielitaidosta tuli erinomainen ja tehtaaseen saatiin hyvät koneet. Kettestyyliä ja kottonkoneita – ainakin niin niitä pannuhuoneen liepeillä kutsuttiin.  

Nokian Kutomon ensimmäinen tuote oli laamapaita, pehmoisesta puuvillasta ommeltu aluspaita. Sitten tulivat pastellinväriset, pitsillä somistetut charmeuseunelmat, muistan vieläkin, miltä tuntui sievä alushame iholla, melkein aikuinen olo. 

Ne värikkäät, ihanan mukavat mekot ja yöpaidat! 

Kun aika muuttui, iloiset, puuvillaneuleesta ommellut vaatteet ja yöpaidat valloittivat koko maan. Näyttelyssä on tutunnäköinen kesämekko, yöpaitoja ja muita vaatteita, joita hankittiin usein Nokian tehtaanmyymälästä. Värit ja mallit vaihtuivat, mutta laatu oli edelleen yhtä hyvä kuin Kutomon aikana. Mekolla pärjäsi monta vuotta ja viimeiset palveluksensa se teki mökkiyöpaitana. 

Eemil Aaltonen aloitti työuransa suutarina. Idearikas ja ahkera mies alkoi tutkia, miten jalkineita voisi valmistaa koneilla ja näin syntyi suomalainen jalkineteollisuus. Aaltosen yrityksiä ovat myös Lokomo ja muoviin erikoistunut Sarvis. 

Maatilaa tutkimassa. 

Vuonna 1921 perustettu Sarvis Osakeyhtiö oli Suomen ensimmäinen muovitehdas.  Alkuvuosien raaka-aineena oli kuoritusta maidosta erotettu kaseiini, josta tehtiin nappeja ja kampoja. Kaseiinin raaka-ainetta, maitoa, saatiin mm. Aaltosen omistamalta Ylikartanon maatilalta. Näyttelyssä on kolmiulotteinen malli maatilasta – jonka toiminnot tuovat mieleen hyvin organisoidun teollisuuslaitoksen. 

 

Museon vitriinissä on valikoima Sarviksen tuttua tuotantoa: iloisia muoviastioita, lastenkutsujen suosikkeja, suuhun sopivia muovilusikoita ja lautasia.  

 

Tuttuja muoviastioita, Sarviksen mallistoa. 

Eemil Aaltosen elämäntyön kruunaa taidekokoelma. Kultakauden taiteilijoita, hienoja maalauksia ja tyylihuonekaluja.  Pyynikinlinnan ikkunoista avautuu näköala Pyhäjärvelle ja Pyynikin puistoon. Alkutalven pakkasessa ikkunat ovat kuin tauluja. 

Von Wright -veljesten taidonnäyte.

Salongin muotokuvagalleiriaa. 

Pyynikinlinnasta Minna ja Juha jatkavat omiin puuhiinsa, me otamme suunnaksi Amurin ja Tampereen taidemuseon. 

Puutarhakadulla oleva entinen viljamakasiini on perinteikäs taidemuseo, tällä kertaa vuorossa on Magnus Enckellin näyttely, joka täyttää museon kaksi kerrosta.  Taidokasta värien käyttöä, hienoja sommitelmia. Magnus Enckell muistetaan Tampereen Tuomiokirkon alttaritaulun ja Ylösnousemus-freskon ovat tekijänä. Värikkäät maalaukset hehkuvat valoa talviseen päivään. 

 

Magnus Enckell: Kulta-aika. 

Poika ja purje, taidokas sommittelu. 

Ylösnousemus, Tampereen tuomiokirkon kuvastoa. 

Onkiva poika oli minusta todella kiva poika.  

Museon jälkeen palataan Puutarhakadulle. Puistolinna, vuonna 1934 rakennettu entinen kotitalo on paikoillaan, Puutarhakadun ja Hämeenpuiston kulmassa. Siellä oli ensimmäinen oma asunto, toisessa kerroksessa, ikkunat Aleksanterinkirkon suuntaan ja talon sisäpihalle. Meidän muuttomme jälkeen vastapäiselle tontille valmistui Metso-kirjasto. Korttelin vanhojen talojen purkua ja uuden kirjaston ensimmäisiä rakennustöitä ehdimme vielä seurata, sitten muuttuivat työkuviot ja me muutimme.

Puistolinna, rakennettu 1934. 

Kaksi huonetta, halli, keittiö, kylpyhuone ja apulaisenhuone. Kaksi sisäänkäyntiä, ovet vierekkäin, toinen ovi isäntäväelle, toinen piialle. Paljon mahtui 60 neliöön. Huonekorkeus oli kolme metriä. Myöhemmin, kun muutimme moderniin asuntoon, aloin ihmetellä, miten paljon siellä oli hämähäkkejä. Kai niitä Puistolinnassakin muutama oli, mutta ehkä niitä ei korkeissa huoneissa niin huomannut. 

 

Talo edusti aikansa nykyaikaisinta tekniikkaa, se oli täyssähköistetty, siellä oli toiminut keskusradio ja asunnoissa oli keskusjääkaappi, jonka jäähdytyskoneistot olivat kellarissa. Piharakennuksessa oli pesutupa ja suurta edistystä merkitsevä autotalli. 1980-luvulla talossa oli vielä muutamia alkuperäisiä asukkaita jäljellä, isännöitsijä sai käyttää autotallia. Hallituksen puheenjohtajana oli päätoimittaja ja kirjailija Raimo Seppälä. Talon 50-vuotisjuhlia varten hän oli poiminut ja kopioinut Aamulehden arkistosta Puistolinnan rakentamisajan uutisia. 

Hämeenpuistoa, oikein tarkka katsoja erottaa
Emmauksen talon kohdalla Minna Canthin patsaan. 

Tampereen uusi pääkirjasto Metso, oikeassa laidassa pieni pala Puistolinnan seinää. 

Kaupunki on ennallaan, talot paikoillaan – osa vanhoista, kauniista taloista on kunnostettu, osa kadonnut. Mutta enää en osaisi suunnistaa tuttuihin kauppoihin, liiketiloissa on uudet isännät. Siellä missä oli Hildénin kappamyymälä, on Linkosuon kylttejä. Pullakauppoja on Tampereella aina ollut riittävästi, on vieläkin. 

 

Täällä oli Hildénin kappakauppa, kaupungin hienoin. 

A-mainokseen mentiin tästä, oikean puoleisessa talossa 
oli vanhan valokuvaaja Terävän ateljee. 

Hildéniltä ostin väljälinjaisen talvitakin, kun esikoinen ilmoitti tulostaan. Arvokkaan oloiset myyjättäret auttoivat sovituksessa ja kun tuli maksamisen aika, huomasin, miten taidemesenaatti Sara Hildén istui kassan lähellä ja valvoi maksuliikennettä. Hyvä takki se oli, olisi varmaan vieläkin, mutta kahden lapsen jälkeen se jäi suureksi. 

 

Hämeenkadun elokuvateatterit ovat muuttuneet ravintoloiksi, Onni Terävän ateljeen toiminta on loppunut, Kuninkaankadun varrella ei ole enää A-mainosta. Vaikka olin päättänyt, että Tampereelle palattaessa ensimmäiseksi menisin raapimaan A-mainoksen ovea, toisin kävi. Sitä ovea ei enää ole ja itsekin olen vähän vanhentunut. 

Keskustorista on tullut joulutori. Vanha kirkko valvoo touhua. 

Keskustorilla on joulumarkkinat, ennen torin puolivälissä oli Paunulaisen pysäkki, jolta pääsi Nokian kauppalaan, enää ei taida olla. 

 

Hämeensillalla ajavat raitiovaunut, autot on häädetty muualle. Kaupungin silhuetti on tallella, Tampereen teatterin hahmo, Klubin valomainos ja Keskustorin komeat talot. Tammerkoski höyryää pakkasessa, vanhan kirjaston puiston puissa on paksu kuura. Koskipuistossa tarjotaan herkullista lounasta, maisemien kera. 

 

Hämeensilta, vasemmalla Tempon talo, oikealla Tampereen teatteri, etualalla Koskipuisto. 

Tammerkoski ei jäädy paukkupakkasellakaan. 

Iltapuhde sujuu mukavasti Tampereen kirjeenvaihtajan ja Erkin luona. Vaihdamme kuulumisia ja kalentereita, käymme läpi tuttujen ja tuntemattomampien kuulumiset. 

Eikä mikään virkistä niin kuin kunnon juoruilu! 

Erkin keittämän kahvin kera! 

 

Asemalla pitää hetki odottaa junaa ja hämmästellä manselaisten intoa rakentaa rautatieaseman yläpuolelle torneja ja jääkiekkoareena. Hakametsän halliin pääsin joskus pikkulikkana tansseihin ja rokkikonserttiin – ei onnistuisi enää. Tapahtuukohan Nokia-areenalla mitään yhtä ikimuistoista? 

Rautatieaseman maisemat ovat muuttuneet. 

 

Vähän yli tunnin junalla halki sinisen maiseman kotiin. 

Tasaista kyytiä. 

Ei Tampere meistä ole lähtenyt, vaikka me taas palasimmekin pääkaupunkiseudulle. 

Entä jos pitäisi suunnistaa kaupoista kauppoihin – en tiedä?  

 

Kiitos kavereille hauskasta päivästä!