lauantai 7. elokuuta 2021

Ilja Repin, kohtaaminen Ateneumissa

Näyttelystä mennään keskikaupungin pikaruokapaikkaan. Hygieenistä, valoisaa, avaraa, annokset tulevat ripeästi pöytään. 


Muutaman pöydän päässä lounastaa itärajan takaa tullut perhe. Puhetta, naurua, eleitä ja liikettä. Välillä isäntä nousee pöydästä, käy tiskillä, vitsailee seurueelleen, viittilöi, pitää omaa kuuluvaa ja hilpeää esitystään. 

Venäläinen temperamentti! Vauhdikas, hulvaton, innostuva. Äsken koettujen maalausten eloisuus palaa väkisinkin mieleen. 


Me mutustamme lounasruokaa säyseinä kuin Ruokolahden eukot kirkonmäellä. 



Ilja Repin (1844-1930) on suomalaisille tuttu taiteilija, melkein kuin oma mestari. Repin muutti vuonna 1900 Natalia Nordmann-Severovan luokse, tämän huvilaan Kannaksen Kuokkalaan. Vallankumouksen jälkeen Kuokkalasta tuli osa Suomea, yhteydet venäläisiin taidepiireihin katkesivat. Repin jäi Natalian kuoleman jälkeen asumaan Kuokkalaan ja vietti Penaty-huvilassa elämänsä viimeiset vuodet. Siellä on myös hänen hautansa. 


Omakuva Kuokkalan ateljeessa. 

Vuonna 1970 julkaistu Ilja Repinin omaelämäkerta Mennyt aika läheinen kuvaa taiteilijan lapsuutta ja kasvua kuvataiteilijaksi. Repin kertoo Venäjän taidepiireistä ja taiteilijoista, kuvaa  venäläisten  elämää ja tapakulttuuria. 


Suomentaja Valdemar Melanko toteaa esipuheessaan, kuinka Repin olisi voinut menestyä myös kirjailijana, niin hienoa teksti on. Hän oli suurten venäläisten taiteilijoiden aikalainen, kreivi Leo Tolstoista (1828-1910) tuli läheinen ystävä, samoin Maksin Gorkista. Aikalaisia olivat myös Gogol, Dostojevski ja Tsehov, monien muiden, meille tuntemattomammiksi jääneiden nimien muassa. Muistelmissa viehättää runsas ja kiehtova henkilögalleria - aivan samalla tavalla kuin maalauksissakin. 

 

Ilja Repinin työt ovat hienostunein vedoin maalattuja ja tarkkaan sommiteltuja. Pelkkä taidokkuus ei selitä töiden kiinnostavuutta: kuvat kertovat tarinoita ja välillä kommentoivatkin niitä. Katsoja pääsee mukaan tapahtumaan ja tunnelmaan. 


Siitä, millaista vaivaa taideteosten taustalla on, valmiit kuvat eivät kerro, niitä katsellessa eläytyy kuvaan ja tunnelmaan. Muistelmat avaavat taustoja. Monumentaalisten teosten tekeminen on edellyttänyt varainhankintaa, vaivalloista matkustamista halki laajan Venäjän, lukuisia luonnoksia ja muuta valmistelua. 

 

Ilja Repin kertoo, miten hän ja matkakumppaninsa tapaavat Volgan lauttureita – burlakkeja.  Taiteilija tutustuu heidän kohtaloihinsa ja elää hetken heidän laillaan. Taiteilijan saapuminen on tapaus. Malli oli hetken huomion keskipisteenä. Ohikulkijoiden huomiot ovat samanlaisia, joita näyttelyssä kävijätkin nyt tekevät.

 

Selkäni taakse kerääntyi joukko töllistelijöitä, vaeltelevia juoppoja, joista kukaan ei ollut kylästä. 

-       Ihmettelenpä kovasti, sanoi eräskin ääni, - tässä on sama ihminen ja tuolla sama ihminen; on siinä kummaa kerrakseen. 

-       Mutta hyvänen aika, näetkö sinä, veliseni! Kaikella sitä onkin tekijänsä, kaikkea sitä ihmiset keksivätkin… Hyvä Jumala, miten on näköinen, ihan elävänä seisoo kankaalla. 

Mennyt aika läheinen, s. 275.

   

Lopulta, kun luonnokset ovat valmiit, ne pakataan suureksi rullaksi ja vaiherikkaan matkan ajan taiteilija pelkää töidensä puolesta, ne tuntuivat olevan alituisessa vaarassa pudota veteen tai muuten tuhoutua – on kiire päästä ison kankaan luokse, maalaamaan lopullista työtä. 


Näyttely etenee lähes kronologisesti, varhaistöistä suuriin mestariteoksiin. Oheisteksteissä kerrotaan taiteilijan töistä ja elämän vaiheista. Piirustuksille on omistettu oma salinsa, arkoja papereita hellivin valoin.  

 

Suurista mestariteoksista ovat mukana tärkeimmät.  Volgan lauttureiden, burlakkien ohella mukana on vauhdikas Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille, monta tarinaa kertova Ristisaatto Kurskin kuvernementissa. 



Keisari Aleksanteri III ottaa vastaan pitäjänvanhimmat Petrovskin palatsin pihassa Moskovassa on ryhmämuotokuvista suurimpia, tsaarin tilaustyö. Ilja Repin on kuvannut pitäjänvanhimpien kasvot ja ilmeet, kertoen heidän suhtautumisestaan keisariin. Sommitelman keskellä, kirkkaassa vastavalossa on keisarin hahmo, sommittelussa on jotain sakraalista.  


Maalauksen ohella Aleksanteri III:n kuvassa huomio kiintyy kehykseen. Kehykseen on koottu eri alueiden vaakunoita, se toimii eräänlaisena kuvatekstinä ja selityksenä taulun aiheelle.  Samalla kehys itsessäänkin on taideteos. 


Taidenäyttelyissä ja museoissa seikkaillessani mietin muutenkin usein, pitääkö kehys ottaa kuvaan mukaan vai riittääkö pelkkä maalauksen kuva, kehys pois rajattuna. Kehyksen ottaminen kuvaan mukaan paljastaa armottomasti, ettei pieni mummi aina saa täysin virheetöntä kuvaa aikaan, nelikulmioista tulee aika usein suunnikkaita. Toisaalta, kehys antaa mielikuvaa maalauksen mittasuhteista, valokuvissa kaikki ovat helposti saman kokoisia. 


Mielestäni kehys on silti tärkeä, se kertoo maalaukseen liittyvästä kulttuurista ja tyylikausista, ehkä myös taiteilijan arvostuksesta. Onko kehys teoksen alkuperäinen tai myöhemmin lisätty, sitä ei koskaan kerrota.  

 

Oman sävynsä antavat taidemuseon seinät. Ateneumissa on mustia, tumman harmaita, sinisiä ja burgundinpunaisia pintoja, joilta hyvin valaistut kuvat nousevat esiin, kehysten taidokkuus korostuu. 

 

Ensimmäistä salia hallitsee suurikokoinen Sadko vedenalaisessa valtakunnassa. Sen rinnalla on pienempiä, opiskeluaikaan ja uran alkuun liittyviä maalauksia.

 


Nainen, joka leikkii sateenvarjon kanssa vie ajatukset tunnettuun novelliin. Pienen maalauksen tunnelma on Tsehovia, ehdottomasti. 

Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, joka kulkee koiran kanssa. – – –  Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadilla useita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässä ja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkee koiran kanssa".

Anton Tsehov: Nainen ja sylikoira, 1899, suom. Reino Silvanto.  

Ilja Repin on muotokuvien mestari. Näyttelysalien läpi kulkiessa kohtaa monta katsetta: viisasta, kärsivää, onnellista.  Isällisen arvokas Ivan Turgenev, viimeistä porttia lähestyvä  Modest Mugsorsk, monet muut 1800-luvun venäläisen kulttuurin avainhenkilöt, joita valitettavan huonosti tunnen. 


Katseet kertovat, avoimet, tutkivat, ymmärtävät silmäparit, väsyneet ja uteliaat ilmeet. 


Ranskassa maalattu pieni kalastajatyttö.

Ilja Repin kuvaa perhettään, lapsiaan ja nuorta vaimoaan. Perheenäiti on välillä väsynyt, lapsilla riittää energiaa. Tytär on hilpeä Pyryharakka, poika suloinen pienokainen.  




Ilja Repin on maalannut myös useita omakuvia. Hän on ulkoasustaan tietoinen, tyylikäs herrasmies, joka ateljeesta otetussa kuvassa poseeraa huoliteltu puku päällään, valkoisessa paidassa ja solmiossa. 


Leo Tolstoi on vetäytynyt rukoilemaan Jasjana Poljanan metsässä. 


Läheisin kaikista malleista on Leo Tolstoi. Ilja Repin kertoo muistelmissaan tavanneensa kreivi Leo Tolstoin ensimmäisen kerran Moskovassa 1880. 


Istuimme tammipöytäni ääreen ja tuntui kuin hän olisi vain jatkanut kauan sitten aloittamaansa saarnaa siitä, miten tavattoman välinpitämättömästi me suhtaudumme elämän kaikkiin kauheuksiin. Me olemme niihin niin tottuneet ettemme huomaa niitä. Olemme sopeutuneet ja jatkamme elämistämme edeten rikollisesti inhottavalla riettauden tiellämme.           Mennyt aika läheinen, s. 235. 

 

Taiteilijoista tulee ystävät, Moskovan aikanaan Tolstoi ja Repin tekevät päivittäin pitkiä kävelyretkiä kaupungille, puhuen koko ajan elämästä. Kun Tolstoi muuttaa Jasnaja Poljanaan, tapaamisia on harvemmin, Repin tekee vierailuja Jasjana Poljanaan, ratsastaa isäntänsä kanssa kartanon mailla, käy pitkiä, syvällisiä keskusteluja. 

Vuosien kuluessa Leo Tolstoi luopuu kaikesta maallisesta koreudestaan, elää yksinkertaista elämää ja tarttuu raskaisiinkin maatöihin. Hän on 1890-luvun nälänhädän hyväntekijä, kartanon väen tukija. 

 

Ilja Repin on maalannut Leo Tolstoista useita muotokuvia. Niitä on esillä myös Ateneumin näyttelyssä. 



Ateneumin Ilja Repin-näyttelyä voi moittia vain yhdestä asiasta: lippujen saaminen on vaikeaa, sisäänpääsy onnistuu vain jonottamalla. Näyttelyn aukioloaikoja on pidennetty, mutta näyttelyn päättymispäivä on edelleen takarajana. 

  

Syy ei ole museon, vaan pandemian. Näyttelytilan valvojat ja muu henkilökunta tekevät parhaansa, vierailu sujuu joustavasti ja tyylikkäästi. Vierailun kestoksi on annettu suositus, yksi tunti, riittää juuri ja juuri, nopeammin ei saleja voisi kiertää. 

 

On helppo katsoa, vaikeampi nähdä. Kuvien virtaan haluaisi palata. Näin komeaa katsausta Ilja Repinin taiteeseen tuskin lähiaikoina saadaan nähdä. 

 

Ateneum on julkaissut näyttelyä täydentävän, komean kuvateoksen, jonka suomenkielinen painos on tätä kirjoittaessa loppuunmyyty. Uusi painos on luvattu näyttelyn viimeisten päivien aikaan, toivottavasti. Vaikka paraskaan painotyö ei koskaan voi toistaa alkuperäisten töiden kaikkia sävyjä, hyvällä taidekirjalla on tehtävänsä. 

 

 

Näyttelykirjaa odotellessa  oman elämyksen täydentäjinä ja lähteenä ovat olleet Ateneumin verkkosivut sekä Ilja Repinin muistelmateos Mennyt aika läheinen. Kirja tuntuu edelleen kiehtovalta ja värikkäältä. 

 

 

  


tiistai 20. heinäkuuta 2021

Salmela 2021 - taiteen ilo kantaa


Aina ne säväyttävät. Vievät muistoihin ja tunnelmiin. 

Särestön mestarin leimuavat maisemat, kesäyön hehkuva aurinko, ruska ja huurteiset talven kuvat. Kaukonen oli Reidar Särestöniemen kotimaa, rauhaisa paikka Ounasjoen rannalla. Ateljeen vieraaksi tahtovan oli ensin kuljettava leveäksi tallautunutta polkua Maijasesta joen rantaan, odotettava Antonin, Antun venettä. Vasta sitten oltiin perillä, joen komealla rantatöyräällä, jolla olivat rinnakkain galleria, ateljee ja näköetäisyydellä Vanha Särestö, Antun koti. 

Myöhemmin tuli uusi ateljee ensimmäisen, palossa tuhoutuneen tilalle. Sitten tie ja museon hallintorakennus. Särestöön oli pääsy kuin mihin tahansa paikkaan, mutta mestari oli jo poissa, joidenkin vuosien jälkeen Antonkin siirtyi muistojen valtakuntaan. Iiran ja Sialun tehtävät perivät uudet museokoirat. 





Taidekeskus Salmela esittelee Reidar Särestöniemen taidetta kesänäyttelyn ensimmäisessä salissa. 

Maalausten hehku täyttää valkoisen tilan. Salia jäsentävät Nina Ternon veistokset, hevoset, satumaiset eläimet. Salmela esittelee myös Nina Ternon taitavia piirroksia. 

Taivahan jaara oli yksi Reidarin eläimistä … tästä avaran tilan ja kahden vahvan taiteilijan töiden dialogista mestari olisi pitänyt. 



Marika Mäkelän töiden äärellä tajuaa, miten taide ja taito ovat toistensa sukulaisia, saman asian eri puolia. Taulujen värit ovat vahvoja, kuvissa voimaa, hahmot kertovat. 




Kun ilmeikkäitä väripintoja tarkastelee läheltä, erottaa pienten väripisaroiden muodostaman rakenteen, jokainen teoksen osa on myös kolmiulotteinen. Taidokas työskentely yhdistyy taiteelliseen.  

Marika Mäkelä on tuonut maalausten lomaan värikkäitä veistoksia, kuin itämaisia rakennuksia, joiden jokainen särmä on taidokkaasti työstetty. 

 

Päärakennuksen toinen kerros on täynnä nuoruutta ja kokemusta. Suuri päätysali on omistettu Salmelan kesän 2021 nuorelle taiteilijalle, Suvi Malekille.  Toisessa päädyssä valloittaa Rafael Wardi, näyttelyn nestor.  


Suvi Malekin naiskuvat ovat lyyrisiä, kauniita. Hämyisten tunnelmien naiset, mainiona täydennyksenä Mi Kuopan sadunomaiset pronssiveistokset. Suvi Malek on taitava maalari, on mielenkiintoista nähdä, tuoko aika ja elämänkokemus kuviin lisää kirpeitä sävyjä? 




Rafael Wardi on maalannut yli 70 vuoden ajan. 93-vuotias taiteilija on uskollinen väreilleen. Kyllä, keltaista on mukana taaskin, energisoivaa, elämänmyönteistä keltaista. Maan sävyjä ja runsautta. Pastellitöitä, värejä, vahvaa otetta. On ilo nähdä taas, tunnistaa kädenjälki ja taiteilijan intensiteetti. Rafael Wardi kuuluu Salmelan uskollisiin ja hyvä niin. 



Taidekeskus Salmelan päärakennus keskittyy suomalaisen taiteen jalokiviin. Kun edetään näyttelyalueella kohti järven toisella puolella olevia rakennuksia, luvassa on mielenkiintoinen kooste niin raikkaita uutuuksia kuin etabloituneita taiteilijoitakin. Salmela osaa taas säväyttää. 




Taidegraafikko, kuvanveistäjä Harri Leppänen on minulle uusi tuttavuus – muistonäyttelyssään. Pitkän ja monipuolisen uransa aikana hänen eteni töissään yhä värikkäämpiin litografioihin. Taide ei elä ilman taiteilijan työtä tukevia ammattilaisia – Harri Leppänen oli taitava vedostaja, joka vedosti lukuisten taiteilijoiden töitä Salmelan kokoelmiin. 




Inari Krohn ottaa mukaan metsään, puiden sieluja katsomaan, vivahteiltaan rikkaaseen, vihreään maailmaan. Grafiikan vedoksia vai akvarelleja – sekä että, hienoja luonnon sävyjä, tarkkaa viivaa ja puiden ilmeitä. 


Kuvataiteilija Tilla Kekki rakentaa veistoksensa betonista. Ihmiskuvat ovat koskettavia. Pyhiinvaeltajien kulkue Santiagon tiellä pysäyttää katsojan. 


 

 

Johanna Lumme on Inari Krohnin tavoin luonnon kuvaaja, mutta Johanna Lumpeen luonto on rouheampi, riehakkaampi, kolmiulotteiset väripinnat tulevat lähelle, paksuina ja voimaa tulvillaan. Johanna Lumme on kuvataiteilija ja kuvittaja – aikaisempina vuosina häneltä on nähty sadunomaisia aiheita, nyt kuljetaan lummelampien äärelle, metsän sydämeen.  



Kaisamaisa Erämies keskittyy ihmiskasvoihin, ilmeisiin. Hänen työnsä tuovat mieleen vanhat muotokuvat. Kellastuneet, kuluneet sävyt, massiivisesti kehystetyt muotokuvat – nämä ovat niitä esi-isiä, joiden katseen kohtaa vanhojen linnojen saleissa, holvikaarien alla. 


 

Anna-Liisa Kankaanmäen taitoa ja osaamista voi vain ihailla. Aiheet, sommitelmat ovat häkellyttäviä. Aamiainen ruohikolla, tuttu asetelma, taustana Lahden liikekeskusta, kahlaava nymfi on saanut iholleen räväkän tatuoinnin. Aiheet tuovat mieleen kuvataiteen mestarit, toteutus  ja taustat tätä päivää. Anna-Liisa Kankaanmäki avaa dialogin mestarien kanssa,  klassista kuvakieltä kommentoiden – näitä kuvia ei ihan helposti ohiteta.




 

Kia Taegen on edellisiltä vuosilta tuttu, vahvaa uraa luova taiteilija. Vehreät maisemat ovat Kia Taegenin ydinaiheita, mutta kuvakieli on muuttunut yhä abstraktimmaksi, Niityt, metsiköt, veden värit ovat tallella töissä, mutta yhä viitteellisempinä. Taiteilija houkuttelee katselemaan, viihtymään. Rikasta, sävykästä ilmaisua. 



Maisemien lomassa voi ihailla Markus Stillin keraamisten veistosten hahmoja. Eläinveijarit kommentoivat maisemia. 


 

Elisa Marin rappaa paksuilla väreillä ekspressiivisiä maisemia, käsin kosketeltavan kolmiulotteisia ja vahvoja. Maanläheiset värit, monikerroksiset kuvat, joiden voima täyttää näyttelyhuoneen ääriään myöten, vaatii pysähtymään ja viipymään, katsojan on peräännyttävä seinään asti. Kuviin niitä on vaikea vangita. 



Vilmalotta Olivia Schafhauser luo muotokuvia, ihmishahmoja, jotka melkein tunnistaa – juuri noin naapuritkin istuvat, ovat, oleilevat. Luontevaa, sujuvaa viivaa, piirtämisen iloa. 



Näyttelykierros päättyy palvelijan asuntoon ja Kaisa-Tuulia Tuomen herkkiin kukkiin. Sävyt ja tunnelmat ovat siirtymä näyttelyalueen vehreään todellisuuteen.  

 


Salmelan kesänäyttely on tasapainoinen kokonaisuus. Taiteen viesti kantaa ankaran ajan ja eristyneisyyden kuukausien yli. 

Näyttelyn kiertosuuntaa on edellisistä vuosista hieman muutettu, tuskin pelkästään pandemia-ajan rajoitusten vuoksi.  Kiertosuuntaa on syytä noudattaa.  



Näyttelykierros vie esiintymislavan ohitse. 
Suojaseinämiin on sijoitettu vanhaa taidetta, kopioita kalliomaalauksista. 


Taidekeskus Salmelan näyttely on näkemisen arvoinen. 

Elokuun puoliväliin asti on luvassa taiteen iloa! 

 


Salmelassa ja muistoissa ihasteli ja kuvasi Liisa Laurila 


PS.  Muuan saksalaisturisti katseli kerran vanhaa Marimekkoani ja kysyi: Mistä te suomalaiset saatte kaikki nuo värit?  Maisemasta, ruskasta, luonnosta.  Niinkuin Reidar Särestöniemi, niinkuin monet muut taiteilijat. 




Muistoja Särestöstä ja ruskasta  2012. 

keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

15 vuotta sammattilaista teatteria

 




Vaahterateatteri teki sammattilaisten teatteriharrastuksesta jatkumon 

 

Sammattilaisten teatteriharrastus on alkanut yhdistysten iltamista. Omin voimin on esitetty kokonaisia näytelmiä, dramatisoituja sketsejä ja hupailuja. Harrastus hiipui, yhtenä syynä ehkä television tuleminen. 

            Vuonna 2002, Elias Lönnrotin 200-vuotisjuhlan yhteydessä Sampomäellä esitettiin Anna-Mari Kaskisen kirjoittama Paikkarin poika -näytelmä. Näytelmä oli menestys ja se sai myös jatko-osan, nimeltään Vaeltaja. Paikkarin poika kertoi Elias Lönnrotin lapsuudesta, Vaeltaja miehuusvuosista. 

            Näytelmät olivat mittava ponnistus. Vaikka apuna oli teatterin ammattilaisia, sammattilaisten panos niiden tuottamisessa oli ratkaiseva. Samalla huomattiin, miten oivallinen kesäteatterin esityspaikka Sampomäki on.                  

 

Pitkoset saivat sammattilaiset innostumaan teatterista

 

Minna ja Joni Pitkonen muuttivat 2000-luvun alussa kotiseudultaan Keski-Suomesta eteläiseen Suomeen. Joni on sosiaalialan ammattilainen ja Minna musiikkipedagogi, molemmat harrastivat musiikkia. Heillä on musiikkialan opintoja, Joni on ollut mm. tunnetun jyväskyläisen pianonsoitonopettaja Dmitry Hintzen oppilas. 

       Ensimmäinen koti ja työpaikat olivat Espoossa, mutta mieli teki maalle - ja niin Pitkoset löysivät Sammatin, rakensivat perheelleen punaisen talon. Työkuviotkin järjestyivät. 

       Sammatti on ollut hyvä paikka asua, perheen kolmelle tyttärelle on täältä löytynyt jokaisen omaa lahjakkuutta tukeva koulutie. 

       Aktiivisesti kulttuurityötä tekevästä Pitkosen perheestä on tullut tärkeä vaikuttaja Sammatissa ja Lohjan seudulla.  



Aluksi oli kerho 

 

Teatteriharrastus käynnistyi paikkakunnan nuoriso-ohjaajan avustuksella.  Toiminta alkoi vuonna 2006, ensin teatterikerhona, jonka ohjelmistossa oli pienoisnäytelmiä, sketsejä ja muuta ohjelmaa. Esityksille oli tilausta: tätä oli jo odotettu.  Teatterikerhosta tuli Vaahterateatteri, sammattilainen teatteriharrastus oli saanut ryhdikkään jatkon.  

       Ensimmäiset näytelmät oli suunnattu lapsille ja koko perheen joulunäytelmästä tuli pian perinne.  

       Kesän 2007 Taru Vetehisestä oli jännittävä kokemus lapsille – varmasti myös vanhemmillekin. Tädit Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen seikkailivat kesällä 2007 Sammatin seurakuntatalon pihamaalla. Pienoisnäytelmän ohjasi Minna Pitkonen. Minnan seuraava ohjaus oli Joulu-Ukon saapas, lapsille sovitettu näytelmä Anni Swanin sadun mukaan. Pienen tulitikkutytön tarinaan on kahtena jouluna eläydytty. 

       Kesällä 2015 Sampomäellä esitetty Mestaritontun seikkailut oli koko perheen näytelmä: lapsille täyttä satua, aikuisille silmäniloa, vauhtia, värikkäitä lavasteita ja eloisaa esitystä.  

       

Komea kehitystarina 

 

Ensimmäinen ammattiohjaajan, Mirva Koivukankaan, kanssa toteutettu näytelmä oli vuonna 2009 esitetty Aapelin Siunattu hulluus, yhteistyössä Pusulan Maamiesseuran kanssa, esityksiä oli sekä Sampomäellä että Pusulan Ahjolassa. 

       Kunnianhimoisempien näytelmäprojektien toteuttamiseen on saatu mukaan ammattilaisia ja lähialueen harrastajia. Ohjaajina ovat olleet myös Johanna Torasvirta ja erityisesti viime vuosina Anna Rimpinen. 

       Dramaturgiasta ovat pääosin vastanneet ohjaajat. Hölmöläiset-näytelmä toteutettiin omin voimin, Eeva Joenpellon Lohja-sarjan näyttämöversioiden työstäminen on ollut  Jaakko Kivistön suurtyö. 

       Vaahterateatteri kokoaa yhteen eri-ikäisiä ja erilaisissa ammateissa toimivia harrastajia.  Työtä tehdään ammattimaiseen tapaan, kesänäytelmän harjoitukset alkavat jo talvikaudella, ensin luetaan tekstiä, sitten harjoitellaan kohtauksia ja viimeisissä harjoituksissa kootaan kohtaukset yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. 

       Teatterityö yhdistää, Minna Pitkonen kertoo toisinaan havahtuvansa siihen, miten innokkaat harrastajat edustavat monia erilaisia ammatteja. Kun harjoitellaan, kaikki ovat näyttelijöitä, taukojen keskusteluissa taustat nousevat esiin. Harrastus rikastuttaa elämää. 

       Vaahterateatteri on ollut myös vakavamman teatteriharrastuksen alku, esimerkiksi teatterin alkuvuosina monissa näytelmissä esiintynyt ja johtajana toiminut Tuomo Laine on laajentanut osaamistaan myös muille teatterin alueille, muun muassa vaativaan improvisaatioon.  

       Nuoret ovat saaneet harrastuksen myötä hyvää esiintymiskokemusta – jota tarvitaan muuallakin kuin teatterissa. 

       Vaahterateatterista on kehittynyt yhä ammattimaisempi ensemble. Taito ja hioutunut yhteistyö ovat näkyneet Puu-Anttilassa talvikaudella esitetyissä näytelmissä. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut ja Robert Thomasin Yksinäisen miehen ansa ovat olleet tasokkaita, vauhdikkaita esityksiä, joissa jännite on säilynyt loppuratkaisun yllätykseen asti. 

         Eikä pandemiakaan ole voinut estää teatterin tekemistä.  Kesällä 2020, kun koronarajoitukset rajoittivat teatterin tekemistä, Vaahterateatteri esitti – turvavälein –   Välinpitävä-nimisen, vauhdikkaan sketsikoosteen, ilman väliaikaa. 



Suomalaisilla, sammattilaisilla juurilla 

 

Vaahterateatterin näytelmät ovat jännitysnäytelmiä lukuun ottamatta suomalaisia tekstejä, klassikoita. Teatteri on tarttunut rohkeasti myös vaativiin näytelmiin. Kesänäytelmien sarja on ollut hyvällä tavalla erilainen kuin monissa muissa teattereissa, harrastajavoimin on tehty ammattimaista teatteria. 

       Hella Wuolijoen Niskavuoren leipä esitettiin Sampomäellä, mutta se sai yleisön pyynnöstä lisää esityksiä myös Lohjalla, Laurentius-salissa.


       

        Minna Canthin Papin perhe 2019 kunnioitti kirjailijan juhlavuotta. Se osoitti, miten vakava, koskettava draama voi sopia hyvin kesäteatteriinkin. 

       Vaahterateatteri on ammentanut sammattilaisesta perinteestä: Sammattilaisittain-kokoelman sananparsista koottu hulvaton Vävyehrokas oli Sampojuhlien kohokohta 2007. Seuraavana vuonna tunnelmoitiin sammattilaisen runonlaulajan Irma Särmäharjun tekstien maailmassa.

       Elias Lönnrotin elämäntyötä kunnioitti kesällä 2011 esitetty Louhi, jossa aiheena oli Kalevalan Sampo-tarina.  Vahva ja värikäs näytelmä esitettiin Pohjolan pirtissä – joka on Sampomäen näyttämön alkuperäinen nimi.



Eeva Joenpellon kertomusten teatteri 

 

Eeva Joenpelto oli arvostettu prosaisti. Hän kirjoitti aikanaan vain yhden näytelmän, Liian suuria asioita.  Draamaa ja dramaattisia vaiheita hänen epiikassaan on paljon, Eeva Joenpelto on loistava ihmisten kuvaaja. 

       Vuonna 2016 alkoi Joenpelto -näytelmien sarja. Ensimmäisenä Joenpellon pääteoksenakin pidetyn Lohja-sarjan avausosa, Vetää kaikista ovista.  

Seuraavana vuonna esitettiin kakkososa, Kuin kekäle kädessä ja kolmantena neliosaisen sarjan kahdesta viimeisesti koostettu Sataa suolaista vettä. 

       Eeva Joenpellon kertomusten esittäminen niiden alkuperäisten tapahtumapaikkojen lähellä on ollut merkittävä kulttuuriteko. Hännisen perheen kohtalot, Matti Reiman, Marja Kosken ikimuistoinen roolisuoritus Gröönrooskana ovat tärkeitä kulttuuritekoja. 

       Eeva Joenpellon juhlavuoden näytelmä on Tuomari Müller, hieno mies.  Luvassa on ainutlaatuinen kokemus, ajankohtainen ja kiinnostava. 

 

Osa Sammatin kesää

 

Vaahterateatterin kesänäytelmät ovat jo perinne. Niillä on uskollinen yleisönsä, väkeä tulee myös lähiseuduilta. Lohjalta on järjestetty opastettuja teatterimatkoja, Sammatti tulee tutuksi. 

       Teatterin ansiota on osaltaan sekin, että Sampomäen vanha katsomo on saatu uusittua, penkit on korvattu ryhdikkäillä istuimilla. 

       Vaahterateatteri tekee hyvää yhteistyötä toisten sammattilaisten järjestöjen kanssa. Yhteistuumin hoidetaan kahvitukset ja muut.

 

Onnea ja hyvää kesää 15-vuotiaalle Vaahterateatterille! 



Vaahterateatterin produktiot 


2007             Koulun arkea ennen ja nyt 

               Satu Vetehisestä

               Vävyehrokas

               Täti Vihreä, Ruskea ja Sinipunainen 

               Joulu-ukon saapas

 

2008              Tuokiokuvia, runokooste

                      Myötäjäiset 

                      Kolme blondia

                      Amalia

 

2009              Siunattu hulluus

                      Lärvätsalon tanssit 

                      Pieni tulitikkutyttö

 

2010              Ihmisten puheet 

 

2011              Louhi 

                      Hiiden eukon joululahjat 

 

2012              Hölmöläiset

                      Kultainen kuntaliitos 

 

2013              Olipa kerran… 

                      Hölmöläiset  (uusinta ensi-ilta) 

                      Joulu juurakon alla

 

2014              Niskavuoren leipä 

       

2015              Mestaritontun seikkailut

                      Tytyrin kaivosmuseon joulu 

 

2016             Yksiöön en äitee ota 

                      Vetää kaikista ovista 

 

2017              Kuin kekäle kädessä 

 

2018              Sataa suolaista vettä 

 

2019              Papin perhe 

                      Eikä yksikään pelastunut 

 

2020              Välinpitävä 

                      Yksinäisen miehen ansa 

 

2021              Tuomari Müller, hieno mies