perjantai 1. lokakuuta 2021

Kiitos, että sain olla mukana - Onnea!

  



Elämäkerta, kertomus elämästä, muistelu. 

Vaativa ja rohkeutta kysyvä tehtävä.  

 

Kun Rauno Pääkkönen ehdotti yhteistyötä, tiesin heti, että suostuisin.

Suostumisen jälkeen alkoi jännittää, pelottaakin. Osaisinko, ymmärtäisinkö, olisinko luottamuksen arvoinen? 

Yhteistyömme oli aina sujunut, sujuisi varmaan nytkin. 

 

Tunnen Raunon vuosien takaa. Olin tehnyt juttuja Suomen Ampujainliitolle, ollut tiedotusvaliokunnan jäsen ja hetken vetäjäkin, päässyt mukaan ympäristövaliokunnan työn käynnistysvaiheeseen. Työn myötä tutustuin asiantuntijoihin, joista Rauno Pääkkönen oli paras. Kun irtauduin liiton kuvioista, kontaktit harvenivat, mutta eivät kokonaan. 

 

Rauno on tehnyt väitöskirjansa ampumamelusta ja hän on hyvin perillä kuulonsuojaimista, työsuojelun asiantuntijana hänellä on tarkka kuva ampujien toimintaympäristöstä. 

 

Kaikkea ei kirjoittava humanisti voi milloinkaan tietää, on oltava asiantuntijoita, joilta kysyä. Eikä riitä, että spesialisti tuntee oman aiheensa, pitää osata suhteuttaa tieto ampujien todellisuuteen. Pitää osata oikeat kysymykset. Raunolta saatoin kysyä neuvoa, jos solmut eivät auenneet, joskus varmaan vaivasin kiireistä miestä liikaakin. 

 

Rauno on kirjoittanut ja julkaissut paljon. Kirjoja, artikkeleita, oppaita. Ongelma ei ollut kirjoittaminen, vaan henkilökohtaisen tekstin käsittely. 

Elämäntarinan kertominen vaatii erityistä rohkeutta. Omasta elämästä kirjoittaminen edellyttää hyppäämistä oman varjon yli, monta kertaa. Nolotkin asiat on käytävä läpi, vaikka ne eivät tekstiin tulisikaan. Kuin katsoisi alastonta itseään peilistä, julkisella paikalla paljaaltaan. 

 

Osaisinko hahmottaa toisen ihmisen elämää sellaisella tavalla, johon kohde voi olla tyytyväinen? Kirjoittajan ei pidä olla mieliksi kenellekään, vaan kuvata asiat rehellisesti.  Toimittajan tehtävä on tukea tekijää ja olla samalla lukijan roolissa. Kysyä epäselvissä kohdissa, pyytää tarkennuksia. Tekijä on tekstin kuningas, mutta toimittajalla on vastuunsa. 

 

 

Kun työ alkoi, alkoi myös korona. Odotimme nopeaa helpotusta, mutta pandemia jatkui ja jatkui. Emme voineet ajatella tapaamisia, työ tehtiin sähköpostin ja puhelimen avulla. Aineisto oli mainio, mutta se otti aikansa, pohtiminen ja tekstin läpikäyminen. 

 

Kirja ei ole pelkkä teksti. Se on itsenäinen esine maailmankaikkeudessa, visuaalinen elementti. Ennen kuin lukija on nähnyt ensimmäisen sivun, hän on jo katsellut kantta, lukenut kenties takakannen tekstin, selaillut kokonaisuutta, muodostanut käsityksensä fontin koosta ja luettavuudesta, pitänyt kirjaa kädessään, kokeillut, miltä kannen materiaali tuntuu, millaista sivuja on lukea – hyvässä tai huonommassa valossa. 

Tekstin rinnalle tarvitaan kuvia, kaavioita, luetteloita, yhteenvetoja, lähteitä. Kirjalla on käytettävyytensä, jota pitää tavoitella. 

Eräs ystäväni puhuu aineiston kätilöimisestä. Uusi kirja voi todella tuntua lapselta, jonka alkutaipaleella on saanut olla mukana, joka pitää tuupata maailmalle. 


Tulos on nyt kaikkien luettavissa. 



Kiitos työstä ja mahdollisuudesta! 


Onnea syntymäpäivällesi! 


 

Rauno Pääkkösen Työstä ja elämästä - paremman elämän puolesta on nyt luettavissa.

Voit lukea kirjan koronaystävällisenä sähkökirjana. 

Kirjasta on otettu pieni painos, joka on tarkoitettu lähipiirille.


 

Lukemaan pääset klikkaamalla   

 https://www.e-julkaisu.fi/rauno_paakkonen.1

 

Jos haluat lähettää sähköpostia Raunolle, osoite on  rauno.paakkonen@gmail.com








torstai 30. syyskuuta 2021

Suunniteltua elämää ja tautista aikaa


Sain tehtäväksi elämäkerran toimitustyön.   

Se oli helppo lisätä suunnitelmiin. 

Kaikki alkoi lupaavasti ja järjestelmällisesti. 

Sitten elämä tuli mukaan peliin. 

 

Ensimmäinen suunnitelma oli evakuoituminen

 

Kaupunkiasunnossa alkoi pitkään valmisteltu linjasaneeraus. Tiesimme, että asuminen tulisi olemaan epämukavaa ja rauhatonta, joten päätimme lähteä maalle. Kun porat alkoivat jyristä naapureiden kylpyhuoneissa, pakattiin reppu ja muutettiin muutamaksi kuukaudeksi Sammattiin. Kirjoittaminen ja muu ajatustyö on siellä aina sujunut. 

 

Toinen suunnitelma oli puiden kaataminen 


Kun remonttiaikataulu oli saatu selville, olimme yhteydessä metsäalan ammattilaisiin. Pihamaalla on liikaa ja liian isoja puita. Leudot, vähäroutaiset talvet ja syysmyrskyt saattaisivat tehdä arvaamattomia tuhoja. 

Matti ja Vesa ottivat homman hoitaakseen ja sovittuun aikaan pihalle tuli kaksi gladiaattoria isoine koneineen.  Suunnitelmana oli kaataa kuusia ja jättää elinkelpoiset männyt. 

 

Kolmas suunnitelma oli Raunon elämäkertakirja


Sovimme siitä samaan aikaan, kun kuultiin ensimmäisiä uutisia koronasta. 

Kirjoittaminen mahtuisi mainiosti evakkoelämään, puusouvin lomaan.  Vuosirenkaita, puiden kaatuessa, vuosirenkaita elämästä. 

Samoihin aikoihin, kun Rauno lähetti ensimmäisiä aineistojaan, alkoi korona jyrätä täysillä. Emme voisi Raunon kanssa tavata, työ tehtäisiin puhelimen ja sähköpostin avulla. 

 

Koronaan emme olleet varautuneet emmekä sitä suunnitelleet. 

Silti se tuli. 


Remontin keskellä asuminen kiellettiin kokonaan, siihen olimme jo varautuneet. Yllätys oli, miten paljon meille eläkeläisille sateli kieltoja ja rajoituksia. Uusimaa eristettiin ja Ykköstien risteykseen tuli tiesulku. Tapasimme naapureita omin luvin ja harvakseltaan, juteltiin aidan yli, etäisyyksiä noudattaen. Käytiin osuuskaupassa maskit kasvoilla ja välteltiin kaikkea. 

 

Ensin ei maskeja tahtonut saada mistään ja niin ompelin niitä itse, anopin vanhasta lakanasta ja tilkkukopan aarteista. Komea lopputulos, mutta lähes täysin ilmatiivis. Ei minusta ole sairaanhoitovälineiden tekijäksi. Todistettu. 



Pihapuut kaadettiin ja pojat veivät rungot pois. Risukasoista tuli pelastus, oma puuhamaa ja turvallinen liikuntapaikka takapihalla. Päiväjärjestys vakiintui nopeasti: aamulla kuunneltiin koronauutiset, sitten isäntä lähti raivaamaan pihaa, itse vetäydyin tekstien ääreen. Iltapäivisin, kun ajatus katkeili, siirryin pihatöihin. 

 

Muonitus hoitui omin voimin, pesukone pyöri ahkerasti, vaikka parempia puseroita ei tarvittu, resupekkavermeitä vain. Ei juhlia, ei kulttuuria, ei teatteria, ei tapaamisia, pelkkä televisio. Ja sekin pömpeli kertoi vain huonoja koronauutisia ja pelotteli taudinkuvilla. Ellei uusinut uusintoja. 

 

Kun uskaltauduttiin kaupunkiin, hakemaan postit ja katsomaan työn etenemistä, tuli melkein paniikki. Ei radanvarsikaupungin Prisma ole koskaan tuntunut niin ruuhkaiselta ja hahmottomalta. Vaikka useimmilla oli maskit, vaaran tuntu oli ilmassa. Kiinalaiseen ei päässyt lounaalle, kirjastokin oli osan aikaa kiinni. 

 

Säilyimme terveinä, saimme maalla pihan siistiksi, mutta mieleen hiipi ankeus. Kun ei oikein mihinkään voinut mennä, elämästä tuli yhtäjasamaa tasapaksua olemista. Tuli vietettyä eläkepäiviä, enemmän kuin edes olisi ollut tarpeen. Pandemia venyi ja venyi. 

 

Kirja oli valopilkku ja pelastus. Aineistot kulkivat sähköpostissa ja vähitellen saatiin valmista. Pandemia ei helpottanut, mutta siihen tottui. Kirja jäi tauolle. Oli jotain, mitä odottaa. 

 


Kylpyhuoneen remontti valmistui ja käytiin kaupungissa siivoamassa työn aikana pölyyntyneitä nurkkia, pesemään keittiössä olleita astioita – miten niihinkin niin paljon pölyä tuli, vaikka kaapinovet teipattiin huolella kiinni. Poraaminen jatkui loitompana ja työ siirtyi taloyhtiön toisiin rakennuksiin, pihamaa oli yhtä kuoppaa ja kaivantoa. Palasimme maalle, rauhaan. Aloimme väsyä. 

 

Pandemian pelko muuttui hysteriasta tavalliseksi varomiseksi ja maskeja alkoi saada ja muutenkin, koronasta tuli osa arkista arkea. Välillä saatiin toivoa paremmasta, sitten tuli uusi aalto. Pääministeri kielsi menemästä mökille ja silti ne menimme, mutta ei pääministerin mökille, vaan omalle. Kukaan ei tullut tarkastamaan. 

 

Olen sopeutunut maskeihin, jotenkuten. En käytä enää käsidesiä, ellei ole pakko, mieluummin pesen kädet. Kuivuvat ne siinäkin, mutta vesi kirvelee vähemmän. Enkä edes tiedä, missä ne ensimmäiset itse tehdyt maskit ovat. 

 

Meillä on hieno kylpyhuone. Taloyhtiön pesutupa toimii taas. 

 

Ai niin, se kirja? 

Julkaisen siitä tietoja seuraavassa päivityksessä. 

Pysykää kuulolla.  

 

Vesa ja saha tauolla. 

sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Vino horisontti korjautuu

 



Elämä on hetkittäin ollut kuin nopeasti räpsäisty 

kuva järvenrannasta.

 

Horisontti kunnolla vinossa ja tarkennus vinksisvonksis jossain, 

aiheen toisella puolella, edessä tai takana.

Sumuista tuhrua.


Ei vinosta kuvasta lattialle vettä valu, 

vaikka joskus siltä näyttäisikin.


Oikaisuliikettä silti tarvitaan,

toimivatko kuvankäsittelyohjelmat myös ihmisen mielessä?



 

Elämän horisontti on kohta taas suorassa


 

Ensin aloitettiin lukupiiri. Lönnrot-salin sinisävyisessä ja mahonginvärisessä miljöössä kokoontuvat Sammatin sivulliset ja selaavat sivujaan. 


On virkistävää lukea tekstiä uusilta – siis itselleni uusilta – kirjoittajilta, lukea ja pohtia yhdessä. Maailma on täynnä tärkeää luettavaa, mutta kaikesta luettavasta voi oppia ja oivaltaa. 

 

Ensimmäinen lukupiirikirja oli Pajtim Statovcin järisyttävä Bolla, vuoden 2019 Finlandia-voittaja ja arvostelumenestys. Ensimmäiset mielleyhtymät ja lukukokemukset Pajtim Statovcin kirjoista olen merkinnyt muistiin: https://sanataito.blogspot.com/2017/12/albania-albania.html


Bollaa ei siinä kirjoituksessa tietenkään ole. Kahden edeltävän elämyksen jälkeen Bolla ei heti samalla tavalla koskettanut. 


Pajtim Statovcin paletti on Bollassa synkempi, värit tummempia. Uuden lukukerran jälkeen näki selvemmin ankaran todellisuuden. Tarinoiden kertominen on tärkeää, myös raastavien tarinoiden. 

 

Karjalohjalainen Sirpa Tabet oli seuraava uusi tuttavuus. Punainen metsä oli tekijänsä esikoinen, mainostoimiston yhteyspäällikön matka menneisyyteen. Menneisyyden elämää kirjoittaja oli selkeästi tutkinut. Yhteyspäällikön arki oli entiselle grafialaiselle tuiki tuttua. 

 

Seuraavassa kokoontumisessa aiheena on Jussi Wahlgren ja Lohjan Casanova. Odotan mielenkiinnolla. 



Olemme Tampereen kirjeenvaihtajan kanssa pohtineet, miten mukavaa olisi, jos voisi saada omaan hyllyynsä kaikki, aivan kaikki tärkeät kirjat ja lukukokemukset. 

Kun ajatus liikkuu luettuihin, voisi poimia hyllystään jonkun ennen koetun ja palata siihen – kerrata vanhoja ajatuksia ja luoda uusia. Niin kuin nyt Bollaan. 

 

Olisi kunnolla lukuvaraa. Lukukokemus muuttuu, elämänkokemus tuo siihen omat sävynsä, tulkinta elää ja välillä pitää palata muistoihin, olla nostalginen. Täydellinen kotikirjasto, oiva tavoite, mutta saavuttamaton, ainakin meille molemmille. 

 

Kirjojen kaupallinen elämänkaari on jo niin lyhyt, ettei kotikirjastoa enää millään saa täydelliseksi: vaikka kirjakaupan lisäksi kävisi ahkerasti kirppareilla ja antikvariaateissa. Kirjaston palvelut ovat välttämättömiä, korvaamattomia. 

Muutama vuosi sitten, yrityskirjaa työstäessäni taisin olla ainoa muutaman taloushistorian opuksen käyttäjä kotikaupungin kirjastossa. Palautin kirjoja, sitten tajusin, että vielä niitä  tarvitaan, pitää tarkistaa tietty kohta, lainasin uudelleen. Aina ne hyllyssä odottivat, kun tarvitsin. Ovatkohan ne vielä siellä? 

 


Keravan kirjaston kirjallisuusiltoja oli jo odotettu, tautisen ajan striimaukset eivät ole korvanneet elävää puhetta. Keravan kirjastossa esiintyy kuukausittain kaksi mainiota haastattelijaa, tyylikäs humanisti Seppo Puttonen ja sanoissaan kirpeämpi Hannu Taanila. 

 

Syksyn kirjallisuusiltojen sarjan aloitti Seppo Puttonen, haastateltavanaan tamperelainen toimittajalegenda ja kirjailija Anneli Kanto. Osallistujamäärää oli vielä rajoitettu, mutta lähes kaikki tuolit oli varattu. Monta tuttua kasvoa joukossa, maskien takana, vakituisia kävijöitä. Ihanaa nähdä taas! Seuraavilla kerroilla enemmän? 

 

Anneli Kanto kirjoittaa historiasta, uusin romaani Rottien pyhimys kuvaa Hattulan kirkon seinämaalausten syntyä, keskiajan maailmaa. Olen vasta selaillut, lukukokemus odottaa, kirja on omassa hyllyssä. Tämän halusin omaksi, ehdottomasti, luettavaksi myöhemminkin. 

 

Historian kuvaaminen on menneeseen sukeltamista, lähteiden kautta yhä syvemmälle tarinoihin uppotuen. Haastattelu oli loistava: Anneli Kanto oli perehtynyt aiheeseensa ja osasi kertoa siitä eloisasti, tarinan pohjana on ollut paitsi syventyminen Hattulan kirkon kuviin, myös kirjallisuuteen.  Jokainen virke, jokainen äänenpaino on harkittu, kirjoittaja kertoi, miten oli miettinyt käsitteitä. 

 

Luvassa on lukemisen iloa ja syksyn edetessä uusia, kiinnostavia kirjailijatapaamisia kirjaston Pentinkulma-salissa, ennakkotiedot lupaavat paljon. 

 

 

Tänä vuonna on juhlittu ja yritetty juhlia Eeva Joenpeltoa. Sata vuotta kirjailijan syntymästä, aihetta juhlaan on, mutta kaikki tapahtumat eivät ole toteutuneet, pandemian takia.

 

Historian ironia on välillä julmaa: Eeva Joenpellon lapsuutta varjosti espanjantauti, satavuotisjuhlaa toinen pandemia. 

 

Lokakuun alussa järjestetään kirjallisuusseminaari Lohjan kirjastossa, rajoitusten vähitellen lieventyessä päästään perehtymään tuttuihin teemoihin. 


Aiheena Ettei varjos haalistu – yksi kaikkein mielenkiintoisimmista. Juuri sellainen kirja, johon on syytä palata aika ajoin.

 


Luvassa on paljon ja mielenkiintoista. 

Elämän horisontti alkaa taas olla kohdallaan. 




sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Tukka tuuliajolla


Tampereen kirjeenvaihtaja soitti. 

Ajoitus oli oivallinen. 


Olin mökillä,
 pihakeittiössä, taistelin tuulta ja kylmää vastaan. 

Olin odotellut sorsaperhettä seuraksi, mutta siipiveikkoja ei näkynyt. 

 

Puolen tikkuaskillisen, viiden tuohenkäppyrän ja parin improvisoidun sytytyskukkasen jälkeen – olin saanut tulet tiskivesikattilan alle. Oli siis aikaa jutella ja samalla odotella, että vesi kuumenisi ja voisin upottaa kumihanskakädet pesuveteen ja tehdä puhdasta jälkeä. Vahva suositus ohuille kumikäsineille, helpottaa kummasti, kun vesi on kuumaa. 

 

Mitä ne muuten aina puhuvat kynsitulista? On välillä ihan oikeasti työn takana saada liekkejä aikaan. Ei se pelkillä kynsillä onnistu. Minusta ei taida olla pyromaaniksi, jotain hyvää tässäkin taitamattomuudessa. 

 

Aloitimme uutisella, josta emme todellakaan tienneet, olisiko se iloinen vai kamala. Yhteinen luottokampaajamme on kadonnut. Lappu ovella ja ovi kiinni. 

 

Kirjeenvaihtaja tunsi tukkansa olevan tuuliajolla. Pystyin eläytymään tilanteeseen ja tuskaan. Olin neuvonut kirjeenvaihtajan saman taitajan asiakkaaksi ja hän oli ollut näihin asti sekä tyytyväinen että uskollinen. 

Silloin, kun kauan sitten itse muutin Hämeenpuistosta, olin menettänyt tärkeitä kontakteja ja jäänyt samalla tukastani tuuliajolle. Kuka nyt hoitaisi näitä itsepäisiä kutreja? Kesti hetken, ennen kuin löysin Tiisin (ja Tellen, josta tuli perheen miesten mielitietty monen vuoden ajaksi), Tiisin lopetettua Leilan. Onnelliseksi lopuksi pääni pääsi Tuijan hoiviin. Kiitos teille kaikille! 

 

Oma kampaaja on must, jos tukassa on jotain omaperäistä. Esimerkiksi pyörtyväinen, joka ei ole myöntyväinen.  Oma kampaaja on ihan must, ellei halua kertoa kutriensa koko elämäntarinaa jokaisella käyntikerralla. Kun kampaaja tuntee tapauksen, hän ei kuluta aikaa mahdottomiin ehdotuksiin, vaan tekee täsmätyötä ja antaa järkeviä ehdotuksia. Kiitos luottokampaajan mielikuvituksen ja ammattitaidon, yksi elämän alueista on hyvässä hoidossa ja kutrit kunnossa.  

 

Kirjeenvaihtaja raportoi myöhemmin, että kampaaja on pysynyt kadoksissa. Aloimme jo suunnitella eläkelakeihin täydentävää säädöstä, jonka mukaan hyvä kampaaja saa jäädä eläkkeelle vasta sitten, kun kaikki hyvät asiakkaat on hoidettu, valmiiksi. Mutta. 

Yhteinen kampaajamme on aina ollut fiksu ja osaava. Siksi taustalla saattaa olla myös hyvä uutinen. Jopa parhaalle ammattilaiselle kuuluu ansaitusta eläkkeestä nauttiminen. Onnellisia vapaampia aikoja!  

 

 

Kirjeenvaihtajan kanssa meillä on paljon yhteistä. Esimerkiksi se, että ikää tulee koko ajan lisää. Elämän lainalaisuudet tulevat tutuiksi. Joskus kolottaa, toisinaan ketuttaa, mutta on maailmassa omat hauskuutensakin. Nuorempia pitää tietysti jo viran puolesta paheksua, mutta pitää niille välillä nauraakin. 

 

Lähipiirikin pitää välillä päivittää. Kuka on lähtenyt ja miten. Miten pitäisi päästä pois, sitten kun se aika on kohdalla. Se aika on, lähempänä, mutta ei lähellä. Miksi elämisen osaa kunnolla vasta sitten, kun ei enää ole rajattomasti aikaa nauttia siitä taidosta? Me kyllä tiedämme. Kerromme sen välillä kysymättäkin. Simmottis. 

 

 

Aika moni repliikki alkaa: kun sinä tiedät/osaat/olet kokeillut, kerro. Ja niin vaihtaa vertaistuki vastaanottajaa ja elämä järjestyy. 


Suhteen paras puoli on molemminpuolinen taitamattomuus. Sinä osaat sen, mitä minä en koskaan ole oppinut ja päinvastoin. Palikoilla on kolot, joihin ne kopsahtavat. Jos olisimme saman alan mestariluokalla, kilpailuksi tämä kaikki menisi. Onneksi ei. 

 

Nuorempana harmitti, kun ei jotain asiaa oppinut. Ikä on lieventänyt keljutusta. Olemme pohtineet, miksi kaikkien pitäisi osata kaikkea, puhua kuutta kieltä sujuvasti, tanssia klassisia seuratansseja ja hallita kaikki ruokareseptit ja neulemallit, virkkauksista puhumattakaan. 

 

Ajoittain törmää ihannekuviin siitä, mitä kaikkea naisen tai miehen pitäisi olla. Me tiedämme, oman kokemuksen kautta, ettei näiden besserwissereiden sanelema ihanne koskaan toteudu eikä voi toteutua.  Voi jo ottaa hiukan rennommin. Jos jokainen juttu ei ole minun juttuni, entä sitten? 

 

Me katselemme sujuvasti niitä, jotka osaavat ja ymmärtävät ja joiden osaamisesta mekin välillä saamme osamme. Mistä me toisiamme kehuisimme, jos meillä olisi samat bravuurit molemmilla? Mitä mielenkiintoista elämässä silloin olisi? 


 

Juttu luisti, padan alle piti lisätä puita, vesi alkoi kiehua.

Maailma saatiin järjestykseen ja astiat saatiin pestyä. 

Oli mukava jutella. 

Sorsia ei näkynyt. 







 

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Taivaan valoa



Pieni risti on saanut vierelleen hehkuvat kukat.  Sakarat avoinna se kutsuu, tule lähelle. Risti kertoo surun kieltä, näin me olemme oppineet. Mutta haluaako pieni risti myös lohduttaa?



Ikkunoista virtaa lempeää valoa.  Syyskesän aurinko on jo matalammalla, valo saa kynttiläkruunujen kristallit säihkymään sateenkaarin. Taivaan valoa, kauneimmillaan. 





Pikkukirkon ikkunoiden yläpuolella on samanlaiset kaaret kuin isoissa ikkunoissakin, mutta ne on maalattu seinään, kaukaa katsoen muoto on kaikissa yhtenäinen. 



Vanhat, käsintehdyt ikkunaruudut eivät ole tasaisia, ne heijastavat näkymiä niin kuin lammen pinta tyynellä säällä. Kun katsoo sisältä ulos, puiden hahmot sulavat ikkunan taivaalliseen valoon. 


Keskirivissä, oikealla on hieman vihreämpi ruutu. Katsokaa tarkkaan. 

Sanotaan, että suomalaisen hiekan käyttäminen antaa lasille vihertävän sävyn. Yksi pikkukirkon ikkunaruuduista on muita vihreämpi. Ikkunalasi on ollut kallisarvoista, turhaan ei ruutuja ole vaihdettu ja sävyt ovat säilyneet. Käsityön jälki on tallella.  

 

Kirkon seiniä on maalattu ja kattoa korjattu. Mestarien kädenjälki on ollut kestävää ja lujaa, mutta puulla ja tervalla on aikansa. Onneksi on saatu uusia tekijöitä työhön, onneksi tätä puusta veistettyä jalokiveä on osattu ja haluttu vaalia.  

 


Kirkkomaa on kaunis, täynnä kukkia ja värejä. Kuivan ja kuuman kesän jälkeen värit ovat elpyneet. Pihlajanmarjojen paino vetää oksia alemmas – sato on tuhlailevan runsas. 


 

Kotimatkalla katselen kellastuvia tammenlehviä. Lönnrotintie vaihtuu Werlanderintieksi juuri tämän tammen kohdalla. 

 

Taivaan valo on taideteos. 




maanantai 30. elokuuta 2021

MUISTI - ettemme unohtaisi



Muistin kuvaseinät kertovat rintamasta ja kotirintamasta. 


MUISTI kertoo tarinaa, joka alkaa vuoden 1939 kesästä. 


Poikkeuksellisen kauniista ja lämpimästä kesästä, jolloin uhka on vielä kaukana. Viipurin asemalla kaikuvat arkiset kuulutukset, Suomi näyttää kauneimmat maisemansa. Elegantit autot lipuvat Helsingin kaduilla, järvet päilyvät, ruista leikataan, poikaviikarit temmeltävät koulun pihalla. Musta-valkoisia, eläviä kuvia ajasta, joka on värikäs ja toiveikas. 


Talvisodan syttyminen muutti kaiken. Kansakunnan, kaupungin ja kaikkien suomalaisten elämän. 

 


Mikkeliin on kesän alussa avautunut Muisti. 

Muisti on kansakunnan yhteinen Muisti, museo- ja tiedekeskus, sodan ja rauhan keskus. 

Moderni ja tyylikäs, ehdottomasti kokemisen arvoinen. 

 

Muisti avaa laajoja näkymiä. Muisti kertoo Suomen sotahistoriasta ja samalla se asettaa meidän kokemuksemme eurooppalaiseen ja maailmanlaajuiseen kontekstiin. 

 

Muisti kertoo yksilöistä, kohtaloista. Muisti kertoo tarinoita. Siitä, miten nuori nainen määrätään kuljettamaan karjaa turvaan, nopeasti etenevän hyökkäyksen alta. Siitä, millaista on, kun nuori mies on rintamalla.

 


Evakkokuormaan on koottu perheen tärkein omaisuus, raidalliset patjapussit, joista tuli evakkosäkkejä, astiat, matkalaukut, kaikki. Millaista oli matkustaa täyteen ahdetuissa junanvaunuissa lasten ja vanhusten kanssa, valvoa kuormaa ja yrittää varjella kallisarvoista karjaa, jonka varaan tulevaisuus jossain muualla Suomessa olisi aluksi rakennettava?  

 

Omaa selviytymistään voi testata Taistelu-huoneessa. Pienessä bunkkerin tapaan rakennetussa tilassa katsojan kasvoille asetetaan virtuaalilasit ja taistelu alkaa, äkkiä katsoja on suon laidalla, keskellä talvista maisemaa. 

Huurteinen maa vavahtelee tykkien voimasta, sirpaleita sataa, joku ampuu kohti… nostan virtuaalilasit pois ja palaan nykyhetkeen. En kestä loppuun asti. Tämä osa näyttelystä on, syystä kyllä, pienimmiltä kielletty. 


Ylipäällikön työhuone. 


Muistin perussoluna on samassa koulurakennuksessa 1970-luvulta alkaen toiminut Päämajamuseo. Suomen sodanjohto toimi talvi- ja jatkosodan ajan juuri tässä mikkeliläisessä kansakoulussa. 


Rakennuksen päätyosa on ollut suosittu käyntikohde jo useiden vuosien ajan. Maavoimien toimisto, työtilat ja Marskin työhuone ovat tallella. 



Mannerheimin pöydällä odottavat käyttäjänsä ylipäällikön silmälasit.  Sodanjohdon tilojen ja tiedekeskuksen välinen kontrasti on näkyvä, vaikka sitä ei mitenkään alleviivatakaan. Huoneet ovat hiljaisia, seinillä riippuvat kartat, lisää karttoja on rullalla pöydillä, muutama puhelin. Sotilaat ovat poissa. 



Viestikeskus Lokin kuvat kesältä 2019. 

Tietoja rintaman tapahtumista saatiin puhelimilla ja lennättimien avulla. Tiedonvälitys oli viestikeskuksen Lottien vastuulla. Päämajan naapurissa ollut, alkuaan Naisvuoren luolaan rakennettu ja suurin ponnistuksin entistetty Viestikeskus Lokki on suljettu. Lokin tarinaa kerrotaan Päämajan naapurissa. Mikäli luolan rakenteet saadaan korjattua turvallisiksi, Lokki voidaan toivottavasti avata uudelleen. 

 

Muisti tarjoaa runsaasti tietoa. Draaman keinoin havainnollistetut tarinat saa kokea, kun ottaa käyttöön kuulokkeet kuvaruudun luota. Kuuntelukokemus on intiimi ja toisten kävijöiden kannalta huomaavainen: jokainen kokee kohtaukset ensimmäisen kerran. 


Eri saleissa olevilta ruuduilta voi lukea tekstejä, ottaa kantaa kuviin ja teksteihin. Katsojaa haastetaan ottamaan kantaa esimerkiksi sensuuriin, kieltoihin ja rajoituksiin. 


 

Muisti ulottuu nykyaikaan. Näyttelyn loppupuolella sivutaan maailman suuria kriisejä, edelleen ratkaisemattomia. Maailmassa on paljon ihmisiä, joiden arkea kriisit tälläkin hetkellä säätelevät. 


Muistia on rakennettu koronan aikana ja tartuntojen mahdollisuus on kyetty huomioimaan.  Sisustus on tyylikäs, materiaalit on valittu niin, että tiloissa on turvallista liikkua. Lopputulos on onnistunut. 


 

Muistanko? Kun sota syttyi, minua ei vielä ollut. Olen rauhan aikana syntynyt, suurten ikäluokkien nuorempaa vuosikertaa. Henkilökohtaisia muistoja minulla ei sotavuosista ole. 

Lapsuuteni viitekehyksessä sota oli vahvasti läsnä. Aikuiset puhuivat siitä keskenään. Samanlaisia tarinoita, joita Muisti kertoo, kertoivat silloin sodan kokeneet aikuisetkin. 

Elämä oli vaatimatonta, itsekin kokemani pula-ajan viime mainingit olivat yhteistä todellisuutta. Muistin kuvasto on tuttua, iholle yltävää.

 

Sota on säädellyt elämää pitkään vielä rauhan aikanakin. Sen läpi ovat monet oman ikäluokkani kasvatusta ja kehitystä ohjanneet aatteet ja asenteet suodattuneet. Kuinka paljon sota on vaikuttanut siihen, millaisia meistä tuli? 

 

MUISTI on tarpeen, jotta muistaisimme ja ymmärtäisimme. 

 



MUISTI toimii entisen Päämajakoulun tiloissa, Mikkelin keskustassa. Se on avoinna ympäri vuoden. Tarkemmat tiedot https://www.muisti.org   

torstai 12. elokuuta 2021

Olipa kerran saari



Se on siellä yhä. Silmieni edessä, ikkunan takana, vastarannalla. Kun nostan katseeni työpöydästä, näen saaren.

 

Kun saari heijastuu tyyneen veteen, sen muoto on kuin kitaran tai jonkun kallisarvoisen soittimen. Vesi erottaa saaren ja rannan, mutta on olemassa säädös, joka varjelee saaren kauneutta. 



Saari, joka oikeastaan on vain hiukan isompi rantakivikko, puita kasvava, on säädetty siivekkäiden valtakunnaksi. Natura-alueeksi. Saarelle rantautuu joka kevät, kesä, syksy ja varmaan talvikin värikäs ja äänekäs joukko lintuja. 


Meillä ei ole lupaa nousta sen kamaralle – joka on vain vaikeakulkuista murikkaa murikan vieressä. 


 

Olimme viettäneet kesälomia kaidan järven rannalla pienessä vihreässä vuokramökissä ja haaveilleet, jostakin, joka ei edes ollut hahmollaan. Paikasta, jossa olisimme vain me ja vesi ja luonto ja aurinko ja kesä. Paikasta, jossa voisi katsella kevään tuloa ja syksyä ja kuunnella tuulta puiden keskellä. Rannasta, josta voisi mennä uimaan katseita pelkäämättä. 

 

Sitten tarjoutui mahdollisuus tulla tutustumaan tähän paikkaan. Isäntä asteli edellä isoissa saappaissaan, kahlasi varvikossa, varoi kiviä ja avasi väylää ryteikön läpi. Tie varmaan täytyisi tehdä, ja kai vähän raivatakin, sitten, jos. Kuljettiin kivisessä metsässä. 

 

Joukon viimeisenä kompastelin, räpiköin, välillä näin vain isännän isot saappaat ja koin pysyä niiden kintereillä. Ehdin tuskin katsoa maisemaa, oli katsottava maata, väisteltävä oksia ja tavoiteltava heikkoa polkua. Vähitellen vauhti tasaantui, saatoin taas hengittää levollisemmin. Alettiin olla määränpäässä.  



Ensimmäisenä näin kiven. Sitten järven. Ja sen jälkeen saaren, jonka kuvajainen oli kuin kitara tai kallisarvoinen soitin. Rannan puolella iso kivi. Kevätaurinko oli lämmittänyt järkäleen karheaa pintaa. Oltiin vihdoinkin, perillä. Tässä se olisi. 



Kun kaupat oli tehty ja tontin reunaan rakennettu tie, lähdimme rantaan. Pysytimme kivien keskelle oranssinkeltaisen soputeltan, keitimme vettä trangialla ja mietimme, mitä tästä kaikesta tulisi. 


Saisimmeko me otteen maasta ja ottaisiko se meidät vastaan? Tilattiin hirsipalapeli ja alettiin pystyttää rakennusta. Ensimmäisen kesän ajan tukikohtana oli tuttu soputeltta. 

 

Ja taas: peseydyttiin järvessä, keitettiin trangialla, peiliksi riitti ensin auton peruutuspeili. Huussi oli ja vaja, jotain sivistystä sentään. Huussin seinälle halpahallista ostettu peili oli ensimmäinen oire mukavuuksien kaipuusta.



Otimme rantaa haltuumme, pystytimme asumuksemme. 

Kun ensimmäinen rakennus oli valmis, hiiret tuhosivat vajaan talvikorjuun talletetun soputeltan, ehkä pikkuväki ei halunnut meidän lähtevän uusiin seikkailuihin. 


Muutaman vuoden kuluttua siimahännät viettivät riemukasta joulua mökkiin unohtuneen piparkakkuvadin äärellä. 


Kevätharavoinnin asemesta emäntä keitti monta padallista vettä ja tiskasi, tiskasi, tiskasi. Siitä oppii. Oppii pakkaamaan herkut tai viemään ne mukanaan kaupunkiin. Maistui varmaan hiirillekin, voilla leivotut.



Ikkunoista näkyy järvi, rannan iso kivi ja saari. Rannan puolelle rakensimme polun, joka ohjaa kulkijaa, ettei varvikkoa turhaan tallattaisi. 



Aamulla aurinko kimmeltää saunarannassa. Järven pinta väreilee ja loistaa. Keväällä vesi on raikasta, aamuilma täynnä laulua ja liverrystä. Vähitellen värit syvenevät, tulee uimaseuraa, uusia pesyeitä, sorsien perheitä, vallattomia koskeloita, joutsenia…



Kesämyrskyssä järvi on sateesta harmaa, vaahtopäitä täynnä, tuuli ravistelee rannan puita, riipii oksia, viskoo lehtiä. Ja äkkiä on taas lempeä tyven, hieno tuulenviri kirjoo veden pintaa, joka heijastaa kaikki kuvajaiset. 

 




Illan tullen aurinko jättää pitkät hyvästit järvelle. Se loistaa punaisena, hehkuu kultaisena, hohtaa roosan sävyissä, muuttaa maiseman violetiksi. Joka ilta värien leikki on uusi, joka yö taivas avautuu sinisenä. Syysöiden kuu on majesteetti, joka viskoo kultaisia kolikoita veden pinnalle. Joskus pilvet peittävät yötaivaan, tähdetön ilta tyyntyy siniseen. Pimeimpänäkin yönä taivaalla on valonkajastuksia. 






 

Olen kuvannut saarta, rantaa, vettä, veden äärellä näkyviä valoja. Kuvaan niitä yhä uudelleen. Jaksaako kukaan muu katsella värejä niin kuin itse edelleen jaksan? Kesä leikkii saaren hahmolla, antaa sille värin ja heijastukset, aina uudet. Syksy ja kevät yllättävät karuilla sävyillä, talvella ei mökillä olla, vieraillaan vain. 



Yritän syövyttää maiseman mieleeni, evääksi talven varalle. 

Ensimmäiset ruskan enteet tulevat aikaisin, kuivan kesän jälkeen. Kaislikko kellastuu, varvikko saa kuparisia sävyjä. 

 


Saari, siellä se on. 

Vihreänä kuvana veden pinnalla, tummana siluettina yön sylissä.

Saari. Soiko se hiljaa?