sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Taivaan valoa



Pieni risti on saanut vierelleen hehkuvat kukat.  Sakarat avoinna se kutsuu, tule lähelle. Risti kertoo surun kieltä, näin me olemme oppineet. Mutta haluaako pieni risti myös lohduttaa?



Ikkunoista virtaa lempeää valoa.  Syyskesän aurinko on jo matalammalla, valo saa kynttiläkruunujen kristallit säihkymään sateenkaarin. Taivaan valoa, kauneimmillaan. 





Pikkukirkon ikkunoiden yläpuolella on samanlaiset kaaret kuin isoissa ikkunoissakin, mutta ne on maalattu seinään, kaukaa katsoen muoto on kaikissa yhtenäinen. 



Vanhat, käsintehdyt ikkunaruudut eivät ole tasaisia, ne heijastavat näkymiä niin kuin lammen pinta tyynellä säällä. Kun katsoo sisältä ulos, puiden hahmot sulavat ikkunan taivaalliseen valoon. 


Keskirivissä, oikealla on hieman vihreämpi ruutu. Katsokaa tarkkaan. 

Sanotaan, että suomalaisen hiekan käyttäminen antaa lasille vihertävän sävyn. Yksi pikkukirkon ikkunaruuduista on muita vihreämpi. Ikkunalasi on ollut kallisarvoista, turhaan ei ruutuja ole vaihdettu ja sävyt ovat säilyneet. Käsityön jälki on tallella.  

 

Kirkon seiniä on maalattu ja kattoa korjattu. Mestarien kädenjälki on ollut kestävää ja lujaa, mutta puulla ja tervalla on aikansa. Onneksi on saatu uusia tekijöitä työhön, onneksi tätä puusta veistettyä jalokiveä on osattu ja haluttu vaalia.  

 


Kirkkomaa on kaunis, täynnä kukkia ja värejä. Kuivan ja kuuman kesän jälkeen värit ovat elpyneet. Pihlajanmarjojen paino vetää oksia alemmas – sato on tuhlailevan runsas. 


 

Kotimatkalla katselen kellastuvia tammenlehviä. Lönnrotintie vaihtuu Werlanderintieksi juuri tämän tammen kohdalla. 

 

Taivaan valo on taideteos. 




maanantai 30. elokuuta 2021

MUISTI - ettemme unohtaisi



Muistin kuvaseinät kertovat rintamasta ja kotirintamasta. 


MUISTI kertoo tarinaa, joka alkaa vuoden 1939 kesästä. 


Poikkeuksellisen kauniista ja lämpimästä kesästä, jolloin uhka on vielä kaukana. Viipurin asemalla kaikuvat arkiset kuulutukset, Suomi näyttää kauneimmat maisemansa. Elegantit autot lipuvat Helsingin kaduilla, järvet päilyvät, ruista leikataan, poikaviikarit temmeltävät koulun pihalla. Musta-valkoisia, eläviä kuvia ajasta, joka on värikäs ja toiveikas. 


Talvisodan syttyminen muutti kaiken. Kansakunnan, kaupungin ja kaikkien suomalaisten elämän. 

 


Mikkeliin on kesän alussa avautunut Muisti. 

Muisti on kansakunnan yhteinen Muisti, museo- ja tiedekeskus, sodan ja rauhan keskus. 

Moderni ja tyylikäs, ehdottomasti kokemisen arvoinen. 

 

Muisti avaa laajoja näkymiä. Muisti kertoo Suomen sotahistoriasta ja samalla se asettaa meidän kokemuksemme eurooppalaiseen ja maailmanlaajuiseen kontekstiin. 

 

Muisti kertoo yksilöistä, kohtaloista. Muisti kertoo tarinoita. Siitä, miten nuori nainen määrätään kuljettamaan karjaa turvaan, nopeasti etenevän hyökkäyksen alta. Siitä, millaista on, kun nuori mies on rintamalla.

 


Evakkokuormaan on koottu perheen tärkein omaisuus, raidalliset patjapussit, joista tuli evakkosäkkejä, astiat, matkalaukut, kaikki. Millaista oli matkustaa täyteen ahdetuissa junanvaunuissa lasten ja vanhusten kanssa, valvoa kuormaa ja yrittää varjella kallisarvoista karjaa, jonka varaan tulevaisuus jossain muualla Suomessa olisi aluksi rakennettava?  

 

Omaa selviytymistään voi testata Taistelu-huoneessa. Pienessä bunkkerin tapaan rakennetussa tilassa katsojan kasvoille asetetaan virtuaalilasit ja taistelu alkaa, äkkiä katsoja on suon laidalla, keskellä talvista maisemaa. 

Huurteinen maa vavahtelee tykkien voimasta, sirpaleita sataa, joku ampuu kohti… nostan virtuaalilasit pois ja palaan nykyhetkeen. En kestä loppuun asti. Tämä osa näyttelystä on, syystä kyllä, pienimmiltä kielletty. 


Ylipäällikön työhuone. 


Muistin perussoluna on samassa koulurakennuksessa 1970-luvulta alkaen toiminut Päämajamuseo. Suomen sodanjohto toimi talvi- ja jatkosodan ajan juuri tässä mikkeliläisessä kansakoulussa. 


Rakennuksen päätyosa on ollut suosittu käyntikohde jo useiden vuosien ajan. Maavoimien toimisto, työtilat ja Marskin työhuone ovat tallella. 



Mannerheimin pöydällä odottavat käyttäjänsä ylipäällikön silmälasit.  Sodanjohdon tilojen ja tiedekeskuksen välinen kontrasti on näkyvä, vaikka sitä ei mitenkään alleviivatakaan. Huoneet ovat hiljaisia, seinillä riippuvat kartat, lisää karttoja on rullalla pöydillä, muutama puhelin. Sotilaat ovat poissa. 



Viestikeskus Lokin kuvat kesältä 2019. 

Tietoja rintaman tapahtumista saatiin puhelimilla ja lennättimien avulla. Tiedonvälitys oli viestikeskuksen Lottien vastuulla. Päämajan naapurissa ollut, alkuaan Naisvuoren luolaan rakennettu ja suurin ponnistuksin entistetty Viestikeskus Lokki on suljettu. Lokin tarinaa kerrotaan Päämajan naapurissa. Mikäli luolan rakenteet saadaan korjattua turvallisiksi, Lokki voidaan toivottavasti avata uudelleen. 

 

Muisti tarjoaa runsaasti tietoa. Draaman keinoin havainnollistetut tarinat saa kokea, kun ottaa käyttöön kuulokkeet kuvaruudun luota. Kuuntelukokemus on intiimi ja toisten kävijöiden kannalta huomaavainen: jokainen kokee kohtaukset ensimmäisen kerran. 


Eri saleissa olevilta ruuduilta voi lukea tekstejä, ottaa kantaa kuviin ja teksteihin. Katsojaa haastetaan ottamaan kantaa esimerkiksi sensuuriin, kieltoihin ja rajoituksiin. 


 

Muisti ulottuu nykyaikaan. Näyttelyn loppupuolella sivutaan maailman suuria kriisejä, edelleen ratkaisemattomia. Maailmassa on paljon ihmisiä, joiden arkea kriisit tälläkin hetkellä säätelevät. 


Muistia on rakennettu koronan aikana ja tartuntojen mahdollisuus on kyetty huomioimaan.  Sisustus on tyylikäs, materiaalit on valittu niin, että tiloissa on turvallista liikkua. Lopputulos on onnistunut. 


 

Muistanko? Kun sota syttyi, minua ei vielä ollut. Olen rauhan aikana syntynyt, suurten ikäluokkien nuorempaa vuosikertaa. Henkilökohtaisia muistoja minulla ei sotavuosista ole. 

Lapsuuteni viitekehyksessä sota oli vahvasti läsnä. Aikuiset puhuivat siitä keskenään. Samanlaisia tarinoita, joita Muisti kertoo, kertoivat silloin sodan kokeneet aikuisetkin. 

Elämä oli vaatimatonta, itsekin kokemani pula-ajan viime mainingit olivat yhteistä todellisuutta. Muistin kuvasto on tuttua, iholle yltävää.

 

Sota on säädellyt elämää pitkään vielä rauhan aikanakin. Sen läpi ovat monet oman ikäluokkani kasvatusta ja kehitystä ohjanneet aatteet ja asenteet suodattuneet. Kuinka paljon sota on vaikuttanut siihen, millaisia meistä tuli? 

 

MUISTI on tarpeen, jotta muistaisimme ja ymmärtäisimme. 

 



MUISTI toimii entisen Päämajakoulun tiloissa, Mikkelin keskustassa. Se on avoinna ympäri vuoden. Tarkemmat tiedot https://www.muisti.org   

torstai 12. elokuuta 2021

Olipa kerran saari



Se on siellä yhä. Silmieni edessä, ikkunan takana, vastarannalla. Kun nostan katseeni työpöydästä, näen saaren.

 

Kun saari heijastuu tyyneen veteen, sen muoto on kuin kitaran tai jonkun kallisarvoisen soittimen. Vesi erottaa saaren ja rannan, mutta on olemassa säädös, joka varjelee saaren kauneutta. 



Saari, joka oikeastaan on vain hiukan isompi rantakivikko, puita kasvava, on säädetty siivekkäiden valtakunnaksi. Natura-alueeksi. Saarelle rantautuu joka kevät, kesä, syksy ja varmaan talvikin värikäs ja äänekäs joukko lintuja. 


Meillä ei ole lupaa nousta sen kamaralle – joka on vain vaikeakulkuista murikkaa murikan vieressä. 


 

Olimme viettäneet kesälomia kaidan järven rannalla pienessä vihreässä vuokramökissä ja haaveilleet, jostakin, joka ei edes ollut hahmollaan. Paikasta, jossa olisimme vain me ja vesi ja luonto ja aurinko ja kesä. Paikasta, jossa voisi katsella kevään tuloa ja syksyä ja kuunnella tuulta puiden keskellä. Rannasta, josta voisi mennä uimaan katseita pelkäämättä. 

 

Sitten tarjoutui mahdollisuus tulla tutustumaan tähän paikkaan. Isäntä asteli edellä isoissa saappaissaan, kahlasi varvikossa, varoi kiviä ja avasi väylää ryteikön läpi. Tie varmaan täytyisi tehdä, ja kai vähän raivatakin, sitten, jos. Kuljettiin kivisessä metsässä. 

 

Joukon viimeisenä kompastelin, räpiköin, välillä näin vain isännän isot saappaat ja koin pysyä niiden kintereillä. Ehdin tuskin katsoa maisemaa, oli katsottava maata, väisteltävä oksia ja tavoiteltava heikkoa polkua. Vähitellen vauhti tasaantui, saatoin taas hengittää levollisemmin. Alettiin olla määränpäässä.  



Ensimmäisenä näin kiven. Sitten järven. Ja sen jälkeen saaren, jonka kuvajainen oli kuin kitara tai kallisarvoinen soitin. Rannan puolella iso kivi. Kevätaurinko oli lämmittänyt järkäleen karheaa pintaa. Oltiin vihdoinkin, perillä. Tässä se olisi. 



Kun kaupat oli tehty ja tontin reunaan rakennettu tie, lähdimme rantaan. Pysytimme kivien keskelle oranssinkeltaisen soputeltan, keitimme vettä trangialla ja mietimme, mitä tästä kaikesta tulisi. 


Saisimmeko me otteen maasta ja ottaisiko se meidät vastaan? Tilattiin hirsipalapeli ja alettiin pystyttää rakennusta. Ensimmäisen kesän ajan tukikohtana oli tuttu soputeltta. 

 

Ja taas: peseydyttiin järvessä, keitettiin trangialla, peiliksi riitti ensin auton peruutuspeili. Huussi oli ja vaja, jotain sivistystä sentään. Huussin seinälle halpahallista ostettu peili oli ensimmäinen oire mukavuuksien kaipuusta.



Otimme rantaa haltuumme, pystytimme asumuksemme. 

Kun ensimmäinen rakennus oli valmis, hiiret tuhosivat vajaan talvikorjuun talletetun soputeltan, ehkä pikkuväki ei halunnut meidän lähtevän uusiin seikkailuihin. 


Muutaman vuoden kuluttua siimahännät viettivät riemukasta joulua mökkiin unohtuneen piparkakkuvadin äärellä. 


Kevätharavoinnin asemesta emäntä keitti monta padallista vettä ja tiskasi, tiskasi, tiskasi. Siitä oppii. Oppii pakkaamaan herkut tai viemään ne mukanaan kaupunkiin. Maistui varmaan hiirillekin, voilla leivotut.



Ikkunoista näkyy järvi, rannan iso kivi ja saari. Rannan puolelle rakensimme polun, joka ohjaa kulkijaa, ettei varvikkoa turhaan tallattaisi. 



Aamulla aurinko kimmeltää saunarannassa. Järven pinta väreilee ja loistaa. Keväällä vesi on raikasta, aamuilma täynnä laulua ja liverrystä. Vähitellen värit syvenevät, tulee uimaseuraa, uusia pesyeitä, sorsien perheitä, vallattomia koskeloita, joutsenia…



Kesämyrskyssä järvi on sateesta harmaa, vaahtopäitä täynnä, tuuli ravistelee rannan puita, riipii oksia, viskoo lehtiä. Ja äkkiä on taas lempeä tyven, hieno tuulenviri kirjoo veden pintaa, joka heijastaa kaikki kuvajaiset. 

 




Illan tullen aurinko jättää pitkät hyvästit järvelle. Se loistaa punaisena, hehkuu kultaisena, hohtaa roosan sävyissä, muuttaa maiseman violetiksi. Joka ilta värien leikki on uusi, joka yö taivas avautuu sinisenä. Syysöiden kuu on majesteetti, joka viskoo kultaisia kolikoita veden pinnalle. Joskus pilvet peittävät yötaivaan, tähdetön ilta tyyntyy siniseen. Pimeimpänäkin yönä taivaalla on valonkajastuksia. 






 

Olen kuvannut saarta, rantaa, vettä, veden äärellä näkyviä valoja. Kuvaan niitä yhä uudelleen. Jaksaako kukaan muu katsella värejä niin kuin itse edelleen jaksan? Kesä leikkii saaren hahmolla, antaa sille värin ja heijastukset, aina uudet. Syksy ja kevät yllättävät karuilla sävyillä, talvella ei mökillä olla, vieraillaan vain. 



Yritän syövyttää maiseman mieleeni, evääksi talven varalle. 

Ensimmäiset ruskan enteet tulevat aikaisin, kuivan kesän jälkeen. Kaislikko kellastuu, varvikko saa kuparisia sävyjä. 

 


Saari, siellä se on. 

Vihreänä kuvana veden pinnalla, tummana siluettina yön sylissä.

Saari. Soiko se hiljaa? 





lauantai 7. elokuuta 2021

Ilja Repin, kohtaaminen Ateneumissa

Näyttelystä mennään keskikaupungin pikaruokapaikkaan. Hygieenistä, valoisaa, avaraa, annokset tulevat ripeästi pöytään. 


Muutaman pöydän päässä lounastaa itärajan takaa tullut perhe. Puhetta, naurua, eleitä ja liikettä. Välillä isäntä nousee pöydästä, käy tiskillä, vitsailee seurueelleen, viittilöi, pitää omaa kuuluvaa ja hilpeää esitystään. 

Venäläinen temperamentti! Vauhdikas, hulvaton, innostuva. Äsken koettujen maalausten eloisuus palaa väkisinkin mieleen. 


Me mutustamme lounasruokaa säyseinä kuin Ruokolahden eukot kirkonmäellä. 



Ilja Repin (1844-1930) on suomalaisille tuttu taiteilija, melkein kuin oma mestari. Repin muutti vuonna 1900 Natalia Nordmann-Severovan luokse, tämän huvilaan Kannaksen Kuokkalaan. Vallankumouksen jälkeen Kuokkalasta tuli osa Suomea, yhteydet venäläisiin taidepiireihin katkesivat. Repin jäi Natalian kuoleman jälkeen asumaan Kuokkalaan ja vietti Penaty-huvilassa elämänsä viimeiset vuodet. Siellä on myös hänen hautansa. 


Omakuva Kuokkalan ateljeessa. 

Vuonna 1970 julkaistu Ilja Repinin omaelämäkerta Mennyt aika läheinen kuvaa taiteilijan lapsuutta ja kasvua kuvataiteilijaksi. Repin kertoo Venäjän taidepiireistä ja taiteilijoista, kuvaa  venäläisten  elämää ja tapakulttuuria. 


Suomentaja Valdemar Melanko toteaa esipuheessaan, kuinka Repin olisi voinut menestyä myös kirjailijana, niin hienoa teksti on. Hän oli suurten venäläisten taiteilijoiden aikalainen, kreivi Leo Tolstoista (1828-1910) tuli läheinen ystävä, samoin Maksin Gorkista. Aikalaisia olivat myös Gogol, Dostojevski ja Tsehov, monien muiden, meille tuntemattomammiksi jääneiden nimien muassa. Muistelmissa viehättää runsas ja kiehtova henkilögalleria - aivan samalla tavalla kuin maalauksissakin. 

 

Ilja Repinin työt ovat hienostunein vedoin maalattuja ja tarkkaan sommiteltuja. Pelkkä taidokkuus ei selitä töiden kiinnostavuutta: kuvat kertovat tarinoita ja välillä kommentoivatkin niitä. Katsoja pääsee mukaan tapahtumaan ja tunnelmaan. 


Siitä, millaista vaivaa taideteosten taustalla on, valmiit kuvat eivät kerro, niitä katsellessa eläytyy kuvaan ja tunnelmaan. Muistelmat avaavat taustoja. Monumentaalisten teosten tekeminen on edellyttänyt varainhankintaa, vaivalloista matkustamista halki laajan Venäjän, lukuisia luonnoksia ja muuta valmistelua. 

 

Ilja Repin kertoo, miten hän ja matkakumppaninsa tapaavat Volgan lauttureita – burlakkeja.  Taiteilija tutustuu heidän kohtaloihinsa ja elää hetken heidän laillaan. Taiteilijan saapuminen on tapaus. Malli oli hetken huomion keskipisteenä. Ohikulkijoiden huomiot ovat samanlaisia, joita näyttelyssä kävijätkin nyt tekevät.

 

Selkäni taakse kerääntyi joukko töllistelijöitä, vaeltelevia juoppoja, joista kukaan ei ollut kylästä. 

-       Ihmettelenpä kovasti, sanoi eräskin ääni, - tässä on sama ihminen ja tuolla sama ihminen; on siinä kummaa kerrakseen. 

-       Mutta hyvänen aika, näetkö sinä, veliseni! Kaikella sitä onkin tekijänsä, kaikkea sitä ihmiset keksivätkin… Hyvä Jumala, miten on näköinen, ihan elävänä seisoo kankaalla. 

Mennyt aika läheinen, s. 275.

   

Lopulta, kun luonnokset ovat valmiit, ne pakataan suureksi rullaksi ja vaiherikkaan matkan ajan taiteilija pelkää töidensä puolesta, ne tuntuivat olevan alituisessa vaarassa pudota veteen tai muuten tuhoutua – on kiire päästä ison kankaan luokse, maalaamaan lopullista työtä. 


Näyttely etenee lähes kronologisesti, varhaistöistä suuriin mestariteoksiin. Oheisteksteissä kerrotaan taiteilijan töistä ja elämän vaiheista. Piirustuksille on omistettu oma salinsa, arkoja papereita hellivin valoin.  

 

Suurista mestariteoksista ovat mukana tärkeimmät.  Volgan lauttureiden, burlakkien ohella mukana on vauhdikas Zaporogit kirjoittamassa pilkkakirjettä Turkin sulttaanille, monta tarinaa kertova Ristisaatto Kurskin kuvernementissa. 



Keisari Aleksanteri III ottaa vastaan pitäjänvanhimmat Petrovskin palatsin pihassa Moskovassa on ryhmämuotokuvista suurimpia, tsaarin tilaustyö. Ilja Repin on kuvannut pitäjänvanhimpien kasvot ja ilmeet, kertoen heidän suhtautumisestaan keisariin. Sommitelman keskellä, kirkkaassa vastavalossa on keisarin hahmo, sommittelussa on jotain sakraalista.  


Maalauksen ohella Aleksanteri III:n kuvassa huomio kiintyy kehykseen. Kehykseen on koottu eri alueiden vaakunoita, se toimii eräänlaisena kuvatekstinä ja selityksenä taulun aiheelle.  Samalla kehys itsessäänkin on taideteos. 


Taidenäyttelyissä ja museoissa seikkaillessani mietin muutenkin usein, pitääkö kehys ottaa kuvaan mukaan vai riittääkö pelkkä maalauksen kuva, kehys pois rajattuna. Kehyksen ottaminen kuvaan mukaan paljastaa armottomasti, ettei pieni mummi aina saa täysin virheetöntä kuvaa aikaan, nelikulmioista tulee aika usein suunnikkaita. Toisaalta, kehys antaa mielikuvaa maalauksen mittasuhteista, valokuvissa kaikki ovat helposti saman kokoisia. 


Mielestäni kehys on silti tärkeä, se kertoo maalaukseen liittyvästä kulttuurista ja tyylikausista, ehkä myös taiteilijan arvostuksesta. Onko kehys teoksen alkuperäinen tai myöhemmin lisätty, sitä ei koskaan kerrota.  

 

Oman sävynsä antavat taidemuseon seinät. Ateneumissa on mustia, tumman harmaita, sinisiä ja burgundinpunaisia pintoja, joilta hyvin valaistut kuvat nousevat esiin, kehysten taidokkuus korostuu. 

 

Ensimmäistä salia hallitsee suurikokoinen Sadko vedenalaisessa valtakunnassa. Sen rinnalla on pienempiä, opiskeluaikaan ja uran alkuun liittyviä maalauksia.

 


Nainen, joka leikkii sateenvarjon kanssa vie ajatukset tunnettuun novelliin. Pienen maalauksen tunnelma on Tsehovia, ehdottomasti. 

Kerrottiin, että rantakadulle oli ilmestynyt uusi henkilö: nainen, joka kulkee koiran kanssa. – – –  Ja sitten hän näki tuon naisen kaupungin puistossa ja esplanadilla useita kertoja päivässä. Nainen käveli yksin sama barettilakki päässä ja sama valkoinen koira mukanaan. Kukaan ei tiennyt hänen nimeään, minkävuoksi hän sai olla yksinkertaisesti vain: "nainen, joka kulkee koiran kanssa".

Anton Tsehov: Nainen ja sylikoira, 1899, suom. Reino Silvanto.  

Ilja Repin on muotokuvien mestari. Näyttelysalien läpi kulkiessa kohtaa monta katsetta: viisasta, kärsivää, onnellista.  Isällisen arvokas Ivan Turgenev, viimeistä porttia lähestyvä  Modest Mugsorsk, monet muut 1800-luvun venäläisen kulttuurin avainhenkilöt, joita valitettavan huonosti tunnen. 


Katseet kertovat, avoimet, tutkivat, ymmärtävät silmäparit, väsyneet ja uteliaat ilmeet. 


Ranskassa maalattu pieni kalastajatyttö.

Ilja Repin kuvaa perhettään, lapsiaan ja nuorta vaimoaan. Perheenäiti on välillä väsynyt, lapsilla riittää energiaa. Tytär on hilpeä Pyryharakka, poika suloinen pienokainen.  




Ilja Repin on maalannut myös useita omakuvia. Hän on ulkoasustaan tietoinen, tyylikäs herrasmies, joka ateljeesta otetussa kuvassa poseeraa huoliteltu puku päällään, valkoisessa paidassa ja solmiossa. 


Leo Tolstoi on vetäytynyt rukoilemaan Jasjana Poljanan metsässä. 


Läheisin kaikista malleista on Leo Tolstoi. Ilja Repin kertoo muistelmissaan tavanneensa kreivi Leo Tolstoin ensimmäisen kerran Moskovassa 1880. 


Istuimme tammipöytäni ääreen ja tuntui kuin hän olisi vain jatkanut kauan sitten aloittamaansa saarnaa siitä, miten tavattoman välinpitämättömästi me suhtaudumme elämän kaikkiin kauheuksiin. Me olemme niihin niin tottuneet ettemme huomaa niitä. Olemme sopeutuneet ja jatkamme elämistämme edeten rikollisesti inhottavalla riettauden tiellämme.           Mennyt aika läheinen, s. 235. 

 

Taiteilijoista tulee ystävät, Moskovan aikanaan Tolstoi ja Repin tekevät päivittäin pitkiä kävelyretkiä kaupungille, puhuen koko ajan elämästä. Kun Tolstoi muuttaa Jasnaja Poljanaan, tapaamisia on harvemmin, Repin tekee vierailuja Jasjana Poljanaan, ratsastaa isäntänsä kanssa kartanon mailla, käy pitkiä, syvällisiä keskusteluja. 

Vuosien kuluessa Leo Tolstoi luopuu kaikesta maallisesta koreudestaan, elää yksinkertaista elämää ja tarttuu raskaisiinkin maatöihin. Hän on 1890-luvun nälänhädän hyväntekijä, kartanon väen tukija. 

 

Ilja Repin on maalannut Leo Tolstoista useita muotokuvia. Niitä on esillä myös Ateneumin näyttelyssä. 



Ateneumin Ilja Repin-näyttelyä voi moittia vain yhdestä asiasta: lippujen saaminen on vaikeaa, sisäänpääsy onnistuu vain jonottamalla. Näyttelyn aukioloaikoja on pidennetty, mutta näyttelyn päättymispäivä on edelleen takarajana. 

  

Syy ei ole museon, vaan pandemian. Näyttelytilan valvojat ja muu henkilökunta tekevät parhaansa, vierailu sujuu joustavasti ja tyylikkäästi. Vierailun kestoksi on annettu suositus, yksi tunti, riittää juuri ja juuri, nopeammin ei saleja voisi kiertää. 

 

On helppo katsoa, vaikeampi nähdä. Kuvien virtaan haluaisi palata. Näin komeaa katsausta Ilja Repinin taiteeseen tuskin lähiaikoina saadaan nähdä. 

 

Ateneum on julkaissut näyttelyä täydentävän, komean kuvateoksen, jonka suomenkielinen painos on tätä kirjoittaessa loppuunmyyty. Uusi painos on luvattu näyttelyn viimeisten päivien aikaan, toivottavasti. Vaikka paraskaan painotyö ei koskaan voi toistaa alkuperäisten töiden kaikkia sävyjä, hyvällä taidekirjalla on tehtävänsä. 

 

 

Näyttelykirjaa odotellessa  oman elämyksen täydentäjinä ja lähteenä ovat olleet Ateneumin verkkosivut sekä Ilja Repinin muistelmateos Mennyt aika läheinen. Kirja tuntuu edelleen kiehtovalta ja värikkäältä.