maanantai 7. kesäkuuta 2021

Kirjailijan vuosisata - Eeva Joenpelto 17.6.1921-28.1.2004


Eeva Joenpelto 17.6.1921-28.1.2004


Sata vuotta sitten Suomi oli vasta itsenäistynyt, repivästä sisällissodasta toipuva, köyhä ja maatalousvaltainen maa. Oli säädetty yleinen oppivelvollisuus, espanjantaudin kurimus alkoi vähitellen helpottaa. Kieltolaki teki alkoholista laitonta ja trokaamisesta, ellei ammatin, niin jonkinlaisen kansallisurheilun.  

 

Suomalaisia oli 3,4 miljoonaa, joista kaupunkilaisia noin 16 %. Vuonna 1920 oli syntynyt 84714 lasta, mutta alle vuoden ikäisiä kuoli samana vuonna 8190. Suurin kuolleiden ikäryhmä olivat pienet lapset. Suurin osa suomalaisista kuului johonkin uskontokuntaan. 


Suomessa oli 1124 kestikievaritaloa, niissä kyytihevosia 1993, reservihevosia 1158, Oulun läänissä lisäksi 8 poroa. Rautatieverkko oli jo varsin kattava ja junilla kuljetettiin niin ihmisiä kuin tavaraakin, eniten tavaravaunuihin lastattiin polttopuuta. Autoja tiettävästi oli jo muutama, mutta ne eivät vielä päässeet Tilastollisen vuosikirjan 1922 sivuille. 

 

Sammattilaisia oli 522 miestä ja 584 naista, yhteensä 1106, emäseurakunnassa Karjalohjalla oli 2172 asukasta, joista miehiä 1055, naisia 1117. Lohjalla oli asukkaita 8307, Lohjan keskustan alueesta tuli kauppala vuonna 1926. Vuonna 1997 perustettiin Lohjan kaupunki, johon kuului sekä kauppala että maalaiskunta. 

 

Tilastot pelkistävät elämän numeroiksi. Se maa, jossa ihmiset elävät, kohtaavat kohtalonsa, tekevät työtä, rakastavat ja vihaavat, se elää Eeva Joenpellon kirjoissa. Numerot antavat vain kehyksen, todellinen elämä on tunteita, värejä, kipua ja välillä myös iloa. 

 

Kauppiaan tytär Sammatin Myllykylästä 

 

Eeva Joenpelto syntyi sata vuotta sitten Sammatin Myllykylässä, hänen vanhemmillaan oli kauppa maantien varrella. Eeva oli perheen kuopus, yksinäinen lapsi, sillä vanhemmista sisaruksista kolme oli kuollut jo ennen Eevan syntymää, isoveli Erkki oli sisartaan seitsemän vuotta vanhempi. Lahjakas tyttö oppi varhain lukemaan ja luki paljon, Myllykylän koulusta hän siirtyi Lohjalle. Keväällä 1940 Eeva Joenpelto sai ylioppilastodistuksensa Lohjan yhteislyseosta. Hän muutti Helsinkiin, opiskeli, meni naimisiin ja aloitteli kirjailijanuraansa. 

 

Eeva Joenpelto julkaisi ensimmäisen kirjansa Seitsemän päivää salanimellä Eeva Helle vuonna 1946, viimeinen hänen teoksistaan on Uskomattomia uhrauksia, joka ilmestyi vuonna 2000. Pitkän uran aikana syntyi 26 romaania, yksi näytelmä ja yksi kokoelma kysymyksiä ja vastauksia, naisten lehden palstalla julkaistuja. Ja lisäksi valtava määrä muitakin tekstejä. 

 

Eeva Joenpellon varsinainen läpimurtoteos oli vuonna 1950 ilmestynyt Kaakerholman kaupunki.  Maalaiselämän kuvaus Neito kulkee vetten päällä (1955) oli menestys ja sen jatko-osa Kipinöivät vuodet (1961) toi vahvasti esiin uusmaalaisen mielenmaiseman.  Eeva Joenpellon pääteoksena pidetään vuosina 1974-1980 ilmestynyttä neliosaista Lohja-sarjaa, Hännisen kauppiassuvun vaiheista kertovaa saagaa. 

 

Viidenkymmenen vuoden aikana syntyneet teokset ovat jokainen omalla tavallaan vahvoja kertomuksia, klassikoita. Vuonna 1994 ilmestynyt Tuomari Müller, hieno mies sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Vaikka palkinto nosti esiin yhden kirjan, se oli varmasti myös kunnianosoitus pitkälle kirjailijantyölle. 

 

Aika on ainoa mitta, sanoi Eeva Joenpelto joskus. Tämä proosa on kestänyt aikaa. 

 

Voimavarana kotiseutu 

 

Eeva Joenpelto on ollut uskollinen Sammatille.  Hän kirjoitti kesäisin Sammatissa, lapsuudenkodin lähelle rakennettu saunamökki oli hänen työtilansa monien vuosien ajan.  Avioeronsa jälkeen Eeva Joenpelto muutti takaisin Sammattiin, rakennuttamaansa Vares-Kantolan taloon, joka nykyään on kirjailijaresidenssinä. 

 

Sammattilaisessa maisemassa talot, kylien ja niiden ihmisten maamerkkejä, muistojen kiintopisteitä. Sammatti on edelleenkin ainutlaatuinen miljöö, vanhoja taloja ja niiden pihapiirejä on pitäjällä, kaikissa kylissä. Ei kartanoita, mutta vauraita taloja ja niiden lomassa pieniä tupia, ihmisten koteja eri vuosikymmeniltä. Nykyään Sammattia yritetään pelkistää vain yhdeksi Lohjan kyläksi, vaikka jokaisella kyläkunnalla on oma äänensä. Sammatin raitit kertovat historiasta ja tämän historian Eeva Joenpelto tunsi tarkkaan. 

 

Kaikki perinteikkäät talot eivät enää ole elämänsä kunnossa. Niiden olemassaolo on vaarassa, ellei joku pian tule ja pelasta. Maisema muuttuu, mutta Sammatin talot ja niiden pihapiirit muodostavat ihmisenkokoisen ympäristön, jonka toivoisi säilyvän. 

 

Eeva Joenpelto tallensi talojen tarinat ja tunnelmat kirjoihinsa. Hän ei kirjoittanut näköiskuvia, mutta tämä seutu, sen elämänmuoto ja arvomaailma ovat se maaperä, josta nämä tarinat versovat. Ihmiset, jotka talojen pihapiireissä ja niiden saleissa ja tuvissa ovat eläneet, ne hän osasi kuvata uskottavasti. 

 

Kouluvuosinaan Eeva Joenpelto oppi tuntemaan Lohjan ja lohjalaiset, koulutovereidensa elämänpiirin. Kirjojen henkilöt, elämän koulimat ja kolhimat, tunnistaa itsepäisiksi

 rosoisiksi uusmaalaisiksi. Jäykkänä ja pystypäin, kuin maakuntalaulua siteeraten. 

 

Joku voi aavistaa, kuinka jollakin hahmolla olisi elävä tai ennen elänyt esikuva, ehkä useampiakin, vaikka ihmisille annetut nimet ja ammatit ovatkin kirjailijan jakamia. 

 

Ihmisiinsä Eeva Joenpelto oli perehtynyt. Hän tiesi, millaista on kauppiaan, eläinlääkärin, opettajan, johtajan, opettajan, nahkurin, työmiehen tai virkamiehen elämä. Kuvausten taustalla on uuttera taustatyö, paljon haastatteluja ja keskusteluja, havaintoja ja muistoja. Kun kuvausta lukee, kaikki on luontevaa, läheltä katsoen näkyviin kirjoitettua.

 

Eeva Joenpelto ei ole maisemamaalari eikä rakennusperinteen tallentaja, hän keskittyy ihmisiin ja kohtaloihin. Silti talot ja niiden pihapiirit ovat tärkeä kehys, sillä niihin elämä keskittyy. Elämän näyttämöinä ovat uljaat parituparakennukset, niiden ääripäinä ovat tupa ja sali, välissä kamarit ja keskellä porstua. Talojen lomassa ja liepeillä mökit ja pienet tuvat, vaatimattoman väen karummat asumukset. Pihoilla ulkorakennukset, tallit ja vajat, jossain hienommassa puutarhassa syreenipensaista istutettu lehtimaja, kesähuone. Ladossa, heinien alla on paikka, jonne kätkeä aseet tai kanisterit, sillä jokaisella talolla on salaisuutensa, oma uhmakas tapansa ottaa elämältä omansa. 

 

Tulevaisuus on kauppalassa, mutta kauppalan ihmistenkin juuret ovat maalla, maaperässä, joka jokaisella on omalla tavallaan karu tai viljava. 

 

 

 

Eeva Joenpellon juhlavuoden kunniaksi hänen kustantajansa WSOY julkaisee teoksista uusia painoksia. Eeva Joenpellon elämäntyöstä on ilmestynyt kaksi monografiaa. 

Tiina Mahlamäen vuonna 2009 ilmestynyt Kuinka elää ihmisiksi – Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva valottaa Joenpellon teoksia ja analysoi niitä. 

Helena Ruuskan teos Eeva Joenpelto, elämän kirjailija (2015) kertoo kirjailijan elämäntarinaa. 

 

Sammatissa lokakuussa 2016 perustettu Eeva Joenpelto -seura on kirjailijan elämäntyöstä kiinnostuneiden yhdysside. 

Tavoitteena on edistää Eeva Joenpellon elämäntyön tutkimusta ja tehdä sitä tunnetuksi. Seura toimii yhteistyössä Eeva Joenpellon kirjailijatalossa, Vares-Kantolassa asuvien ja asuneiden kirjailijoiden kanssa.  

Seuran toimintaan voi tutustua verkkosivuilla  https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com

Jäseneksi ovat tervetulleita kaikki Eeva Joenpellon kirjailijantyöstä kiinnostuneet.  Tarkemmat liittymisohjeet seuran verkkosivuilla. 

 

Tuomari Müller, hieno mies, Vaahterateatterin suven 2021 näytelmä - Elämän käännekohtia, taitavasti punottua tarinaa

 

Harjoituksen alkaessa, vasemmalla ohjaaja Anna Rimpinen. 

Tänä kesänä Sammatin Sampomäellä kerrotaan Tuomari Müllerin elämäntarinaa. 

Ohjaaja Anna Rimpinen on dramatisoinut Eeva Joenpellon vuonna 1994 ilmestyneen ja Finlandia-palkitun romaanin Tuomari Müller, hieno mies Vaahterateatterille. Vaahterateatterin näytelmä on kantaesitys, jonka ensi-ilta on torstaina 17.6.2021 – Eeva Joenpellon satavuotispäivänä. 

 

Ilmestyessään tuomari Müllerin tarina oli ajankohtainen teos. Kun teos valittiin Finlandia-ehdokkaaksi, valintalautakunta kiinnitti huomiota kirjailijan taitoon yhdistää erilaisia asioita. ”Joenpellon säntilliseen tekstiin mahtuu monta punosta.” Kritiikki korosti, miten teos on ”…täyteläinen romaani, Joenpellon parasta laatua.” 

Eeva Joenpellon Finlandia-palkinnosta tulee syksyllä kuluneeksi 27 vuotta, mutta tuomari Müllerin tarina on edelleen koskettava ja ajankohtainenkin. 

Ajankohtaisten teemojen ohella huomio kiintyy nyt kertomuksen inhimillisiin ulottuvuuksiin. 


Marja Koski, vanhempi Meeri Müller.


Tapahtumapaikka on pikkukaupunki jossakin Suomessa – romaanin tekstissä ja näytelmässäkin on muutama viittaus, joiden perusteella tapahtumat voisi paikantaa. Oleellista lienee kuitenkin se, että tämä kaupunki voisi olla mikä tahansa pieni teollisuuspaikkakunta. Jokaisella kaupungilla on omat juonittelunsa ja valtataistelunsa.  

Asioiden hoitaminen 1990-luvun pikkukaupunkeja hallitsi vielä herraklikki, naisilla oli vain harvoin mahdollisuuksia edetä vallan korkeimmille askelmille, mutta 

 

Tuomari Müllerin vaiheista kerrotaan kahdella aikatasolla. Gösta Müllerin luonnetta ja valintoja taustoittaa lapsuuden kuvaus, pääpaino on kuitenkin miehuusvuosissa.  Loppuratkaisu tapahtuu lähellä kirjan ilmestymisaikaa, joka ei ehkä sittenkään ole kovin kaukana nykyhetkestä. Inhimillisen toiminnan lainalaisuudet ovat samanlaiset: rationaalisten päätösten takana vaikuttavat myös tunteet. Eeva Joenpelto on osannut katsoa kulissien taakse. 

Sosiaalinen media ei vielä vaikuta ihmisten elämään nykyajan tapaan, mutta juorukellot pitävät pajatustaan ja kommentoivat ihmisten elämää kaduilla ja kujilla liikkuessaan. Vuorosanat ovat tarkkoja, oivaltavia ja terävän ironian sävyttämiä. 

 

Laajan romaanin aineksista luodaan tiivis kokonaisuus, jossa kiteytyvät Gösta Müllerin elämänvaiheet ja tärkeimmät ihmissuhteet. 

 

Elämä kuluttaa voimavaroja ja murskaa unelmia, annostelee niukasti tunnustusta tai kannustusta. Gösta Müllerin vastavoimana on Martti Tulus, puutarhuri ja lapsuudenystävä. Ystävyys ei koskaan katkea. Martti Tuluksen arkinen, maanläheinen viisaus auttaa ja tukee elämän kapeikoissa. Hän on hieno mies, omalla tavallaan. Mutta onko sisäänlämpiävä pikkukaupunki oikea paikka hienoille miehille? 

 

Eeva Joenpelto kuvaa henkilöitään myös esineiden, yksityiskohtien kautta. Näytelmäsovituksissa nämä ajankuvaa korostavat tavarat antavat kerronnalle lisäarvoa. 

Lohja-sarjan Gröönrooskalla on hopealusikka, virsikirja ja luja aate. Salme Hännisen elämään tulee perintönä sokeriastia, josta kasvaa kokonaisen perhekunnan symboli. 

Gösta Müllerin yksinäisen lapsuuden leikeissä on mukana kiviperhe. 

Meeri Müllerin muotokuvan viimeistelevät näyttävät korvakorut. 


Juorukellot, entisajan sosiaalinen media. 

 

Eeva Joenpeltoa arvostetaan vahvojen naisten kuvaajana. Voimakkaita, elämää kannattelevia naishahmoja tässäkin kertomuksessa on monta. Selviytyäkseen naisenkin on otettava käyttöön voimansa, kovuutensakin. Meeri Müller, pätevä ja organisaatiokykyinen nainen, Gösta Müllerin toinen puoliso, on kertomuksen kuningatar, hänellä on luja ote tapahtumiin, vaikka hän näennäisesti on niistä syrjässä. Meeri Müllerillä on hallussaan tarinan loppuratkaisu.  

 

Kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä. Teksti on yksityiskohtiaan myöten hiottua, aikaan ja paikkaan liittyvät yksityiskohdat täsmäävät. Tämän kaiken myös näytelmäversio pystyy välittämään. Sampomäellä on tarjolla mielenkiintoista, ajatuksia herättävää draamaa. 

 

Tuomari Müller, hieno mies on näytelmä suurista, tärkeistä asioista, mutta mikään synkkä kertomus se ei todellakaan ole. 

 

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Elämän kertojat ja kannattelijat



Olen elänyt aikuisuuden, ehtinyt eläkkeelle, kokenut suomalaisen arjen vaiheita. Pula-aika, maan ja kansan vaurastuminen, kulutusjuhla ja lopulta lamaan johtanut kehitys. 

 

Minusta on tullut aikalaistodistaja. Kun elämää on enemmän takana kuin edessä, perspektiivi alkaa näkyä. Kehityskulut erottuvat. 

 

Arjessa muistot ja muistelut tulevat vastaan konkretiana. Esineet kertovat elämästä, vaikka niiden piti olla vain esineitä. Esineet ovat pala elämää, juuri ne esineet, joilla on eniten elämää harteillaan. 

 

Kolhiintunut uunivuoka on muutakin kuin vain epäkunnossa oleva astia. Se muistuttaa vieläkin siitä, miten äiti teki ruokaa, täytti astian eri tavoin ja antoi kypsyä uunissa. Näyttöarvo on aikaa sitten mennyt, käyttöarvo loppui säröihin, mutta muistoarvo kompensoi puutteet. Jos vielä, jos sille jotain keksisi, vaikka kukkaruukun suojana käytettäväksi. 

 

Pieni maljakko, johon äiti laittoi ensimmäiset kukat. Leskenlehdet, valkovuokot. Missään muussa ne eivät näytä yhtä kauniilta. Ja kauniin maljakon valinta kertoo arvostuksesta. Lapsen lahja oli tärkeä. 


Lakanoissa on nimikirjaimet, astiapyyhkeiden pellava on pehmeäksi hiutunut, mutta nimikoinnit tallella. Äidin kädenjälki, vaikka äiti on jo kauan ollut tähtien tuolla puolen. Astiat kuivuvat ilman pyyhettäkin, pesukone viimeistelee pesun niin kuumalla höyryllä, ettei iho sitä edes kestä. Pyyhkeet pysyvät tallessa. 

 

Se, mitä kutsutaan kehitykseksi, voi olla jollakin esineelle ankara kumppani. Punainen kattila on menettänyt kylkensä hohtoa konepesuissa. Olisi pitänyt osata varoa, kunnioittaa. Ei luopuminen ole aina vaihtoehto, vaikka se joskus järkevää olisikin. 

 

Muistaa, varoa, arvostaa, kunnioittaa – äidin opetukset Mumminmökin kesäpuuhien lomassa. 

Ne, joita tutut esineet kannattelevat. 




sunnuntai 16. toukokuuta 2021

Yksityisiä ajatuksia



Silloinkin, luonto oli heräämässä. 

Hiirenkorvien vihreys sävytti maisemaa. Puissa lauloi ja liversi. 

Valkovuokot kukkivat ja ketunleivät käänsivät kasvonsa aurinkoon.

Kevät vaihtui kesäksi, tarkalleen sinä päivänä. 

Mumminmökistä oli suunnitelma ja tontti. 

Elämässä oli monta uutta aloitusta. 

Elämä opettaisi meitä, vielä. 

 

Kun muodot ja värit loksahtavat täydellisesti toisiinsa ja kuvio hahmottuu, pala on löytänyt kumppaninsa. Palapelin logiikka on yksiselitteinen, vaikka joskus työläs.

Ihmisten kesken täytyy välillä katsella ja sovitella. Aikanaan kuviot hahmottuvat, oivalliset tai epätäydelliset. 

 

Lopputuloksen kannalta ei ole oleellista, millaisia palaset ovat, vaan se, millaisen kokonaisuuden ne yhdessä muodostavat. Elämä muotoutuu elämällä, ei pelaamalla. Määränpään tunnistaa varmasti, kun huomaa, että kaikki askeleet on astuttu. 



Kukaan ulkopuolinen, läheinenkään, ei voi tarkkaan tietää, kuka kenellekin on se oikea. Hyväntahtoisiksi naamioituja neuvoja kyllä riittää, mutta ulkopuolinen näkee vain – ulkopuolen. 

 

Miksi mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin toisten ihmisten yksityisin elämä? 

Noloja, raivostuttavia, sivistymättömiä ja epäkohteliaita huomautuksia on maailma täynnä. 

Huomauttelija kertoo enemmän itsestään kuin aavistaakaan, paljastaa kateutensa, pelkonsa ja ahdistuksensa. 


Elämä on yksityistä. Syvimmät salaisuudet on jokaisen lupa pitää salassa. Yhdessä eläminen merkitsee yksityisimmän kunnioittamista. On lupa yksityisyyteen, yhteiseen ja erilliseen. Omaan elämään, myös parisuhteessa. 



Olemme luvanneet olla yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Vaikeuksien kohtaaminen kysyy voimia, elämän käänteet karaisevat. Onni voi maistua myös kyyneleiltä. Luottamus ja kunnioitus eivät petä, vaikka maailma pettäisi. Luja liitto on voimavara, jonka merkitys kasvaa vuosien aikana. 


Jokainen kantaa mukanaan entistä. Menneestä oppiminen on taitolaji ja jalo ihanne, menneissä rypeminen turhaa. Lempeä unohtaminen näyttää olevan paljon vaikeampaa kuin kitkerä muistaminen.


 

Lapsuuskodissani oli kunniapaikalla isovanhempien kultahääkuva. Mamma ja Pappa, tupansa takakammarissa, onnittelukukkien keskellä, vakavina. Kuva on tallessa, vanha kehys haurastunut, sen olen uusinut.

 

Mammalla on mustan leningin rintamuksessa kunniamerkki, joka hänelle myönnettiin, kun Väinö Verner kaatui talvisodan loppuvaiheessa. Oliko se hänen ainoa korunsa? 

 

Pikkutyttönä katselin kuvaa ja ajattelin, kuinka voi olla mahdollista elää noin vanhaksi, olla naimisissa noin kauan. Pystyisikö sitä edes elämään niin kauan?

 

Myöhemmin olen monta kertaa miettinyt, miten he jaksoivatkaan rakastaa, läpi kaikkien surujen ja murheiden, kovan työn ja ankaran, vaatimattoman elämän. Samaan suuntaan katsoen. 

 

Puut ovat hiirenkorvalla, niin kuin silloin. Nytkö se jo on, vuosipäivä? 

Älkää vielä kysykö meiltä, miten tähän asti on päästy. 

Ei ihmeitä, vain elämistä päivästä seuraavaan. 

Nämä ovat vasta ensimmäiset 50 vuotta. 

Kiitos niistä kaikista! 






keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Sammattiseuran nettisivuilla huhtikuussa 2021.  Virikkeen kirjoittamiseen antoi seuran tiedottaja Erja Hinkkanen. Sammatti on aina ollut sanankäyttäjien toiviomatkojen kohde. Elias Lönnrotin elämäntyön innoittamana myös Hilja Haahti löysi Sammatin. 



Männistön mökki, jossa Hilja Haahti asui Sammatin kesinään.


Sammatin sisarukset - kulttuuriromaani

 

Ida, Elina ja Tekla viettävät onnellista, aurinkoista kesää 1875 Sammatin Nikulla. Heidän seuranaan on Tilda Holm, ystävätär. Sisarukset ovat orpoja, sillä äiti Maria on menehtynyt keuhkotautiin 1868, sama tauti on koitunut myös perheen tyttäristä vanhimman, Marian kohtaloksi edellisenä vuonna.  Isä, professori ja kamarineuvos Elias Lönnrot työskentelee yläkerran työhuoneessaan, mutta ehtii myös nauttia kesästä Rantatuvan pikku emäntien kanssa. 

 

Sammatin sisarusten tarina alkaa valoisana, viehättävänä kertomuksena. Tytöt ovat herttaisia, he viihtyvät yhdessä, polvistuvat välillä rukoukseen, kaikki on parhain päin. Perheen luona viihtyvät vieraat, isän työtoverit ja perheen ystävät. Elinan sydämen saa sykkimään hurmaava Robert Kajanus, tuleva säveltäjä. Elinan ja Robertin romanssi on aavistuksen oloinen, aluksi enemmän arkaa ihastumista kuin rakkautta. 

 

Hilja Haahden kulttuuriromaani Sammatin sisarukset kuvaa vuosien 1875-1876 tapahtumia Elias Lönnrotin perheen elämässä. Isän ja kolmen tyttären kesä Nikun talossa on onnellinen, tyttärien hyvinvoinnista huolehtivat niin Miina Lönnrot kuin Tantti Peranderkin.  

 

Sammatista on syksyllä palattava Helsinkiin, tyttärien koulun takia. Elias Lönnrot sairastuu, paranee tyttäriensä hoidossa. Koulunkäynti, sivistyneen perheen seuraelämä ja kaupungin kulttuurielämään osallistuminen täyttävät sisarusten päivät. Koululaisten tapahtumissa tavataan niin Robert Kajanus kuin ystävänsä Frans Tamminenkin, nuoret sydämet sykkivät. 

Talven jälkeen lähdetään Sammattiin.  Kesän lopulla perhe muuttaa Nikun talosta Lammin erämaataloon, mutta syksyn tullen palataan kouluun Helsinkiin. Jouluna tullaan taas Sammattiin, Lammin saliin sytytetään pesävalkea ja sinne tuodaan Elinan toivomuksesta korkea kuusi.  

 

Sävyt tummuvat, sillä joulun vietto Sammatissa jää haaveeksi, Elina menehtyy nopeasti edenneeseen kurkkumätään. Tammikuun alussa Elias Lönnrot lähtee Teklan kanssa viemään Elinaa Sammatin kirkkomaahan, Ida jää Helsinkiin potemaan vilustumistaan. 

Elämä jatkuu, hiljainen kaipuu sävyttää olemista. 

 

 

Hilja Haahti, tuottelias kirjailija 

 

Hilja Haahti (11.9.1874–6.1.1966) on julkaissut 55 teosta. Esikoiskirjansa, runokokoelman Oraita hän julkaisi vuonna 1895, yhtenä viimeisistä ilmestyi muistelmateos Nuoruuteni vuodet vuonna 1958. Hilja Haahti kirjoitti romaanien ohella runoja, näytelmiä, suomensi, toimitti omia lastenlehtiä ja avusti lehtiä. Hilja Haahden runot ovat soinnukkaita, taidokkaasti riimiteltyjä. Laajasta kirjallisesta tuotannosta kestävimpiä ovat ehkä juuri siksi virret: tuttu virsi 30 Maa on niin kaunis ja koululaisten aamuvirsi 548 Tule kanssani Herra Jeesus.  

 

Hilja Haahti oli toisen polven kirjailija, hänen äitinsä – ehkä myös esikuvansa - oli Theodolinda Hahnsson, ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija. Hänen isänsä oli kielentutkija Johan Hahnsson, joka kuoli tyttären ollessa 13-vuotias. Hilja Haahti oli opiskellut Suomalaisessa jatko-opistossa ja hänestä tuli aluksi opettaja. 

 

Leskeksi jäätyään Theodolinda Hahnsson avioitui senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen kanssa. Perheen taloudellinen tilanne koheni ja äidin uusi avioliitto mahdollisti tyttärelle opintojen jatkamisen. Hilja Haahti valmistui Helsingin yliopistossa filosofian kandidaatiksi. 

 

Yrjö-Koskisen perheen jäsenenä Hilja Haahti tutustui moniin vaikuttajiin. Nuorena kirjailijana hän oli yhteyksissä mm. Eino Leinon ja Maila Talvion kanssa. Hilja Haahti aloitti kirjailijan uransa jo nuorena, hän löysi kustantajan ja pääsi mukaan kirjallisiin piireihin. Hilja Haahdesta tuli nopeasti suosittu ja menestyvä kirjailija. 

 

Samoihin aikoihin Hilja Haahden kanssa aloittelivat kirjailijoina mm. Immi Hellen, Toini Topelius, Marja Salmela ja Aili Nissinen. Nuoret naiset ottivat paikkansa kirjallisuudessa, kristilliselle, opettavaiselle kirjallisuudelle oli tilausta. 

 

Hilja Haahden sanataiteen perusvire on harras uskonnollisuus. Tohtori Irja Aro-Heinilä tarkastelee Hilja Haahden elämäntyötä vuonna 2005 tarkastetussa teologian alan väitöskirjassaan "Sinä olet viisas tyttö, mutta Jumala on viisaampi": Naisen kuva, roolit ja rooli-ihanteet Hilja Haahden tuotannossa 1895-1966. Aro-Heinilä on käsitellyt Hilja Haahden hengellisiä näkemyksiä laajasti. Hänen uskonnollisuutensa perusta oli vapaakirkollinen hengellisyys.  Kun Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys, NNKY aloitti toimintansa, Hilja Haahti oli innokkaasti mukana. Tyttöjen koulunkäynti ja naisten aseman kohentaminen olivat hänelle läheisiä asioita. 

 

Kristillinen elämänkatsomus, naisen aseman kohentaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen olivat nuorelle Hilja Haahdelle tärkeämpiä kuin avioliitto – kunnes elämä päätti toisin. Hilja Haahti solmi vuonna 1906 avioliiton professori Ilmari Krohnin kanssa. Monipuolisena musiikin tutkijana, säveltäjänä ja kirkkomuusikkona tunnettu Krohn oli hiljattain jäänyt leskeksi, hänellä oli edellisestä avioliitostaan kuusi lasta, nuorin vasta vuoden ikäinen. Hilja Haahdella ei ollut omia lapsia, hänestä tuli Krohnin perheen viiden pojan ja Emmi-tyttären uusi äiti ja kasvattaja. Hilja Haahti joutui luopumaan opettajan työstään, hän sai elämäänsä paljon musiikkia. Kirjailijan ura jatkui korkeaan ikään asti. 

 

 

Sammatin ystävä ja kesäasukas 

 

Hilja Haahti vietti 1930-luvulta alkaen kesälomia Elias Lönnrotin Emännyyskoululla, täysihoidossa. Hilja Haahti ja hänen miehensä, professori Ilmari Krohn asuivat Männistön mökin yläkertahuoneissa. Sammatin kesien aikana Hilja Haahti tutustui Elias Lönnrotin elämäntarinaan ja retkeili Lönnrotin maisemissa. Hän osallistui sammattilaisten elämään, myötäeli sotavuosien kohtaloissa.  Runo Syvärin urhoille on omistettu Syväriin hukkuneen sammattilaisen Viljo Maaniemen muistolle. 

 

Emännyyskoulun kesävieraana oli joinakin kesinä myös Aarne Anttila, Elias Lönnrotin elämäkerran kirjoittaja. Hilja Haahti valitsi aiheekseen Lönnrotin tyttärien tarinan ja tutki aihettaan perusteellisesti. Hän on tehnyt arkistotyötä ja perehtynyt tyttärien säilyneeseen kirjeenvaihtoon. Tiettävästi hän myös haastatteli suurmiehen tavanneita aikalaisia, Sammatin sisarusten sivuilla mainitaan ainakin Parvi, Appelsiini ja Gröönruusi. Retkien aikana hänen kerrotaan ihastuneen myös ns. Kupparin mökkiin Lammintien varrella. 

 

Sammatin sisarusten ilmestyessä Hilja Haahti oli 73-vuotias, arvostettu kirjailija.  Kulttuurikodin tyttärenä hän osasi eläytyä 1800-luvun lopun säätyläisperheen elämään ja tapakulttuuriin. Omassa elämässäänkin hän on törmännyt niihin vaikeuksiin, joita opintielle haluavat nuoret naiset kohtasivat. Nuorelle säätyläisnaiselle omaan ammattiin pääseminen ja itsenäistyminen oli vaikeaa, tyttöjen odotettiin avioituvan ja löytävän kutsumuksensa kotipiiristä. Hilja Haahti onnistui hankkimaan ammatin ja hänestä tuli naisasialiikkeen aktiivinen kannattaja. 

 

 

Naisten koulutuksen puolesta

 

Lönnrotin tyttäret kapinoivat – nykylukijan silmin varsin lempeästi – ajan henkeä vastaan ja toivovat pääsevänsä opiskelemaan, mutta vain Ida ehtii aloittaa ammattiopinnot. Kirjan sivuilla keskustellaan opinnoista, esikuvana mainitaan muun muassa Emma Irene Åström, ensimmäinen yliopistokoulutuksen saanut suomalainen nainen. 

Idan kohtalo on traaginen, vaikka hän olikin sisaruksista pitkäikäisin. Yksi harvoista mahdollisuuksista oli opettajan työ. Ida on jo ehtinyt aloittaa opintonsa, kun tuberkuloosi pakottaa hänet luopumaan niistä. Idan tuberkuloosi oli ollut lievä, mutta sairauden pelättiin uusiutuvan, tuon ajan lääketiede piti tautia perinnöllisenä. Ida keskeytti opintonsa ja palasi kotiin.  Hän työskenteli isänsä apuna ja suunnitteli tulevaisuuttaan. Esikuvana Anna ja Eva Ingman, perheystävien tyttäret, jotka ovat muuttaneet Dresdeniin. Vain Ida eli isäänsä kauemmin, tämän kuoltua hän lähti Suomesta eikä enää koskaan palannut. 

 

Sammatin sisarukset on Sammattiin sitoutuneelle ja Sammatista kiinnostuneelle mielenkiintoinen historian kertaus. Hilja Haahden uskonnollinen eetos on läsnä etenkin kertomuksen alkupuolella, hän kuvaa tyttöjen hengellisyyttä tarkasti. 

Hilja Haahti tulkitsee oivaltavasti nuorten tyttöjen ajatuksia ja sielunliikkeitä. Tyttärien luonteenpiirteet – ovatko ne arkistoista löydettyjen kirjeiden avulla sommiteltuja vai kirjailijan mielikuvitusta ­– on kuvattu tarkkaan. Hetkittäin tuntuu, kuin isoäiti kertoisi lastenlastensa vaiheista, hellyydellä, ymmärtäen.

 

Sammatin sisarukset on arkistojen ja antikvariaattien aarre. Tässä kirjoituksessa lähteenä käytetty nide, toinen painos, on ilmestynyt vuonna 1948. Hyvää luettavaa myös nykyaikana! 



Sammatin kirkko 

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Mustat juhlakengät

Pihapuun rungolta paljastuvat muistiinpanot, tikka on käynyt tutkimassa. 

Palasin, asiakkaan pyynnöstä, hetkeksi entiseen. Selasin vuosia sitten kirjoittamaani tekstiä, löysin muistiinpanokirjoja – kaikki kasettinauhat ovat jonkun muuton aikana jo häipyneet.  Muistiinpanoiksi ja muistin tueksi pyörineet nauhat, joita ei oikeiksi haastatteluiksi koskaan aiottukaan – kuka niitä enää olisi kuunnellut – ja millä laitteella? 

 

Oli kai se vieläkin ihan kelvollista tekstiä eivätkä muistiinpanojen raapustukset olleet muuttuneet kovin sekaviksi. Asiakkaan toivetta niillä eväillä ei kuitenkaan enää voinut täyttää. Se, mikä on kirjoitettu, se pysyy. Siitä, mikä jäi yli, siitä ei ole uuden raaka-aineeksi. Aika on muuttunut eikä kerran ajankohtainen taida olla tärkeää. Arvostukset, arvot ja toimintaympäristöt muuttuvat. Painetut kirjat vanhenevat, mutta jos aika on armelias, se muuttaa tekstin historiaksi, jonkun hetki sitten menneen ajan kuvaksi. Lama-ajan jälkimaininkien kuvaksi. 



Nyt on pinnalla vastoinkäymisten nostalgia. Kun koronavirus tekee tuhojaan, kerrotaan, miten ankara koettelemus sata vuotta sitten riehunut espanjantauti oli. Ei lääkkeitä, ei lääkäreitä, ei hoitopaikkoja…  Taudin torjuntakeinot olivat samat kuin nykyään – eristäytymistä, kontaktien välttelyä, mutta niiden toteuttaminen sata vuotta sitten oli hyvin paljon vaikeampaa. 

 

Elämään kuuluu karikoita. Kaikki eivät ole epidemioita, mutta useimmat sellaisia, joiden voittaminen yhden ihmisen voimin ei ole mahdollista. Kun luvataan olla yhtä myötä- ja vastamäessä, se tarkoittaa oikeiden vaikeuksien kohtaamista ja selviytymistä.

 

 

Kuka vielä muistaa 1990-luvun lamaa? Pitkää, yksitoikkoista ajanjaksoa, jolloin kaikki tuntui pysähtyvän. Melkein jo omillaan pärjäävän freelancerin maksuliikenne jämähti niille sijoilleen. Oli kuin ei kukaan edes yrittäisi hoitaa asioita säntillisesti. Välillä tuli töitä, mutta tulisiko niistä rahaa ja jos, milloin? Jos peräsit saataviasi, sait kuulla selityksiä, karuja elämäntarinoita, katkeria totuuksia, verukkeita, valheita ja ankaraa puhetta. Pakolliset yrittäjän maksut lankesivat säädetyn aikataulun mukaan, niiden rytmissä oli syytä pysyä, sillä muuten tulisi vielä suurempia ongelmia. Mihinkään ylimääräiseen ei ollut mahdollisuuksia ja epävarmuus painui alitajuntaan. Liikkumisrajoituksia ei ollut, mutta se, että oli vähemmän pelivaraa elämän pieniin iloihin, ei matkaan, ei ravintolaan, ei muihin huveihin, ajoi kyllä saman asian. Selvittiin, eivätkä kaikkein pahimmat pelot toteutuneet. 

 

Kun Suomi voitti Ruotsin ja jääkiekon maailmanmestaruuden, joku repesi ja ratkesi. Kansa ryntäsi Kauppatorille, voiton juhliminen sai tolkuttomat mittasuhteet. Mitä siitä, vaikka Poika saunoi ja teki kaikkea muuta, ei niin kovin harkittua? Mitä siitä, että muutaman päivän ajan voitto oli ainoa uutinen. 

 

En ole lätkäfani, mutta ikuisesti kiitollinen leijonille siitä, että MM-titteli palautti optimismin ja elämänilon. Maksuliikenne alkoi toimia, koko Suomi tuntui ryhdistäytyvän ja vähitellen lamasta päästiin eroon. Moni joutui silti maksamaan kaikesta liian kovan hinnan. 

 

Luovuin laman kurimuksessa joistakin jäsenyyksistä. Kirjoitin kauniin, kiitollisen kirjeen ja lupasin palata kuvioihin, kunhan aika paranisi. Toivoin mielessäni, että minulla olisi taas varaa useampiin jäsenmaksuihin – mutta sitä ei kenellekään halunnut eikä edes tarvinnut kertoa. Lama oli yhteinen kokemus. 


 

Kun tekee työtä yksinäisessä kammiossa, jakkupukukeikka ihmisten ilmoilla piristää kummasti mieltä. Laman loppumetreillä ostin kenkäkaupan alennusmyynnistä ihanat mustat kengät. Unelmaisen kauniit – toivoin kai, että ne aateloisivat lamavuosien aikana virttyneet kolttuni sievemmiksi. 

 

Kun maailma on kohdillaan, oman keskinkertaisuutensakin kanssa tulee toimeen. Elämä koostuu vajavaisista ilmiöistä ja epätäydellisistä ihmisistä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Kun kolhuja tulee, ne osuvat heikkoihin kohtiin. Ehkä ne siitä vahvistuvat, ehkä ei. 

 

Elämä muuttui, työkuviot muuttuivat, tuli uutta tekemistä, lama väistyi vähitellen alitajunnasta. En palannut järjestöihin, jakkupukukeikat vaihtuivat toisenlaisiin tehtäviin. Ei unelmia, vaan järkevää kumipohjaa. Ehkä joku löysi kauniit, toimettomat kengät kirpputorilta. 

 


Vähitellen elämä on toivottavasti taas palautumassa arkisiin uomiinsa. Ei laman, vaan lamauttavan pandemian jälkeen. Kahdella erilaisella, mutta elämää rajoittavalla ilmiöllä on yhteisiä piirteitä. Puhutaan exitistä, mutta tapahtuuko palautuminen tälläkään kerralla samalla tavalla? Pitääkö palautumisen edes merkitä paluuta entiseen? 

 

Maailma muuttuu koko ajan, vaikka muutoksen huomaa usein vasta käännekohdissa. 

Pystynkö katsomaan tätä tulevaa muutosta tyynellä mielellä? Ja millaisia yllätyksiä elämä nyt on varannut? Miten kauan pandemia on alitajunnassa? 

 

Ainakaan en ihan heti ryntää ostamaan uusia juhlakenkiä. 

Ei niillä ihanuuksillakaan kovin monta käyttökertaa ollut. 

Niiden katseleminen oli välillä pieni lohtu. 

Vasta nyt uskallan sen tunnustaa. 

 

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Hulluko ku en…

Korona-aika ei ota loppuakseen. On oltava aloillaan, varottava ja osattava pitää etäisyyttä. 

Koronan tai oikeastaan taudin uhan kintereillä seuraa muita diagnooseja.  


Tapahtumattomuus, tylsyys, ikävystyminen, neuloosi. 

Ikävystyminen johtaa neuloosiin ja neuloosi taas krooniseen puikkojen kilistelyyn. Puhutaan puikkohulluudestakin. Kaikilla on joku kudin työn alla, kaarrokepaita tai sukat tai lapaset. 

 

Neuloosi etenee ja sen lääke on villalanka. 

Neuloosi voi päättyä onnellisesti. Lankavarastot hupenevat järkeviin mittoihin ja koko perhe saa käyttökelpoisia ja järkeviä lämpimiä vaatteita.

 

Neuloosi voi kääntyä itseään vastaan. Puhdassydäminen puikottelija päättää neuloa neuloa neuloa, kunnes kaikki langat on käytetty loppuun. Kaapit tursuavat villapaitoja, sukkia, huiveja, lapasia. Isoille, vielä isommille ja ihan pienille. 

 

Tässä piilee ansa. 

Kun lankoja on jäljellä pari kerää sitäsuntätä väriä/paksuutta/rakennetta puikottelija huomaa, että varastoa ei voi enää hyödyntää kuin jonkinlaisiin nenänlämmittimiin. Koska kukaan täysjärkinen ei halua eikä tarvitse nenänlämmitintä, lankaa on saatava lisää. 

Sitä saa kätevästi, kunhan vain surffailee netissä ja yön pimeinä tunteina tilaa ja maksaa onlain. Päivänvalossa ehkä huomaa tehneensä hutiostoksen, mutta. Varmaankin mittatappiot kuuluvat kaikkeen elämään, mutta silti. 

 

Lankavarasto kasvaa, vaikka sen piti huveta. Puikottelija tietää kokemuksesta, että sitä yhtä ja ainoaa ihanuutta on tavallisesti vain rajallinen erä tarjolla. Siksi: varmuuden vuoksi uusia kutimia varten reilu kuorma uutta villaa ja vanhaa puuvillaa ja taas mennään. 

 

Työ jatkuu ja varastojen loppuun käyttäminen siirtyy muutamia kuukausia tai vuosia. Seuraavana vuonna huomataan, kuinka aivan ihana onkin mahdollisimman kamala ja siksi sen kaveriksi on saatava jotain muuta vähän ihanampaa… 


Jos tämä mekanismi ei ole ikiliikkuja, mikä sitten on? 


Neuloosi on perinnesairaus. 

Sen saattaa periytyä pula-ajan kokeneelta äidiltä tai tarjoushaukan geeneillä siunatulta naapurilta. Se voi olla mummon perua vielä kovemmilta ajoilta. Aina joku suvussa on ollut taitava ja uuttera neuloja. 

 

Ketju voi olla yllättävän pitkä.  

Kivikauden nainen värkkäsi neulakintaita miehelleen ja lapsilleen. Jossain vaiheessa opittiin puikkojen käyttö ja työ sujui joutuisammin.  Kivikaudella ei ollut sähköä eikä tekstiiliteollisuutta. Kaikki mahdolliset valoisan ajan joutilaat tai puolijoutilaat hetket oli hyödynnettävä välttämättömien vaatekappaleiden valmistamiseen. Neulat suihkivat aina, myös kävellessä. Kunnon emäntä ei antanut käsiensä olla joutilaina. Vasta iltapuhteella rentouduttiin tulen valossa ja kerrottiin tarinoita, kun enää ei harmaan villan käsittelyyn eikä kutimiin valoa riittänyt. Ne tarinat muuan Lönnrot sitten keräsi ja kokosi. 

 

Nykyaika eroaa hieman kivikaudesta, mutta käsityön arvostus on pysynyt.  Koska sähkövalo ja televisio on jo keksitty, iltapuhteella ei tarvitse muistella vanhoja tarinoita vaan voi katsoa salkkareita ja samalla tikuta sukka- tai pyöröpuikoilla. Nykyiset ohjelmat eivät merkittävästi häiritse käsityötä. Toista oli Kullervon kirouksen tai Sammon ryöstön aikaan, kun tarinoiden originaaliversioita tulen loimun ja levottomina liikkuvien varjojen keskellä kuunneltiin. 


Kaikkea saa myös valmiina. Esimerkiksi ergonomisesti viriteltyjä ja muotoiltuja urheilusukkia. Onko pässinpökkimä villasukka jo historiaa tai kaunista turhuutta? Ei onneksi vielä, mutta kilpailu kovenee, myös silloin, kun on puhe varpaiden lämmittämisestä. 


 

Otsikko on satakuntalaista, jäyhää kansanperinnettä. Näin tarinaa kerrotaan:   


Talon tytär oli kunnon ihminen, taitava ja osaava, mutta vailla vävyehdokasta. 


Siispä toiveikkaana seuratalolle tansseihin. 


Kun kotiväki seuraavana päivänä tiedusteli, oliko vientiä ollut, vastaus tömähti ykskantaan: ”Hulluko ku en kurinta ottanut!” 



tiistai 9. maaliskuuta 2021

Uusi  aalto


Ministerit ovat yhä uudelleen puhuneet, tutusti mustissa puvuissaan, maskit kasvoillaan. 

Kun ministeri puhuu, hän selviää ilman yhtäkään kaaviota, kuvaa, karttaa, kiteytystä tai muuta tilannetta havainnollistavaa elementtiä. 

Eloisin esiintyjä oli edelleenkin viittomakielen tulkki. 

Ministeripuhe on harkittua, asianmukaista – samalla kun maski tekee äänestä monotonista, sisältö on pykäliä, ei ihmisiä korostavaa. 

 

Rajoituksia on saatu voimaan. Järkevänä kansalaisena ymmärrän, että rajoitukset ovat tarpeen ja että niitä tulee lisää. 

Jokainen epidemian aalto on vakava asia. 

 

Niin vakava, että yhteiskunnan luovin ja ilmaisuvoimaisin osa voidaan ajaa alas.

 

Tavoitetaanko tämä kansa pykälillä? 

Tarvittaisiinko konkretiaa? Rautalankaa? 

Ymmärtävätkö kaikki, millainen uhka meitä vaanii? 

Kertokaa vielä kerran, miten ankara tauti korona voi olla, miten kauan se kestää ja kuinka rankkaa toipuminen voi olla. 

Kertokaa, miltä tauti tuntuu, kertokaa uudelleen, viestiä varioiden. 

Havainnollistakaa. 

 

Ottakaa avuksi luovan työn osaajat ja viestinnän keinot hallitseva väki. 

 

Pandemian vaarallisuus ei liity pykäliin. 

Koronarajoitusten säätämisjärjestys ei ole meidän viruksen uhkaamien kannalta ensisijainen ongelma. 

Varotoimia on perusteltava, vaikka ne ovatkin perusteltuja. 


Kun rajoituksia tulee, niihin on kaikkien sopeuduttava. 

Silloin on hyvä ymmärtää, mitkä ovat uhkakuvat, kun jokaisen on kannettava vastuunsa tartuntojen ja taudin torjumisesta. 


Ja vielä: minä en edes tiedä, milloin saan rokotuksen. 

Voin vain yrittää olla varovainen.