torstai 5. marraskuuta 2020

Miten Ruususen oikein kävi – Sinkan näyttely kertoo



Kaikissa satukirjoissa prinsessa Ruusunen herää sadan vuoden unestaan hehkeänä ruusunnuppuna ja nuori komea prinssi rakastuu oitis. 

Kerttu Horila näyttää meille, miten se oikeasti meni. Kyllä sata vuotta näkyy hiuksissa ja hipiässä, naamakin kulahtaa ja vartalo alkaa repsottaa. 

Samalla tavalla on käynyt Lumikille ja Peppi Pitkätossulle. Pepistä on tullut maailman vahvin mummo. Peter Pan on myös ravistunut, vuosikymmenet jättävät jälkensä. 



 

Keravan taidemuseo Sinkan syksyinen näyttely on otsikoitu Naisia, naamioita ja villiä luontoa. Näyttelyn tähti ja katseenvangitsija on Kerttu Horila, raumalainen keramiikkaveistosten tekijä. Esillä on myös maalauksia, Kerttu Horilalta, Samuli Heimoselta sekä kolmelta nuorelta taiteilijalta: Jenni Hiltuselta, Eeva Peuralta ja Elina Ruohoselta.  Satumainen, mielikuvituksellinen maailma on täyttänyt Sinkan kaikki kolme kerrosta. 



Samuli Heimonen on tehnyt komean uran. Heimosen eläinaiheet tulivat tunnetuiksi jo silloin, kun hänet oli valittu vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Myöhemmin Samuli Heimonen on ollut näkyvästi esillä muun muassa Taidekeskus Salmelassa. 




Samuli Heimosen sudet – jonkun mielestä ehkä myös koirat – katsovat suoraan, tutkivat, mutta ovat myös piilossa. Suden hahmo nousee vihreän sammalen keskeltä, metsän uumenista, vihreänä, kukkien peittämänä. Lampaat pakenevat puun alle, maiseman yllä leijuu suden katse, jonka erottaa vain, kun osaa katsoa riittävän tarkasti. 



Esillä on myös Samuli Heimosen piirroksia, susien kuvia, joille kaikille taiteilija on antanut kalevalaiset nimet – Mielikki, Ilmarinen, Tapio… Susia ilman tehosteita, loistavia luonnekuvia. 



Jenni Hiltunen maalaa vahvoilla väreillä, suurella siveltimellä, naisia, jotka esiintyvät, näyttäytyvät, katsovat katsojaa. Ilmeissä ja katseissa on näkevinään muistumia Helene Schjerfbeckin kasvotutkielmista, samalla tavalla pelkistetyn komeaa kuvaa, mutta modernissa kontekstissa. 



Eeva Peura työskentelee voimakkaasti, hänen voimansa on materiaalin pinnassa, paksuina, työstettyinä pintoina, satumaiset hahmot nousevat tummasta taustasta lähes kolmiulotteisina. 



Elina Ruohosen maalaukset ja Kerttu Horilan veistokset - dialogia Sinkan kolmannessa kerroksessa. 


 

Elina Ruohosen työt Sinkan yläkerrassa ovat ensisilmäyksellä raikkaita, ilmavia. Tarkemmin katsoessa nämä akryylille maalatut öljyvärityöt sisältävät tummia, kohtalokkaita sävyjä. 

 



Näyttelytilaa jaksottavat ja jäsentävät Kerttu Horilan keramiikkaveistosten hykerryttävät, aidon näköiset hahmot. Alakerran videohuoneen penkillä istuu arkinen naishahmo – onko historianopettaja tullut takaisin historiasta ja istahtanut näyttelyyn, kulahtaneessa jakussaan ja mustassa hameessaan? Jenni Hiltusen kuvien keskellä keskustelevat aikuiset ystävättäret, tennareissaan, kännykät käsissään. 




Kerttu Horila katselee kanssasisariaan lempeän huumorin lasien läpi. Hän näyttää rypyt ja kurtut, harmaantumisen ja ikääntymisen. Naistenhuoneen peilien edessä istuvat naiset ja ottavat juuri sen ilmeen, joka on kaikkein ihanin, sulokkain ja paras. Ilme, joka kestää yhtä kauan kuin peilikuvansa.




Naisten rinnalla seikkailevat satuolennot ja eläimet – tai eläinhahmoiset ihmiset. Kokoelma on runsas ja monitahoinen, sen äärellä voisi viettää aikaa. 





Veistokset kertovat rooleista. Miehen tai naisen rooleista. Siitä, miten ihminen näkee eläimen inhimillisessä roolissa. Siitä, miten paljas ihminen on, kun roolit on riisuttu pois. Rooleista, jotka jäävät päälle, vaikka olisi jo aika siirtyä uuteen, aikuisempaan vaiheeseen.  Ehkä Ruusunenkin on nainen, joka ei ole malttanut luopua nuoruudestaan? 

 

Onko Ruusunen traaginen vai huvittava hahmo? Maailmassa, jossa ihminen ei saisi koskaan ikääntyä, Ruusunen on muistutus siitä, että kaikki me vanhenemme. Omaa vanhenemistaan on vain välillä niin kovin vaikea katsoa suoraan silmiin. Eikä kenelläkään ole lupa nauraa. 

 


 


Sinkan näyttely on kokemus. Sinkan maksuttomat näyttelyesitteet ovat olleet aina hienoja, niin tälläkin kertaa, teoksia on taustoitettu hyvin ja tekijät esitelty. 

Sinkan näyttely on avoinna 10.1.2021 asti. Keravan Taidemuseo Sinkkaan voi tulla vaikka junalla, Keravan asemalta on lyhyt matka taiteen satumaailmaan. 

 

 

 

perjantai 30. lokakuuta 2020

Suru on arkea

 


Kun olin hoitanut asiat sairaalassa ja hautaustoimistossa, soitin kotiseurakunnan suntiolle ja aloitin projektin. Puolentoista päivän jälkeen olin selvittänyt kaiken oleelliseen isän siunaustilaisuuteen liittyvän. Varannut kirkon ja seurakuntatalon, varannut tarjoilut.

 Isä-Jaakon ja kanttorin kanssa oli käyty alustavat keskustelut.

 Ilmoitukset ja nekrologi mielessä alustavasti luonnosteltu. 

Toteutusta vaille valmis projekti. 

Niin paljon hoidettavaa, ettei suruun ehtisi upota kovin syvälle, vielä. 

Sekin aika kyllä tulisi. 


 

Kohta tästä kaikesta on kohta kymmenen vuotta. Suru on asettunut omalle paikalleen sielun pohjalle, se nousee esiin aina välillä. Arjen keskellä. Surusta on tullut voimavara. 

 

Isän viimeisinä aikoina minulta kysyttiin, mitä olin ajatellut tehdä, jos isäni kuolisi. Tiesin, että isä lähtisi, kysyjäkin varmaan tiesi, mutta ei halunnut paljastaa uteliaisuuttaan ja kysyä suoraan, mitä ja miten ja missä ja millä rahalla. 

 

En koskaan pelännyt isän kuolemaa. En toivonut sitä, mutta loppuvaiheessa tiesin, ainakin alitajuisesti, että niin kävisi. Yritin keskittyä elämiseen ja elämisen laadun ylläpitämiseen. Vaikka päiviä olisi rajallisesti, niiden toivoisi olevan hyviä. 

 

Äidin lähtö oli ollut nopea ja yllättävä ja muistan, kuinka putosin suruun ja epävarmuuteen enkä tiennyt, mitä pitäisi hoitaa ja huolehtia. Kiitos avusta ja tuesta, kaikki meni hyvin. Jos isä kuolisi, kaikki sujuisi varmasti yhtä hyvin. Tutun pienen seurakunnan väen kanssa kaikki asiat olisi helppo hoitaa. En pelännyt. 

 

Kuolema kuuluu elämään. Kuolema on lopullinen, yksiselitteinen tapahtuma. Ammattilaisille se on tuttu, lähes rutiinia. Lujaa, luotettavaa rutiinia. Kuolema on arkea ja arki elämän kovaa ydintä. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin jollakin tavalla hoituvat. Joskus jopa itseltäni, joka en oudoissa tilanteissa aina osaa käyttäytyä. 

 

Se, mitä pelkäsin, oli aika ennen kuolemaa. Entä jos tarvittaisiin hoitokotia tai saattohoitoa tai jos muutaman vuoden pyörinyt kotiapujärjestely ei enää riittäisikään. Tulisiko elämään muutoksia ja jos, millaisia? Kestäisivätkö turvaverkot ja ellei, mitä sitten? 

 


Järjestin liinavaatekaappia. Pyyheliinoilla on tapana ajautua epämääräisiin pinoihin, luultavasti ne ikävystyvät hyllyillä omia aikojaan, on tylsää vain olla ja odottaa käyttöpäivää. Järjestin vanhat tutut pyyhkeet siisteihin pinoihin. Sekin pyyhe, joka isällä useimmiten oli, oli hyvässä tallessa. Hippunen kosketusta jäljellä. 

 

Pari vuotta sitten tapasin vanhan tutun, vuosien takaa. Kukaan perheestä ei oikein osannut reagoida, kun tohkeissani kerroin tapaamisesta. Tiedän, että isän kanssa olisi puheltu ja muisteltu, naurettu ja oltu hyvä hetki yhdessä. 

 

Olisi mukava soittaa tai käydä. Kysellä kuulumisia ja jutella vanhoista asioista. Olisi hyvä ja hyödyllinen asia, jos äitiin saisi yhteyden. Olisi kaikenlaista kysyttävää, jos ei muusta niin siitä, miten hän kohtasi naisen elämän käännekohdat. Äidin kuoleman jälkeen kului jonkin aikaa, etten ommellut juuri mitään. Ei ollut ketään, joka olisi auttanut sovituksissa. Yhteisen, hyvän arkipuuhan säikeet olivat katkenneet. 

 

Olen saanut arvokkaan perinnön, paljon hyviä muistoja, joita vain minä kannan. 

Muistot ovat nyt minun vastuullani.


 

Muistaminen ja kunnioittaminen on osa elämää ja arkea. 

Vien kynttilän haudalle. 

Mutta se ei ehkä ole kaikkein tärkeintä. 

Pitää muistaa muutenkin. 

 

 


sunnuntai 25. lokakuuta 2020

Syyspilvien keskellä aurinko


Pieni tammi hehkuu lehdet innosta keltaisina: Katso minua, minusta tulee vielä iso ja hieno puu! 



Vanha kuusen aika voi tulla, piankin. Komea runko kestää kelonakin, mutta luottaako maailma siihen, että se jaksaa seistä tielle kaatumatta. 




Sananjalka oli kietoutunut sävysävyyn – himmeää nutriaa vai mattaa syysruskaa? 

 


Keskellä tummia runkoja vilahtaa vaahteran syysväri, vielä se ei ole antanut periksi. Suurten puiden lomassa on suojaisaa, siellä voi vielä peilata syksyä. 



Lehdet punertuvat, jokainen vuorollaan. Kylätien laidassa on tilaa kaikille. 



Kaaveltuunia, sanoi edesmennyt tätini ja tarkoitti osmankäämejä. Pellon reunalla on enää pari jäljellä. Entisaikaan osmankäämin ’pamppuja’ kerättiin, sen sisältä purkautuvista miljoonista siemenistä saatiin täytettä tyynyihin ja patjoihin.  Pellon laidassa on vain pari yksilöä jäljellä. 



Ohdake, oletan? Ette siis ole luopuneet ohdakkuudestanne, vaikka talvi on jo lähempänä kuin kesä? Kuinka piikkinne kestävät pakkasen? 

 


Kuka haravoisi metsää? Metsä uudistuu, ottaa talteen värit ja materiaalit. 

Tavataan taas, kun on suven aika! 



Sammaleen ja puolukanvarpujen matto peittää maan, ikivihreänä ja pehmeänä.  Kauempana sammalmaalla näkyy pari kuivaa oksaa, jättiläisporon sarvet. 





 

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Otterloo, Otterloo!


Turun Kaupunginteatterissa esitettiin vuonna 1975 Ernst Bruun Olsenin näytelmä Van Gogh ja postinkantaja. 

Ohjaaja Ralf Långbacka kävi yliopistolla, seminaarissa kertomassa ohjaustyöstään, näytelmästä. Pääosan esittäjä Esko Salminen vieraili myös. Oli hämmentävää olla suuren näyttelijän lähellä, tasavertaisina keskustelemassa näytelmästä, josta jäi niin katsojille kuin esittäjillekin iso muistijälki. Vincentin raju tarina ei ole kevyttä viihdettä.  Postinkantaja Roulinin roolissa oli Matti Varjo. 

Ralf Långbacka kertoi Amsterdamin museosta ja Otterloosta, Kröller-Müller -museosta, joissa näytelmän työryhmä oli käynyt perehtymässä Vincentin työskentelyyn ja teoksiin. Näytelmässä kiivas Vincent kaatoi vasta maalatut kankaansa kuvapuoli edellä maahan ja taiteentuntijat närkästyivät. Ralf Långbacka tiesi: joidenkin taulujen pinnalla näkyy hiekkaa. 

 

Otterloon Vincent van Gogh -kokoelmat ovat ainutlaatuiset. Kröller-Müller – museon kokonaisuuteen kuuluu veistospuisto ja moderni museorakennus, keskellä luontoa. 



Pala Otterloon lumoa on nyt Helsingissä. 


Didrichsenin taidemuseossa on esillä Otterloon museosta saatu näyttely  Vincent van Gogh – tie taiteilijaksi


Esillä on taiteilijan uran alkuvaiheessa syntyneitä piirroksia, akvarelleja.  

Viivoja, väripintoja, käsialaa, joka muuttuu yhä tunnistettavammaksi. Saarnaajan ammattia tavoitellut papin poika Vincent van Gogh joutui luopumaan haaveistaan, hänestä tuli taiteilija – kaikkien taiteen ystävien onneksi. Näiden kuvien jälkeen taiteilijan tie vei Arlesiin, auringonkukkien maisemiin, valoon. Vahvojen värien lisäksi töissä näkyy piirtäjän taito, sama vahva viiva, jota uran alkuvaiheen piirustuksissa on harjoiteltu. 



Köyhä taiteilija tarvitsi malleja, mutta kykeni maksamaan vain vaatimattomia palkkioita. Vincent van Goghin ilmeikkäät piirustukset kertovatkin tarkkaa ajankuvaa. Ihmiset on kuvattu työnsä äärellä, askareissaan.  Ompelija on suostunut kuvaan, sillä mallina oleminen tuskin on häirinnyt työntekoa. Imettäminen tuo äidille pienen lepohetken, on lupa istahtaa ja ajatella omia ajatuksiaan, kun vauva tuhisee rinnalla. 





Alankomaiden karu maaseutu elää, tummin, tunnelmallisin sävyin. Illalla asetutaan pöydän ääreen, syödään oman maan antimia, hiljennytään tulen ääreen. Sunnuntaina, kirkonpenkissä, kansa keskittyy sanan kuuloon. 

 

Peltotöihin puetaan suuret puukengät, työnsä ääressä istuvalla naisella on jalkojen alla lämmitin – kachel. Suoritin aikanaan lyhyen hollannin kielen kurssin – kachel oli yksi niistä sanoista, joiden avulla opettaja havainnollisti sitä, miten jokaisessa kielessä on sanoja, joiden merkityksen ymmärtää vasta, kun on nähnyt sanan tarkoittaman esineen. Vincent van Gogh on ikuistanut työvälineitä, tarve-esineitä, elämää. Kuvat ovat matka historiaan.



Didrichsenin van Gogh -näyttely on ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua suuren taiteilijan varhaistöihin. Kokoelma on hieno, sen jokaiseen työhön jaksaa perehtyä. 

 

Museon kellarikerroksessa on Didrichsenin taidemuseon 55-vuotisnäyttely. Kokoelman helmet ovat esillä – Picasso, Miró, Rothko, Nolde – suomalaisista mestareista mm. Schjerfbeck, Eero Hiironen ja Reidar Särestöniemi.

 

Emil Nolde

Reidar Särestöniemi

 

Oli kesä ja yksi ensimmäisistä oikeista kesälomista. Pakkasimme vanhan soputeltan auton takakonttiin, ilmapatjat ja ikäkulut makuupussit. Otimme retkikeittimen ja telttaradion mukaan ja toivoimme, ettei leirikamoja paljon tarvittaisi. Niidenkin kanssa piti muutaman kerran tuhrata, onneksi leirintäalueet olivat hyvin varusteltuja ja toimivia. 

 

Ajoimme pitkään padon päästä päähän, ihmettelimme tiiviisti rakennettuja kaupunkeja ja huolella puhdistettuja ikkunoita. Etsimme ja löysimme taidetta. Löysimme myös Otterloon. 

 

Otterloosta tuli sen matkan kohokohta. Myöhemmin olen päässyt kokemaan Louisianan Kööpenhaminen lähellä, Glennbournien Virginiassa. Suomalaisilla on omia taidekohteitaan, Sara Hildenin museo Näsijärven rannalla, Punkaharjun edesmennyt Retretti, Kittilän Särestö ja viime kesien kohokohta, Taidekeskus Salmela.  

 

Taide vaatii tilaa ja luontoa ympärilleen. Taidetta on voitava katsoa rauhassa. Taiteen jälkeen on hyvä lepuuttaa silmiään levollisessa maisemassa. 


Didrichsenin taidemuseo 

PS.  Niin, mikä oli telttaradio? Se oli ikäkulu patteriradio, joka jätettiin soimaan teltan sisälle sillä välin, kun matkalaiset seikkailivat kaupungilla. Radion tehtävä oli luoda illuusio siitä, että teltassa oli joku olemassa. En tiedä, toimiko se kovin hyvin, tuskin niitä retkikamppeita kukaan olisi oikeasti halunnut vohkia. Mutta ne olivat meidän ainoat…

perjantai 9. lokakuuta 2020

Ei ole juhlatkaan enää niin kuin ennen



 Olen tainnut jo kaiken tämän kertoakin – mutta tässä iässä sitä toistelee itseään...  
Olen varmaan myös etuajassa, nyt on vasta lokakuu. 
Mitäs otitte puheeksi. 


Meille tuli televisio – onnellisten sattumien ansiosta – 1950-luvun lopulla, siihen aikaan, kun lähetyksiäkin oli vasta kuutena iltana viikossa ja testeevee oli pelkkää himmeää harmaata. 

 

Linnan juhlista oli lähetys tai uutisia jo 1960-luvulla, ensin ei saatu seurata suoraa lähetystä, vaan uutiskatsausta. Kuvauskalusto oli rajallista, projektoriakin piti alkuvuosina aina välillä ladata. Elettiin Kekkosen tasavallassa ja harmaasävyisen hyvin pyöreäkulmaisen ruudun pinnalla astelivat valtakunnan nokkamiehet vaimoineen. Suomi oli miesten valtakunta, kutsutut naiset olivat useimmiten taiteilijoita tai kulttuurivaikuttajia. 

 

Kun televisiointeja oli jonkin aikaa ollut, huomattiin, kuinka moni silmäätekevä jätti varttuneen rouvansa kotikatsomoon ja valitsi daamikseen nuoren, hoikan ja olemukseltaan ihanan raikkaan tyttärensä. Tähän puututtiin, tietysti, protokollan mukaan kutsu oli henkilökohtainen, alleja tai ei. Kävi niinkin, että joku vilkutteli tanssin lomassa kameralle – eihän sekään protokollaan sopinut. Oli oltava kuin ei kameraa olisikaan ja pidettävä kädet kurissa. Voi sentään, ettei nyt pikkuisenkaan saanut päteä, vaikka iltapukuun ja kampaukseen meni niin paljon aikaa ja isännän rahaa… Ja pitihän lapsenvahdille laittaa terveisiä. 


 

Linnan juhlien katsominen oli meilläkin perheen oma seurapiiritapahtuma. Aili ja William tulivat kylään, joskus Elli, Kokkoset, Kortesoista en ole varma. William kiinnitti itse askarreltuja kunniamerkkejä villatakin rintapieleen ja oli Sir William. Me asuimme Valkoisen talon yläkerrassa, pienessä talonmiehen asunnossa, mutta: meillä oli televisio. Isän piti muutenkin olla kotosalla, hoitaa liputukset ja auttaa porttivahtia tehtaan juhlavalaistuksissa. Olohuoneen tuolit nostettiin katsomoksi, jotta kaikki näkisivät. 

 

Missä me yhteiskunnan kermaa muuten olisimme nähneetkään? Aikakauslehtiä ilmestyi jo joitakin, mutta ei niitä raaskittu joka kotiin tilata. Television tarjonta oli suppeaa, eikä kansalle ainakaan seurapiirien juoruja tarjoiltu, neuvostoliittolaisia elokuvia, viihdekonsertteja ja laatikkoleikkejä kyllä. Uutiset luki monotonisella äänellä joku haudanvakava tummapukuinen mies. Säätä ennusti Salmensuu, joka käytti piippuaan karttakeppinä. Kamalaa, piippu! Toisaalta, tupakointi oli kaikkialla luvallista, alkoholin kauppaa ja anniskelua säädeltiin, mutta Hotapulveria sai vapaasti apteekista. 

 

Siihen aikaan ja siihen sodanjälkeiseen sielunmaisemaan Linnan juhlien televisiointi sopi. Ohjelma monipuolistui ja Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta alettiin esittää. Sodan käyneet jermut seurasivat silmä kovana elokuvaa, josta tuli meille nuoremmillekin sodan näköiskuva. 



Tänä vuonna Linnassa ei juhlita. Iltapukukavalkadi jää näkemättä, kättelyseremoniaa ei tule. Me saamme nauttia Itsenäisyyspäivän juhlaohjelmasta, erilaisesta, uudenlaisesta. 

 

Tarvitaanko kättelyseremoniaa vielä? Se on vuoden katsotuimpia ohjelmia, kyllä, mutta silti. Valtakunnan kerma ei ole sarja etäisiä virkaherroja, vaan joukko ihmisiä, joille julkisuus, kaikenlainen julkisuus on elinehto. 

 

Tarvitseeko vaateteollisuus juhlaa? Suomalaisten muodinluojien kädenjälkeä näkyy erilaisissa gaaloissa ja palkintojuhlissa muutenkin. Ateljeetyö ansaitsee arvostuksensa, mutta saadaanko sitä oikeasti juuri tämän ohimarssin myötä? Tarvitsevatko juorulehdet juhlaa? Tarvitsevat, sillä ne taistelevat elintilasta muiden medioiden kanssa. 


 

Kun tautinen aika väistyy, Linnan juhlat voivat tietysti taas palata ruutuun. Mutta jos niiden tilalla kehitetään jotain uutta, suomalaista kulttuuria paremmin ja raikkaammin esittelevää ohjelmaa, olen todella iloinen. Tämä on hieno maa, kaikille kansalaisilleen. 

 

Lippu nostetaan salkoon ja ikkunalle sytytetään kaksi valkoista kynttilää. Laitetaan hyvää ruokaa ja katsellaan se perinteinen tuntematon, tai se vähän uudempi. 

 


Kuvat ovat syksyn muotia ja muotokieltä pihamaalta. 

Vallalla ovat maanläheiset värit. 




torstai 8. lokakuuta 2020

Ei se ole enää niin kuin ennen


Aloitin Mumminmökissä siivouksen. Aloitan yleensä kirjahyllystä, koska hyvin järjestetty kirjahylly luo kaikkein helpoimmin illuusion siitä, että päässäkin on joku tolkku. Yhden hyllymetrin verran on valmista.  

Minulla on ollut tallessa jok’ikinen joskus hankittu Parnasso. Ei ole enää. 

 

Ensimmäiset lehdet ostin vuonna 1967. Sitten tilasin vuosikerran, kirjakaupan jouluapulaisena tienaamillani markoilla. Seuraavat vuosikerrat olivat opiskeluajoilta, valikoima oli hiukan ontuva. Kaikkina vuosina ei ollut rahaa lehtien tilaamiseen ja siksi Parnasso oli käytävä lukemassa kirjastossa. Lehtien takakansista saattoi palauttaa mieleen muutot ja asunnonvaihdot, sukunimikin muuttui matkan varrella, osoitetarrat olivat tallella. Aikanaan keksittiin kestotilaus, eikä tilaus enää katkennutkaan vuodenvaihteeseen, lehtiä tuli ja tuli ja tuli.

 

Tuli työtä ja uusia ansaintatapoja, elämää, perhettä ja Parnasson lukeminen harveni ja vähitellen jäi. Survoin kotiin tulleet Parnassot kiltisti hyllyyn, mutta lopulta päätin lopettaa lukemattomien lehtien tilaamisen.  

 

Nyt on jäljellä vain nostalgiavarasto kaikkein vanhimpia numeroita, niitä, joiden avaamiseen liittyvät väristykset muistan edelleenkin. Uudemmat numerot solahtivat kirkonkylän jäteastiaan. 

 

Kuinka se saattoikaan olla niin ihana? Niin odotettu? 

 

Kuvaton, tiiviisti täyteen pakattuja sivuja täynnä oleva lehti, harvoin joku mainos (ei kai ne koskaan siihen pilvin pimein ilmoittajia ole saaneet), lähes ankea tai korkeintaan hillitty ulkoasu. Miksi juuri se sai sydämen pomppimaan ja ajankulun unohtumaan? Pääsin sisälle johonkin kiehtovaan, uuteen maailmaan, kirjallisuuteen ja kirjailijoiden työhuoneisiin. Löysin uusia polkuja lukemisen maailmaan. 

 


Parnasso on muuttunut, vai olenko minä muuttunut enemmän? 

Viisikymmentä vuotta (ja vähän yli) tekee tehtävänsä. 

 

Uusimpien numeroiden kansissa on kirjailijoiden kuvia. Minä en niiden entisten naamoja edes kaikkia tullut tuntemaan, sanat ja niistä syntyvät mielikuvat merkitsivät enemmän. Joskus kun näki jonkun kirjailijan elävänä, melkein hämmästyi: tuollainenko se onkin? Noin harmaa, noin arkinen, ei yhtään jättiläinen, niin kuin olisi luullut. Tavallisen kokoinen. 

 

Kaikki ei ole muuttunut. 

 

Himmeä paperi on tallella, samoin yksitotinen taitto. Mainoksia on muutama enemmän. Värit ovat ankeahkot, fontteja käytetty säästeliäästi, jokunen nelivärinen kuva. Artikkelit ovat kiinnostavia eivätkä ole, kaikesta en enää jaksa innostua. Luen varmaan vieläkin Parnassoa, mutta luulen, että jonkin aikaa mennään kirjaston varassa. Lehdet eivät ole enää sellaisia, että ne välttämättä haluaisi omistaa tai niihin yhä uudelleen palata. 

 

Kun selviän muista arkistokasoistani, on ehkä käytävä kirjojen kimppuun. Joskus. Kirjat ovat kavereita, mutta kaikki eivät ole samanlaisia sydänystäviä. 

 

Olen kai vanhentunut, tai ainakin vanhentumassa?