sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Sinivalkoinen maa, sielunmaisema


Lumiaita rajaa taivasta ja maata tunturissa, lunta on vasta muutama sentti. 

Maa avautuu kaikkiin ilmansuuntiin, sininen ja valkoinen niin kuin taivas ja hanki. Avaran taivaan alla on tilaa tuulelle. 



Virtaavat vedet ovat vielä hetken vapaita, pakkanen vaanii joka yö. Tumma vesi ei kauan jaksa heijastaa maisemaa, veden pintaan kasvaa jää. 




Katselen ikipuita. Honka keloutuu, puu riisuu kuorensa ja näyttää, miten runko on vuosien aikana tavoitellut korkeutta.  






Puu kantaa aikaa. Luppoa oksilla, elämän merkkejä. Vain puhtaassa ilmassa on lupolla lupa kasvaa, luoda omat kuvionsa korkean oksiston suojassa. 



Metsä on suoja ja elämän antaja. Metsä on ihmisen työ ja leivän lähde. Helpolla ei täällä pääse, mutta vastuksiin on totuttu. 




Laanilan savottakahvila, kahvilassa näyttely. 

Sinivalkoisen maan taivas elää ja heijastaa värejä. Aamupuolella maailma hehkuu oranssina, illalla on uusien värien aika.  Yön tumma syli on sininen. Mistä tämä kansa saa värinsä, hehkuvat kuvionsa – täällä kysymys on turha. 





Sinivalkoinen maa palkitsee vaivan, kulkijan askeleet ja uurastuksen kapealla polulla. Katsele, kuuntele jalan alla rahiseva lumi ja ohut jäinen riite, tunne tuuli ja raikas ilma. 

 

Sinivalkoinen maa, sielunmaisema. 







Kuvat Saariselältä, viikolla 48 / 2020. 

Suksikansan jäljillä


Pitkät, kuluneet, puiset. Siteen taakse on molempiin kaiverrettu omistajan nimikirjaimet, U K, vasemmassa on siteen lähelle raaputettu himmeä V-kirjain. Oliko se omaa käsialaa, vai adjuntantin. Miehen käsiala on meille tuttu, niin piirrettynä kuviona kuin vertauskuvanakin. Pitkän uran aikana yksi asia pysyi: Kekkosen käsiala. Vaikka ikää karttui ja sairaudet kiusasivat, nimikirjoitus säilyi selkeänä ja luettavana, kirjaimista sai tolkun. 

 

Näillä suksilla on Urho Kekkonen hiihtänyt, muut tulivat perässä. Samanlaiset tummanpunaiset Järviset on ollut monella suomalaisella, presidentti oli kansanmies. Suksimuseon mustavalkokuvissa sauvoihin nojaa anorakkipukuinen, pipopäinen mies. 


Eräänä päivänä oli hyväksyttävä tosiasia: nyt oli sivakoitu viimeinen hiihto, luotettu lääkäri joutui tuomaan viestin. Museon vitriini muistuttaa tästäkin. 

 

En tiedä, millaista on olla tämän omapäisen, itsepäisen kansan johtaja. Joku rakastaa palavasti, toinen inhoaa yhtä intensiivisesti. On siinä ollut miettimistä, ehkä vieläkin. 


Yksinäisellä hiihtolenkillä, suksien suihkiessa hangella on ollut aikaa ajatella – tai ottaa etäisyyttä päivän ongelmiin. Täytyy vain pitää perässähiihtäjät säällisen matkan päässä. Happea, pakkasta ja kevätaurinkoa, oivallinen resepti sielun ja ruumiin vaivoihin. Edelleenkin.




Kun synnyin, presidenttinä oli Paasikivi. Pula-ajan lapselle presidentti oli kaukainen ja etäinen asia. Kun aloin hiukan enemmän ymmärtää maailman menosta, presidentiksi oli valittu Kekkonen. Kun tulin äänioikeusikään, presidenttinä oli edelleen Kekkonen, neljättä kautta. Pääsin äänestämään presidentinvaaleissa vasta, kun Mauno Koivisto oli ehdokkaana. 

 

Ensimmäiset omat sukseni olivat kauniin ruskeat, tulella tervatut Karhut, sitten tuli siniseksi maalattuja sälesuksia ja lopulta lasikuitua tai muovia tai mitä ne kaikki materiaalit ovatkaan. Siteet olivat ensin voitot, sitten rotanloukut ja isä teki kuumalla rautapiikillä kolot monojen kärkiin. Voittositeet olivat parhaat, ne toimivat aina. 


Saariselän Riekonlinnan pieneen, mutta mielenkiintoiseen suksimuseoon on talletettu kuuluisien hiihtomiesten välineitä. Yhteiskunnan rakentajat ovat kiertäneet myös latuja ja laturetkiä. Mukana on naisiakin, Hilkka Riihivuori ja Marja Paloheimo. Pisimmät sivakat on Juha Mieto tallettanut kokoelmaan. 


 

Suksien kehitys esitellään tervatusta puusta muoviin ja superluokan materiaaliyhdistelmiin: vanhat hikilaudat voitiin kierrättää vaikka juhannuskokkoon, nämä uudenaikaiset – mitä niille tapahtuu, kun aika jättää? Tai kun muoti tai aika rientää ohi ja uudet innovaatiot sujahtelevat matkoihinsa omilla laduillaan? Pienimuotoisia suksimuseoita saattaa olla useampiakin, pitäisikö käydä tutkimassa seniorikansan liiterit ja vajat? 


Suksimateriaalien kehitystä, mukana myös kumia pohjaansa saanut
Karhu Multigrade sekä materiaalin kehittäjä, Timo Laurila. 

Siellä, missä vielä on lunta, ladut tehdään koneilla, helpoiksi hitaan mummotyylin hiihtäjällekin. Sukset kapenevat kapenemistaan ja siteet eivät enää ole vain kiinnipitimet, ne ovat siteen ja jalkineen muodostama ykseys, jossa kaikkien osien on oltava sukua toisilleen. 


Hiihtoharrastaja Matti Vanhasen kokoelmaa. 


Korona-ajan Saariselkä on hiljainen – marraskuun viimeisellä viikolla lunta on vielä vähän ja vain lumetettu latu Saariselän ja Laanilan välillä on käytössä. Presidenttien tai muiden hiihtomiesten jäljille ei helposti pääse, miesvoimalla poljetut maastoladut puuttuvat – eikä niitä enää olisi, latukoneet ovat tulleet maisemiin. Tai ainakin, kohta ne tulevat, kunhan vielä vähän sataa ja kunhan ehditään lumettaa. 




 

torstai 19. marraskuuta 2020

Harmaa, harmaa, yhä uudelleen harmaa


Melkein väri, silti väri, kuitenkin. 

 

Häivähdys hopeaa.  Järven pinta kimaltaa puiden lomassa. Valoa kiitävä hetki, sitten ulapalta tulee viima, joka hajottaa hopean, muuttaa sävyt kovaksi raudaksi, tinaksi, teräkseksi. Harmaa aika on täällä. Ei vain luonnossa, myös ihmisissä. 


Kesän jälkeen me uskoimme, ettei harmaa tulisi. Että pandemia olisi ohi, että elämä palaisi uomiinsa. Harmaa ei toivetta totellut. Se on keskellämme, se on vieläkin ankara uhka, hyytävä väri taivaalla, maassa, mielessä. 

 

Ei, en ole sairastunut eikä kukaan lähipiiristäni ole kipeä. Mutta kaikkien rakkaitteni hyvinvoinnin, oman terveyden, kaikkien läheisten ja kaikkien takia on kuitenkin pakko suhtautua jokaiseen liian lähelle tulevaan tuttuun tai tuntemattomaan varoen. 




 

Pukeudun maskiin, vaikka se sumentaa silmälasit ja salpaa hengityksen.  

Käytän käsidesiä, aina kauppaan astuessa hykertelen nyrkkejäni. Niin tekevät muutkin, mutta eihän se mitään kuluttamisen onnea tarkoita. Eri tavoin pahanhajuisia litkuja ja liuoksia vain. 

Illalla iho on kaikesta desinfioimisesta ja pesemisestä kipeä, pehmeinkin neulelanka rahisee sormissa. Unen rajamailla hieron voidetta käsiini, kurotan käsilläni taideasentoja kohti huoneen pimeää kattoa. Vähitellen rasvainen tahna imeytyy ja pääsen käpertymään peiton alle. 




Meidät on opetettu pelkäämään kosketusta. Lähimmäisen, vieraan tai tutun kosketusta. Sanoilla, mieluiten etäyhteyden sanoilla hoidetaan voimahalit ja lohdutus. Ne, jotka uhmaavat kieltoja, saavat tuta, ettei kannata olla liian uskalias, harmaa vaanii myös hyvää tarkoittavassa läheisyydessä. Kirkossa pitää istua etäällä. Ei ole lupa matkustaa, majoittua maailmalla, mennä katsomaan esityksiä. Yökerhot suljetaan varhain – se ei enää ole ongelma tämän ikäiselle – mutta kun päivä- ja iltapäiväkerhoa ei edes avata!

 

Eikä se, että käsiä kirvelee, että happi loppuu maskin takana, ei se, että pidetään turvavälit. Ei se ole se juttu. Kaikki toimenpiteet ovat perusteltuja ja niille on selitys. Ei kukaan halua sairastua tautiin, jonka kulku on arvaamaton ja pitkään jatkuvan oireilun riski todellinen. Mutta silti: yhtenä oireena on tottuminen, harmaan ynseän poikkeustilan hyväksyminen. 

 

Kun lähden kotoa, tarkistan, ettei silitysrauta tai liesi ole päällä, ettei vesihana valu.  Kun suljen oven, käännän turvalukkoa. Välillä pitää varmistaa ja tarkistaa, sillä lähtötoimet muuttuvat automaattisiksi eikä niitä enää edes kunnolla ajattele. Toisinaan palaan takaisin ovelta vain todetakseni, että kaikki on niin kuin pitääkin…

Minulle riittäisi tämä yksi, aika ajoin pintaan nouseva neuroosi. Mutta nyt pitää lisäksi varmistaa, että laukussa on sopivasti maskeja. Varmistaa, että on suunnitellut reittinsä oikein. Käsidesiä on alkanut saada kaikkialta, siitä ei enää huolta. Kädet voi pestä monessa paikassa, kuivaaminen on välillä oma haasteensa. 



Mitä sitten, kun etäisyyttä ei enää tarvitse pitää? Onko etäily silloin jo samanlainen rutiini kuin oven turvalukon sulkeminen: sen tekee, eikä edes kunnolla ajattele läpi. Tuleeko välttelystä ja varomisesta neuroosin kaltainen riesa? 

 

Kevättalven me jaksoimme, odotimme kesää ja aurinkoa. Kun se tuli, elämässä oli enemmän vapautta ja raikasta ilmaa. Nyt vastassa on pitkä, ankara vuodenaika. Harmaa. 

Arkinen harmaa saa yhä koleampia sävyjä, kun ei enää uskalleta kohdata. Eikä vain siksi, että pelkäisi, vaan siksi, että siitä on tullut maan tapa. 


Pitääkö harmaata vastaan taistella? Voiko harmaan kääntää puolelleen? Valita villasukan harmaan, kuluneen kirjankannen himmeyden, liekkien lämmittämään takan kivipintaan, kääriytyä harmaaseen hämärään kuin vilttiin? 

 

Jossain harmaan keskellä on joulu, rajoituksista huolimatta. Sytytetään kynttilöitä, niin että se varmasti löytää perille. Vaikka ehkä hiukan rujona versiona. 


Jonakin päivänä varotoimet ovat ohi. Onko se hetki vai hidas liukuma entiseen? Millaisena maailma silloin avautuu? Hajoaako harmaa valoon? Millaisia me olemme kaiken tämän jälkeen? Vaikka säilyisimmekin fyysisesti terveinä…  

 

PS. Puhun harmaasta, vaikka pitäisi puhua koronasta. Korona on myös kruunu: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat. En halua kruunua, en edes himmeää. Harmaata tämä aika on. 




torstai 5. marraskuuta 2020

Miten Ruususen oikein kävi – Sinkan näyttely kertoo



Kaikissa satukirjoissa prinsessa Ruusunen herää sadan vuoden unestaan hehkeänä ruusunnuppuna ja nuori komea prinssi rakastuu oitis. 

Kerttu Horila näyttää meille, miten se oikeasti meni. Kyllä sata vuotta näkyy hiuksissa ja hipiässä, naamakin kulahtaa ja vartalo alkaa repsottaa. 

Samalla tavalla on käynyt Lumikille ja Peppi Pitkätossulle. Pepistä on tullut maailman vahvin mummo. Peter Pan on myös ravistunut, vuosikymmenet jättävät jälkensä. 



 

Keravan taidemuseo Sinkan syksyinen näyttely on otsikoitu Naisia, naamioita ja villiä luontoa. Näyttelyn tähti ja katseenvangitsija on Kerttu Horila, raumalainen keramiikkaveistosten tekijä. Esillä on myös maalauksia, Kerttu Horilalta, Samuli Heimoselta sekä kolmelta nuorelta taiteilijalta: Jenni Hiltuselta, Eeva Peuralta ja Elina Ruohoselta.  Satumainen, mielikuvituksellinen maailma on täyttänyt Sinkan kaikki kolme kerrosta. 



Samuli Heimonen on tehnyt komean uran. Heimosen eläinaiheet tulivat tunnetuiksi jo silloin, kun hänet oli valittu vuoden nuoreksi taiteilijaksi. Myöhemmin Samuli Heimonen on ollut näkyvästi esillä muun muassa Taidekeskus Salmelassa. 




Samuli Heimosen sudet – jonkun mielestä ehkä myös koirat – katsovat suoraan, tutkivat, mutta ovat myös piilossa. Suden hahmo nousee vihreän sammalen keskeltä, metsän uumenista, vihreänä, kukkien peittämänä. Lampaat pakenevat puun alle, maiseman yllä leijuu suden katse, jonka erottaa vain, kun osaa katsoa riittävän tarkasti. 



Esillä on myös Samuli Heimosen piirroksia, susien kuvia, joille kaikille taiteilija on antanut kalevalaiset nimet – Mielikki, Ilmarinen, Tapio… Susia ilman tehosteita, loistavia luonnekuvia. 



Jenni Hiltunen maalaa vahvoilla väreillä, suurella siveltimellä, naisia, jotka esiintyvät, näyttäytyvät, katsovat katsojaa. Ilmeissä ja katseissa on näkevinään muistumia Helene Schjerfbeckin kasvotutkielmista, samalla tavalla pelkistetyn komeaa kuvaa, mutta modernissa kontekstissa. 



Eeva Peura työskentelee voimakkaasti, hänen voimansa on materiaalin pinnassa, paksuina, työstettyinä pintoina, satumaiset hahmot nousevat tummasta taustasta lähes kolmiulotteisina. 



Elina Ruohosen maalaukset ja Kerttu Horilan veistokset - dialogia Sinkan kolmannessa kerroksessa. 


 

Elina Ruohosen työt Sinkan yläkerrassa ovat ensisilmäyksellä raikkaita, ilmavia. Tarkemmin katsoessa nämä akryylille maalatut öljyvärityöt sisältävät tummia, kohtalokkaita sävyjä. 

 



Näyttelytilaa jaksottavat ja jäsentävät Kerttu Horilan keramiikkaveistosten hykerryttävät, aidon näköiset hahmot. Alakerran videohuoneen penkillä istuu arkinen naishahmo – onko historianopettaja tullut takaisin historiasta ja istahtanut näyttelyyn, kulahtaneessa jakussaan ja mustassa hameessaan? Jenni Hiltusen kuvien keskellä keskustelevat aikuiset ystävättäret, tennareissaan, kännykät käsissään. 




Kerttu Horila katselee kanssasisariaan lempeän huumorin lasien läpi. Hän näyttää rypyt ja kurtut, harmaantumisen ja ikääntymisen. Naistenhuoneen peilien edessä istuvat naiset ja ottavat juuri sen ilmeen, joka on kaikkein ihanin, sulokkain ja paras. Ilme, joka kestää yhtä kauan kuin peilikuvansa.




Naisten rinnalla seikkailevat satuolennot ja eläimet – tai eläinhahmoiset ihmiset. Kokoelma on runsas ja monitahoinen, sen äärellä voisi viettää aikaa. 





Veistokset kertovat rooleista. Miehen tai naisen rooleista. Siitä, miten ihminen näkee eläimen inhimillisessä roolissa. Siitä, miten paljas ihminen on, kun roolit on riisuttu pois. Rooleista, jotka jäävät päälle, vaikka olisi jo aika siirtyä uuteen, aikuisempaan vaiheeseen.  Ehkä Ruusunenkin on nainen, joka ei ole malttanut luopua nuoruudestaan? 

 

Onko Ruusunen traaginen vai huvittava hahmo? Maailmassa, jossa ihminen ei saisi koskaan ikääntyä, Ruusunen on muistutus siitä, että kaikki me vanhenemme. Omaa vanhenemistaan on vain välillä niin kovin vaikea katsoa suoraan silmiin. Eikä kenelläkään ole lupa nauraa. 

 


 


Sinkan näyttely on kokemus. Sinkan maksuttomat näyttelyesitteet ovat olleet aina hienoja, niin tälläkin kertaa, teoksia on taustoitettu hyvin ja tekijät esitelty. 

Sinkan näyttely on avoinna 10.1.2021 asti. Keravan Taidemuseo Sinkkaan voi tulla vaikka junalla, Keravan asemalta on lyhyt matka taiteen satumaailmaan.