sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Tämä vuoden aika on eläinkoltiaisten vuodenaika


Suurella järvellä on koettu kuoriutumisen ihmeitä. 
Suuri järvi ja pieni kamera ovat vajavainen yhdistelmä. Kaikkea en ole saanut kuvaan. 

Pienet siivekkäät ovat kuoriutuneet, pieniksi vikkeläliikkeisiksi siivekkäiksi. Osa on jo maailmalla, osa nauttii vielä ravintolapalveluista pesäpönttöjen ja pesien uumenissa. 

Kasvavan lapsen muonittaminen voi olla työlästä. Ravintoketjun pitää olla lähes katkeamaton. Vanhempi, olipa sieppo tai rastas tai tiainen, on lujilla, kun pitää löytää ravitsevaa muonaa kasvavan tarpeisiin. Siivet suihkivat ees-taas-ees-taas pesän ja avaran taivaan välillä.  Syö kuin lintu – siis mussuttaa tauotta, auringonnoususta iltaruskoon. 

Suuren järven rannalla on jo nähty sorsapoikue ja isokoskeloporukka ja joutsenperhe. On siis kuoriuduttu oikein urakalla. 


Uusin tuttavuus ovat lokinpoikaset. Illalla, uimareissun aikaan katselimme tulevia taivaanhalkojia. Lokinpoikanen – poika vai tyttö – on helppo kuvitella, jos et ole oikeasti nähnyt. 

Ajattele, että on liian iso ja hieman hutera höyhenpallo, joka osaa kävellä, uida ja torkkua. Tähän kivenharmaaseen palloon on joku asentanut liian pitkät, liian laihat ja varsin hontelot jalat. Ääni on pieni ja lentokurssi käymättä.  


Lentokurssi voi alkaa minä päivänä tahansa. Poikaset seisovat kiven korkeimmalla kohdalla, varpistavat jalat oikein pitkiksi ja räpyttelevät pikkuisia siipiään.  Vielä ei siiven alle ole saatu tuulta, ehkä siipienkin pitää vielä vähän kasvaa. 


Lokipoikia (tai tyttöjä) on tietysti ollut aina, älkääkä edes yrittäkö kysyä, kumpi oli ensin, muna vai lokki. Me emme ole aina olleet hollilla. Jos epäilette, voitte saada nakkauksen nokasta. Me emme aina ole olleet paikalla, mutta lokkimuorin haudontasessio on nähty useamminkin, sillä se kestää ja kestää. Poikasvaihe on ollut kokematta ja siksi sen kesto on toistaiseksi arvoitus. 

Lokkimuori on paikalla uskollisesti ja valvoo pesuettaan. Tenavat taitavat olla rehvakkaita esiteinejä eli parhaassa apinaiässä, sellaisia koltiaisia onkin valvottava tarkasti. 
Silti, on monta hetkeä, jolloin ainoa turva pienelle on kivenharmaa suojaväri. 


Pari päivää ja helteistä yötä oltiin kaupungissa. Koti kuoriutui remonttisuojauksesta ja alkoi paluu normaalitilaan. Keittiö muuttui työleiriksi. 

Kuvitelkaa kuuma kesäpäivä, kuvitelkaa aamusta iltaan asti puksuttava astianpesukone. Pölyiset astiat oli kaikki kertaalleen pestävä, vaikkakin pikaohjelmalla. Työ helpottui, kun lattiatilaa alkoi vapautua. Vuosisadan hellepäivä – sisätöissä. On siellä jo ihan asutun oloista. 


Kaupungilla kulkiessa huomasi, että kuoriutuminen oli päässyt hyvään vauhtiin. Oli jätetty toppatakit, turkit, pipot, yrmyt ilmeet ja järeät jalkineet… pukeuduttu hymyyn, astuttu aurinkoon. Erilaista kuin muutama kuukausi sitten, kun karanteeni ja tautinen aika pyyhkäisi kylät tyhjiksi. 

Karvaisia kavereita, tatskoja, tiukkaa ja telttaa, lätsällä kruunattuja ja paljaspäitä. Talvitamineistaan kuoriutunut kaupunkilainen on melkein yhtä eksoottinen otus kuin hontelojalkainen lokinpoika. 
  
Pysykää edelleenkin terveinä! 








torstai 28. toukokuuta 2020

Koska ovet avataan?


Kaupunki on täynnä aurinkoa, iloa, lasten ääniä. 
Puut vihertävät niin kuin ne vain toukokuussa osaavat.  
Kesän edetessä värierot tasoittuvat. 
Vihreys kypsyy. 



Puut ovat jo avanneet lehtensä kohti aurinkoa. 
Ilma sinkoilee pikkulintuja, liverrystä, pesäpuuhia.  



Pienet puutalot ovat malttaneet mielensä, ovet ovat vielä lukossa.
Museot ja näyttelyt oli suljettu, jotkut kahvilat myyvät pahvimukillisia mukaan, tarjoavat sormin kadulla syötäviä herkkuja, toiset ovat sulkeneet ovensa kaikelta. Asiakkaita olisi, jos. 




Kulkija harhailee suljettujen ovien takana, hiljaisten julkisivujen katveessa. 
Tuntuuko pakolaisista samalta? 




Elämä vaatii etäisyyttä, vaikka sitä onkin vaikea välillä hyväksyä. 
Maltan tuskin odottaa normaalin paluuta. 
Normaalin tungoksen, ruuhkan, normaalin tapahtumattomuuden ja tavanomaisten rutiinien. 
Sen normaalin, johon normaalioloissa normaalisti tuskastun. 






Kuvat Tammisaaresta, toukokuussa 2020 

tiistai 19. toukokuuta 2020

Halataan!


Nähtiin Anjan kanssa kaupalla.  Pidettiin asiallinen turvaväli, kyllä. 
Mutta yhtä mieltä oltiin siitä, että halata pitäisi. Oikein lujasti. 
Se tekisi meille molemmille niiiiiin hyvää. 
Kyllä me vielä, kunhan tämä... 


Sitä sanaa ei enää edes tee mieli kuulla eikä sanoakaan. 
Sitä, joka vei meiltä läheisyyden ja kosketuksen. 
Hyvät kosketukset, niistä huonoista olisin luopunut mielelläni jo kauan sitten. 
Voiko inhimillinen kosketus olla huonoa? 
Voi se olla, valitettavasti. Tunkeilevaa, vallanhaluista, piittaamatonta. 
Onneksi ajatukset ja asenteet ovat siistiytyneet. 
Öykkäritkin yrittävät käyttäytyä. 
Elämä tasii. 



Kuljimme pienenä perheenä kevätpolulla. 
Meri kimmeltää, tuuli vie auringon lämmön mennessään. 
Kevät on oikukkain vuodenaika, tämä kevät on jo näyttänyt kaikki särmänsä. 
Luonto ei onneksi kursaile eikä ruikuta, se toteuttaa omaa suunnitelmaansa. 
Meidän tuulitakkisten on kuljettava mukana.  
Onneksi, sillä muuten me unohtaisimme. 



Poimittiin keväänkukkia kameralla, tavoiteltiin terälehtien valoa. 
Rantojen siivekkäät asujat olivat työn touhussa, valkoposkihanhien poikaset taapersivat vaaleanruskeina karvapalloina isompien mukana.
Pienuuskin on suhteellista: pikkuhanhet olivat mökkirannan sorsaemon kokoisia…
Joutsenet, lokit. 
  




Keräsin kevään valoa talteen. 
Taivas heijastui veteen tuhansina hopeisina kimalluksina. 
Kaislojen kulottunut kalpeus, edelleen uhmakkaasti pystyssä, talven tuolla puolen jo eläneet. 
Kevään valloittava viherrys.  
Elämä voittaa. 
Oraan määrätietoisuus, voima, joka nousee maasta. 
Liverrys peltojen yllä, kauriit, kurjet, rusakko. 

Halataan, varmasti! 
Oikein kunnolla! 





Kuvat Seurasaaresta ja Sammatista.  Kiitos Annille kävelyretkestä! 
Kuvat ja ajatukset voivat olla epätahdissa.  Niin voi joskus olla. 
Halataan silti, heti kun se on luvallista1 



torstai 7. toukokuuta 2020

Valo tulee takaisin


  
Valo. Kevään vastustamaton valo. Täällä se taas on. Kiitos, että tulit! 
Olkoon korona, olkoon tautinen aika, olkoon riskit ja vaarat.
Kevät on täällä, toden teolla. 
Valo on tullut takaisin. 
Valo ja ilo. 

Kerään pyykkejä narulta ja näen, miten vanha pyyhe kuultaa läpi, näyttää taivaan värin. 
Vanha pyyhe on elänyt kauemmin kuin minä. 

Kosketuksesta, käytöstä, pesuista, mankelista se on ohueksi hiutunut. Se taistelee hajoamista vastaan, uhmaa aikaa, näyttää, että vielä täältä tullaan. Mitä pienistä rei’istä, ne kertovat elämästä niin kuin rypyt tai harmaat hiukset. 

Tiedän, kuka on ommellut pyyhkeen. Palttina tuskin on ollut uutta, sillä pyyhkeen keskellä on huolellisesti tikattu katesauma. Reunat on päärmätty tarkasti, kaikki ompeleet ovat lankasuorat. Suoraan leikattu ja ommeltu pyyhe kuivuu narulla melkein sileäksi ja tottelee hyvin mankelia. Kangas on ehkä ollut vanhan pellavaisen tai puolipellavaisen lakanan reunaa. Ei hyvää pois heitetä eikä hylätä. Se saa palvella loppuun asti. Vieläkään ei ole aika. 

Raivaa, tee siivous, vie vanha pois, silmistä, ajatuksista, kulkemasta. Luovu muistoista, se on oikein, modernia. Suojelun ja hoivaamisen verukkeella ne, jotka ovat kuluneet, saaneet ryppyä ja nirhaumaa pintaan, on siirretty syrjään. Terveyden ja hyvinvoinnin nimissä. Eikä kukaan ajattele, millainen rikkaus eletty elämä ja muistot ovat. Käsin kosketeltavat, aidot, yhä uudelleen tarinoitansa kertovat. 

Onneksi poikkeustilakin alkaa hiutua, harsuuntua. Kontrolli vähenee, kukaan ei jaksa loputtomiin alistua, ei valvomaan, eikä valvottavaksi. 


Entä jos vanha onkin uusi normaali? 
Kun haluan viimeistellä vasta tehdyn neuleen, asettelen sen alustalle oikenemaan. Kastelen ja väännän tutun pyyhkeen ja levitän neulepinnan päälle. Märkänä kangas on painava, se pakottaa alla olevan villaisen pinnan kuosiinsa. Kun pyyhe on kuivunut, neule sen alla on muuttunut sopivan sileäksi.

Mikään muu ei toimi tässä tehtävässä yhtä hyvin. 
Nyt se on taas valmiina palvelemaan. 
Niin puhtaana, että kevät näkyy palttinan läpi. 




keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Sukka rikki, tukka roikkuu, ajatus jumittaa arjessa



Kun luette tätä, koronaeristys – siis kasvotusten tapahtuvien kontaktien mahdollisimman tarkka välttely - on varmaankin edelleen voimassa. 
Se sama karanteeni, joka alkoi jo … niin, melkein kuukausi sitten. Tuskin se yhdessä yössä minnekään katoaa. 
Totuinko jo siihen? Pitääkö siihen tottua? Olenko jo tottunut? 

Kauppareissuja. Ei shoppailua, ei verkko-ostoksia (koska niitä ei ole tehty ennenkään), ei kahvitteluja kavereiden kanssa, ei juoruilua, ei halauksia. Missä olette, elämän pienet viattomat turhuudet ja ilot? Ei haahuilua marketin tavarahyllyjen keskellä, vain pieni tuttu lähikauppa ja sen pysyvä hyllyjärjestys, tarkkaan suunniteltu ostosreitti, jota ei kukaan onneksi muuttele. Tätähän se tosin oli toisinaan ruuhkavuosinakin, silloin, kun päivittäistavaroiden hankkiminen välillä tuntui enemmän työltä kuin ilolta. 
Palaavatko entiset leppoisat ajat? 

Kaupasta on haettu välttämättömät, mutta välttämättömiä tulee koko ajan lisää. Sukka hajoaa vanhuuttaan, mutta lähikaupasta ei saa sellaista uutta, joka olisi hyvä. Pesuvara hupenee, vaihtarit loppuvat. Tämähän on oivallinen sauma opetella niukkuutta, mutta miksi ihmeessä minä en vaan opi?  

Ruokaa, kokkaamista. Aterioiden suunnittelua, harvempien kaupassa käymisten periaatteella. Kotiruokien repertuaari on käyty läpi, uusintakierroskin jo pitkällä. Mielikuvitus on lujilla, eikä takaportti – lounaspöytä kiinalaisessa – ole auki. 

Ei elokuvia, teatteriliput odottavat kesää tai syksyä, ei taidenäyttelyitä. Kirjoja sentään, onneksi hyllyyn on jäänyt lukemattomia. Televisiosarjoissakin on nirppanokalle säälittävän vähän ajankulua. Toivottavasti kaikki nyt jäädytetyt riennot kohta palaavat, kulttuurin kirjo ja tapahtumat. Tuntuvatko ne silloin tutuilta? Olenko minä poisoppinut harrastukseni?  

Pyykkiä. Koneellinen päivässä, kaksi parhaassa. Karanteenikämpän takapihalla kaikki kuivuu nopeasti, sopivalla tuulella vauhdikkaastikin. Pestään pihatakit, paksutpöksyt, pipot ja muut säilöön menevät. Ja kukapa voisi vastustaa tuulenraikasta paitaa? Pidetään yllä puhtautta, voimien mukaan. Eikä lipsuta siisteydestä. Ei tämä vielä niin epätoivoista ole. 

Vähän enemmän voisi siivota. Aloittaa vaikka sen kuolinsiivouksen, joka kumminkin on eräänä päivänä tehtävä. Raivattava komeroita. Raivattava mieltä. Isoa siivousta edeltää aina iso sekamelska, kun kaikki nostetaan näkyviin, lajitellaan ja vasta sitten järjestetään uudelleen. Jos aloitan, olen pääsemättömissä. Pääsemättömissä olen jo muutenkin. 

Onko minusta tullut toivoton materialisti, kun ajatus jumittaa arkisessa ja kerron millaisia vaatteita olen käyttänyt, tai niin kuin nyt, mitä kaikkea olen pessyt ja kuivattanut? 
Olisiko minun pitänyt pelkistyä, henkistyä tai muuten ylevöityä tämän kaiken karanteenihärdellin keskellä? 

Suhtaudun vieläkin tyynesti tähän kaikkeen. Olen päässyt vähällä, enkä ainakaan tiedä sairastuneeni.  Olen turvassa karanteenikämpässä, selviän omin voimin, kaikki toimii vielä. 
Seuraan uutisvirtaa ja mietin, millaiseen tulevaisuuteen me olemme matkalla. Millaista oppia me tästä kaikesta saamme? 


Kampaaja laittaa tekstaria, kyselee vointeja. Kertoo, että asiakkaita on alkanut näkyä enemmän kuin epidemia-ajan alun shokkivaiheessa. Toiminta on hallittua, kaikki varotoimet käytössä, asiakkaat tyytyväisiä. Tietoisuus siitä, että tukka on hyvin, näyttää nostavan mielialaa. 

Pitääkin varata aika. 
Ja lakata miettimästä rikkinäisiä sukkia. 
Jatkaa hyvää arkea. 




tiistai 14. huhtikuuta 2020

Arvuutellaan!



Naamakirjassa (suom. veispuuk) on viime päivinä arvuuteltu erilaisia asioita.  
En ole oikein voinut osallistua, koska kaikki minusta käytetyt nimitykset ja tittelit on jo listattu tämän sivuston osassa CV.  
Enkä kai oikein voi laittaa matkakohteitakaan, kun olen käynyt monta kertaa aina vaan samoissa paikoissa, esimerkiksi Saksassa, Ruotsinlaivalla ja 21 kertaa Nordkappilla.  
Nordkapp on Norjaa eli Ruijaa, siellä on se Kappan pahta, niin kuin Paulaharju sanoo. 

Mutta onneksi meillä on kodinkoneita! 
Arvatkaa, mitä ovat
1.     Hilma
2.     Elma
3.     Sinkeri
4.     Atjutantti
5.     Ryykirauta
6.     Juki
7.     Husku
8.     Rypykkä
9.     Jonsku
10.  Hitlerin morsein.



Arvasitte tietysti kaikki aivan oikein, mutta selitän varmuuden vuoksi. 
1.     Hilma           
        Pyykinpesukone, tavallinen.

2.     Elma             
       Tiskaa meillä. Nöyrä ja työteliäs, mutta pitää täyttää ja        
       tyhjentää omin  käsin, sitä se ei vielä osaa. 

3.     Sinkeri                    
        Vanha ompelukone, joka tuli hulluksi. Pitäisi  
        viedä korjaajalle, mutta kun ei koskaan muista.

4.     Atjutantti    
        Pölynimuri, oli ennen aina eteiseen parkkeerattuna.  
        Lapset olivat silloin hiekkalaatikkoiässä, eivät enää. 

5.     Ryykirauta               
        Höyryää, silittää, harvemmin enää polttaa ruskeita 
        laikkuja.

6.     Juki                       
        Uudempi ompelukone, toimii. Toimii! Toimii! 

7.     Husku                     
        Oli ennen ompelukone, mutta kun se kone  vietiin 
        varakoneeksi mökille, nimi periytyi /siirtyi isännän 
        moottorisahalle.   
   
8.     Rypykkä                  
        Porakone, jonka nimi on ollut savolaeselle    
        remppamiehelle  ylivoimaisen vaikea lausua. ”Ai sulla  
        on vaan tommonen rypykkä!” 
        Niin helposti sitä kone nimen saa! 
        Vaikka käytetäänkin aika usein Uudellamaalla. 

9.     Jonsku                    
       Papan vanha moottorisaha, pieniin hommiin kätevä.

10.  Hitlerin morsein      
       Annan ja Matin huusholliin ostettiin kodinkone – en   
       edes enää tiedä mikä – mutta kumminkin merkiltään  
       Braun.  ”Tää nyt on vaan tämmönen Hitlerin morsein,”     
       sanoi Anna. Siitä on jo aikaa, melkein 60 vuotta. 

      Meillä on ikivanha, tosi kovaa ääntä pitävä
      sähkövatkain, Braun. 
Annasta ja Matista kerroin Valkoisen talon aika -kirjassa. 

Tämä juttu on kirjoitettu Kompuutterilla.