Halataan!

Nähtiin Anjan kanssa kaupalla.  Pidettiin asiallinen turvaväli, kyllä. 

Mutta yhtä mieltä oltiin siitä, että halata pitäisi. Oikein lujasti. 

Se tekisi meille molemmille niiiiiin hyvää. 

Kyllä me vielä, kunhan tämä... 

Sitä sanaa ei enää edes tee mieli kuulla eikä sanoakaan. 

Sitä, joka vei meiltä läheisyyden ja kosketuksen. 

Hyvät kosketukset, niistä huonoista olisin luopunut mielelläni jo kauan sitten. 

Voiko inhimillinen kosketus olla huonoa? 

Voi se olla, valitettavasti. Tunkeilevaa, vallanhaluista, piittaamatonta. 

Onneksi ajatukset ja asenteet ovat siistiytyneet. 

Öykkäritkin yrittävät käyttäytyä. 

Elämä tasii. 

Kuljimme pienenä perheenä kevätpolulla. 

Meri kimmeltää, tuuli vie auringon lämmön mennessään. 

Kevät on oikukkain vuodenaika, tämä kevät on jo näyttänyt kaikki särmänsä. 

Luonto ei onneksi kursaile eikä ruikuta, se toteuttaa omaa suunnitelmaansa. 

Meidän tuulitakkisten on kuljettava mukana.  

Onneksi, sillä muuten me unohtaisimme. 

Poimittiin keväänkukkia kameralla, tavoiteltiin terälehtien valoa. 

Rantojen siivekkäät asujat olivat työn touhussa, valkoposkihanhien poikaset taapersivat vaaleanruskeina karvapalloina isompien mukana.

Pienuuskin on suhteellista: pikkuhanhet olivat mökkirannan sorsaemon kokoisia…

Joutsenet, lokit. 

  

Keräsin kevään valoa talteen. 

Taivas heijastui veteen tuhansina hopeisina kimalluksina. 

Kaislojen kulottunut kalpeus, edelleen uhmakkaasti pystyssä, talven tuolla puolen jo eläneet. 

Kevään valloittava viherrys.  

Elämä voittaa. 

Oraan määrätietoisuus, voima, joka nousee maasta. 

Liverrys peltojen yllä, kauriit, kurjet, rusakko. 

Halataan, varmasti! 

Oikein kunnolla! 

Kuvat Seurasaaresta ja Sammatista.  Kiitos Annille kävelyretkestä! 

Kuvat ja ajatukset voivat olla epätahdissa.  Niin voi joskus olla. 

Halataan silti, heti kun se on luvallista1 

Valo tulee takaisin

  

Valo. Kevään vastustamaton valo. Täällä se taas on. Kiitos, että tulit! 

Olkoon korona, olkoon tautinen aika, olkoon riskit ja vaarat.

Kevät on täällä, toden teolla. 

Valo on tullut takaisin. 

Valo ja ilo. 

Kerään pyykkejä narulta ja näen, miten vanha pyyhe kuultaa läpi, näyttää taivaan värin. 

Vanha pyyhe on elänyt kauemmin kuin minä. 

Kosketuksesta, käytöstä, pesuista, mankelista se on ohueksi hiutunut. Se taistelee hajoamista vastaan, uhmaa aikaa, näyttää, että vielä täältä tullaan. Mitä pienistä rei’istä, ne kertovat elämästä niin kuin rypyt tai harmaat hiukset. 

Tiedän, kuka on ommellut pyyhkeen. Palttina tuskin on ollut uutta, sillä pyyhkeen keskellä on huolellisesti tikattu katesauma. Reunat on päärmätty tarkasti, kaikki ompeleet ovat lankasuorat. Suoraan leikattu ja ommeltu pyyhe kuivuu narulla melkein sileäksi ja tottelee hyvin mankelia. Kangas on ehkä ollut vanhan pellavaisen tai puolipellavaisen lakanan reunaa. Ei hyvää pois heitetä eikä hylätä. Se saa palvella loppuun asti. Vieläkään ei ole aika. 

Raivaa, tee siivous, vie vanha pois, silmistä, ajatuksista, kulkemasta. Luovu muistoista, se on oikein, modernia. Suojelun ja hoivaamisen verukkeella ne, jotka ovat kuluneet, saaneet ryppyä ja nirhaumaa pintaan, on siirretty syrjään. Terveyden ja hyvinvoinnin nimissä. Eikä kukaan ajattele, millainen rikkaus eletty elämä ja muistot ovat. Käsin kosketeltavat, aidot, yhä uudelleen tarinoitansa kertovat. 

Onneksi poikkeustilakin alkaa hiutua, harsuuntua. Kontrolli vähenee, kukaan ei jaksa loputtomiin alistua, ei valvomaan, eikä valvottavaksi. 

Entä jos vanha onkin uusi normaali? 

Kun haluan viimeistellä vasta tehdyn neuleen, asettelen sen alustalle oikenemaan. Kastelen ja väännän tutun pyyhkeen ja levitän neulepinnan päälle. Märkänä kangas on painava, se pakottaa alla olevan villaisen pinnan kuosiinsa. Kun pyyhe on kuivunut, neule sen alla on muuttunut sopivan sileäksi.

Mikään muu ei toimi tässä tehtävässä yhtä hyvin. 

Nyt se on taas valmiina palvelemaan. 

Niin puhtaana, että kevät näkyy palttinan läpi. 

Sukka rikki, tukka roikkuu, ajatus jumittaa arjessa

Kun luette tätä, koronaeristys – siis kasvotusten tapahtuvien kontaktien mahdollisimman tarkka välttely - on varmaankin edelleen voimassa. 

Se sama karanteeni, joka alkoi jo … niin, melkein kuukausi sitten. Tuskin se yhdessä yössä minnekään katoaa. 

Totuinko jo siihen? Pitääkö siihen tottua? Olenko jo tottunut? 

Kauppareissuja. Ei shoppailua, ei verkko-ostoksia (koska niitä ei ole tehty ennenkään), ei kahvitteluja kavereiden kanssa, ei juoruilua, ei halauksia. Missä olette, elämän pienet viattomat turhuudet ja ilot? Ei haahuilua marketin tavarahyllyjen keskellä, vain pieni tuttu lähikauppa ja sen pysyvä hyllyjärjestys, tarkkaan suunniteltu ostosreitti, jota ei kukaan onneksi muuttele. Tätähän se tosin oli toisinaan ruuhkavuosinakin, silloin, kun päivittäistavaroiden hankkiminen välillä tuntui enemmän työltä kuin ilolta. 

Palaavatko entiset leppoisat ajat? 

Kaupasta on haettu välttämättömät, mutta välttämättömiä tulee koko ajan lisää. Sukka hajoaa vanhuuttaan, mutta lähikaupasta ei saa sellaista uutta, joka olisi hyvä. Pesuvara hupenee, vaihtarit loppuvat. Tämähän on oivallinen sauma opetella niukkuutta, mutta miksi ihmeessä minä en vaan opi?  

Ruokaa, kokkaamista. Aterioiden suunnittelua, harvempien kaupassa käymisten periaatteella. Kotiruokien repertuaari on käyty läpi, uusintakierroskin jo pitkällä. Mielikuvitus on lujilla, eikä takaportti – lounaspöytä kiinalaisessa – ole auki. 

Ei elokuvia, teatteriliput odottavat kesää tai syksyä, ei taidenäyttelyitä. Kirjoja sentään, onneksi hyllyyn on jäänyt lukemattomia. Televisiosarjoissakin on nirppanokalle säälittävän vähän ajankulua. Toivottavasti kaikki nyt jäädytetyt riennot kohta palaavat, kulttuurin kirjo ja tapahtumat. Tuntuvatko ne silloin tutuilta? Olenko minä poisoppinut harrastukseni?  

Pyykkiä. Koneellinen päivässä, kaksi parhaassa. Karanteenikämpän takapihalla kaikki kuivuu nopeasti, sopivalla tuulella vauhdikkaastikin. Pestään pihatakit, paksutpöksyt, pipot ja muut säilöön menevät. Ja kukapa voisi vastustaa tuulenraikasta paitaa? Pidetään yllä puhtautta, voimien mukaan. Eikä lipsuta siisteydestä. Ei tämä vielä niin epätoivoista ole. 

Vähän enemmän voisi siivota. Aloittaa vaikka sen kuolinsiivouksen, joka kumminkin on eräänä päivänä tehtävä. Raivattava komeroita. Raivattava mieltä. Isoa siivousta edeltää aina iso sekamelska, kun kaikki nostetaan näkyviin, lajitellaan ja vasta sitten järjestetään uudelleen. Jos aloitan, olen pääsemättömissä. Pääsemättömissä olen jo muutenkin. 

Onko minusta tullut toivoton materialisti, kun ajatus jumittaa arkisessa ja kerron millaisia vaatteita olen käyttänyt, tai niin kuin nyt, mitä kaikkea olen pessyt ja kuivattanut? 

Olisiko minun pitänyt pelkistyä, henkistyä tai muuten ylevöityä tämän kaiken karanteenihärdellin keskellä? 

Suhtaudun vieläkin tyynesti tähän kaikkeen. Olen päässyt vähällä, enkä ainakaan tiedä sairastuneeni.  Olen turvassa karanteenikämpässä, selviän omin voimin, kaikki toimii vielä. 

Seuraan uutisvirtaa ja mietin, millaiseen tulevaisuuteen me olemme matkalla. Millaista oppia me tästä kaikesta saamme? 

Kampaaja laittaa tekstaria, kyselee vointeja. Kertoo, että asiakkaita on alkanut näkyä enemmän kuin epidemia-ajan alun shokkivaiheessa. Toiminta on hallittua, kaikki varotoimet käytössä, asiakkaat tyytyväisiä. Tietoisuus siitä, että tukka on hyvin, näyttää nostavan mielialaa. 

Pitääkin varata aika. 

Ja lakata miettimästä rikkinäisiä sukkia. 

Jatkaa hyvää arkea. 

Arvuutellaan!

Naamakirjassa (suom. veispuuk) on viime päivinä arvuuteltu erilaisia asioita.  

En ole oikein voinut osallistua, koska kaikki minusta käytetyt nimitykset ja tittelit on jo listattu tämän sivuston osassa CV.  

Enkä kai oikein voi laittaa matkakohteitakaan, kun olen käynyt monta kertaa aina vaan samoissa paikoissa, esimerkiksi Saksassa, Ruotsinlaivalla ja 21 kertaa Nordkappilla.  

Nordkapp on Norjaa eli Ruijaa, siellä on se Kappan pahta, niin kuin Paulaharju sanoo. 

Mutta onneksi meillä on kodinkoneita! 

Arvatkaa, mitä ovat

1.     Hilma

2.     Elma

3.     Sinkeri

4.     Atjutantti

5.     Ryykirauta

6.     Juki

7.     Husku

8.     Rypykkä

9.     Jonsku

10.  Hitlerin morsein.

Arvasitte tietysti kaikki aivan oikein, mutta selitän varmuuden vuoksi. 

1.     Hilma           

        Pyykinpesukone, tavallinen.

2.     Elma             

       Tiskaa meillä. Nöyrä ja työteliäs, mutta pitää täyttää ja        

       tyhjentää omin  käsin, sitä se ei vielä osaa. 

3.     Sinkeri                    

        Vanha ompelukone, joka tuli hulluksi. Pitäisi  

        viedä korjaajalle, mutta kun ei koskaan muista.

4.     Atjutantti    

        Pölynimuri, oli ennen aina eteiseen parkkeerattuna.  

        Lapset olivat silloin hiekkalaatikkoiässä, eivät enää. 

5.     Ryykirauta               

        Höyryää, silittää, harvemmin enää polttaa ruskeita 

        laikkuja.

6.     Juki                       

        Uudempi ompelukone, toimii. Toimii! Toimii! 

7.     Husku                     

        Oli ennen ompelukone, mutta kun se kone  vietiin 

        varakoneeksi mökille, nimi periytyi /siirtyi isännän 

        moottorisahalle.   

   

8.     Rypykkä                  

        Porakone, jonka nimi on ollut savolaeselle    

        remppamiehelle  ylivoimaisen vaikea lausua. ”Ai sulla  

        on vaan tommonen rypykkä!” 

        Niin helposti sitä kone nimen saa! 

        Vaikka käytetäänkin aika usein Uudellamaalla. 

9.     Jonsku                    

       Papan vanha moottorisaha, pieniin hommiin kätevä.

10.  Hitlerin morsein      

       Annan ja Matin huusholliin ostettiin kodinkone – en   

       edes enää tiedä mikä – mutta kumminkin merkiltään  

       Braun.  ”Tää nyt on vaan tämmönen Hitlerin morsein,”     

       sanoi Anna. Siitä on jo aikaa, melkein 60 vuotta. 

      Meillä on ikivanha, tosi kovaa ääntä pitävä

      sähkövatkain, Braun. 

Annasta ja Matista kerroin Valkoisen talon aika -kirjassa. 

Tämä juttu on kirjoitettu Kompuutterilla.

Piinaviikon jälkeen

Pitkäperjantain kävelyllä katson tuttuja maisemia. Täällä tuli käytyä paljon useammin silloin, kun perheessä vielä oli pieni mustaturkkinen jäsen. Kävimme katsomassa vanhaa taloa, pihaa, jonka suuret puut vähitellen murtuvat. Saattohoitoa. 

Sieltä ne edelleen katsovat, suuren päärakennuksen ikkunat, sokeina silminä, osa laseista hajalla. En ole koskaan käynyt talossa sisällä, ne, joille se on tuttu, kertovat, kuinka talo kunniansa päivinä oli komea ja hienosti kalustettu.  

Tien laidassa on vanha, vankoista hirsistä rakennettu aitta – kutsun sitä aitaksi, ehkä sillä joskus on ollut toinen nimi ja tehtävä. 

Pitkäperjantain aurinko valaisee peltoaukean, tuuli kirjoo järven pintaan aaltokuviot. 

Tämä maisema on täynnä perinnettä, historiaa. Pyhää maata, vuosisatoja elämää kantanutta ja kannatellutta. Tummuneiden hirsien tarinoita toistavaa. Sen toisen Pyhän maan kiviset rakennelmat puuttuvat täältä, mutta kauan tämäkin maa on antanut asukkailleen työtä ja ravintoa, tulevaisuuden ja tavoitteita. Hirret ovat vaihtuneet uusiin, elämä jatkunut. 

Sairaudet, epidemiat ovat ennenkin vaeltaneet maan läpi, tuoneet tuskaa ja kipua. Sitten ne ovat talttuneet, on noustu ja selviydytty. Saatu lohtua uskosta ja yhteisöstä. Muistettu ja surtu menetyksiä, toivuttu ja toivottu. 

Aika on täynnä uutisia, tietoa ja epätietoa. Koskaan ennen ei ole ollut niin paljon ja niin tarkkaa tietoa, mutta onko tieto koskaan ollut näin hajanaista, ristiriitaista, hämmentävää? Ymmärrämmekö me kaiken tämän viestien virran keskellä yhtään paremmin, mistä on kyse? 

Olen ottanut kuvan aitan oviaukosta. 

Katselen valoa vanhojen hirsien pinnoilla. 

Hirrenpäät, ristittyjen käsien kaltaiset. 

Kuinka kaunis se onkaan! 

Ovi on poissa tai auki.

Niin sen pääsiäisaamuna pitääkin olla. 

Tautista aikaa eletään

Maailmalla, yhä enemmän myös meillä. Toivottavasti ei kohta ole vielä huonommin.  

Koputan puuta. Koputtakaa tekin. 

Vaikka se ei ehkä autakaan. 

Muistatteko, kun elettiin ruuhkavuosia eivätkä työt tai tekemiset koskaan loppuneet kesken? Aina jäi huomisellekin yli, tavallista arkista askaretta. Vaikka miten ahkeroi. 

Jää niitä vieläkin yli, mutta syynä taitaa olla iän myötä lisääntyvä hitaus ja enenevä laiskuus. Jatkuva huonojen uutisten tulva käy voimille ja vie keskittymiskyvyn. Vaikka kaikki vielä olisikin hyvin. 

Muistatteko, kuinka turha mööpeli televisio välillä oli? Kun illan mittaan toivoi, että ehtisi katsoa edes yhden ohjelman, edes yhden. Jonkun sarjan tai jotain? 

Ja miten nykyään, kun illan edellä toivoo, että voisi katsoa jonkun ohjelman, edes yhden ja kaikki kanavat ovat täynnä visailuja ja sekoiluja. Jos muistaa, paljonko on kaksipluskaksi, voi voittaa miljoonan. Edes yksi kunnon ohjelma! 

Oli semmoinenkin aika, muistatteko, että viikonpäivät lueteltiin: maanantai, tiistai, Peyton Place, torstai...

Kuinka yksi tuhruinen mustavalkosarja saattoikin saada koko kansan noudattamaan samaa aikataulua! Sarja, joka lakaisi kadut tyhjiksi kulkijoista!  Niin, ehkä se sarjan tuhruisuus oli jossain suhteessa meidän ikivanhaan Fenno-telkkariin – mutta kuitenkin. Ei sellaisia kansanhuveja enää ole, koko kansan kokoavia tarinoita. Että kuinka se Allison ja mitä se tohtori Rossikin… Luulen, että kukaan ei enää jaksaisi innostua niin verkkaisesta kerronnasta. Eikä mustavalkoisista kuvista. 

Mutta pysähdymmekö me enää minkään ohjelman ääreen? 

Jakamaan kansakunnan surua ja huolta? 

Tautisen ajan kuvaan kuuluu, että päivistä tulee yhä samankaltaisempia. Harrastukset ovat tauolla, kavereita ei oikein voisi tavata. Ruokapaikat sulkevat ovensa tai siirtyvät noutoruokien myymiseen, karanteenissa olevat eläkeläiset kokkaavat pöperöitään, melkein samaa päivästä toiseen, kun ei kaupassakaan turhaan saisi käydä. Voisihan sitä leipoa ja paistaa, mutta kun unohtuivat ne kananmunat tai juustoraaste tai inspiraatio. 

Ja muistatteko senkin, kuinka joskus, kun piti saada lapset illalla rauhoittumaan, suljettiin televisio ja laitettiin valot himmeiksi. Ja sitten lapset nukahtivat kiltisti, vaikka äiti taisi nukahtaa ensin. Äiti heräsi muutaman tunnin kuluttua eikä enää mennytkään iltavuoroon tietokoneelle, vaan omaan sänkyynsä. 

Lapset eivät enää ole pieniä, ne ovat aikuisia ja niillä on omia lapsia, joita isovanhemmat eivät tautisen ajan takia saa tavata. 

Entiset harmitukset saavat viimeistään nyt oikeat mittasuhteet, ne olivatkin pieniä. 

Ymmärrän karanteenin, vaikka en siitä pidäkään. Vaikka omassa lähipiirissä kaikki on vielä hyvin, kaikkialta kuuluu todella huonoja ja vielä huonompia uutisia. 

Miksi nämä uutiset eivät riitä pitämään väkeä kaidalla polulla ja olemaan varovaisia, miksi sairauden uhkan lisäksi tarvitaan muita uhkia ja pelotteita? 

Toivottavasti karanteeni loppuu pian ja elämä normalisoituu. Toivottavasti, kun karanteeni loppuu ja elämä normalisoituu, me muistamme tämän ajan koettelemuksena ja sittenkin, selviytymistarinana. 

Tauti muuttaa elämää, mutta vähitellen elämä elpyy, vaikka ei ehkä entisen kaltaisena.

Toivottavasti parempana, arvokkaampana. 

Taivas on tummunut ja tähdet asettuvat pihapuun oksille. 

Taivaan kirkkaat timantit ovat nähneet monta ankaraa aikaa. 

Ne ovat nähneet, miten vaikeuksista on noustu. 

Pysytään rohkeina! 

Miksi Lohja ei uskalla aikuistua?

Sammattiin sitoutuneena, juuriltani sammattilaisena ja nykyisenä vapaa-ajan asukkaana olen seurannut läheltä, miten Sammatti Lohjan osana pala palalta nujerretaan. 

Kaikesta on taisteltava: kulttuurikohteista, terveyspalveluista, tiestön hoidosta, matkailupalvelujen tukijalasta, Sammatin kievarista. Kuntaliitoksen jälkeinen kuherruskausi on kaukaista historiaa, nyt eletään tylyn jyräämisen aikaa. 

Lohja on kuntaliitosten myötä saanut ainutlaatuista historiallista ja kulttuurista pääomaa. Lohjaan ei ole liitetty kartan valkoisia läiskiä, vaan perinteitä ja kulttuuria täynnä olevia kuntia, todellisia kruununjalokiviä.  Saadun pääoman  arvoa ei osata nähdä eikä sen varaan synny mitään uutta ja elinvoimaista. 

Sammatti on 1900-luvun alussa ollut Elias Lönnrotin kotipitäjä ja pyhiinvaelluskohde, nykypäättäjät eivät näiden perinteiden arvoa näe.  Matkailua ei mielletä mahdollisuudeksi, matkailuteollisuutta ei tueta, vaikka sen avulla saataisiin hyvinvointia ja arvostusta koko Lohjalle. 

Tästä kirjoitin. 23.3.2020 teksti julkaistiin Länsi-Uusimaa -lehdessä. 

Elias Lönnrot taisteli Sammatin puolesta. Lönnrotin asenteelle olisi käyttöä. 

Miksi Lohja ei uskalla aikuistua? 

Lapsuusvuoteni asuin ja kävin koulua Kauppalassa. Kauppala oli kasvanut ja voimistunut kosken ja tehtaan partaalla. 

     Kauppala kasvoi pikkukaupungin mittoihin, mutta kaupunki siitä tuli vasta sen jälkeen, kun olin jo muualla.

Me muutimme Kauppalasta maalle ja koulu jatkui Lohjan kauppalassa. Lohja oli vähän pienempi, ikään kuin kitukasvuisempi kuin lapsuusmaisemani, mutta paljon ylpeämpi ja omapäisempi – kauppala, yhtä kaikki.

     Lohjasta tuli lopulta kaupunki, sitä asemaa se oli aina halunnut. Lohja haali itselleen naapurissa olevia maalaiskuntia, ahnehti maata, mutta kaupungin sielua sillä ei ole.  

Maassa on vain kuntia ja kaupunkeja eikä sillä, miten kunta olemisensa määrittää, ole enää kovin suurta merkitystä. Taajamien liepeille on noussut elementtitaloja, teollisuushalleja, kauppoja ja tukkukauppoja. Samalla muotilla kasattuja harmaita laatikoita, harmaat asfaltoidut parkkipaikat välissä, valkoisella maalatut ruudut perheautoille ja isommille. 

     Jokainen taajama on saman näköinen kuin naapurinsa tai joku toinen. Kaupat ovat samanlaiset ja samat. Kun astut peltihalliin, tiedät, missä järjestyksessä tuotteet ovat, suunnistat helposti ruuviosastolta puutarhapuolelle. Mutta ellet tietäisi, missä olet, et tietäisi, missä olet. 

Lohja elää maaseudusta, joka on sen ympärillä. Maalta tulleet isännät laiduntavat edelleen. Pystyttävät aitojaan ja karsinoitaan niin kuin isät olivat aidanneet laitumia kotipelloilla. Luottavat vanhaan eivätkä hyväksy uutta. 

     Väki oli tottunut katsomaan kaikkea uutta tuttuihin sarkoihinsa juurtuneen isännän silmin. Liian pätevä tai yritteliäs joutaa pois – mutta voihan sille aina ensin näyttää, kuka on kuka ja kuka ei ainakaan ole mitään. 

      Sammattilaiset, karjalohjalaiset ja nummilaiset ovat viime vuosina tulleet tietämään, mitä on olla alamainen. Kauppalan rattaissa jauhautuvat murskaksi toimivat yritykset, paikallinen kulttuuri, tulevaisuudenuskoiset hankkeet, yhteinen yrittelijäisyys ja hyvinvointi. Ei täällä ennenkään ole ollut lupa pärjätä. Tieto kauppalan ylemmyydestä on yhtä lujassa kuin iso kivi peltosarkojen välissä. 

    

Lohja on edelleenkin kauppala. Pieni, sisäänlämpiävä, hiukan kyräilevä, sopivasti kateellinen. Riittävän pieni, jotta kukaan voisi olla toiselle tuntematon, riittävän suuri, että jokaiselle riittää tarpeellinen määrä vertaisiaan. 

     Lohja ei ole aikuistunut tai uskaltanut aikuistua kaupungiksi. 

Onko ihminen kauppaloistaan pääsemättömissä?