Etiäinen

-       Olet sitten sinäkin etiäinen, sanoi tuttava, kun kerroin siirtyneeni freelanceriksi ja jatkavani työntekoa kodin pienimmässä huoneessa. Rekisteröidyllä toiminimellä.

Siihen aikaan etätyö ei vielä ollut tavallista. Se oli joidenkin mielestä jopa jotenkin epäilyttävää. Voiko freelancer kirjoittaa yhtä hyvin, vaikka onkin kotona? Joku oli sitä mieltä, että mieluummin ottaa alihankkijakseen sellaisen firman, jolla on oikea toimisto. Ohi meni, se keikka.  

Ja minä tyhmä kun olin luullut, että luova työ tai asiantuntijatyö tapahtuu ensisijaisesti korvien välissä. Mutta oma toiminimi minulla oli, on edelleenkin, paremman tason kirjoituskone, myöhemmin tietokone, rämä polkupyörä, puhelin ja faksi.  Niillä aloitettiin. Aika pian hommasin kunnollisen työpöydän, oikean työtuolin ja lukittavan kaapin. Ergonomiaa pitää olla.

Kotona työskenteleminen on ollut monella tavalla hyvä ratkaisu. Aluksi käytettävissä oli oma pieni huone, kun se luovutettiin lasten käyttöön, työpiste siirtyi ensin kodin toiseen nurkkaan, kunnes jonkin ajan kuluttua onnistuttiin hankkimaan työhuone naapuritalosta. Sekin aika oli jonkinlaista kotona työskentelyä, vaikka pihan poikki kulkeva kävelytie olisi yhden ystävän mielestä pitänyt nimetä Raatajanpoluksi. Välillä sitä polkua tuli kulutettua tiuhaan. 

Kun lapset aikuistuivat ja alkoivat pärjätä omillaan, oli haikea olo. Niin rauhallista, mutta. Freelancerin elämä ei koskaan ollut äveriästä, mutta lasten kanssa oli helpompaa. Kunnon kansalaisia niistä tuli. 

Etätyö sopeutui lähes kivuttomasti perheen muihin aikatauluihin, kun sen halusi sovittaa.  Kun lapset olivat leikkikoulussa tai hoidossa, äiti hoiteli asioita kaupungilla, palaveerasi asiakkaiden luona tai puhelimessa. Joskus piti käydä viemässä aineistoja – juna ja ratikka ovat paljon postia nopeampia tapoja, jos jutulla on kiire. Iltapäivällä piti katsoa askelmerkit kuntoon iltaa varten. Illalla, kun soihdut olivat sammuneet ja lastenhuoneista alkoi kuulua tasainen tuhina, alkoi iltavuoro. Kiitos tietotekniikan, kirjoittaminen ei enää vuosiin ole merkinnyt kirjoituskoneen äänekästä rätinää. Työ sujui hiljaisesti. 

Ruuhkapäivinä lähellä asuva lasten entinen hoitotäti tuli apuun. Otti lapset luokseen tai tuli meille, lastenvahdiksi. 

Kotityöt on hoidettava ja yllättävän usein ne hoituivat. Olen oppinut valmistamaan kaikenlaisia uuniruokia, sellaisia, joita ei koko ajan tarvitse valvoa tai hämmentää. Olen oppinut ajoittamaan työn niin, että ehdin ripustaa pyykkejä, ladata pesukonetta, pyöritellä sämpylöitä, imuroida ja tehdä muuta työtä sinä aikana, jolloin muut oikeissa työpaikoissa istuvat kahvihuoneessa tai norkoilevat tupakalla. Tupakkaa en tosin koskaan ole oppinut polttamaan. Kun aikanaan siirryin toimistoon töihin, huomasin kaipaavani huushollitaukoja. Välillä oli hiljaista ja ihan hyvin olisi ehtinyt vaikka tyhjentää pesukoneen tai silittää pari paitaa. 

Mutta myönnettäköön, olen oppinut myös katsomaan pölyisten nurkkien ohi, silitettävien pyykkien pinon yli, sietämään tiskejä. Olen oppinut, ettei pyykinpesua saa koskaan lopettaa, koska ryppyiset vaatteet saa sileiksi ja hätätilassa ryppyisiäkin voi käyttää, likaisilla vaatteilla lapsiperheessä ole mitään käyttöä. Kasvavalla lapsella pitää olla puhdasta päällä, ainakin aamuisin. 

Kaikilla perheillä ei vielä tuohon aikaan vielä ollut omaa tietokonetta.  Kun kaverit tulivat koulun jälkeen meille – meillä sai joskus pullaa tai sämpylää ja äiti oli kotona – kaikki pikkukaverit olivat yhtäkkiä tietokoneen kimpussa.  

-       Saako pelata? 

-       Ei voi pelata, koska koneessa ei ole yhtään peliä. 

-       Saako koneelle ladata pelin? 

-       Ei voi, ei sen muisti riitä. (Usko nyt, ettei riitä.)

-       Saako kokeilla? 

-       Ei saa, koska koneella on asiakkaan työ. 

-       Meidän isälläpäs on hienompi kone, oikee dossi ja minä saan käyttää sitä. 

-       Onnea sinulle siitä. 

-       Menkää pojat nyt välillä vaikka ulos leikkimään, siellä on niin jumalansiunaaman kaunis ilmakin! 

-       Ei me mennä enkä minä edes usko Jumalaan! 

Etätyön ongelma ei ole työnteko. Työ tapahtuu kuitenkin aina korvien välissä. Etätyön ongelma ei ole käytetyn työajan seuranta, sillä sitä varten tietokoneissa on ohjelmia tai ainakin seurantajärjestelmän voi itsekin rakentaa. Ainoa todellinen ja rehellinen laskutusperuste on työhön käytetty aika ja vaiva. On asiakkaita, joita voi laskuttaa könttäsummin ja sekin toimii, ainakin pitkässä juoksussa. Työläitä ja helpompia hommia on usein vuorotellen. 

Etätyön ongelma ei ole yhteydenpito asiakkaisiin, sillä se alkoi melko pian hoitua pääasiallisesti sähköisin menetelmin, usein kaikkina vuorokaudenaikoina ja äänettömästi. Kysymyksen voi postittaa asiakkaalle illalla ja saada vastauksen ennen seuraavaa työvuoroa. 

Etätyön ongelma on työpaikka

Jos työ on esillä vaikkapa olohuoneen nurkassa, se on aina silmissä ja muistuttamassa arjesta. Muutenkin työ saattaa kulkea mukana, vaikka ei haluaisikaan. Kukaan ei halua aina asua työpaikallaan. Erillinen työhuone, suljettavalla ovella varustettu, on taivaan lahja ja järkevä tavoite. Myös etiäisellä saa olla vapaa-aikaa. 

Etätyön ongelma on luottamus 

Jos työ on kotona esillä, se voi olla alttiina ulkopuolisille katseille. Luottamukselliset aineistot voivat joutua vieraiden näkyviin. Ennen kuin kotiin tulee vieraita, ohjelmassa on ’siivous’ eli vimmattu töiden piilottaminen. Luottamuksellisista jutuista kertominen on yhtä kiellettyä työpaikalla kuin kotona kahvikupin tai viinilasin ääressä. 

Sellaisia asiakkaiden aineistoja, joille ei saa tapahtua mitään, pitää tutkia asiakkaan tiloissa tai ottaa mukaan kopioina. Luottamuksen murtuminen ei useinkaan ole tahallista, mutta vaara on oivallettava ja toimittava sen mukaisesti. 

Etätyö on hyvä ratkaisu, jos sille on tilaa ja aikaa. 

Harrastan sitä vieläkin, välillä jopa nautin siitä. 

Näin tautisena aikana se toimii hyvin. 

Kuvat ovat parin vuoden takaa. Nyt on taas aika poimia metsästä mustikanvarpuja ja laittaa ne maljakkoon.  Lehdet versovat kuin hyvät ajatukset. 

Vanha resuinen aika ei palaa. Onneksi.

Tämä kaikki oli todellisuutta vielä pari viikkoa sitten: 

Päälehden pääkirjoitussivulla patistettiin kuluttajia tekemään parempia valintoja vaatekaupassa. 

Joku huomasi tilaisuutensa tehdä politiikkaa ja kirjoitti mielipidesivulle lisää kierrätyslakeja ja säätelyä vaativan ponnen. Sitten toimittaja meni näyteikkunaan ja sovituskoppiin ja antoi kuvata melkein noloja tilanteita. 

Herrajjee, eikö me aikuiset enää osata edes itseämme vaatettaa? Pitääkö tähänkin olla neuvojat ja säännöt? 
Ja vaateahdistus, sekin vielä!                                                                 

Kun köyhä torpan äijä kuoli, jäämistö jaettiin perheen kesken. Ellei lähipiirissä ollut ottajaa, leski piti huutokaupan ja pani käyttökelpoiset pitovaatteet myyntiin. Järjestelmää, jolla epäsopivat vaatteet olisi voitu sysätä kaukomaan lapsien riesaksi, ei vielä ollut olemassakaan. Eikä sitä edes olisi tarvittu. Jokainen kankaanpala käytettiin tarkkaan, lopuksi riepuna ja räsynä. Ja olihan niille roposillekin tarvis.

Kuulun suuriin ikäluokkiin. Minun varusteeni olivat osin jo uusia, osin vanhasta tehtyjä, mutta äidin ompelemia. Kun mekko kävi pieneksi, se annettiin sukulaisperheen nuoremmille. Vanha vaate kelpasi ja kesti, kunnes kului loppuun.

Pula-ajan ihmisillä tavaraa oli vähän, oli pakko säästää, huoltaa, hoitaa – heikoillakin välineillä. Sitten tuli nailonpaita, hikinen ja kalsea päällä, mutta ainakin yhden vaatteen osalta pyykkäri saattoi huokaista, kun peseminen kävi nopeasti eikä silitysrautaa tarvinnut kuumentaa. Nailonpaidan vanavedessä purjehtivat muut tekokuidut vaatekaappiin. 

Kuolinpesien vaatteita ei enää kukaan huutokauppaa. Jäämistöä viedään keräykseen tai siivotaan vaivihkaa pois näkyvistä. Jos vanhat resut toimitetaan mahdollisimman kauas pois näkyvistä, onko sekään niin armeliasta ja sivistynyttä? 

Puhtaat ja siistit vaatteet ovat ihmisen perusoikeus. Jokainen voi pukea puhtaan paidan vaikka joka päivä, jos haluaa. 

Ja nyt, 2020-luvulla, ne käskivät oikein pääkirjoitussivulla hankkimaan laadukkaampia ja kestävämpiä vaatetta, kierrättämään ja huoltamaan. Niin kuin sitä ei yhden elämän aikana jo olisi opittu. 

Tottamooses, onko niillä uutisista pulaa! 

Mutta sitten kaikki muuttui. 

Tuli kaukomaan korona ja täräytti arvot uuteen uskoon. 

En ole ollenkaan iloinen tästä viruksesta, toivottaisin sen mieluiten ties minne, jonnekin pois tästä ihmisten maailmasta. Mutta ei se taida olla noin vain toivotettavissa. 

On vain toivottava, että ahdistus vähitellen helpottaa ja opitaan olemaan. 

Enää ei puhuta kierrätyksestä, vaan käsienpesusta ja hygieniasta. Nyt pitää osata niistää, yskiä ja aivastaa oikein. Melkein kaikki ne tilaisuudet, joissa voisi käyttää limunaativaatteita, on ainakin joksikin aikaa peruutettu.

Antaisin kaukomaan lapsille sittenkin mieluummin hyviä vaatteita kuin huonoja viruksia. 

Tulevaisuus on pelottava ja samalla mielenkiintoinen. 

Kun tästä selvitään, ollaan uusien arvojen äärellä. 

Toivottavasti oikeampien. 

Liputuspäivä 13.3.2020

Tänään saimme nostaa lipun salkoon. Sinivalkoisen Suomen lipun.  

Saman lipun, jonka isäni osti Suomen itsenäisyyden 50. juhlavuoden kunniaksi tehdystä tarjouksesta. Oma talo ja piha oli vasta suunnitelmissa, mutta se, että pihalle tulisi lipputanko, oli selvä asia. Lipputanko tehtiin oman pihan puusta, huolellisesti viimeistellen ja maalaten. Hyvin ovat kestäneet. 

Aikanaan lipputangon kylkeen naulattiin Sotainvalidien Veljesliiton kilpi Uhrin ansiosta lippu liehuu. 

Sammatin kirkkomaalla kuuntelimme kirkonkelloja ja seurasimme, kuinka sankarihaudalle laskettiin kukat.  Sytytimme kynttilän haudalle ja koruton muistohetki oli ohi. Hetkeä ennen kukkien laskemista saatiin sakea räntäkuuro, sitten taivas taas kirkastui. 

Talvisodasta isäni tuli kotiin, jatkosodan loppuvaiheessa hän haavoittui ja pääsi siviiliin vasta sotasairaalasta, pitkän toipumisen jälkeen. Alimyllyn veljessarjasta Väinö Verner ei enää palannut kotiin, vaan kaatui Talvisodan loppuvaiheessa. 

Työvuosiensa aikana isäni vastasi usein liputtamisesta. Valkoisen talon pihamaalla oli lipputanko ja siihen vedettiin sinivalkoinen, puhtaasta villasta tehty lippu, jonka peseminen oli taitolaji. Oman kodin lippu on dralonia, helpompi huoltaa, mutta samalla tavalla kauniin himmeäpintainen kuin vanha villalippu oli.  

Suomen lippua ei saa nostaa tai laskea liian vauhdikkaasti, vetojen pitää olla tasaisia ja arvokkaita. Pienelle tytölle oli kunnia saada olla mukana, ottaa käsillään vastaan sinivalkoinen kankaan paljous. Aikanaan pieni tyttärenpoika on saanut samalla tavoin osallistua lipun nostamiseen ja laskemiseen, Papan kanssa. 

Sodanjälkeisinä vuosina Kaatuneiden muistopäivän liputus toteutettiin vaiheittain: aamupäivällä lippu laskettiin suruasentoon, puolitankoon ja muutaman tunnin kuluttua  takaisin täyteen korkeuteen. Liputtamisesta vastaavan oli oltava tarkkana, valvottava, että seremonia tehtiin tarkasti ja ajallaan. Uskon, että sekin oli kunniatehtävä. 

Tänään vietettiin koruton muistohetki – toivottavasti myös muistohetki ilman koronaa. Uutiset maailmanlaajuisesta epidemiasta tuntuvat täyttävän kaikki kanavat. Ärhäkkä virus pakottaa hetkeksi luopumaan harrastuksista, viihteestä, matkoista, lomista. 

Jäljellä on vielä kaikki välttämätön: toimiva ruokahuolto, puhtaus, terveydenhuolto, sähköinen viestintä…  Ei tämä sotaa ole, vaikka jonkin verran poikkeuksellista. Virus voi riehua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta eräänä päivänä elämä taas palaa uomiinsa, toivottavasti pienin tai kohtuullisin tappioin. 

Jotain jää varmasti voiton puolellekin: luopuminen opettaa, mikä on oikeasti tärkeää ja välttämätöntä. 

Talvisodan muistopäivänä voi muistella, miten sodan kokeneet ovat  ankarista muistoistaan kertoneet. Kaikki ei ole ollut hyvää eikä helppoa, mutta tieto siitä, että vaikeuksista on selvitty, on antanut uskoa omiin voimiin. 

Teatterikaupungissa

Eino Salmelainen, TTT:n ylivertainen ohjaaja. 

Isäntä ilmoitti lähtevänsä harrastamaan.  Ilmoittauduin mukaan. 

Kun aikataulu oli selvillä, otin yhteyttä Tampereen kirjeenvaihtajaan ja kutsuin itseni kylään. Kirjeenvaihtaja ilahtui ja lupasi kahvit. 

Tampereen keskusta on kaaos. Ratikkahuuma on vallannut kaupungin ja katuja avataan, suljetaan, kavennetaan, asemoidaan uudelleen ja vaikka mitä. Bussit kulkevat, mutta mihin ja milloin, se on toinen juttu. Melkein eksyimme menomatkalla, mutta tuttujen talojen katveessa osasin  kirjeenvaihtajan kahvipöytään. 

Koska kaupungin liikennettä ei ollut tuntea entisekseen, suunnistimme kaksissa tuumin Vapriikkiin ja Teatterikaupunki-näyttelyyn. Tuttua ja ihanaa, viihdyimme. 

Vapriikki on entinen Tampella. Tässä talossa oli tehtaanmyymälä. Eipä ole enää. 

Silloin ennen me asuimme Kauppalassa, Kutomon naapurissa. Sieltä käytiin teatterissa, Kaupungissa. Paunulaisella pääsi melkein teatterin ovelle – olipa kyseessä Tampereen Teatteri tai Työväenteatteri. Myöhäisellä vuorolla takaisin kotiin, kaupungin valojen keskeltä hiljaisempaan Kauppalaan. 

Isäni rakasti operetteja. Mahtavaa musiikkia, kauniita naisia, husaarien univormuja. Mustalaisruhtinatar, Erämaan laulu, moni muu. Myöhemmin, opiskeluaikana järjestin liput toisen teatterin Mustalaisruhtinattareen. Olihan sekin, mutta ne husaarien univormut oli vaihdettu frakkeihin, harmitusta. 

Sylvi Salosen mekko.

Eräänä uudenvuoden iltana äiti oli töissä naapurin juhlissa ja viipyisi myöhään. Isän kanssa päätettiin lähteä Kaupunkiin ja Työväenteatterin lippukassalle. Ellei lippuja saisi, mentäisiin Tammeroon, isä kahville, minä mehulle. Saimme kaksi viimeistä paikkaa, ensimmäiseltä riviltä. Ne paikat me muistimme vielä sittenkin, kun itse esitys oli jo unohtunut. 

Hamlet ja pääkallo. 

Koulutytön sieluun jäi lähtemätön jälki, kun Tapani Perttu esitti West Side Storyn Tonya. Kaija Sinisalo oli kelvollinen Maria, mutta Tony! Tony! Tonight! Olen nähnyt West Side Storyn oopperassa ja monta kertaa elokuvana – paras on ollut ensimmäinen kerta! Elokuvassa on parhaat tanssit, mutta teatteria ja ensimmäistä hurmiota ei voita mikään. 

Ainoa oikea.

Tampereella oli omat diivansa ja sankarinsa. Kaija Sinisalo ja Eva Gylden, tietysti Sylvi Salonen ja Elna Hellman. Tapani Perttu ja Seppo Mäki, Veijo Pasanen ja Veikko Sinisalo. Tuoreempia kasvoja olivat Juhani Niemelä ja Matti Viironen, Tuija Vuolle ja Tuija Ernamo  - vaikka eivät hekään enää ihan niin tuoreita ole. Vapriikin näyttelyssä oli kuvia ja roolipukuja, meillä muistoja. 

Katselimme Tampereen kirjeenvaihtajan kanssa näyttelijöiden kuvakavalkadia, muistelimme maalaiskomedioita ja surimme Tohlopin televisiotuotantojen hiipumista. Suomessa tuntuu nykyään olevan neljä tai kuusi näyttelijää, ne ovat mukana kaikissa, keskenään hämmentävän samanlaisissa sarjoissa. Kakkosen komedioiden valtteina olivat tuoreet kasvot, hauskat juonet ja kauniit maisemat. Eikä edes v-sanoja tarvittu.

Pieni näyttely täynnä isoja elämyksiä. Mainio paikka, tämä Vapriikki. Monta museota ja näyttelyä, ensi kerralla sitten. 

Joku harrastaja oli unohtanut tekopartansa ja peruukkinsa.

Kun isännän harrastus oli harrastettu, siirryimme sovittuun kohtauspaikkaan. Tampereen kirjeenvaihtaja jäi ratikkatyömaan keskelle, opettelemaan viikoittain vaihtuvia reittejä. Isännän kanssa löysimme Kuljun moottoritien ja pääsimme kotiin. 

Jos suuri suomalainen ratikkavillitys vielä etenee, joka niemennokkaan ja saarelmaan pääsee kaduille vedettyjä kiskoja pitkin.  Voinko minä silloin ajaa täältä ratakaupungista Helsinkiin ja nousta ratikkaan, joka vie keskelle Mansen sykettä. Vai miten tämän härdellin on tarkoitus toimia? 

Saisivat nyt kiskonsa ja katunsa kuntoon! 

Roineen teatterisuvun sukupuu.

Kipu korvaa ystävää

Ei, en ole kipeä. Minulla on kaikin tavoin hyvä. Mutta jostain on noussut korvamadoksi otsikon säe. Chisu, se, joka ei ole nuoruusvuosieni Kisu?

Olen pohtinut iäkkäiden tai sairauden kiusaamien läheisten elämää, viimeisiä aikoja. Muistellut ajatuksia ja asenteita. Katsellut vierestä, läheltä. Yrittänyt taas selittää itselleni, miksi niin on tai oli. 

Elämä ei aina ole helppoa eikä sitä varmaan helpoksi ole tarkoitettukaan. Kun ikää karttuu, jokaisella tuntuu olevan joku kolotus ja kivistys, joka nousee pintaan, kun hetki haastellaan. Kivusta ja ongelmista puhuminen on tärkeää terapiaa, vertaistukea, kipeiden asioiden ja ankarien elämäntilanteiden hallintaa. Joskus voi jopa saada hyvän neuvon, vinkin asiantuntijasta.    

Kipu – mikä tahansa kipu, paha olo, suru tai tuska – hallitsee elämää. Se vie ajatukset ja voimat, energiaa ei aina riitä maailman ja elämän ilmiöiden seuraamiseen. Sielu käpertyy tuskan ympärille. Ymmärrettävää, mutta surullista. 

Heikko itsetunto, alemmuuden tunteet, pelko syrjään jäämisestä, elämän tuomat pettymykset, kaikki ne ovat kivun kumppaneita. Osa tunteiden ja tuntemusten solmua, jota analysoin vain läheisenä, en ammattilaisena. 

Ollaan seurassa, puhutaan ja keskustelu alkaa edetä jonnekin kivun ja vaivojen ohi. Viekö se ajatukset pois kipeästä olosta? Vai nouseeko oma paha olo pintaan ja puheeseen? Älkää puhuko itsestänne, minä tarvitsen nyt lääkettä! Jos en ole paras, olen ainakin kipein! Huomatkaa minut! 

Jos kipu on osa elämää tarpeeksi kauan, siihenkin, ehkä, tottuu. Kipu etsautuu osaksi ajatusmaailmaa. Kipu alkaa todellakin korvata ystävää. Jos kipu otettaisiin pois, mitä jäisi jäljelle? Mistä silloin puhuttaisiin? Unohdettaisiinko ihminen, jos kivusta ei puhuttaisi? 

Läheltä nähty kipu sattuu, mutta nostaa toisinaan ylemmyyttä pintaan. Kyllä se siitä, yritä nyt vaan piristyä. Tee nyt jotakin, mene lääkärille, terapiaan, villasukkakerhoon vaikka! Jälkiviisaus voi olla samettiin ja silkkiin verhottu ase: näin ei olisi käynyt, jos olisit tehnyt niin kuin minä sanoin. Joka haluaa päteä, käyttää halukkaasti herkullisen tilaisuuden oman kilpensä kiillottamiseen. ’Hyvää tarkoittavat’ neuvot ovat aika usein lähtöisin juoruista, internetistä tai naistenlehdistä, tarkan kliinisen tiedon kanssa ne eivät aina edes ole etäisiä sukulaisia. 

Kukaan ei piristy käskystä, selviytyminen vaatii motivaatiota ja täsmätukea. Aina ei hyvä tahtokaan auta, on vain sopeuduttava. 

Vaivat ja sairaudet ovat monisyisiä eikä niiden vaiheiden puiminen kahvipöytäkeskusteluissa ole herkullinen palanpainike muille kuin sivullisille. Kivun tai sen syiden analysointi on kuin hyvä lääke, taiten ja asiantuntevasti annosteltava, harkiten käytettävä. 

Terveenä mietin, osaanko suhtautua lähimmäisen kipuun oikealla tavalla. Kuunnella, lohduttaa, ottaa osaa. Antaa itsestäni jotain, josta oikeasti on apua. 

Tyydyttäviä tai edes kelvollisia vastauksia minulla ei ole. 

Ehkä juuri siksi kirjoitin tämän. 

Loputon marraskuu

Marraskuu … juuri nyt, tätä kirjoittaessa, on kuukauden sadaskolmas päivä. Harmaa vuodenaika on syrjäyttänyt vanhan vuodenkierron. Loputtoman marraskuun sää ei tarjoa yllätyksiä, ei oikuttele. Vallitseva olotila on tuhruinen pilvipeitto. 

Sataa. Maankamara ei jaksa imeä vettä yhtä nopeasti kuin taivas sitä syytää. Joskus sade valaistuu lumeksi, joka viipyy hetken, muuttuu sohjoksi ja palaa sitten vetiseen olotilaansa. Kevättulvaa ei tarvitse pelätä, tulva on kohta jo täällä, tässä jatkuvassa marraskuussa. 

Kuka ostaisi sukset, kenellä on tarvis hankkia uusia talvivarusteita? 

Urheilupuiston säilölumista kasattu sakkorinki on jo aikoja sulanut, lorissut vetenä niihin samoihin uomiin, joista luonnonvettä joka syksy pumpataan lumitykkien puhallettavaksi. Kiertokulku toteutuu, aikataulu vain on uudistunut. 

Marraskuun keskeltä on onni päästä talveen, normaalitilaan, jossa helmikuu tuntuu, niin, helmikuulta. Lunta on metrin verran – vain hieman vaihtelevasti jakautuneena – mutta lunta se on, valkoista ja pakkaspäivän askelissa hauskasti narisevaa. 

Valmistautuminen – aina sama juttu. Tämä tai tuo tai ehkä nuo – pakkaaminen muistuttaa kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin erehdyttävästi evakkomatkaa ja maastamuuttoa, jotain peruuttamatonta. Vaikka sääennuste puhuisi pakkasesta, leutoon harmauteen tottunut sielu ei ota uskoakseen, että pakkanen voi tarkoittaa kylmää. Pakkanen voi tarkoittaa myös valoa ja tuulta, aurinkolasit siis mukaan. Pääasia on, että kaikki tarvittava on matkassa. Jos joku parseeli jää käyttämättä, ei se niin tuiki paha juttu ole. Päästään perille ja oikeaan tunnelmaan, jossain Napapiirin eteläpuolella sielu naksahtaa talviseen olotilaan. 

Valkoinen latu on vasta konetettu, väylä suorareunainen ja puhdas. Siellä ne taas ovat, tutut huurteiset hongat, pyryn valkoisiksi pieksämät, pitkä loiva liuku ensimmäiseen mutkaan, sitten hetken tasamaata ensimmäiseen risteykseen, alikulkutunneli ja siitä nousu. Latu on sähkökaapin nurkalla linjattu maantien yli, sitten se painuu taas maastoon ja ylikulkusillan muodostaman kinkaman jälkeen alkaa metsäisempi taival. 

Jänkhällä, suon tasaisella aavalla lumipyry leikkii ja tuiskuttaa ladun hetkessä umpeen, on suunnistettava muistin ja vähäisten maamerkkien mukaan. 

Osaan lähiladut melkein ulkoa. Tunnen melko hyvin etäisemmätkin reitit, olen päässyt juttusille väärtien kanssa, osaan arvioida voimani ja muistan huoltopisteet. Kartta on olemassa painettuna, melkein samanlainen taitaa olla muistissa. 

Pitäisikö maisemaa joskus vaihtaa? Miksi? 

Kotikaupungin urheilupuiston kolmen kilometrin latua ei tänä vuonna ole voitu edes tehdä. Aikaisemmin siellä on hiihdetty edestakaisin, edestakaisin, edestakaisin, otettu tuntumaa suksiin ja talveen. Jos se olisi ollut ainoa ladunpätkä maailmassa, olisin ajat sitten luovuttanut. 

Avaran taivaan alla on tilaa katsella, hengittää, kuunnella ladun suihketta, latuun iskevän sivakan pauketta, hiljaisuutta. Reittejä on riittävästi, niin paljon, että voi kiertää tuttuja kierroksia tai vaihdella suuntia. Reitit ovat tuttuja, mikä tarkoittaa myös sitä, että niille uskaltaa lähteä, yksinkin, huonommallakin kelillä, hämärissä tai poudalla. 

Parhaan sesongin aikaan vastaantulijoita on enemmän, nyt, hetkeä ennen sesongin alkua väkeä on harvassa, mutta useampi ehtii vaihtaa muutaman sanan, tervehtiä ainakin. Näillä reiteillä vastaantulijaan osataan asennoitua. Jonakin päivänä voit tarvita kanssakulkijan apua, älä siis ole turhan koppava. 

Päivän jälkeen tulee uupumus, hartioita kihelmöi, ristiselkää jomottaa, reidet kertovat rasituksesta, käsissä tuntuu. Elimistön tila on hiljainen moite: miksi et valmistautunut paremmin, harjoitellut. Miksi et niin tai näin. Niin, mutta kun… 

Ja mikä onkaan oleellista: uupua pitkän ja rasittavan päivän jälkeen vai olla ihan yhtä uupunut paljon lyhyemmän matkan jälkeen? Tätä suoritusta ei kannata mitata pituusmitoilla, mummohiihto on aikataidetta. Jokainen voimiensa mukaan. 

Illan edellä lämpiää sauna, lämpö hellii ja helpottaa. Uni tulee nopeasti ja vaikka ulkona leimuavat revontulet, olen jo unen ladulla. Olen lomalla, talven keskellä. 

Kotimatkalla seurataan lumen paksuutta. Perämeren lähellä se jo vajentuu, Keski-Suomessa muuttuu rekvisiitaksi, ei enää hiihtomaastoksi, Lahden jälkeen hupenee kokonaan. 

Aamuisin on ilmassa jo kevättalven tuntua. Ehkä se sittenkin vielä. 

Kuvat viikolta 6 Levin maisemista.