Jos haluat, että HÄN säilyy ikuisesti samana, ikuista hänet

Kirjoitan tapahtumista, jotka ovat jo tapahtuneet. 

Näyttelyistä, joista kaksi on jo suljettu. 

Valitan, olen kai uskotellut itselleni, etten ole aikaisemmin ehtinyt. 

Kaikki näyttelyt ovat olleet elämyksiä. 

Jos haluat, että HÄN säilyy 

ikuisesti samana, ikuista hänet

1.     Tee hänestä jumalatar, taruolento tai prinsessa

Sinebrychoffin Taidemuseo hemmotteli kävijöitä viime syksyn ja vuodenvaihteen aikaan  Renessanssin kaunottaret -näyttelyllä. Saksalainen mestari Lucas Cranach vanhempi (1472-1553) sai ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Suomessa ja esillä oli kauniita naisia – jumalattaria, taruolentoja ja renessanssin prinsessoja. 

Suurimman huomion kohteena olivat maalaukset – näyttelyssä oli esillä myös grafiikkaa samoista aiheista. 

Alastomien kaunottarien katse on suora ja avoin. Ihana, hurskas Lucretia on kuvattu vain hetkeä ennen kuin neito terävällä tikarilla lävistää sydämensä, ilme on vakava. 

Venus – hänkin vain muutama koru verhonaan – hymyilee ujosti, asento tuo mieleen tanssiaskeleen, musiikki voi kohta alkaa. Venuksen seurana on Amor, pieni palleroinen poika. Kuvan aihe on Theokritoksen idyllistä. Amor on hunajavarkaissa ja mehiläiset pistävät arkaa ihoa. Lapsi ihmettelee, miten noin pienten eläinten pistot voivat olla niin kipeitä. Venus opettaa, että yhtä kipeitä haavoja voi Amor tehdä nuolillaan, sillä joskus rakkaus satuttaa. 

Saksilaiset prinsessat ovat pukeutuneet kauneimpiinsa, korut ja hiusverkon koristeet on kuvattu tarkkaan. Leningin jokainen poimu, kauniit kirjotut pinnat, kaikki kohdallaan. Taitava käsityöläinen voisi kuvan perusteella kopioida prinsessan asun, jos saisi yhtä hienoja kankaita. Katse on itsetietoinen, prinsessa suhtautuu katsojiin aatelisen pidättyväisyydellä. 

Lucas Cranach oli omana aikanaan suosittu ja arvostettu taiteilija. Hänen aikalaisiaan ja ystäviään olivat Albrecht Dürer ja Martin Luther, taiteilija oli tuttu vieras hoveissa. Kaunottarien lumovoima ei ole vuosisatojen kuluessakaan vähentynyt. 

Sinebrychoffin taidemuseon renessanssikaunottaret ovat jo matkustaneet muualle, näyttely on suljettu.  Helmikuussa alkaa uusi näyttely, Albert Edelfelt ja Romanovit. Taidemuseon yläkerrassa on kotimuseo, taiteen rakastajien upea koti. Joulun aikaan esillä oli juhlavia kattauksia. 

2.     Ikuista hänen hahmonsa siluettiin

Keravan taidemuseo Sinkka nosti valoon varjokuvat, siluetit. Sirkuskaupungin taidemuseon älykäs valinta, sillä siluetit on mielletty tivolihuvien jonkinlaiseksi alalajiksi – huvipuistokäynnin aikana pysähdyttiin varjokuvan leikkaajan pöydän ääreen ja tuloksena oli, ellei aina ihan näköinen, niin ainakin hyvin imarteleva muotokuva. 

Anu Kauhaniemen maalaama Karuselli - Pariisista. Myös keravalaisella Sariolan tivolilla on karuselleja. 

Sinkka esitteli siluetteja laajemmin kuin ennalta olisi ajatellut. Siksi harmittelen, miksi en tätä aikaisemmin ollut oivaltanut – taidenäyttelyjen suurkuluttajallekin tässä näyttelyssä olisi ollut tarjolla uutta ja mielenkiintoista.

Aineistot oli järjestetty kronologisesti, sisääntulokerros oli omistettu perinteisille silueteille, mukana oli keravalaisilta lainaksi saatuja siluetteja ja tämän taiteen uranuurtajien, Akseli Gallen-Kallelan ja Emil Cedercreutzin töitä. 

Randall Thurston, Somerville, Massachusetts, USA. 

Yläkerran moderni kuvamaailma oli tutkimusmatka mustavalkoiseen taiteeseen. Varjokuvia, mustan paperin taidokkaita leikkauksia. Heike Weberin paperista rakentama lehvästö, valoineen ja varjoineen. Katri Kuparisen suuria töitä, täynnä muistumia vanhan Perheraamatun kuvista, Gustave Dorén puupiirroksista. 

Heike Weber, Köln, Saksa.

Millainen elämys olikaan puupiirroksin kuvitettu Raamattu? Katri Kuparinen muistaa.

Alakerta on täynnä Elefantin hengitystä, Andreas Kocksin lavea leikkaus ei mahdu edes pieneen kameraan, valkoinen paperi harmaalla taustalla, valon leikki. 

Andreas Kocksin Elefantin hengitys ei mahtunut kuvaan kokonaan. 

Ja niin kuin Sinkassa aina, näyttelyluettelo oli ansiokas ja kiinnostava. Sitä on ollut ilo tutkailla vielä kotonakin.  

22.1.2020 avautuu Sinkan uusi näyttely, Olipa kerran. Aune Laaksosen Taidesäätiön kokoelmasta.  Tämä on siis ennakkotieto. 

Näyttely suljetaan 3.5.2020, sitä ennen pitää ehtiä. 

3.      Jos haluat, että kuva elää, ole todellinen, rehellinen, aito 

Näyttelykierroksen helmi tai sensaatio tai ikimuistoinen kohokohta on tietysti Ateneumin Helene Schjerfbeck -katselmus. Kaikki rakkaat, tutut muotokuvat, Toipilas, Tanssikengät, Purjehtija, kaikki. Kaikki ihanat maisemat ja miljööt, vanhan kirkon Ovi ja harmaasävyinen Leipomo, jossa tuoreen leivän kultainen väri. Melkein tunnet tuoksunkin. Kukat, hedelmäasetelmat, maisemat. Alkuperäisinä taideteoksina koskettavina ja ’oikeina’. 

Mestarista on kaikki jo sanottu, jokainen elämän vaihe kerrottu, maalauksia analysoitu, ainakin kaikki oleellinen. Jos jotain on jäänyt – olkoon, jääköön. Ytimessä ovat kuvat, jotka koskettavat sielua. Tinkimättömänä taiteena.

Ranskalainen maisema, varhainen versio ja myöhemmin maalattu toisinto. 

Lapsien seesteiset kuvat, kirkaskatseiset nuoret, elämänsä kauneinta aikaa elävät naiset, elegantit aikuiset daamit tarkkaan hahmotelluissa asuissaan, vanhat naiset, elämän merkitsemät. Näiden maalausten aiheena on elämän koko kaari. Nuoruus, pehmeän ihon aika, mutta myös vanhuuden kauneus, joka voi syntyä vain eletyn elämän jälkeen. Helene Schjerfbeck maalasi koko elämän. 

Näyttelyn mielenkiintoisin sali on tietysti se, johon on koottu taiteilijan omakuvia, kronologisesti järjestettynä. Nuoruuden heleys vaihtuu lähes värittömiin, säälimättömiin kuviin, joissa ikä ja väsyminen näkyy, riipaisevalla tavalla. Samalla, juuri näissä kuvissa on uhmaa ja rohkeutta. Helene Schjerfbeck ei tyytynyt ikuistamaan vain nuoruuden koskematonta kauneutta. 

Keskeneräinen omakuva, yksi koskettavimmista.

Pääsin – tai päädyin – Ateneumin kolmanteen kerrokseen lauantaina, puolen päivän aikaan. Yleisöä oli todella paljon, tasainen virta liikkui verkkaisin askelin kuvien ohi. Omia irtiottoja ei voinut olla, oli kierrettävä samaan tahtiin muiden kanssa. Mietin, voisiko joku uskonnollinen rituaali olla tämän tapahtuman kaltainen. Hiljainen, palvova, keskittyvä ihmisjoukko, toisilleen tuntemattomia, jokainen omaan kokemukseensa keskittyen. Helene Schjerfbeck yhdisti. 

Näyttely jatkuu vielä. 

Käykää katsomassa. Älkää vedotko siihen, ettei ole aikaa.  

Aikaa on, 26.1.2020 asti. 

PS. Sammatin kirkon alttaritaulun on maalannut Adolf von Becker. Sama taiteilija ja taiteilijoiden opettaja, joka yhtenä ensimmäisistä oivalsi Helene Schjerfbeckin lahjakkuuden ja tuki nuorta taiteilijaa. Kiitos siitä!  

Kuvat on otettu pienellä kameralla, ruuhkassa, ilman salamaa (tietysti), mutta ehkä niiden avulla voi löytää paremmat otokset taidekirjoista ja muista lähteistä. Etsimisen iloa ja onnea! 

Riemullista joulua!

Kuuntelen laulua kirkkauden

tuttua säveltä, enkelien.

Joulu soi sydämiin 

laulu kantaa taivaisiin.

Uutisen kertoo ihanimman

tutun ja kaikkein parhaimman.

Lapsi on lahja, luvatun lainen 

Taivaan pienokainen.

Hiljennyn rauhaan 

enkelten juhlaan

Joulu on täällä.

Sinisen talviyön keskellä

kirkkaimman tähden välkkeessä

syntyy kaivattu, toivottu lapsonen. 

Sinisen talviyön suojassa  

äitinsä huomassa, rakkaudessa

uinuu aarre, suloinen pienokainen. 

Sinisen talviyön holvissa

kaikuu enkelilaulu ja taivaassa

kiitosvirsi soi harras, kuninkaallinen. 

Sinisen talviyön taittuessa 

uuden aamun valoa loistaessa

katsoo Pyhään perhe, onnellinen.

Lopulta sydän pakahtui

Tajusin kyllä, että kauneimmat joululaulut jäisivät ennen pyhiä laulamatta.

Perjantaina 20.12. tiesin, etteivät ne jäisi kuulematta. 

Särestöniemen kamarikonserttien joulukonsertissa Marian kappelissa esiintyivät baritoni Jorma Hynninen, sopraano Johanna Tuomi, säestäjänä Maria Ala-Hannula.

Wanhan ajan joulukonsertiksi otsikoitu kokonaisuus kertasi kaikki lapsuuden tutut, parhaat joululaulut. Klassikot. Syntyi tunnelma, lämmin, aito. 

Ohjelman huippukohta oli tietysti, itseoikeutetusti Taas kaikki kauniit muistot – jota kyyneleet silmissä kuuntelin.  

Musiikki vei arjen, nykyajan, kaiken turhan mukanaan. Olin taas pieni tyttö, kodin vaatimattomassa, mutta rakkaudella rakennetussa joulupöydässä. 

Olin kotona, seuraamassa yhdessä perheen kanssa joulurauhan julistusta.

Jorma Hynninen lauloi. Laulu täytti koko kappelin. 

Ikä ehkä näkyi olemuksessa, mutta ei kuulunut äänessä. 

Sydän pakahtuen yritin ottaa kuvan. 

Valokuvat tärähtävät, jos tunnetta on liikaa. 

Älkää luulko, että haluan selitellä. 

Olin saanut joululahjani.

Laulun, jonka varassa jaksan kauan.

Jälkinäytös 

Anteeksi, suuri taide, mutta tästä on pakko myös kirjoittaa. 

Seuraavana aamuna pakattiin auto ja lähdettiin kohti kotia. Polanteiselle tielle, ensin pitkälle metsätaipaleelle, sitten leveämmälle tielle, vähitellen päästäisiin pääteille ja lopuksi moottoritietä melkein kotiovelle. Koko päivä kuluisi tien päällä. 

Alkumatkasta tuiskutti lunta, jokainen vastaantulija sai aikaan pöllyävän lumipilven, tien reunat pehmeän lumen peitossa – onneksi liikenne oli hiljainen. Etelämpänä alkoi olla vastaantulijoita, sitten yhä enemmän vastaantulijoita, kirkkaita valojonoja, sumua, pimeää ja pimeyden keskeltä uusia valojonoja. Oli tarkattava tietä, säätä, kaikkea. 

Ja koko matkan soivat joululaulut. Aamun onnitteluohjelmasta alkaen, illan sekahaku ja vanha tanssimusiikki toivat aikaan pienen tauon. Ei väliä, vaikka vaihtoi kanavaa, kaikkialla soi, helisi, mölisi, möykkäsi joululauluja. Joululauluja, joulurenkutuksia, joulurynkytyksiä,  joulujollotuksia. Laskelmoituja joulurahastuskappaleita, uutta levyä joulu verukkeena, joulumusiikin mahalaskuja, joulukummajaisia, joulutiesmitä. Vaihtoehto olisi ollut hiljaisuus, puhe, sekään ei tien tuoksinassa houkutellut. Pysyisipä valveilla, vähän äkäisenä. 

Varjelin muistoa sielussani, mietin, kestääkö se. 

Seuraavana aamuna radiojuontaja totesi, ettei kaikkien, jotka käyttävät artistin nimeä, todellakaan tarvitsisi tehdä joululevyä. Tämän genren voisi varata niille, joilla on oikeasti sydäntä ja poltetta. Ja taitoa, draaman tajua, kykyä kuljettaa melodiaa ja tarinaa. 

Olen täysin samaa mieltä. 

Minä tiedän. 

Minulla on parempaa tietoa ja kunnollinen vertailukohta. 

Sydän pakahtuen koettu. 

Viikoksi tunturiin

Aluksi hektistä pakkaamista. Tämä vai tuo, tarvitaanko tuota, miten on tuon laita.  Laukkuun, pois laukusta, kaapista laukkuun, kaappiin. Ihan kelvollisesti onnistui, matkan jälkeen sen vasta varmasti tietää. 

Perillä, junamatkan takana odottaisi kaamos, ei kaaos. Aurinko ehti laskea ennen kuin edes oltiin perillä. Seuraavan kerran sen luvattiin nousevan uudenvuodenpäivänä, sitä emme olisi kokemassa.

Rautatieaseman maisema oli tumma ja pimeä – joulukuussa aamuseitsemän aikaan valaistus ei missään päin Suomea ole kummempi. Lyhyt pysähdys Napapiirillä, pajakylä kylpi keinovalossa, sitten tummalle tielle. 

Lähellä määränpäätä taivas alkoi kirkastua. Tuli lempeä, pehmeä hämärä, polanteinen tie ja lumiset puut kahden puolen. Muutama vastaantulija, ei muita valoja. Kun tultiin kylän reunalle, maisemaa valaisivat talojen jouluvalot, joku kulki tien laitaa, pysähtyi postilaatikolle ja vaihtoi suuntaa – ei poroja, ei juuri muitakaan kulkijoita. 

Kaamoksen päivä on lyhyt, joka päivä vähän lyhyempi kuin eilen. Aamuhämärä vaihtuu päivähämärään, sitten on vielä hetki iltahämärää, kunnes taivas tummuu. Suurin osa vuorokaudesta on pimeää. 

Joka päivä suunnistimme ladulle, vaikka kaikkina päivinä emme jaksaneet taistella paakkuuntuvia suksenpohjia vastaan. Urheilukaupan ihmeainekaan ei auttanut. Vähitellen myteri hellitti, latukoneet ja lumiaurat urakoivat väyliä kuntoon. Sukset alkoivat sujua, kerran päivänsydän oli melkein aurinkoinen, sitten sävy vaihtui takaisin tuttuun harmaaseen. 

Kaamos on lomaa sielulle. Iltapäivällä kolmen aikaan alkaa tuntua kuin olisi jo ilta, pehmeä lasku iltaan ja yöhön alkaa…

Pyryisten, sateisten ja myräkän täyttämien päivien aikana ei kameraa juuri voinut ottaa esiin.  Kun taivas vihdoin kirkastui, kuvattavaa oli niin paljon, että hidas hiihtovauhti hidastui entisestään.  Seuraavalla kerralla lumet olisivat jo toisenlaiset. Kauniit, henkeäsalpaavat, mutta erilaiset. 

Vastaantulijoita oli tutuilla laduilla vähän, etupäässä varttunutta väkeä tai nuoria vauhdikkaita latu-ohjuksia. Toppatakkeja, elämää nähneitä anorakkeja ja joustavia vartalonmyötäisiä sporttiasuja.  Lapsia alkoi viikon edetessä näkyä enemmän, mutta enemmän laskettelurinteissä kuin laduilla. 

Oma lukunsa olivat tietysti brittituristit, yhtenäisiin punamustiin kelkkavuokraamon haalareihin sonnustautuneet perheet, peuhaamassa lumessa – lumensyvyys heti sateiden tauottua oli 80 cm, joten puuhapuistoa riitti. Edellisinä vuosina äidinsydämeni oli värähtänyt paljaspäisiä lapsia katsellessa, nyt pikkuväki oli puettu järkevämmin, pipoihin ja lapasiin. Pakkanen on hyvä opettaja. 

Pakkanen ei meitä kaltoin kohdellut. Kaamos antoi luvan olla ja kuunnella hiljaisuutta. 

Unta ja nälkää – hyvän elämän toivotus muuttui todeksi talven keskellä. Unta riitti, niin, että ohitimme ainakin yhdet komeat revontuletkin. 

Viikko tunturissa on lyhyt aika. Viikko tunturissa on rajatonta, ajatonta aikaa. 

Metsän joulu

Metsänväki 

ja kaikki tontut 

ovat tästä juuri kulkeneet.

Katso vaikka:

tossuillansa tontut 

ovat pienet jäljet painaneet.

Puiden alle, 

kesteihinsä, tontut 

ovat metsänväen kutsuneet. 

Arvaat varmaan, 

Joulun juhlaan tontut 

taas herkut heille kantaneet. 

Kaikki ovat saapuvilla

kutsun tutun kuultuaan

jouluyönä juhlaan astelleet. 

Metsänväki alkaa laulaa, 

kuoroon liittyy tonttuset

soivat joka sydämessä 

jouluilon säveleet. 

Ihana, tuttu sana

Joulu. 

Miten ihana sana. 

Taas se on, uusi. 

Joulu. 

Niin monta muistoa.

Vain yksi pieni sana. 

Joulu. 

Se tuoksuu, se tuntuu. 

Onnea, iloa, värejä. 

Joulu. 

Sydämet tavoittaa.

Miten ihana sana. 

Matka Jouluun alkaa!

Tule, pakkaa jo reppusi! 

Laita sinne kaikki tarpeellinen: 

Hyvä mieli, valoisa katse, kiitollisuus.

Tule, on jo aika lähteä! 

Kulkea yhdessä talven polkuja: 

Joulu odottaa meitä, tässä lähellä! 

Tule, ollaan yhdessä!

Avataan sydämet ja sielut: 

Joulu on kaikkien yhteinen juhla!

Tasavalta, mielikuvien ja mielipiteiden maa

Aloitin tämän kirjoittamisen, kun Tukholman loistelias Nobel-gaala oli alkanut. 

Tasavaltalaisen juhlan olimme jo viettäneet. Nobel-gaala ehti päättyä ennen kuin kirjoitus oli valmis. Kirjoittaminen on siis paljon hitaampaa kuin juhliminen. 

Kirjoittaessani olen, kuten tavallista, pukeutunut tavalliseen kotiasuuni. Virttyneisiin kotihousuihin, paitaan, itse neulottuun villatakkiin, villasukkiin.  Kaikki asuni komponentit ovat vanhoja, välillä jopa kierrätettyjä eikä mikään osa asussani edusta niin sanottua glamouria. Valtakunnan paparazzit antavat varmasti työrauhan. 

Tasavallan juhlaan kutsutaan valitut. Ne, joiden saavutukset, virka-asema ja näkyvyys antavat aihetta. Maan parhaat, uskomme niin. Kutsu on palkinto, huomionosoitus. Ne, jotka on kutsuttu paikalle, on kutsuttu saavutustensa takia, ei näyttäytymään. Poliittinen kähinä ja kiehunta kertovat toki ajoittain toista.                                                                                                                                                                                    

Nobel-gaalan vieraat asettuivat pöytiin, valaistus oli hillitty, salissa vallitsi monikielinen puheensorina, vieraille kannettiin tarjoiluvateja, joista jokainen on taideteos. Päällimmäisenä aiheena olivat palkittujen ansiot, ei vaatetus.    

                                                                                                        

Tasavallan juhlasta on tullut pukujuhla. Vieraat kulkevat jonossa, kättelevät isäntää, hajaantuvat valaistuihin saleihin. Selostaja kertoo vieraiden nimet, taustat, tarinat uskomattomalla tarkkuudella. Ihailtavaa. 

Mielenkiintoista, ellei muuan sivuääni katkaisisi kerrontaa. Selostajien rivistöön on putkahtanut käenpoika, tyyliekspertti. Tyyliekspertin tehtävä on kertoa kaikki juhlaan tulevien vieraiden vaatetuksesta. Kaikilla toki on vaatteet. 

Tyyliekspertin haukansilmä tunnistaa uuden ja vanhan ja paljastaa korjaukset. Tyyliekspertti hallitsee trendit ja brändit, lahjomattomasti. Hänellä on röntgenkatse, jolla on helppo erottaa vaatteen leikkaukset ja stailaukset. Ja tyyliekspertti saa aina suunvuoron, hän saa aina töksäyttää repliikkinsä selostuksen päälle. 

Tyyliekspertin kommentit koskevat daameja, herroilla on harvoin mitään mainitsemisen arvoista yllään. Frakin repsotus tai vaikka kampauksen yksityiskohdat eivät riitä aiheeksi. Joku poikkeuksellisen tyylikäs puku toki huomataan. 

Tasavallan presidentin puolisoa sanottiin takavuosina maan äidiksi. Maan äiti tuli juhlaan vaatimattomana. Hillitty olemus antoi tilaa vieraille, nämä saivat loistaa. 

Nykyistä tasavallan first ladya en kutsuisi maan äidiksi, hän on esikuva kaikille suomalaisille naisille. Hieno roolimalli, inspiroiva ja tyylikäs, osaava ja esiintymiskykyinen. 

Mutta mitä tekee tyyliekspertti? Laukoo lahj(om)attomalla tavallaan, kuinka vaate on vanha, korjattu, melkein kierrätetty. Olkoonkin, että hän tunnistaa ympäristöystävällisen trendin – epäkohteliaisuus tai asiattomuus ei siitä muutu kohteliaisuudeksi. 

Ja niin tyyliekspertti jatkaa, mekko mekolta, möläyttelee ja arvostelee, kehuu. Kehuu niin, ettei kuulija aina tiedä, on kyseessä aito kehu vai verhottu moite.  Anteeksi vain, mutta minä olen tullut vanhaksi ja ymmärtämättömäksi. 

Suomalainen muoti oli vielä viime vuosisadalla voimissaan. Suomalainen design oli – näin meille kerrottiin – kuuminta hottia mannermaalla. Hiukan liioiteltu, mutta kieltämättä imarteleva kuva kotimaasta, joka oli jälleenrakennuksen vuosista ottamassa harppausta tulevaisuuteen. Meillä oli kukoistava tekstiiliteollisuus, tai, ainakin, tekstiiliteollisuus. Suojatullit suojasivat kilpailulta, mutta siitä ei puhuttu, ainakaan ääneen. 

Suomalainen muoti on kokenut aallonpohjan. Monet yritykset ovat joutuneet lopettamaan. Jos haluat ostaa Kaunottaren, Piretan tai Amiksen vaatteita, joudut tyytymään kirpputorien tarjontaan. Marimekko, Luhta ja Nanso ovat täällä, toivottavasti vielä kauan. 

Selostus vilisee suomalaisten suunnittelijoiden nimiä, mikä tietysti on ilahduttavaa.  Taiteilijoiden tuotanto näkyy ja säväyttää. Itsenäisyysjuhlien iltapuvut ovat uniikkeja taideteoksia – suomalaista ateljeetaidetta. Mukana on myös ulkomaisen huippumuodin luomuksia eikä kukaan koskaan unohda mainita niitä. 

Tavallinen suomalainen nainen tarvitsee iltapukua ehkä kolme-neljä kertaa elämänsä aikana. Yhdelläkin voi pärjätä, jos ei ole liian turhamainen. Joku saa liihotella useamminkin, mutta harva tälläytyy työkseen. Mies hienostelee uusilla varusteilla vielä harvemmin, sillä ainahan on se vihkipuku kaapissa ja käytettävissä. 

Suurin osa ajasta kuluu tavallisissa parseeleissa. Niissä, joiden suunnittelu ja design ovat oikeasti vaativia, sillä saman asun on kestettävä ja riitettävä pitkään. Missä on arjen design? 

Jos tyyliekspertti edes joskus pohtisi ja kommentoisi arkivaatetusta ja työasuja, ottaisi kantaa kestävyyteen ja ajattomuuteen? Yhden illan pukuja on helppo kommentoida, luetella nimiä ja merkkejä, mutta, arki, se, joka koskettaa meitä kaikkia. Suomalaisen naisen vaatetus kiinnostaa tyylieksperttiä vain suurten juhlien aikaan, vaikka arjessa olisi todella paljon työn sarkaa. 

Suomalaisen naisen suurin saavutus ei ole pukeutua häkellyttävästi. 

Suomalaisen naisen saavutus on osata ja suoriutua kunnialla vastuusta ja vaatimuksista. 

Työstä. 

On arkea elomme tää. 

Pikkuhaukun arkiasu pakkasella.  Kuvituskuva.