sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Ihana, tuttu sana





Joulu. 
Miten ihana sana. 
Taas se on, uusi. 

Joulu. 
Niin monta muistoa.
Vain yksi pieni sana. 

Joulu. 
Se tuoksuu, se tuntuu. 
Onnea, iloa, värejä. 

Joulu. 
Sydämet tavoittaa.
Miten ihana sana. 

perjantai 13. joulukuuta 2019

Matka Jouluun alkaa!




Tule, pakkaa jo reppusi! 
Laita sinne kaikki tarpeellinen: 
Hyvä mieli, valoisa katse, kiitollisuus.

Tule, on jo aika lähteä! 
Kulkea yhdessä talven polkuja: 
Joulu odottaa meitä, tässä lähellä! 

Tule, ollaan yhdessä!
Avataan sydämet ja sielut: 
Joulu on kaikkien yhteinen juhla!

torstai 12. joulukuuta 2019

Tasavalta, mielikuvien ja mielipiteiden maa





Aloitin tämän kirjoittamisen, kun Tukholman loistelias Nobel-gaala oli alkanut. 
Tasavaltalaisen juhlan olimme jo viettäneet. Nobel-gaala ehti päättyä ennen kuin kirjoitus oli valmis. Kirjoittaminen on siis paljon hitaampaa kuin juhliminen. 

Kirjoittaessani olen, kuten tavallista, pukeutunut tavalliseen kotiasuuni. Virttyneisiin kotihousuihin, paitaan, itse neulottuun villatakkiin, villasukkiin.  Kaikki asuni komponentit ovat vanhoja, välillä jopa kierrätettyjä eikä mikään osa asussani edusta niin sanottua glamouria. Valtakunnan paparazzit antavat varmasti työrauhan. 


Tasavallan juhlaan kutsutaan valitut. Ne, joiden saavutukset, virka-asema ja näkyvyys antavat aihetta. Maan parhaat, uskomme niin. Kutsu on palkinto, huomionosoitus. Ne, jotka on kutsuttu paikalle, on kutsuttu saavutustensa takia, ei näyttäytymään. Poliittinen kähinä ja kiehunta kertovat toki ajoittain toista.                                                                                                                                                                                    
Nobel-gaalan vieraat asettuivat pöytiin, valaistus oli hillitty, salissa vallitsi monikielinen puheensorina, vieraille kannettiin tarjoiluvateja, joista jokainen on taideteos. Päällimmäisenä aiheena olivat palkittujen ansiot, ei vaatetus.    
                                                                                                        
Tasavallan juhlasta on tullut pukujuhla. Vieraat kulkevat jonossa, kättelevät isäntää, hajaantuvat valaistuihin saleihin. Selostaja kertoo vieraiden nimet, taustat, tarinat uskomattomalla tarkkuudella. Ihailtavaa. 


Mielenkiintoista, ellei muuan sivuääni katkaisisi kerrontaa. Selostajien rivistöön on putkahtanut käenpoika, tyyliekspertti. Tyyliekspertin tehtävä on kertoa kaikki juhlaan tulevien vieraiden vaatetuksesta. Kaikilla toki on vaatteet. 

Tyyliekspertin haukansilmä tunnistaa uuden ja vanhan ja paljastaa korjaukset. Tyyliekspertti hallitsee trendit ja brändit, lahjomattomasti. Hänellä on röntgenkatse, jolla on helppo erottaa vaatteen leikkaukset ja stailaukset. Ja tyyliekspertti saa aina suunvuoron, hän saa aina töksäyttää repliikkinsä selostuksen päälle. 

Tyyliekspertin kommentit koskevat daameja, herroilla on harvoin mitään mainitsemisen arvoista yllään. Frakin repsotus tai vaikka kampauksen yksityiskohdat eivät riitä aiheeksi. Joku poikkeuksellisen tyylikäs puku toki huomataan. 


Tasavallan presidentin puolisoa sanottiin takavuosina maan äidiksi. Maan äiti tuli juhlaan vaatimattomana. Hillitty olemus antoi tilaa vieraille, nämä saivat loistaa. 
Nykyistä tasavallan first ladya en kutsuisi maan äidiksi, hän on esikuva kaikille suomalaisille naisille. Hieno roolimalli, inspiroiva ja tyylikäs, osaava ja esiintymiskykyinen. 

Mutta mitä tekee tyyliekspertti? Laukoo lahj(om)attomalla tavallaan, kuinka vaate on vanha, korjattu, melkein kierrätetty. Olkoonkin, että hän tunnistaa ympäristöystävällisen trendin – epäkohteliaisuus tai asiattomuus ei siitä muutu kohteliaisuudeksi. 

Ja niin tyyliekspertti jatkaa, mekko mekolta, möläyttelee ja arvostelee, kehuu. Kehuu niin, ettei kuulija aina tiedä, on kyseessä aito kehu vai verhottu moite.  Anteeksi vain, mutta minä olen tullut vanhaksi ja ymmärtämättömäksi. 


Suomalainen muoti oli vielä viime vuosisadalla voimissaan. Suomalainen design oli – näin meille kerrottiin – kuuminta hottia mannermaalla. Hiukan liioiteltu, mutta kieltämättä imarteleva kuva kotimaasta, joka oli jälleenrakennuksen vuosista ottamassa harppausta tulevaisuuteen. Meillä oli kukoistava tekstiiliteollisuus, tai, ainakin, tekstiiliteollisuus. Suojatullit suojasivat kilpailulta, mutta siitä ei puhuttu, ainakaan ääneen. 

Suomalainen muoti on kokenut aallonpohjan. Monet yritykset ovat joutuneet lopettamaan. Jos haluat ostaa Kaunottaren, Piretan tai Amiksen vaatteita, joudut tyytymään kirpputorien tarjontaan. Marimekko, Luhta ja Nanso ovat täällä, toivottavasti vielä kauan. 

Selostus vilisee suomalaisten suunnittelijoiden nimiä, mikä tietysti on ilahduttavaa.  Taiteilijoiden tuotanto näkyy ja säväyttää. Itsenäisyysjuhlien iltapuvut ovat uniikkeja taideteoksia – suomalaista ateljeetaidetta. Mukana on myös ulkomaisen huippumuodin luomuksia eikä kukaan koskaan unohda mainita niitä. 

Tavallinen suomalainen nainen tarvitsee iltapukua ehkä kolme-neljä kertaa elämänsä aikana. Yhdelläkin voi pärjätä, jos ei ole liian turhamainen. Joku saa liihotella useamminkin, mutta harva tälläytyy työkseen. Mies hienostelee uusilla varusteilla vielä harvemmin, sillä ainahan on se vihkipuku kaapissa ja käytettävissä. 


Suurin osa ajasta kuluu tavallisissa parseeleissa. Niissä, joiden suunnittelu ja design ovat oikeasti vaativia, sillä saman asun on kestettävä ja riitettävä pitkään. Missä on arjen design? 

Jos tyyliekspertti edes joskus pohtisi ja kommentoisi arkivaatetusta ja työasuja, ottaisi kantaa kestävyyteen ja ajattomuuteen? Yhden illan pukuja on helppo kommentoida, luetella nimiä ja merkkejä, mutta, arki, se, joka koskettaa meitä kaikkia. Suomalaisen naisen vaatetus kiinnostaa tyylieksperttiä vain suurten juhlien aikaan, vaikka arjessa olisi todella paljon työn sarkaa. 

Suomalaisen naisen suurin saavutus ei ole pukeutua häkellyttävästi. 
Suomalaisen naisen saavutus on osata ja suoriutua kunnialla vastuusta ja vaatimuksista. 
Työstä. 

On arkea elomme tää. 


Pikkuhaukun arkiasu pakkasella.  Kuvituskuva. 



torstai 5. joulukuuta 2019

Aseveljien esimerkki



Vanhat kertomukset nousevat pintaan Itsenäisyyspäivänä. Talven ensimmäiset enteet, kylmyys ja pimeys tuovat mieleen asiat, joita isä tyttärelleen sodasta kertoi. Lähdettiin rintamalle, kylmään, ankaraan todellisuuteen, jossa turvana oli ase, lämmin sarkamantteli ja aseveljet. 
Rintamalla karaistunut ystävyys kesti koko elämän ja jäi perinnöksi jälkipolville. 
Isät kertoivat keskenään koviakin sotajuttuja, mutta tyttärelle ne jätettiin kertomatta – vielä silloinkin, kun olin jo aikuinen. 

Olen kysynyt, kuinka monta lähti, kuinka monta palasi, miten suuren osan ikäluokasta sota vei mukanaan. Vastauksen löytäminen merkitsisi työlästä uurastusta arkistoissa. 


Miten monta kotipitäjän asukasta lähti rintamalle – miestä ja naista, sotilaita ja lottia. Jos tietäisin, kuinka monta aikanaan palasi, voisin selvittää, kuinka moni oli  kaikkein ankarimmissa paikoissa, kuinka moni sai suurimman vastuun.  Niistä, jotka ovat sankarihaudoissa, heistä me tiedämme enemmän. 

Mutta kuinka tunnetaan ne, jotka tekivät osansa rintamalla, palasivat kotiin, toipuivat vammoistaan, rakensivat kotinsa ja tekivät työtä tässä isänmaassa vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin? 

Kysymykseni ovat vaikeampia ja ehkä myös turhempia kuin itsekään olen ymmärtänyt. Väestökirjanpito ei vielä sotien aikaan ollut yhtä tarkkaa ja automatisoitua kuin nykyään. Kaikki kirjoitettiin käsin tai kirjoituskoneella, paperille, korteille. 
Luetteloissa on virheitä, joiden oikaiseminen on hidasta työtä. Työ on käynnissä, ei uteliaiden mummojen, vaan koko kansan takia. 

Oleellisempaa kuin lähteneiden ja saapuneiden välinen tasapaino lieneekin ymmärrys siitä, että sotaponnistuksiin osallistuivat kaikki aikuiset, isommat lapset ja vanhukset. Iso osa kaikista ikäluokista. Ellei rintamalla, niin kotirintamalla. 

Eivätkä kaikki, jotka lähtivät, edes koskaan palanneet samoille seuduille, jolta olivat lähteneet. Kotikunta oli ehkä menetetty, elämä ottanut uuden suunnan. Kaikille ei riittänyt toimeentuloa entisellä kotiseudulla, mutta rohkeasti uusiin tehtäviin tarttuville oli jälleenrakennuksen vuosina tarjolla monta mahdollisuutta. 


Isäni lähti suorittamaan asevelvollisuuttaan syksyllä 1938. Samaan tahtiin isäni kanssa asteli URR:n portista sisään kaksi muutakin vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyttä lähiseudun poikaa, Unto ja Eemeli. Kun asevelvollisuus oli suoritettu, vastassa ei ollutkaan siviilielämä, vaan samaan aikaan julistettu Yleinen kertausharjoitus. Sota päättyi isäni osalta vasta juhannuksena 1944, haavoittumiseen ja pitkään toipilasaikaan.  

Viljon, Unton ja Eemelin aseveljeys kesti koko elämän. Olen kuullut monta kertaa tarinan siitä, miten kaksi Sammatin poikaa tapasi toisensa Vierumäen urheiluopistolla. Urheiluopisto oli muutettu suureksi sotasairaalaksi, siellä aseveljet, toinen rintamalla sairastunut ja toinen Suomenlahden saaressa haavoittunut, tapasivat toisensa. Urheiluopiston Tennishallista oli tehty suuri makuusali. 

Kaikki kolme ovat jo edesmenneitä, jokaisen hautakivessä on tunnuksena katkennut kalpa, sotainvalidin merkki. Kaikki kolme kantoivat vammansa siviilivuosinaan kunniakkaasti, työhön tarttuen. Kun ikää karttui, vammat nuortuivat, särky palautti ajatukset koviin kokemuksiin.  Kunniakansalaisten ponnistelut sodan tuomien vaivojen voittamiseksi jatkuivat loppuun asti. 

Kuljin kirkkomaalla Talvisodan muistopäivänä 30.11. Haudoilla vallitsi alkutalven rauha, pakkaslumi rahisi askelissa, sama kaikuko?

Vastuu isänmaasta on siirtynyt jälkipolville.  Niitä, jotka osaisivat sodan ankarista vuosista kertoa, on vielä keskuudessamme, mutta työ isänmaan hyväksi on meidän työikäisten hartioilla. 

Veteraanien esimerkki velvoittaa.
Että emme unohtaisi. 


Sodanjohdon ydin, Päämaja. 


Kuvituksena otoksia Mikkelin Päämajamuseosta ja Jalkaväkimuseosta. Marski Mikkelin torilla. 

tiistai 26. marraskuuta 2019

Muistelen sinua lämmöllä, Kusti!


Kuvituskuva.

Olen pari kertaa nähnyt ja kuullut Kari Kuuvaa tanssipaikalla. Jos joku nuorempi erehtyy lukemaan tätä: olen ollut Kari Kuuvan keikalla. Historiallisella aikakaudella se oli vain tansseissa käymistä. Ja Kari Kuuvakin on jo historiaa. 

Siksi on ehkä ymmärrettävää, että muistan 90-luvun Lama-Suomenkin. Talous oli syöksykierteessä ja julma kierre täynnä ajopuita. Laman kourissa ja kynsissä yritykset kärsivät, pysyivät hädin tuskin pinnalla, osa upposi. Kysykää tarkemmin taloushistorian tuntijoilta, minä olin se pienyrittäjä, jolla ei ollut työtä eikä ainakaan työlleen maksajia. 

Ostin palakaupasta pesemätöntä farkkukangasta, joka oli kuin kattopeltiä, leikkasin, ompelin ja lopuksi pesin tekeleeni kuumalla ohjelmalla ja niin niistä tuli käyttökelpoisia arkihousuja. Olisivat varmaan ehjiä vieläkin, jos en nousukauden huumassa olisi niitä vienyt roskiin. Kun olin tikannut tarpeeksi monta hikistä saumaa, soittelin töiden perään, tein tarjouksia. Vastauksista suivaantuneena purin kiukkuani kovaan kankaaseen. 

Oli yhdentekevää, oliko joku firma laman kärsijä vai sivustakatsoja, lama kävi kaikessa ja kaikin tavoin selitykseksi sille, ettei raha eikä työ liikkunut eikä mitään sopimuksia noudatettu. Laskuja ei maksettu, lupauksia ei pidetty, vietettiin lamaa, eikä millään ollut väliä. Kukaan eikä mikään toiminut. 

Käänne tuli, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden. Mehän olemme mestareita! Mehän pärjäämme! Maksut alkoivat hoitua, hommat pyöriä. Harvoin olen ollut mistään niin kiitollinen hikisille jääkiekkoilijoille. Remutkoon, mutta saivatpa tämän maan taas järkiinsä. 

Postin lakko on tätä kirjoitettaessa pahimmillaan. Tukilakot paisuvat, ratkaisua odotellaan, auttaako tässä enää mikään? Toivottavasti käänne on jo lähellä. 

Lakolle tuskin on hyvää aikaa tai paikkaa. 

Lakko tai lama menee alitajuntaan ja tekee pahaa jälkeä. Miten lakot kypsyvät muualla? Mitä tapahtuu seuraavaksi, mikä on seuraava askel, jatkuuko kierre ja kuinka se voimistuu? Jos elämä on epävarmaa, jos joku tärkeä taho voi milloin vain mennä lakkoon – kannattaako suunnitella remonttia, uutta kotia, auton vaihtamista, joulupöytää, uusia kenkiä…
Varmuuden vuoksi, ei tehdäkään mitään, ollaan vielä vähän aikaa näissä asemissa. Kaupankäynti vähenee, rahan liike hidastuu, rattaiden liike muuttuu jähmeämmäksi. Lama alkaa tuntua ja näkyä. 

Laman olen kertaalleen kokenut. Kertauksesta ei niin olisi väliksi. Toisaalta, jos lama tulee, kai siitä samoilla konsteilla selvitään kuin edellisestäkin. Säästäväisyyttä ja sumeilematonta työntekoa. Kivikovaa farkkuakin taitaa olla jäljellä. Ja Kari Kuuvaa voisi taas kuunnella, juutuupista löytyy. 

Kari Kuuva määritteli maalaiskirjeenkantajan toimenkuvan laulussaan ”Kusti polkee”. Kusti kävi kierroksensa aikana jokaisessa reittinsä savussa, kantoi postit ja osallistui asiakkaittensa elämään. Ilmestymisaikanaan Kuuvan kuvaus oli tarkka otos todellisuudesta, nykyajan päättäjille se voisi olla maksuton ja teostovapaa idea, jos hoksaisivat idean. Ja jos ilmainen idea kelpaisi ja jos sitä arvostettaisiin, jos jos jos… 

Postin kantaminen maaseudun asukkaille on palvelua, ei liiketoimintaa. Entisajan postinkantaja tuli työnsä ohella varmistaneeksi, että mummon tuvassa oli valo ja joskus ehti poiketa kahvillekin, juttelemaan kuulumiset. 

Postin kantaminen niille, joille tietokone ja sähköinen asiointi on ylivoimaista, on palvelua ja perusoikeuksien turvaamista. 

Kaikkea ei voi siirtää nettiin. Huolenpito muuttuu vain pieneltä osaltaan biteiksi. Mutta jos kirjeenkantajan tehtäviä voitaisiin monipuolistaa ja yhdistää niihin muitakin yhteiskunnan palveluja…  

Vaikka sitten harjoittelisivat tanssikurssia! 

Dinosaurus, Heurekassa, ei vielä ihan omakuva...


tiistai 19. marraskuuta 2019

LUKUKIRJA SAMMATISTA


Ajatus ei ollut uusi. Olen aina kirjoittanut elääkseni, mutta olen kirjoittanut myös työkseni. 

Ennen kuin opin lukemaan, raapustelin kirjaimia satukirjoihin, sinne missä oli tyhjää tilaa. Kirjoissa pitää olla kirjaimia ja sanoja ja ne ensimmäiset raapustelut olivat minun sanojani. 

Isä luki minulle lukukirjaa – vai oliko se sittenkin aapinen? Sinikantinen kirja, se on vielä tallessa. Se, että lapselle luetaan, on eri asia kuin se, että lapsi osaa lukea. Kuunteleminen on vuorovaikutusta, läheisyyttä. En tiedä, olenko lukenut omille lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarpeeksi, mutta olen yrittänyt, välillä olen tiedostanut, että pitäisi. 

Jos olet lapsena tutustunut lukukirjaan, tiedät, millainen teos on kyseessä. Kokoelma tarinoita, kertomuksia, muutama runo tai lorukin. Tämä lukukirja on koottu aikuisia ajatellen. Se sopii mainiosti myös niille, joilla aikuistuminen on vielä vähän vaiheessa. Taidan itsekin kuulua tähän joukkoon. Ainakin ajoittain. 


Tiedostoihin on kertynyt kertomuksia, haastatteluja, tarinoita. Olen tavannut kertojia ja saanut kirjoittaa näkyviin heidän puhettaan. Kiitos kaikille. Näistä kertomuksista tuli lukukirja. 

Kaikki aineistot eivät edes mahtuneet mukaan, viimeisessä vaiheessa sovittelin palasia toisiinsa samalla tavalla kuin lapsenlapset pinoavat palikoitaan. Monet tekstit jäivät pois, vaikka ne olivat kelvollisia. Aihe oli ohittanut parasta ennen -päivänsä ja juttu muuttunut kiusalliseksi. Joskus legotorni uhmaa kaikkia fysiikan lakeja – kirjoituksia järjestäessä näytti välillä siltä, kuin sanojen rakennelma alkaisi vetää rakennetta vinoon väärän osan takia. 

Kirjassa kuuluu paljon elämää kokeneiden sammattilaisten ääni. He ovat kertoneet, millaista oli ennen, millaisia olivat arjen työt ja tehtävät. Näitä kohtaamisia on koottu lukukirjaan, jotta ne eivät unohtuisi. Olen valinnut tunteella, mielestäni  tärkeimpiä. 


Kirjan kansiaihe on Sammatista. Yksi kaikkein kauneimmista ja vaikuttavimmista kuvattavista on paljon vuosia nähneen, kauniisti vanhentuneen hirren pinta. Siihen ovat tuulet ja sateet jättäneet jälkeensä, se on saanut kylkeensä punamultaa, se on karistanut ylimääräiset värit pois, se on aito, elävä pinta, joka ei häpeile mitään. Se kantaa uurteensa ja patinansa ylpeästi, tietoisena siitä, että on nähnyt elämää niin paljon enemmän kuin nuoremmat.

Olen sanonut – ei, vaan toistanut tolkuttomuuksiin asti – että kirjoitan tyhjentääkseni päätäni. Varotoimena vain, jos pää alkaisi tyhjentyä omia aikojaan. Kirjoitan näkyviin tapahtumia, myös siksi, että jokaisessa elämässä on asioita, joita ei ole helppo kertoa lyhyesti tai nopeasti. 

Kirjoittaja kirjoittaa aina itsestään. Suodattaa kuulemansa ajatusmaailmansa kautta. Tämä ei ole tietoista tai tarkoituksellista, vaan väistämätöntä. 


Ensimmäiset nimelläni julkaistut kirjat ovat olleet tilaustöitä. Joku on joskus ihmetellyt, miten kukaan jaksaa tarttua kuivan tuntuisiin aiheisiin, tekniikkaan ja teollisuuteen. Eivät ne aiheet kuivia olleet, ei hetkeäkään enää sen jälkeen, kun olin tutustunut aiheeseen ja ihmisiin. 

Toinen on hämmästellyt, mistä kaikki tieto on löytynyt. Tieto ei löydy, ei marssi vastaan, sitä on etsittävä. Tietoa saa, kun uskaltaa kysyä ja kirjoittajan on uskallettava. Ihminen, joka on jaksanut innostua työstään ja tehtävistään vuosien mittaan yhä uudelleen, osaa ja haluaakin kertoa elämäntehtävästään. 
Joskus naiseus herättää eloon asiantuntijan sielussa uinuvan sedän: tyttö hyvä, sinä et varmaan tunne näitä asioita yhtään, annahan kun minä selitän.   

Useimmilta saa reilun ja hyvän vastauksen. Ihmisten työ on antoisa puheenaihe, ammattimiehen ylpeys arvokas ja kunnioitettava luonnonvara. 


Jokainen teksti on kokonaisuus. Siinä pitää olla alku, keskikohta ja loppu. Tekstin pitää muodostaa kaari tai kuvio, jokaisen tekstin. Mitä laajempi kuvio, sitä tärkeämpi on kokonaisuus, joka pysyy ruodussa. 

Ison kokonaisuuden rakentaminen on koukuttavaa. Siksi se, mikä kaikissa kirjatöissä on ollut parasta, on suuren kaaren rakentaminen. Pitää osata luoda kokonaisuus, joka on yhtä alusta loppuun asti. Vaikeinta on rajaaminen: tapa rakkaimpasi – tai ainakin säästä se seuraavaan mahdolliseen kokonaisuuteen. Luovu, rajaa, tiivistä, vaikka miten tekisi mieli. Luopuminen on sittenkin palvelus kokonaisuudelle. 

En väitä aina onnistuneeni, ei ainakaan täydellisesti. 
Mutta väitän aina yrittäneeni. 

Lukukirja Sammatista kertoo entisestä Sammatin kunnasta ja Sammatin kulttuuriseurakunnasta. 


Sammatti on maantieteellisesti pieni, mutta kulttuurin mitoilla arvioituna suuri. 

On tapana puhua pienestä kunnasta tai kylästä, mittayksikköä määrittämättä. On tapana puhua tavallisista ihmisistä – vaikka tavallista ei olekaan. Lukukirjan sivuilta huomaa, miten jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. Tarinat ovat suuria.  Jokainen on kantanut vastuunsa ja tehnyt osansa. 

Tärkeimmät asiat ovat lähellä. Pienessä, tiiviissä yhteisössä jokaisen ihmisen panos merkitsee. Elämä on ainutlaatuista, kaikki kertomukset ovat kertomisen arvoisia. Muistiin merkitsijä on etuoikeutettu, kiitollinen kaikista tapaamisista. 



LUKUKIRJA SAMMATISTA on saatavana Sammatin Nuorisoseurantalon Joulutorilta lauantaina 30.11. 2019, tori palvelee kello 9-13. 
Lohjalla kirja tulee myyntiin Kahvila Liisaan. 

Osallistun Keravalla kauppakeskus Karusellin jouluriehaan ke-to 11.-12.12.2019 klo 12-18.  Olen varannut pöydän pienyrittäjien käytössä olevasta tilasta. 

HUOM!  Karusellin Jouluriehan aikana pienyrittäjien pop-up -myyntitilan aukioloaika on klo 12-18.  

Kirjan voi myös hankkia kirjakaupan kautta, se kuuluu Kirjavälityksen valikoimaan.  

Liisa Laurila: LUKUKIRJA SAMMATISTA 
243 sivua. 
ISBN  978-952-69128-1-3
SANATAITO 





torstai 7. marraskuuta 2019

Jää. Jää. Viidessadas päivitys





Jää. Jää.

Matkan varrella näkyy lahtia ja poukamia, jotka ovat jo saaneet jääkuoren. 

Jää. Ohut, kimaltava ja hopeainen, silti se riittää pitämään levottomat laineet aisoissa. Jään pinnalla tarkka kuva rannasta, taivaasta, maisemasta, vedenkirkas, voimakas. 


Saunarannassa vesi on vapaa, tuulen alla aallokko alituisessa liikkeessä, ulapan ahnas reuna. 
Halu nauttia vapaudesta vielä tuokion ajan. 
Haluan, tahdon, vielä tämän, tämän, tämän…
Ennen kuin jää tulee. 


Veden ja taivaan raja kaukana sinisen keskellä hohtaa, liikkuu neitoina niemien nenissä. Usva, terheninen, valo. 


Rannan puissa talvi jo näkyy, huurre kattaa jokaisen neulasen, tarkkaan piirtäen ääriviivojaan. Pakkanen on matkalla, kohti maan sydäntä. Aikaa on, kokonainen talvi aikaa. 


Venerantaan, poukamaan, lasten kesäiseen uintipaikkaan jää tekee leikin, rakentaa pyörteitä, laskostuu, vedostuu, poimuttuu. Jää. 


Talvi on jo. Talvi on melkein. Joka päivä talvi leikkii piilosta, väistää, nousee taas. 
Eräänä päivänä jää on tullut. Vetänyt viivan levottoman, epäröivän syksyn ja ehdottoman, selkeän talven väliin. Tässä on raja. Tässä on muutos. Tästä eteenpäin uusi aika. Puhdas, valkoinen talvi. 


Elämä vetää rajoja. Jäätää, vie valkeuteen sielun, jonka aika ei vielä olisi saanut olla. Sulkee kannet, liian aikaisin. Jäljelle jää vain toivo, kevään, kukkien, poutapilvien toivo. 


Aamulla tarkistetaan talven saldo. 
Jää. Jää.
Jää. 


sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Mustat mekot


Siitä yhdestä puhelinsoitosta on jo neljäkymmentä vuotta. 
Isällä oli ankara uutinen, joka muutti koko elämän. 
Äiti oli kuollut.  

Oinoon Hanni tuli surunvalittelukäynnille. Kapeana, kalpeana, hauraana, niin kuin Hanni mielessäni aina oli. Tuolla hetkellä hän oli 71-vuotias, aikaa Hannilla oli vielä jäljellä. 
-       Kun äiti kuolee, tyttärestä tulee aikuinen, sanoi Hanni. Hänelle nämä sanat oli sanonut ompelija, jonka luokse Hanni oli heti äitinsä kuoleman jälkeen mennyt, surupukua laittamaan. 
En uskonut silloin, nyt jo uskon.  Vanhemman poismeno pakottaa kasvamaan aikuiseksi, hiljaa surren tai kivun kautta. Mutta mekin selvisimme. 

Hanni on ollut poissa jo kauan, vaikka hän saikin pitkän elämän. Vaatimattomana, hiljaisena, lapsuuskodin maisemassa. 

Surupuvun sovitukseen ei ollut aikaa, mutta onneksi kaapissa oli mustia vaatteita, niitä yhdistelemällä syntyi sopiva hautajaisasu. Surupukua ei enää olisi tarvinnut muistotilaisuuden jälkeen käyttää, mutta ei niissä tunnelmissa tehnyt mieli kovin värikkäästikään pukeutua. Värit palasivat vasta muutaman ajan kuluttua. Hanni taisi kylällä käydessään pukeutua mustiin läpi koko suruvuoden – en tiedä, mutta ennen niin oli tapa. 

Sodan jälkeen kaikesta oli pulaa, vaatteistakin. Äidit eivät mekkojaan voineet valita, oli otettava se, mikä parhaiten sopi, koko ajan vauhdilla kasvaville ja kuluttaville lapsille piti saada ehjää tai ainakin lämmintä päälle.
-       Musta mekko pitää olla, jos vaikka tulee hautajaisia, sanoi äiti joskus. 
Äidin paras mekko. Se oli aina se sama. 

Kun elämä koheni, äiti ompeli vanhan rinnalle uuden mustan mekon. Käyttöön ja varalle. Toinen must oli siisti valkoinen paitapusero. 

Uuden takin ostaminenkin oli ensin tarkkaa – ainoa päällysvaate ei voinut olla liian värikäs, sen piti sopia iloon ja suruun. Sitten, kun oli varaa useampaan takkiin, valittiin jo värejä. 

Joku ehti joskus jo ihmetellä, kuinka arkisesti minä surin äitiäni. Surun olisi pitänyt olla ylevämpää, hienompaa, ei arkisiin töihin tai mustiin mekkoihin pysähtyvää. Ihmettelijä on jo oman surunsa kohdannut, ehkä hänellekin ovat arjen asiat tulleet pintaan. Elämällä on taipumus olla arkista. Jos arjen saa toimimaan, juhlatkin järjestyvät. 

Äiti silitti paitoja ja opetti samalla, miten paidasta saa siistin ja sileän. Ja miten vastasilitetyn vaatteen pitää saada levähtää ja kuivua reilu tuokio henkarilla, ennen kuin se ripustetaan kaappiin. Kuinka pyykit mankeloidaan ja miten sileät lakanat pinotaan kaappiin. Samaan kaappiin, jonka hyllyillä, liinavaatteiden takana oli kätkössä parempi käsilaukku ja käsilaukussa tärkeät paperit ja pankkikirja. Rintaneula, joka kiinnitettiin parempaan pukuun.

Miten astiat pestään ja järjestetään kaappiin ja laatikoihin, miten lattia puunataan ja vaha kiillotetaan, miten maailmassa ollaan ja käyttäydytään…

Me isoäiti-ikäiset tyttäret, me, joille elämä on jo antanut tehtäviä ja toimia, aina me palaamme äitiemme vaiheisiin. Vaikka on saatu omat lapset, suloiset lapsenlapset ja eletty monta kymmentä vuotta aikuisen elämää, aina välillä me palaamme äidin luo. Sen äidin, jolle me tummina iltoina sytytämme kynttilän ja jonka antamia opetuksia me kertaamme, päivittäin. 

Ja kyllä, minunkin kaapissani on kaiken varalta musta mekko ja valkoinen paitapusero. 
Ne ei ikinä petä. 
Äiti tiesi.