Valamo, portti pyhään

Uuden Valamon pääkirkko. 

Ensivaikutelma lämmittää sateenkarvaisen, pilvisen päivän. Pysäköintialueella tulee vastaan vapaaehtoisten joukko, joka ystävällisesti ohjaa auton oikeaan ruutuun. Portilla saamme henkilökohtaiset tervetulotoivotukset, hyvät neuvot ja ohjeet kaupan päälle. 

Suuret kuuset varjostavat tietä, kun kuljemme kohti Uuden Valamon luostarin aluetta. 

Valamo on portti pyhään.

Pyhittäjäisät Sergei ja Herman. Mosaiikki pääkirkon seinässä.

Uusi Valamo Heinävedellä jatkaa Laatokan Valamon lähes tuhatvuotista perinnettä. Valamon saarelle luostarin perustivat joko 1100-luvulla tai todennäköisemmin vasta 1300-luvulla kaksiValamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolainen. Valamon saari Laatokan järvellä on ollut osa Suomea ja luostari toimi ennen toista maailmansotaa Suomen ortodoksikirkon alaisena. 

Valamon salava, pihapiirin kaunistus. 

Sodan aikana luostari ja sen asukkaat joutuivat lähtemään evakkoon. Uusi koti löytyi Heinävedeltä, missä Valamon, Petsamon ja Konevitsan luostarien perinne jatkuu. Laatokan Valamo säilyi, useiden vuosien ajan Laatokan saarilla palveltiin maallisia arvoja, perestroikan aikakaudella tapahtui käänne ja Valamo palautui luostariksi. 

Konevitsan Jumalanäiti. 

Valamon pihapiiri kutsuu tutustumaan. Luostarikirkossa valmistaudutaan keskipäivän palvelukseen. Tuohukset palavat, kukka-asetelmia kohennetaan ja uusitaan, matkailijat kiertävät pyhien kuvien äärellä. Konevitsan jumalanäiti, ortodoksien pyhistä kuvista pyhin, katsoo lempeästi ohikulkevia. 

Pyhien vakavat katseet, ajaton hartaus kirkon sisällä saa kulkijan rauhoittumaan, hidastamaan askeltaan. Ikonien kultaiset ja hopeiset taivaat hohtavat valoa pilviseen päivään. 

Perinne on läsnä Valamossa. Huolella haravoidut käytävät johdattavat kohteesta toiseen, tarjolla on ravintoa kulkijan sielulle ja mielelle. 

Luostarin kulttuurikeskuksen yhteyteen avattu museo on nähtävyyksistä kaikkein uusin ja samalla vaikuttavin. Vanhan Valamon esineistöä upeasti esiteltynä, kattavin taustatiedoin. 

Kuopion kirkkomuseo Riisa on näihin asti ollut ainoa ortodoksisen perinteen esittelijä, nyt Valamo on saanut oman aarteistonsa esille. Kokonaisuus, joka on nähtävä. 

Jumalansynnyttäjä, pyhä Bavo Gentiläinen. pyhä Gertrud Nivellesläinen. 

Kulttuurikeskuksessa järjestetään kursseja ja koulutusta. Vierailun aikaan on meneillään ikonitaiteeseen liittyvä ompelukurssi. Opiskelijat työskentelevät keskittyneesti, töiden yksityiskohdat ovat niin pieniä, että apuna pitää olla suurennuslasi ja tehokas valaisin. Käsityö etenee verkkaan, mutta taidokkaasti. 

Kulttuurikeskuksen yhteydessä oleva näyttely on otsikoitu Yhteiset pyhämme jakamattoman kirkon ajalta. Esillä on yli sata ikonia, joihin on kuvattu pyhiä kristikunnan ensimmäisen vuosituhannelta, ajalta ennen kirkkokuntien eroa vuonna 1054.

Vasemmalla Pyhittäjä Florentina Carthaginalainen, keskellä Pyhittäjä Friedesfrida, Oxfordin igumenia, oikealla Pyhä Leander, Sevillan arkkipiispa. 

Pyhä Donnan, Eiggin mrttyyri sekä Pyhä marttyyrikuningas Edwin. 

Kolme Roman paavia, Pyhä Clemens, Pyhä Gregorios Dialogos ja Pyhä marttyyri Sixtus.

Pyhä Brendan, Clonfertin igumeni.

Kaikki näyttelyn ikonit ovat valmistuneet muutaman viime vuoden aikana, tekijöinä on taiteilijoita viidestätoista eri maasta. Kokoelma on ainutlaatuinen. Se kertoo katolisen kirkon pyhistä, joita myös idän ortodoksinen kirkko kunnioittaa, pyhistä, jotka ovat jääneet meille tuntemattomiksi. Samalla näyttely on katsaus ikonitaiteen mahdollisuuksiin ja ulottuvuuksiin: hienoa kirkkotaidetta. Näyttely on avoinna tammikuun alkuun 2020 asti. 

Matkamuistomyymälästä voit ostaa kauniin pääsiäismunan. 

Mikä tekee Valamosta ainutlaatuisen? Kulttuurin ja matkailun taitava yhdistäminen. Taiteen ja pyhän liitto. Kädentaito, joka kunnioittaa ja palvelee. Ystävällisyys, lämpö. 

Luostarin ravintolan, Trapesan ikkuna. 

Kuvat on otettu 30.7.2019. 

Valamon luostarimuseon aarteiden valokuvaaminen on kielletty.

Taidekeskus Salmela, täynnä kiinnostavia dialogeja

Laila Pullisen hallittua muotokieltä.

Aloitan kierroksen päärakennuksen, vanhan pitäjäntuvan alakerrasta. Sieltä on aina ollut hyvä aloittaa, sillä ensimmäisten salien mestarit virittävät sielun vastaanottamaan tämän kesän taide ja tunnelmat. En tälläkään kerralla pety. Näin alkaa kesän paras päivä, vaellus läpi Taidekeskus Salmelan salien ja rakennusten.

Rafael Wardin merellisiä sävyjä 

Laila Pullinen ja Rafael Ward. 

Rafael Wardi on ollut taiteilija jo silloin, kun olen ollut lapsi. Huikea ura jatkuu edelleen, tuoreella otteella. Tutut, mahtavan mehevät värit – vaikka suurten maalausten aiheena on meri ja purjehdus, veneessä matkaavilla on yllään Wardin keltaista, elämän väriä. 

Merellisten maalausten rinnalla on Laila Pullisen postuumi veistosnäyttely, hahmoja, jotka taipuvat tuulessa, nöyrtyvät notkeasti, mutta eivät murru. Hieno materiaalin käsittely, taidokas viimeistely, hallitut muodot. Pullisen taidetta pitää katsoa läheltä, mutta samalla siihen pitää saada perspektiiviä. 

Ulla Rantanen: Henkilöt huoneessa. 

KImmo Kaivannon viivaa - ja kyllä, myös tuttua sinistä. 

Ulla Rantanen - piirtäjä, Esko Tirronen - edelleen moderni, Reino Hietanen - hallittu sekä Kimmo Kaivanto - tamperelainen. Päärakennuksen alakerrassa mestarit käyvät dialogia keskenään, tuttuina, tutuin teemoin. On upeaa nähdä näin monta hienoa taideteosta samassa näyttelyssä – yhdessä monista saleista. 

 

Esko Tirronen, naisvartaloiden kuvaaja.

Reino Hietanen, vaihteeksi punertavaa.
Uksi Merikannon veistos etualalla. 

Dialogi on avainsana, joka tulee monta kertaa mieleen Salmelan näyttelyä kiertäessä. Teosten ja tekijöiden välinen dialogi, tilojen ja teosten dialogi, ikkunoista avautuvien maisemien ja teosten dialogi, kesätuulen ja valon dialogi teosten ympärillä.  

Taiteilija on osa vuosisataista kuvaamisen ja tulkinnan jatkumoa, esimerkiksi Sofia Kukkonen ja Joel Sievers ovat ottaneet töidensä lähtökohdaksi suurten mestarien aiheet – dialogi viriää perinteen ja modernin välillä. 

Sofia Kukkosen Vermeer-tulkinta ja Marianne Sirin kissa. 

Tuomo Saalin maisemakuvat päärakennuksen yläkerrassa ovat taidokkaita, mieltä kiehtovia, mutta onko niissä mukana pelon elementti? Jokaisen työn ytimessä on ihminen, vaeltaja. 

Tuomo Saalin maisemia. 

Kuvissa ollaan matkalla jonnekin, tuntemattomaan, ilmaisuvoimaisiin väreihin. Joka ei ole kokenut ruskaa eikä syysvärien ilotulitusta tai vuoriston komeaa jylhää kauneutta – voisiko tämä jopa pelottaa. Pidin Saalin kuvista, joku niistä olisi vaikka voinut päästä seinälle, muistikuvaksi tutuista maisemista. Juhani Saksan linnut voisivat olla mukana, kertomassa pihalintujen ja metsän siivekkäiden tarinaa. 

Jos Tuomo Saali on lähes järisyttävä, Jasmina Ijäs, Salmelan tämän vuoden nuori taiteilija on suloinen. Lintuja, satuasuisia lintuja, metsän eläimiä. Kuvien joukossa seikkailevat Samuli Alosen mielikuvitukselliset ja hupaisat eläinhahmot. Jos – siis iso jos – Saali olisi saatu kotiseinälle, joku näistä satulinnuista olisi lehahtanut lapsenlasten iloksi. 

Valo melkein varastaa kuvien roolin. 

Domanderin näyttelyalueella, Apteekkitalossa esittäytyvät Salmelan edellisten kesien nuoret taiteilijat. Tuttuja nimiä ovat Ilkka Lammi, Henna Pohjola, Pekka Parviainen, Tiina Suikkanen, Kia Taegen, Johanna Lumme ja Essi Peltonen. Käsialat ovat osittain tuttuja, kuvat uusia. 

Ilkka Lammi, mestari, jonka työ jäi kesken. 

Johanna Lumme maalasi talvea. 

Dialogia, dialogia

Essi Peltosen aiheena ovat kasvot.

Kia Taegen antaa värille pääroolin. 

Tuttujen tekijöiden rinnalla Salmelassa on koko joukko kiinnostavia uusia. Taiteilijoita on juhlanäyttelyssä esillä yhteensä 31.  

Joel SIevers ja venevaja. 

Joel Sievers ja dialogi mestarien kanssa.

Domanderin alueella, vanhassa postitalossa esittäytyy vahva ja ilmaisuvoimainen Joel Sievers. Marianne Sirin veistokset lomittuvat aiheillaan Sofia Kukkosen maalausten kanssa. Postitalon yläkerrassa on Tero Annanollin kukkia ja hedelmiä, taustana samanlainen avara kultainen taivas kuin vanhoissa ikoneissa. 

Tero Annanolli. 

Marianne Siri ja häkellyttävät yksityiskohdat.

Domanderin alueen aitoissa ja palvelijan asunnossa huipentuu tämän kesän näyttely. Erkki Saaraisen valoa hohtavat työt – Saarainen on paitsi taiteilija, myös lavastaja.  Palvelijan asunnossa on Antti Rytkösen fotorealistisia kaupunkikuvia, häkellyttävän tarkkaa ja oivaltavaa kuvaa. 

Erkki Saaraisen valotaidetta. 

Antti Rytkösen työt pitää nähdä. 

Taidekeskus Salmela avautui tänä suvena jo 30. kerran. Salmela on joka kerta tarjonnut vierailleen kauneutta, seesteisiä tunnelmia ja uusia näkökulmia elämään. Aina uusia valotuksia näyttäen. Salmelan toimintamalli varmistaa uudistumisen. 

Tätäkään näyttelyä ei koskaan enää nähdä uudelleen eikä samanlaisena: heinäkuun puolivälissä, kun itse ehdin paikalle, suuri osa töistä oli jo merkitty punaisella. Taideteokset sirottuvat eri puolille maata ja maailmaa, liittyvät kokoelmiin, aloittavat uuden dialogin ympäristönsä kanssa. Mukana voi olla työ, josta tulee jonkun kokoelman alku. 

Seuraavana suvena kokonaisuus on taas uusi, raikkaasti rakennettu. Vanha vakava museomies puhui joskus painokkaasti pölyntorjunnan tärkeydestä, mitähän hän sanoisi tästä perinteestä? Pölyä ei ehdi kertyä, ei edes katsojan mieleen, sillä valikoima uudistuu.  

Elinvoimaa, sitä on Salmela.

Onnea Salmelan ahkerille ja uutterille rakentajille: on ollut ilo tulla katsomaan uudistuvaa, kattavaa kokonaiskuvaa suomalaisen kuvataiteen nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. 

Kiitos Tuomas Hoikkalalle isosta visiosta ja peräänantamattomasta työstä taiteen hyväksi.

Salmelan toisessa toimipisteessä, Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalossa on esillä nuorten taiteilijoiden töitä Repoveden kansallispuiston maisemista sekä Hannu Hautalan valokuvia. Vuohijärven näyttelyä en ole nähnyt. 

Kuvat kirjoittajan, amatööritasoa. 

Elämän kimalluksesta

Aamusta iltaan me puhuimme. Kokonaisen viikon ajan me puhuimme. 

Maailmasta, lapsista, aikuisista, sukulaisista, elämästä. Työstä ja arjesta, elämän pienistä ja isoista juhlahetkistä. Vertailimme, millaista on elää sinun maassasi, millaista täällä. Eroja on, mutta yhtäläisyyksiä enemmän. Se, mikä yhteistä, lujittaa. Se, mikä on erilaista, pitää mielenkiinnon yllä. 

Me teimme yhdessä niitä töitä, joita kumpikin omassa arjessaan, omalla tahollaan tekee yksin. Kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, muonitimme ja työn päätteeksi tiskasimme astiat. Toisinaan touhuttiin savuttavan nuotiotulen luona, välillä kirkkaassa auringossa tai lempeässä varjossa. Kannettiin kipotkupit keittiöön ja kaapista pöytään. Tuttua työtä, jonka säestyksellä oli hyvä puhua maailma kuntoon. Kädet tekevät, sielu on omalla ladullaan. 

Iltaisin me istuimme saunan lauteilla ja annoimme löylyn helliä hartioita, lievittää hyttysenpistojen kutinaa, rentouttaa mieltä. Vesi oli pehmeä, viileä ja tyyni, pilvet ulottuivat sen pintaan asti. Järven tyyneys järkkyi vain hiukan, kun me, kaksi elämän iltapuolelle ehtinyttä naista teimme omia uimaliikkeitämme. 

Meissä on harmaata, arpia, rosoa ja kulumaa, pientä pintavikaa, joka kaipaisi laittoa, jos sellaista laittoa edes jossain olisi. Emme ole edes etsineet. Ei meitä kukaan enää ulkonäön vuoksi - ja juuri se on vapauttavaa. 

Siitä on jo neljäkymmentäkaksi vuotta. Ei, eihän se edes voi olla totta. On se, silti. Vastahan me tutustuimme. Nuorina, yhtä ihanasti pulppuvan nuorina kuin nytkin. Elämä on kulkenut polkujaan, mutta me olemme jäljellä, meidän ystävyytemme. Tyttärien äiteinä, vaimoina, isoäitiyden äärellä. Elämä, jonka puhumiseen me saimme kokonaisen viikon. Elämä, jonka me olemme lahjaksi saaneet.  

Maailma on taas hetkeksi parannettu, valmis ja täydellinen. 

Mikään ei alussa viitannut siihen, että juuri meistä voisi tulla elämänikäiset ystävykset. Jossain toisessa maailmassa me olisimme jääneet tuttaviksi, liukuneet vähitellen etäälle toisistamme, niin kuin uniset kuikat järven iltatyynellä pinnalla. Yhteiset puheenaiheet olisivat loppuneet eikä uusia olisi tullut. 

Mekin liu’uimme välillä etäämmälle, melkein katosimme ruuhkavuosiin, palasimme takaisin, tulimme taas lähelle. Niin kuikatkin tekevät, tavoittavat toisiaan etäältä, vastaavat huutoon ja uivat taas yhtä matkaa. 

Lasten saaminen, lasten elämä, läheisten elämä. Ihmissuhteet, niiden kipukohdat, himmeä kaipaus ja ristiriidat, joista on päästävä läpi ja joista selvitään, yhdessä, puhumalla, avoimesti. 

Oli helppo jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Me istuimme terassilla, katselimme, miten laskevan auringon värit vaihtuivat ennen hiipumista. Me vetäydyimme mökin suojaan ja yöperhoset tulivat ikkunaan valoa kohti. Valoa kohti, meidän tavallamme. 

Meillä on molemmilla ollut hyvä elämä. Kumpikin on tahollaan saanut vastuuta, palkitsevia tehtäviä, monta annosta iloa ja suruja, huolia ja murheen kirpeitä kipunoita. Puoliso, joka on pysynyt lujasti rinnalla kaikissa vaiheissa. Puolisot, jotka nytkin olivat lähellä, omissa puheissaan ja puuhissaan. Kun tumma jakso on ollut tummimmillaan, on voinut tarttua puhelimeen tai kirjoittaa: tiedätkö, ymmärrätkö. Aina ei ole osannut nähdä, millainen on huominen. Aurinko on noussut, solmut ovat avautuneet, kipeästäkin murheesta on löytynyt hyvän tulevaisuuden juonne. 

Illansuussa sain viestin. Kone on laskeutunut turvallisesti, matka sujunut suunnitelmien mukaan, olet miehesi kanssa kotona, kaikki hyvin.

Kiitos elämän kimalluksesta, ystävyydestä! 

Hyvää jatkoa! 

Todellinen prinsessa?

Elämä kolhii ja olo kupruilee. Jossain on herne, joka on pudonnut väärään paikkaan. Onneton ja Ymmärtämätön on sen varmaan sinne pudottanut, tietystikin tahallaan. Herne hiertää ja ahdistaa mieltä, höyhenpatjatkaan eivät auta. Kipu säteilee sielusta, tuntuu koko kehossa, se on kuin kipeä kivi kengässä, vihloo ilkeästi. 

Todellinen prinsessa elää maailmassa, joka ei häntä ymmärrä. Kumma juttu, kuinka vähän ihmisolentojen parasta laatua enää arvostetaan! Onneton ja Ymmärtämätön puhuu asioista, jotka Todellinen prinsessa on jo aikaa sitten sivuuttanut triviaalirutinoina. Voi sinua, Onneton ja Ymmärtämätön, miksi vaivaat noilla ajatuksillasi kaikista maailman ihmisistä juuri Todellista prinsessaa? 

Todellinen prinsessa tietää, että hänellä on hallussaan kaikki tarvittava tieto. Siksi Onneton ja Ymmärtämätön tekisi viisaasti, jos vaikenisi. Ei parhaalle mitään voi eikä Todellista prinsessaa mikään lannista. Hän kommentoi mielellään, sappea säästämättä. Ei Todelliselle prinsessalle voi eikä pidä mitään uutta opettaa.

Todellisen prinsessan kanssa on vain yksi suositeltava puheenaihe: Todellinen prinsessa itse. Muu on tuhlausta. Opetelkaa te Onnettomat ja Ymmärtämättömät vihdoinkin Minä-minä -maan kieli ja kutyymit, pääsette paljon helpommalla. 

Sadussa Todellinen prinsessa on aina pieni, hemmoteltu ja itsekäs tytöntyllerö. Oikeassa elämässä Todellinen prinsessa voi olla aikuinen, jopa melkein vanhus, sillä heikko itsetunto ei ole minkäänikäisen ihmisen erityisominaisuus. Eikä prinsessaleikki katso sukupuolta. Milloin viimeksi törmäsit miespuoliseen Todelliseen prinsessaan? Aivan.

Todellisia prinsessoja on kaikkialla. Karskin mieskuoren alta kurkistaa herkkätunteinen pikkupoika. Tasa-arvon eteneminen tekee miespuolisen Todellisen prinsessan elämästä yhä tukalampaa: kaikilla on sananvapaus, jokaista kuunnellaan, naisiakin. On yhä vaikeampaa saada muut uskomaan, että on olemassa vain yksi oikea totuus ja oikea tapa elää ja olla, oikein. 

Tosielämän Todellisia prinsessoja riittää kaikkialle. 

Jos haluat menettää hermosi, tilaisuuksia tarjoutuu kosolti. Luulisi, usein toivoisi, että vähitellen, kun maailma opettaa ja kompasteluista oppii, ihminen vihdoin oivaltaisi ääriviivansa ja osaisi ottaa oman paikkansa maailmassa, luontevasti, toisia mollaamatta.

Todelliset prinsessat ovat uusiutuva luonnonvara, aina keskellämme. 

Ei niitä aina niin vakavasti tarvitse ottaa.

Mutta älä ihmeessä kerro sitä niille.

Älä ainakaan näytä sääliäsi.

Myötäeletään!

Lämmintä kesää! 

Lautamiehen vaimon raportti

Ensin tehtiin polku.

Ei, hän ei todellakaan ole saanut arvostettua luottamustointa, mutta komea kasa lautoja saapui jokin aika sitten Rantarakan parkkipaikalle. Laudat tulivat rautakaupan autossa. Tampereen ykköskirjeenvaihtaja keksi tästä oitis uuden arvonimen perheen puutyötaitoiselle.

Vietimme useita kesiä Kivimäen kaidan rannalla, vuokramökillä, kun lapset olivat pieniä. Eräänä keväisenä viikonloppuna, kun talven jälkeen taas lähdimme mökkiä katsomaan, takapenkiltä kuuluivat kirkkaat äänet: ”Isi, äiti, katsokaa, tuolla menee meidän laituri!” Siellä se purjehti, harmaa laituri, jäiden irrottama, matkalla kohti vastarantaa. Vene vesille, karkulainen kiinni ja takaisin paikoilleen – lasten lause jäi elämään, senkin jälkeen kun vuokramökin sopimus oli jo aikaa umpeutunut. 

Alkaa jo hahmottua.

Mökkirannassa ei vielä ollut akuuttia laituriongelmaa, mutta sen lähestyminen oli aavistettavissa. Mittailtiin ja kaavailtiin, nukuttiin talven (ehkä toisenkin) yli, kun tarpeeksi oli suunniteltu, suunnistettiin rautakauppaan ja loppu on silkkaa laituria. Lautakasa oli juuri sopivan kokoinen yhden laituriprojektin tarpeisiin. 

Ja lisää lautaa, järeämpää. 

Alkukesän päivät sujuivat rakennustöissä. Ensimmäinen hellekeli ulottui järven pintaan asti: vesi oli vielä riipaisevan raikasta. Lautamiehen vaimon tehtäviin kuului entisen laiturin jäänteiden siivoaminen pois maisemasta – sikäli kun ne naisvoimin olivat kuljetettavissa – sekä saunan pitäminen puolilämpimänä. 

Lautamieshomman lomassa oli pakko lämmitellä. Kukaan ei olisi jaksanut seistä vedessä koko päivää. Vahinkoja ei tullut. Selvittiin parilla mustelmalla, kun lähtöpasseistaan suivaantuneet laudanpätkät kävivät kimppuun. 

Naapurin rouva tuli lasten kanssa katsomaan, mutta piti etäisyyttä. 

Mutta niin vain saatiin aikaan kunnon laituri. Uimaan on helppo mennä, mutta edelleenkään laiturin päästä ei saa hypätä uimaan. 

Kivikkoisen rannan kivet on opittu tuntemaan ja tietämään, uimareitti opittu, mutta kivien siirtäminen niiltä sijoiltaan on mahdotonta. 

Jos kysytään, kuka määrää ja sanoo, kuka oli mökkirannassa ensin – kivenmurikoilla lienee useamman tuhannen vuoden etumatka. Parempi siis rauhallisesti laskeutua veteen ja siitä uimasilleen. Jos haluaa/ehtii lekotella auringossa, laituritila riittää nyt paremmin. 

Melkein valmista, pari(sataa) ruuvia vielä. 

Se vanha laituri, harmaa ja kulahtanut? Puun pinta ei ole uudenveroinen, alapinta on. Mökkipolut ovat saaneet uutta ryhtiä vanhoista rappusista ja silloista, sopivan harmaiksi patinoituneista. 

Laiturin kansi hinattiin vetoliinoilla maalle, missä se odottaa uutta elämäänsä. Enää ei ole sitä vaaraa, että vanha laituri lähtisi seilaamaan kohti uusia, aurinkoisempia rantoja. 

Yhteiskuvassa vanha ja uusi. 

Työllä ei enää ole niin kiire, vanhojen puiden jatkokäsittelyn voi tehdä kuivan maan puolella. Polttoon ei laituripuista ole eivätkä ne kolhi käsittelijöitään. Ehkä ne ovat jo tyytyneet osaansa. 

Lautamiehen vaimona eläminen on mielenkiintoista.