keskiviikko 4. syyskuuta 2019

Kuuden tunnin työpäivä


Ryhmäkuva, eikö näihin politiikkojen juttuihin sellainen kuulu? 
Juhlapuheessa lausuttu rohkea ajatus lähti lentoon. 
Sanna Marin visioi SDP:n juhlapuheessa tulevaisuutta, joka toisi kaikkien ulottuville kuuden tunnin työpäivät ja nelipäiväisen työviikon. Tavoite on selkeästi sanottu, mutta tuskin se vielä tällä eduskuntakaudella toteutuu, tuskin oli tarkoituskaan. 

Asiayhteydestä irrotettu mielikuva joutui tosikkojen tykitykseen ja vajosi syöksykierteeseen. Vähitellen alkaa onneksi näkyä oireita siitä, että oikea keskustelu aiheesta saattaisi alkaa. 
Elämässä tarvitaan rohkeita näkemyksiä, sillä vain niiden voimalla asiat etenevät. On parempi sanoa ääneen idea, vaikka vain raakile, kuin jättää sanomatta. 

Suomalaiselle työ on pyhä asia. Olen keskustellut elämänkoulussa pitemmän oppimäärän suorittaneiden kanssa siitä, mitä työnteko on ollut, mitä se on nyt. Raskaan ruumiillisen puurtamisen osuus on vähentynyt. Työ on opettanut tekijäänsä, antanut itseluottamusta ja tunteen voimasta. Työ palkitsee, kun omat aikaansaannoksensa voi nähdä ja tuntea. 


Voiko työnsä jäljestä iloita silloinkin, kun se tai osa siitä on kadonnut jonnekin koneiden ja tietokoneiden uumeniin, näkymättömiin? Voi, sillä tietokone on väline siinä missä mustekynäkin. 

Jokainen suunnittelutyötä tehnyt tietää, että muutama tunti intensiivistä ajatustyötä voi jo olla rankka rupeama. Kaikki työnteko ei ole – onneksi – huipputehoilla painamista. Suunnittelija jatkaa taustatietojen hankkimista, tekee testejä, kirjoittaja haastattelee, hoitaa asiakassuhteita, päivittää kirjanpitoa, on yhteyksissä alihankkijoihin, käy lounaalla, juo kahvia ja juttelee kollegoiden kanssa. 

Kuinka tarkkaan päivien pituus täytyy määritellä? Monella työ kulkee alituisesti mukana, kuin varjo, kun alitajunta työstää sisältöjä. Onko työajan määrittely aina edes tarpeellista? Eikö tärkeämpää olisi saada aikaan tuloksia? 
Kenenkään elämä ei pääty työpäivän päättyessä. On huolehdittava läheisistä, perheestä, kodista, omasta jaksamisesta. Leipätyötä voi seurata tehtävä, joka on elämän leipä. Jokaisella pitää olla myös lupa levätä ja palautua. 

Kun puhutaan kuuden tunnin työpäivästä, kuultaako taustalta pelko työn arvon vähenemisestä? Työn arvo on konkretiaa, palkkaa, jonka tekijä saa vastineeksi. Riittääkö lyhyen viikon saldo elämiseen? Minkä mukaan palkka määräytyy? Työn arvoa on myös se tunne, jonka tekijä palkinnokseen saa. Ellei työ miellytä, mikä tahansa tuntimäärä voi olla liikaa. 

Kuuden tunnin työpäivä olisi mahdollisuus esimerkiksi omaishoitajille, vanhemmille, harrastajille, vapaaehtoistyötä tekeville. On monta ammattia, joissa ajatus tuntuu vielä mahdottomalta tai ainakin se on ennakkoluulottomien järjestelyjen takana. Työ, työvälineet ja työnteko ovat muuttuneet eikä muutos pysähdy. Kuinka realistinen visio 24 tunnin työviikosta oikeasti voisi olla? En edes yritä arvata. 


Freelancerina tein pätkätöitä, päivittäin. Kun lapset lähtivät leikkikouluun tai kouluun, aloitin päivävuoron. Kun ilta ehti ja soihdut sammuivat, jatkoin iltavuorossa. Joskus piti ottaa yövuorosta lisää. Tehtävästä riippuen seurasin ajankäyttöä tai merkkimäärien täyttymistä tai tarkkasin sitä, miten ajatus toteutui. Jos oli väljempää, kirittiin kiinni kotityön rästejä. Niitä oli aina. Niitä on aina, kaikilla. Ei meillä koko ajan siivota.

Työssä jaksaa, jos se on kiinnostavaa ja palkitsevaa. Työssä jaksaa paremmin, jos voi päättää ajankäytöstään ja omasta olemisestaan. 

Omana yhteistyökumppaninani on ollut näkymätön kotihengetär. Hilma pesee pyykit, tiskaa ja auttaa joskus ruoanlaitossa. Hilma on tyhmänsorttinen, mutta uuttera. Ei hän kaikkea osaa: kun ajatus koneen ääressä tilttaa, pitää käydä auttamassa Hilmaa. Muutama askel irti aherruksesta tekee hyvää. 

Freelancerin arkea. 

Blogijutun viimeistelyn aikana Hilma tuuletti vuodevaatteet, tiskasi ja pesi pyykit. Kirjoittaja nousi pöytänsä äärestä ja sijasi vuoteeseen puhtaat lakanat. Puhtaat pyykit hujautettiin muutaman tekstikappaleen välissä narulle. Tuuli viimeisteli työnjäljen.

Kirjoittaja on poliittisesti sitoutumaton, koska ei ymmärrä puoluekuvioista mitään. 

torstai 15. elokuuta 2019

Miksi minä olen viihtynyt Sammatin Kievarissa

Olen viime päivinä pohtinut ruokaan ja ruokapaikkoihin liittyviä asioita.
Olen ollut allapäin Sammatin Kievarin sulkemisen takia. Olen yrittänyt löytää syitä ja perusteluja. 
Toivon, että jaksat lukea. 


1. Johdanto:
Matkailijan taukopaikka, tätähän se valitettavan usein on

Liukuovi avautuu automaattisesti, kun astumme sisään. 
Kas, varjoisaa, paikoitellen hämärää. Jopa tällaisena päivänä.

Meitä tervehtivät melkein suoriin riveihin asetetut, täpötäydet rullakot. On näillä ainakin astioita, seisotettavaksi asti. Rullakot peittivät tasaisena rintamana ikkunat, eikä päivänvalo tai kansallismaiseman kauneus päässyt häiritsemään asiakkaita. Kätevää myös siksi, ettei tarvitse pestä ikkunoita, kun niihin ei ylety. 

Kassalla nuori edeskäypä tervehtii, silmäilee ostoksemme, höylää maksukortin, muistuttaa etukortista ja kiittää. Sitten hän jatkaa seurustelua nuoren kollegansa kanssa. 

Kannamme ostokset vapaaseen pöytään. Tulee heti seurallinen ja kansainvälinen olo. Pöydän pinta on täynnä rinkuloita, tuoppien jälkiä ja tahroja. Vuosikertatahroja? Joku on ripotellut ohuen kerroksen hienoa sokeria naapuripöydän pintaan. 

Oli melkein kuin olisi jutellut tuntemattomien kanssa. Kahvi maistuu kahvilta ja pullan hoksaa hämärässäkin pullaksi. Onko joku teistä kahvitellut pöydässä numero 125? Älkää kertoko, kiitos. 

Kahviteltuamme suunnistamme kohti rullakkoa. Vielä löytyy yksi tyhjä rako, tarjottimelle. Nuoret kikattavat kassalla, emme häiritse heitä. 

Missään ei ollut tarjolla riepua, jolla olisi voinut pöydän puhtaaksi pyyhkäistä. Olisihan sekin itsepalvelukonseptiin sopinut?

Eletään mätäkuun aikaa. Seisoneet, likaiset astiat, niiden ruoantähteet ja muut roskat lienevät osa mikrobiologian koetta, jolla tutkitaan, miten pian mätäkuu muuttaa jätteissä muhivat bakteerit vahingollisiksi. Näissä kuppiloissa jokainen kuu on myös mätäkuu. Varmaan tämän kaiken on joku terveystarkastaja joskus hyväksynyt. 
  
Vanha totuus on, että matkalla maistuu huonompikin ruoka. 
Emme tohtineet kokeilla ruokalinjaston tuotteita. 


2. Sammatin Kievari, poikkeus säännöstä 


Ensin se oli koulu, jonka opettaja oli tunnettu taidostaan pitää vallattomimmatkin vekarat järjestyksessä. Sitten siitä tuli helsinkiläisen yhdistyksen lomapaikka. Sitten siitä tuli kievari, Koivikon Kievari. Oivallinen ruokapaikka. 

Kun Juhani Malkki ja Matti Itäranta tulivat Sammattiin, he olivat jo kokeneita ammattilaisia. He tiesivät, että ravintolan tasoon vaikuttaa kaikkein eniten ruoka, sen tinkimätön laatu ja palvelu. Plussaa tuo rauhallinen, kaunis ympäristö, uimaranta ja maalaismaisema. Ollaan idyllissä, ateriahetki katkaisee arjen, rentouttaa. 

Matin ja Juhanin kaudella Sammatin Kievarista on tullut käsite. Synonyymi hyvälle palvelulle ja herkulliselle ruoalle. Sammatin Kievarista on tullut koko alueen muonittaja ja palvelupiste. 

Elijazz 2019 Kievarin terassilla, Jussi Syren and the Groundbreakers
Kievarin lounaspöytä on ilo. Maistuva alkukeitto, raikkaat salaatit, monipuolinen valikoima lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi kuppi kahvia, pyhäpäivinä myös jälkiruoka. Hyvää leipää, vaaleaa tai rukiista. Kelpaa tarjota nirsoimmallekin. 

Erikoismaininnan arvoista on ravintolasalin siisteys. Käytetyt lautaset katoavat nopeasti, pöytiin ei kasaannu likaisia astioita, sali on ruuhkapäivänäkin siisti. Taso näkyy puhtaissa pöytäliinoissa, astioissa, yleisilmeessä. Asiakkaan lähdettyä pöytä on nopeasti valmis ottamaan vastaan uudet ruokailijat. 

Lohjan kaupunki on päättänyt myydä Sammatin kunnalta saamansa perinteikkään vanhan koulukiinteistön. Kievarista mahdollisesti saatavalla myyntivoitolla katetaan pieni aukko Lohjan vuotavassa kukkarossa.  Viis siitä, että myynti ei ehkä toteudu ja vuokratulot menetetään. Viis siitä, että Paikkarin torpan ympärille kehittyvän kulttuurikeskuksen kasvu uhkaa pysähtyä eivätkä alueen matkailukohteet ja yritykset saa kipeästi kaipaamaansa vetoapua Kievarista. 

Sammatin Kievarin nykyiset isännät ovat päättäneet lopettaa syyskuun alussa. Jatkoajoista eivät eläkeiän kynnyksellä olevat yrittäjät enää halua tai jaksa neuvotella. Ymmärrän heidän ratkaisunsa, vaikka se tekeekin mielen surulliseksi. Miksi jatkaa turhauttavaa keskustelua, josta ei seuraa tekoja eikä toimenpiteitä? 

Tuulikki Eloranta kesällä  2019 lauluillassa.



3. Tulevaisuus on iso, apea kysymysmerkki 


Kun Sammatti liitettiin Lohjaan 2009, ilma oli sakeana lupauksia ja tulevaisuudenuskoa. Sammatti, kulttuurikunta ja Elias Lönnrotin kotipitäjä saisi arvoisensa kohtelun ja kaikki palvelut jatkuisivat kuten ennenkin. 

Toiveikkaimmat ajattelivat, että kroonisten talousongelmiensa kanssa kamppaileva Lohja saisi Sammatista kruununjalokiven. Matkailu ja Lönnrotin perinne antaisi nostetta koko kaupungille. 

Sammatti on aina ollut matkailukohde. 1900-luvun alussa Sammattiin tehtiin toivioretkiä, käytiin Elias Lönnrotin jalanjäljillä. Samaan aikaan alettiin rakentaa kesäasuntoja, eniten mökkibuumin aikaan 1960-luvulla. Vapaa-ajan asukkaita on Sammatissa ollut jo kauan ennen kuin matkailusta alettiin puhua elinkeinona. 

Oli luonnollista odottaa, että kaupungin kanssa tätä voimavaraa hyödynnettäisiin tehokkaammin, luotaisiin uutta liiketoimintaa ja aktiviteetteja. Edistyksen asemesta saatiinkin kiristyksiä, säästöiksi naamioituja huononnuksia ja kuristavaa kulukuria. Selityksiä. 

Kukaan ei uskonut, että pudotus tapahtuisi näin pian. Mikään niistä palveluista, jotka pieni Sammatti oli asukkailleen rakentanut, ei enää ole ollut pyhä tai säilyttämisen arvoinen. Ei, vaikka Sammatti on ollut koko Lohjan muuttovoittoisin, halutuin alue.

Kaikesta siitä, mikä yhteisin ponnistuksin oli saatu aikaan, on pitänyt taistella eikä suinkaan aina voitollisesti. Sammatin terveysasema, hammashoito, kirjasto, Kievari ja Kievarin lauluillat, Lohilammen museo, Paikkarin torppa – kaikki palvelut ovat vuorotellaan olleet tulilinjalla ja viivytystaistelu näyttää olevan pysyvä olotila. 

Kunnan tai kaupungin menestyminen kilpailussa tarkoittaa toimivia palveluja ja viihtyisää asuinympäristöä. Entisessä Sammatissa toimi oma terveysasema, vanhainkoti, monta kauppaa ja kaksi pankkia, posti, taksiasema, ainakin nämä. Joku muistaa vielä ajan, jolloin oli oma liikennöitsijä, limonaditehdas ja meijeri. 

Entiseen ei ole paluuta, mutta järkevä palvelurakenne ei näytä enää olevan kenellekään tavoite. Kauppoja on jäljellä yksi, samoin pankkeja. Viimeinen pankki lopettaa kokonaan loppuvuoden aikana. Julkinen liikenne vähenee kesäisin olemattomiin, talvivuoroja vielä on, kiitos koululaisten.

Sammatin Kievari ei ole ongelmineen yksin. Elämä on autoistunut, digitalisoitunut, automatisoitunut. Kaupat ja pankit keskittävät toimintojaan kaikkialla, eivätkä Sammatin ongelmat ainutlaatuisia ole. Kaikkialla muuallakin suljetaan ovia, silmiä ja korvia. Silloinkin, kun olisi viisaampaa avata ja kuunnella asukkaiden toiveita ja yrittää luoda uusia, toimivia palveluja. Tukea paikallisten yrittäjien toimintaa. 

Tavallisista ihmisistä jää nykyään niin monta muistijälkeä kaikenlaisiin järjestelmiin, että ei luulisi olevan mahdotonta selvittää, millaisia palveluja kylällä käytetään ja miten. Ihmisiltä kysymällä selviäisi sekin, mitkä asiat koetaan ongelmiksi ja miksi kaikkien innovaatioiden käyttöönotto ei aina onnistu. Kenellä on rohkeutta ottaa selvää asioista? 

Kunnan päättäjillä ei tunnu olevan tarkkaa ja päiväntasaista tietoa alueensa asukkaista ja yrityksistä. Visioista ja laaja-alaisesta ajattelustakin taitaa olla pulaa?



Sammatin Kievarin toiminta päättyy syyskuun 2019 alussa. 
Sammatin Kievari on palvellut perhettämme loistavasti. 
Olen kiitollinen ja surullinen.


Jutun perustana olevat mielipiteet ja mielikuvat ovat kirjoittajan. 

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Valamo, portti pyhään


Uuden Valamon pääkirkko. 
Ensivaikutelma lämmittää sateenkarvaisen, pilvisen päivän. Pysäköintialueella tulee vastaan vapaaehtoisten joukko, joka ystävällisesti ohjaa auton oikeaan ruutuun. Portilla saamme henkilökohtaiset tervetulotoivotukset, hyvät neuvot ja ohjeet kaupan päälle. 

Suuret kuuset varjostavat tietä, kun kuljemme kohti Uuden Valamon luostarin aluetta. 
Valamo on portti pyhään.

Pyhittäjäisät Sergei ja Herman. Mosaiikki pääkirkon seinässä.
Uusi Valamo Heinävedellä jatkaa Laatokan Valamon lähes tuhatvuotista perinnettä. Valamon saarelle luostarin perustivat joko 1100-luvulla tai todennäköisemmin vasta 1300-luvulla kaksiValamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolainen. Valamon saari Laatokan järvellä on ollut osa Suomea ja luostari toimi ennen toista maailmansotaa Suomen ortodoksikirkon alaisena. 

Valamon salava, pihapiirin kaunistus. 
Sodan aikana luostari ja sen asukkaat joutuivat lähtemään evakkoon. Uusi koti löytyi Heinävedeltä, missä Valamon, Petsamon ja Konevitsan luostarien perinne jatkuu. Laatokan Valamo säilyi, useiden vuosien ajan Laatokan saarilla palveltiin maallisia arvoja, perestroikan aikakaudella tapahtui käänne ja Valamo palautui luostariksi. 


Konevitsan Jumalanäiti. 

Valamon pihapiiri kutsuu tutustumaan. Luostarikirkossa valmistaudutaan keskipäivän palvelukseen. Tuohukset palavat, kukka-asetelmia kohennetaan ja uusitaan, matkailijat kiertävät pyhien kuvien äärellä. Konevitsan jumalanäiti, ortodoksien pyhistä kuvista pyhin, katsoo lempeästi ohikulkevia. 



Pyhien vakavat katseet, ajaton hartaus kirkon sisällä saa kulkijan rauhoittumaan, hidastamaan askeltaan. Ikonien kultaiset ja hopeiset taivaat hohtavat valoa pilviseen päivään. 


Perinne on läsnä Valamossa. Huolella haravoidut käytävät johdattavat kohteesta toiseen, tarjolla on ravintoa kulkijan sielulle ja mielelle. 


Luostarin kulttuurikeskuksen yhteyteen avattu museo on nähtävyyksistä kaikkein uusin ja samalla vaikuttavin. Vanhan Valamon esineistöä upeasti esiteltynä, kattavin taustatiedoin. 

Kuopion kirkkomuseo Riisa on näihin asti ollut ainoa ortodoksisen perinteen esittelijä, nyt Valamo on saanut oman aarteistonsa esille. Kokonaisuus, joka on nähtävä. 

Jumalansynnyttäjä, pyhä Bavo Gentiläinen. pyhä Gertrud Nivellesläinen. 
Kulttuurikeskuksessa järjestetään kursseja ja koulutusta. Vierailun aikaan on meneillään ikonitaiteeseen liittyvä ompelukurssi. Opiskelijat työskentelevät keskittyneesti, töiden yksityiskohdat ovat niin pieniä, että apuna pitää olla suurennuslasi ja tehokas valaisin. Käsityö etenee verkkaan, mutta taidokkaasti. 

Kulttuurikeskuksen yhteydessä oleva näyttely on otsikoitu Yhteiset pyhämme jakamattoman kirkon ajalta. Esillä on yli sata ikonia, joihin on kuvattu pyhiä kristikunnan ensimmäisen vuosituhannelta, ajalta ennen kirkkokuntien eroa vuonna 1054.

Vasemmalla Pyhittäjä Florentina Carthaginalainen, keskellä Pyhittäjä Friedesfrida, Oxfordin igumenia, oikealla Pyhä Leander, Sevillan arkkipiispa. 
Pyhä Donnan, Eiggin mrttyyri sekä Pyhä marttyyrikuningas Edwin. 
Kolme Roman paavia, Pyhä Clemens, Pyhä Gregorios Dialogos ja Pyhä marttyyri Sixtus.
Pyhä Brendan, Clonfertin igumeni.
Kaikki näyttelyn ikonit ovat valmistuneet muutaman viime vuoden aikana, tekijöinä on taiteilijoita viidestätoista eri maasta. Kokoelma on ainutlaatuinen. Se kertoo katolisen kirkon pyhistä, joita myös idän ortodoksinen kirkko kunnioittaa, pyhistä, jotka ovat jääneet meille tuntemattomiksi. Samalla näyttely on katsaus ikonitaiteen mahdollisuuksiin ja ulottuvuuksiin: hienoa kirkkotaidetta. Näyttely on avoinna tammikuun alkuun 2020 asti. 

Matkamuistomyymälästä voit ostaa kauniin pääsiäismunan. 
Mikä tekee Valamosta ainutlaatuisen? Kulttuurin ja matkailun taitava yhdistäminen. Taiteen ja pyhän liitto. Kädentaito, joka kunnioittaa ja palvelee. Ystävällisyys, lämpö. 

Luostarin ravintolan, Trapesan ikkuna. 
Kuvat on otettu 30.7.2019. 
Valamon luostarimuseon aarteiden valokuvaaminen on kielletty.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Taidekeskus Salmela, täynnä kiinnostavia dialogeja

Laila Pullisen hallittua muotokieltä.
Aloitan kierroksen päärakennuksen, vanhan pitäjäntuvan alakerrasta. Sieltä on aina ollut hyvä aloittaa, sillä ensimmäisten salien mestarit virittävät sielun vastaanottamaan tämän kesän taide ja tunnelmat. En tälläkään kerralla pety. Näin alkaa kesän paras päivä, vaellus läpi Taidekeskus Salmelan salien ja rakennusten.

Rafael Wardin merellisiä sävyjä 
Laila Pullinen ja Rafael Ward. 
Rafael Wardi on ollut taiteilija jo silloin, kun olen ollut lapsi. Huikea ura jatkuu edelleen, tuoreella otteella. Tutut, mahtavan mehevät värit – vaikka suurten maalausten aiheena on meri ja purjehdus, veneessä matkaavilla on yllään Wardin keltaista, elämän väriä. 

Merellisten maalausten rinnalla on Laila Pullisen postuumi veistosnäyttely, hahmoja, jotka taipuvat tuulessa, nöyrtyvät notkeasti, mutta eivät murru. Hieno materiaalin käsittely, taidokas viimeistely, hallitut muodot. Pullisen taidetta pitää katsoa läheltä, mutta samalla siihen pitää saada perspektiiviä. 

Ulla Rantanen: Henkilöt huoneessa. 
KImmo Kaivannon viivaa - ja kyllä, myös tuttua sinistä. 
Ulla Rantanen - piirtäjä, Esko Tirronen - edelleen moderni, Reino Hietanen - hallittu sekä Kimmo Kaivanto - tamperelainen. Päärakennuksen alakerrassa mestarit käyvät dialogia keskenään, tuttuina, tutuin teemoin. On upeaa nähdä näin monta hienoa taideteosta samassa näyttelyssä – yhdessä monista saleista. 
 
Esko Tirronen, naisvartaloiden kuvaaja.
Reino Hietanen, vaihteeksi punertavaa.
Uksi Merikannon veistos etualalla. 
Dialogi on avainsana, joka tulee monta kertaa mieleen Salmelan näyttelyä kiertäessä. Teosten ja tekijöiden välinen dialogi, tilojen ja teosten dialogi, ikkunoista avautuvien maisemien ja teosten dialogi, kesätuulen ja valon dialogi teosten ympärillä.  

Taiteilija on osa vuosisataista kuvaamisen ja tulkinnan jatkumoa, esimerkiksi Sofia Kukkonen ja Joel Sievers ovat ottaneet töidensä lähtökohdaksi suurten mestarien aiheet – dialogi viriää perinteen ja modernin välillä. 

Sofia Kukkosen Vermeer-tulkinta ja Marianne Sirin kissa. 
Tuomo Saalin maisemakuvat päärakennuksen yläkerrassa ovat taidokkaita, mieltä kiehtovia, mutta onko niissä mukana pelon elementti? Jokaisen työn ytimessä on ihminen, vaeltaja. 

Tuomo Saalin maisemia. 

Kuvissa ollaan matkalla jonnekin, tuntemattomaan, ilmaisuvoimaisiin väreihin. Joka ei ole kokenut ruskaa eikä syysvärien ilotulitusta tai vuoriston komeaa jylhää kauneutta – voisiko tämä jopa pelottaa. Pidin Saalin kuvista, joku niistä olisi vaikka voinut päästä seinälle, muistikuvaksi tutuista maisemista. Juhani Saksan linnut voisivat olla mukana, kertomassa pihalintujen ja metsän siivekkäiden tarinaa. 


Jos Tuomo Saali on lähes järisyttävä, Jasmina Ijäs, Salmelan tämän vuoden nuori taiteilija on suloinen. Lintuja, satuasuisia lintuja, metsän eläimiä. Kuvien joukossa seikkailevat Samuli Alosen mielikuvitukselliset ja hupaisat eläinhahmot. Jos – siis iso jos – Saali olisi saatu kotiseinälle, joku näistä satulinnuista olisi lehahtanut lapsenlasten iloksi. 


Valo melkein varastaa kuvien roolin. 
Domanderin näyttelyalueella, Apteekkitalossa esittäytyvät Salmelan edellisten kesien nuoret taiteilijat. Tuttuja nimiä ovat Ilkka Lammi, Henna Pohjola, Pekka Parviainen, Tiina Suikkanen, Kia Taegen, Johanna Lumme ja Essi Peltonen. Käsialat ovat osittain tuttuja, kuvat uusia. 

Ilkka Lammi, mestari, jonka työ jäi kesken. 
Johanna Lumme maalasi talvea. 
Dialogia, dialogia
Essi Peltosen aiheena ovat kasvot.
Kia Taegen antaa värille pääroolin. 
Tuttujen tekijöiden rinnalla Salmelassa on koko joukko kiinnostavia uusia. Taiteilijoita on juhlanäyttelyssä esillä yhteensä 31.  

Joel SIevers ja venevaja. 

Joel Sievers ja dialogi mestarien kanssa.
Domanderin alueella, vanhassa postitalossa esittäytyy vahva ja ilmaisuvoimainen Joel Sievers. Marianne Sirin veistokset lomittuvat aiheillaan Sofia Kukkosen maalausten kanssa. Postitalon yläkerrassa on Tero Annanollin kukkia ja hedelmiä, taustana samanlainen avara kultainen taivas kuin vanhoissa ikoneissa. 
Tero Annanolli. 
Marianne Siri ja häkellyttävät yksityiskohdat.
Domanderin alueen aitoissa ja palvelijan asunnossa huipentuu tämän kesän näyttely. Erkki Saaraisen valoa hohtavat työt – Saarainen on paitsi taiteilija, myös lavastaja.  Palvelijan asunnossa on Antti Rytkösen fotorealistisia kaupunkikuvia, häkellyttävän tarkkaa ja oivaltavaa kuvaa. 

Erkki Saaraisen valotaidetta. 

Antti Rytkösen työt pitää nähdä. 

Taidekeskus Salmela avautui tänä suvena jo 30. kerran. Salmela on joka kerta tarjonnut vierailleen kauneutta, seesteisiä tunnelmia ja uusia näkökulmia elämään. Aina uusia valotuksia näyttäen. Salmelan toimintamalli varmistaa uudistumisen. 

Tätäkään näyttelyä ei koskaan enää nähdä uudelleen eikä samanlaisena: heinäkuun puolivälissä, kun itse ehdin paikalle, suuri osa töistä oli jo merkitty punaisella. Taideteokset sirottuvat eri puolille maata ja maailmaa, liittyvät kokoelmiin, aloittavat uuden dialogin ympäristönsä kanssa. Mukana voi olla työ, josta tulee jonkun kokoelman alku. 

Seuraavana suvena kokonaisuus on taas uusi, raikkaasti rakennettu. Vanha vakava museomies puhui joskus painokkaasti pölyntorjunnan tärkeydestä, mitähän hän sanoisi tästä perinteestä? Pölyä ei ehdi kertyä, ei edes katsojan mieleen, sillä valikoima uudistuu.  
Elinvoimaa, sitä on Salmela.




Onnea Salmelan ahkerille ja uutterille rakentajille: on ollut ilo tulla katsomaan uudistuvaa, kattavaa kokonaiskuvaa suomalaisen kuvataiteen nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. 

Kiitos Tuomas Hoikkalalle isosta visiosta ja peräänantamattomasta työstä taiteen hyväksi.

Salmelan toisessa toimipisteessä, Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalossa on esillä nuorten taiteilijoiden töitä Repoveden kansallispuiston maisemista sekä Hannu Hautalan valokuvia. Vuohijärven näyttelyä en ole nähnyt. 

Kuvat kirjoittajan, amatööritasoa.