Miksi minä olen viihtynyt Sammatin Kievarissa

Olen viime päivinä pohtinut ruokaan ja ruokapaikkoihin liittyviä asioita.

Olen ollut allapäin Sammatin Kievarin sulkemisen takia. Olen yrittänyt löytää syitä ja perusteluja. 

Toivon, että jaksat lukea. 

1. Johdanto:

Matkailijan taukopaikka, tätähän se valitettavan usein on

Liukuovi avautuu automaattisesti, kun astumme sisään. 

Kas, varjoisaa, paikoitellen hämärää. Jopa tällaisena päivänä.

Meitä tervehtivät melkein suoriin riveihin asetetut, täpötäydet rullakot. On näillä ainakin astioita, seisotettavaksi asti. Rullakot peittivät tasaisena rintamana ikkunat, eikä päivänvalo tai kansallismaiseman kauneus päässyt häiritsemään asiakkaita. Kätevää myös siksi, ettei tarvitse pestä ikkunoita, kun niihin ei ylety. 

Kassalla nuori edeskäypä tervehtii, silmäilee ostoksemme, höylää maksukortin, muistuttaa etukortista ja kiittää. Sitten hän jatkaa seurustelua nuoren kollegansa kanssa. 

Kannamme ostokset vapaaseen pöytään. Tulee heti seurallinen ja kansainvälinen olo. Pöydän pinta on täynnä rinkuloita, tuoppien jälkiä ja tahroja. Vuosikertatahroja? Joku on ripotellut ohuen kerroksen hienoa sokeria naapuripöydän pintaan. 

Oli melkein kuin olisi jutellut tuntemattomien kanssa. Kahvi maistuu kahvilta ja pullan hoksaa hämärässäkin pullaksi. Onko joku teistä kahvitellut pöydässä numero 125? Älkää kertoko, kiitos. 

Kahviteltuamme suunnistamme kohti rullakkoa. Vielä löytyy yksi tyhjä rako, tarjottimelle. Nuoret kikattavat kassalla, emme häiritse heitä. 

Missään ei ollut tarjolla riepua, jolla olisi voinut pöydän puhtaaksi pyyhkäistä. Olisihan sekin itsepalvelukonseptiin sopinut?

Eletään mätäkuun aikaa. Seisoneet, likaiset astiat, niiden ruoantähteet ja muut roskat lienevät osa mikrobiologian koetta, jolla tutkitaan, miten pian mätäkuu muuttaa jätteissä muhivat bakteerit vahingollisiksi. Näissä kuppiloissa jokainen kuu on myös mätäkuu. Varmaan tämän kaiken on joku terveystarkastaja joskus hyväksynyt. 

  

Vanha totuus on, että matkalla maistuu huonompikin ruoka. 

Emme tohtineet kokeilla ruokalinjaston tuotteita. 

2. Sammatin Kievari, poikkeus säännöstä 

Ensin se oli koulu, jonka opettaja oli tunnettu taidostaan pitää vallattomimmatkin vekarat järjestyksessä. Sitten siitä tuli helsinkiläisen yhdistyksen lomapaikka. Sitten siitä tuli kievari, Koivikon Kievari. Oivallinen ruokapaikka. 

Kun Juhani Malkki ja Matti Itäranta tulivat Sammattiin, he olivat jo kokeneita ammattilaisia. He tiesivät, että ravintolan tasoon vaikuttaa kaikkein eniten ruoka, sen tinkimätön laatu ja palvelu. Plussaa tuo rauhallinen, kaunis ympäristö, uimaranta ja maalaismaisema. Ollaan idyllissä, ateriahetki katkaisee arjen, rentouttaa. 

Matin ja Juhanin kaudella Sammatin Kievarista on tullut käsite. Synonyymi hyvälle palvelulle ja herkulliselle ruoalle. Sammatin Kievarista on tullut koko alueen muonittaja ja palvelupiste. 

Elijazz 2019 Kievarin terassilla, Jussi Syren and the Groundbreakers

Kievarin lounaspöytä on ilo. Maistuva alkukeitto, raikkaat salaatit, monipuolinen valikoima lämmintä ruokaa. Jälkiruoaksi kuppi kahvia, pyhäpäivinä myös jälkiruoka. Hyvää leipää, vaaleaa tai rukiista. Kelpaa tarjota nirsoimmallekin. 

Erikoismaininnan arvoista on ravintolasalin siisteys. Käytetyt lautaset katoavat nopeasti, pöytiin ei kasaannu likaisia astioita, sali on ruuhkapäivänäkin siisti. Taso näkyy puhtaissa pöytäliinoissa, astioissa, yleisilmeessä. Asiakkaan lähdettyä pöytä on nopeasti valmis ottamaan vastaan uudet ruokailijat. 

Lohjan kaupunki on päättänyt myydä Sammatin kunnalta saamansa perinteikkään vanhan koulukiinteistön. Kievarista mahdollisesti saatavalla myyntivoitolla katetaan pieni aukko Lohjan vuotavassa kukkarossa.  Viis siitä, että myynti ei ehkä toteudu ja vuokratulot menetetään. Viis siitä, että Paikkarin torpan ympärille kehittyvän kulttuurikeskuksen kasvu uhkaa pysähtyä eivätkä alueen matkailukohteet ja yritykset saa kipeästi kaipaamaansa vetoapua Kievarista. 

Sammatin Kievarin nykyiset isännät ovat päättäneet lopettaa syyskuun alussa. Jatkoajoista eivät eläkeiän kynnyksellä olevat yrittäjät enää halua tai jaksa neuvotella. Ymmärrän heidän ratkaisunsa, vaikka se tekeekin mielen surulliseksi. Miksi jatkaa turhauttavaa keskustelua, josta ei seuraa tekoja eikä toimenpiteitä? 

Tuulikki Eloranta kesällä  2019 lauluillassa.

3. Tulevaisuus on iso, apea kysymysmerkki 

Kun Sammatti liitettiin Lohjaan 2009, ilma oli sakeana lupauksia ja tulevaisuudenuskoa. Sammatti, kulttuurikunta ja Elias Lönnrotin kotipitäjä saisi arvoisensa kohtelun ja kaikki palvelut jatkuisivat kuten ennenkin. 

Toiveikkaimmat ajattelivat, että kroonisten talousongelmiensa kanssa kamppaileva Lohja saisi Sammatista kruununjalokiven. Matkailu ja Lönnrotin perinne antaisi nostetta koko kaupungille. 

Sammatti on aina ollut matkailukohde. 1900-luvun alussa Sammattiin tehtiin toivioretkiä, käytiin Elias Lönnrotin jalanjäljillä. Samaan aikaan alettiin rakentaa kesäasuntoja, eniten mökkibuumin aikaan 1960-luvulla. Vapaa-ajan asukkaita on Sammatissa ollut jo kauan ennen kuin matkailusta alettiin puhua elinkeinona. 

Oli luonnollista odottaa, että kaupungin kanssa tätä voimavaraa hyödynnettäisiin tehokkaammin, luotaisiin uutta liiketoimintaa ja aktiviteetteja. Edistyksen asemesta saatiinkin kiristyksiä, säästöiksi naamioituja huononnuksia ja kuristavaa kulukuria. Selityksiä. 

Kukaan ei uskonut, että pudotus tapahtuisi näin pian. Mikään niistä palveluista, jotka pieni Sammatti oli asukkailleen rakentanut, ei enää ole ollut pyhä tai säilyttämisen arvoinen. Ei, vaikka Sammatti on ollut koko Lohjan muuttovoittoisin, halutuin alue.

Kaikesta siitä, mikä yhteisin ponnistuksin oli saatu aikaan, on pitänyt taistella eikä suinkaan aina voitollisesti. Sammatin terveysasema, hammashoito, kirjasto, Kievari ja Kievarin lauluillat, Lohilammen museo, Paikkarin torppa – kaikki palvelut ovat vuorotellaan olleet tulilinjalla ja viivytystaistelu näyttää olevan pysyvä olotila. 

Kunnan tai kaupungin menestyminen kilpailussa tarkoittaa toimivia palveluja ja viihtyisää asuinympäristöä. Entisessä Sammatissa toimi oma terveysasema, vanhainkoti, monta kauppaa ja kaksi pankkia, posti, taksiasema, ainakin nämä. Joku muistaa vielä ajan, jolloin oli oma liikennöitsijä, limonaditehdas ja meijeri. 

Entiseen ei ole paluuta, mutta järkevä palvelurakenne ei näytä enää olevan kenellekään tavoite. Kauppoja on jäljellä yksi, samoin pankkeja. Viimeinen pankki lopettaa kokonaan loppuvuoden aikana. Julkinen liikenne vähenee kesäisin olemattomiin, talvivuoroja vielä on, kiitos koululaisten.

Sammatin Kievari ei ole ongelmineen yksin. Elämä on autoistunut, digitalisoitunut, automatisoitunut. Kaupat ja pankit keskittävät toimintojaan kaikkialla, eivätkä Sammatin ongelmat ainutlaatuisia ole. Kaikkialla muuallakin suljetaan ovia, silmiä ja korvia. Silloinkin, kun olisi viisaampaa avata ja kuunnella asukkaiden toiveita ja yrittää luoda uusia, toimivia palveluja. Tukea paikallisten yrittäjien toimintaa. 

Tavallisista ihmisistä jää nykyään niin monta muistijälkeä kaikenlaisiin järjestelmiin, että ei luulisi olevan mahdotonta selvittää, millaisia palveluja kylällä käytetään ja miten. Ihmisiltä kysymällä selviäisi sekin, mitkä asiat koetaan ongelmiksi ja miksi kaikkien innovaatioiden käyttöönotto ei aina onnistu. Kenellä on rohkeutta ottaa selvää asioista? 

Kunnan päättäjillä ei tunnu olevan tarkkaa ja päiväntasaista tietoa alueensa asukkaista ja yrityksistä. Visioista ja laaja-alaisesta ajattelustakin taitaa olla pulaa?

Sammatin Kievarin toiminta päättyy syyskuun 2019 alussa. 

Sammatin Kievari on palvellut perhettämme loistavasti. 

Olen kiitollinen ja surullinen.

Jutun perustana olevat mielipiteet ja mielikuvat ovat kirjoittajan. 

Valamo, portti pyhään

Uuden Valamon pääkirkko. 

Ensivaikutelma lämmittää sateenkarvaisen, pilvisen päivän. Pysäköintialueella tulee vastaan vapaaehtoisten joukko, joka ystävällisesti ohjaa auton oikeaan ruutuun. Portilla saamme henkilökohtaiset tervetulotoivotukset, hyvät neuvot ja ohjeet kaupan päälle. 

Suuret kuuset varjostavat tietä, kun kuljemme kohti Uuden Valamon luostarin aluetta. 

Valamo on portti pyhään.

Pyhittäjäisät Sergei ja Herman. Mosaiikki pääkirkon seinässä.

Uusi Valamo Heinävedellä jatkaa Laatokan Valamon lähes tuhatvuotista perinnettä. Valamon saarelle luostarin perustivat joko 1100-luvulla tai todennäköisemmin vasta 1300-luvulla kaksiValamon saarella kilvoitellutta pyhää, Sergei ja Herman Valamolainen. Valamon saari Laatokan järvellä on ollut osa Suomea ja luostari toimi ennen toista maailmansotaa Suomen ortodoksikirkon alaisena. 

Valamon salava, pihapiirin kaunistus. 

Sodan aikana luostari ja sen asukkaat joutuivat lähtemään evakkoon. Uusi koti löytyi Heinävedeltä, missä Valamon, Petsamon ja Konevitsan luostarien perinne jatkuu. Laatokan Valamo säilyi, useiden vuosien ajan Laatokan saarilla palveltiin maallisia arvoja, perestroikan aikakaudella tapahtui käänne ja Valamo palautui luostariksi. 

Konevitsan Jumalanäiti. 

Valamon pihapiiri kutsuu tutustumaan. Luostarikirkossa valmistaudutaan keskipäivän palvelukseen. Tuohukset palavat, kukka-asetelmia kohennetaan ja uusitaan, matkailijat kiertävät pyhien kuvien äärellä. Konevitsan jumalanäiti, ortodoksien pyhistä kuvista pyhin, katsoo lempeästi ohikulkevia. 

Pyhien vakavat katseet, ajaton hartaus kirkon sisällä saa kulkijan rauhoittumaan, hidastamaan askeltaan. Ikonien kultaiset ja hopeiset taivaat hohtavat valoa pilviseen päivään. 

Perinne on läsnä Valamossa. Huolella haravoidut käytävät johdattavat kohteesta toiseen, tarjolla on ravintoa kulkijan sielulle ja mielelle. 

Luostarin kulttuurikeskuksen yhteyteen avattu museo on nähtävyyksistä kaikkein uusin ja samalla vaikuttavin. Vanhan Valamon esineistöä upeasti esiteltynä, kattavin taustatiedoin. 

Kuopion kirkkomuseo Riisa on näihin asti ollut ainoa ortodoksisen perinteen esittelijä, nyt Valamo on saanut oman aarteistonsa esille. Kokonaisuus, joka on nähtävä. 

Jumalansynnyttäjä, pyhä Bavo Gentiläinen. pyhä Gertrud Nivellesläinen. 

Kulttuurikeskuksessa järjestetään kursseja ja koulutusta. Vierailun aikaan on meneillään ikonitaiteeseen liittyvä ompelukurssi. Opiskelijat työskentelevät keskittyneesti, töiden yksityiskohdat ovat niin pieniä, että apuna pitää olla suurennuslasi ja tehokas valaisin. Käsityö etenee verkkaan, mutta taidokkaasti. 

Kulttuurikeskuksen yhteydessä oleva näyttely on otsikoitu Yhteiset pyhämme jakamattoman kirkon ajalta. Esillä on yli sata ikonia, joihin on kuvattu pyhiä kristikunnan ensimmäisen vuosituhannelta, ajalta ennen kirkkokuntien eroa vuonna 1054.

Vasemmalla Pyhittäjä Florentina Carthaginalainen, keskellä Pyhittäjä Friedesfrida, Oxfordin igumenia, oikealla Pyhä Leander, Sevillan arkkipiispa. 

Pyhä Donnan, Eiggin mrttyyri sekä Pyhä marttyyrikuningas Edwin. 

Kolme Roman paavia, Pyhä Clemens, Pyhä Gregorios Dialogos ja Pyhä marttyyri Sixtus.

Pyhä Brendan, Clonfertin igumeni.

Kaikki näyttelyn ikonit ovat valmistuneet muutaman viime vuoden aikana, tekijöinä on taiteilijoita viidestätoista eri maasta. Kokoelma on ainutlaatuinen. Se kertoo katolisen kirkon pyhistä, joita myös idän ortodoksinen kirkko kunnioittaa, pyhistä, jotka ovat jääneet meille tuntemattomiksi. Samalla näyttely on katsaus ikonitaiteen mahdollisuuksiin ja ulottuvuuksiin: hienoa kirkkotaidetta. Näyttely on avoinna tammikuun alkuun 2020 asti. 

Matkamuistomyymälästä voit ostaa kauniin pääsiäismunan. 

Mikä tekee Valamosta ainutlaatuisen? Kulttuurin ja matkailun taitava yhdistäminen. Taiteen ja pyhän liitto. Kädentaito, joka kunnioittaa ja palvelee. Ystävällisyys, lämpö. 

Luostarin ravintolan, Trapesan ikkuna. 

Kuvat on otettu 30.7.2019. 

Valamon luostarimuseon aarteiden valokuvaaminen on kielletty.

Taidekeskus Salmela, täynnä kiinnostavia dialogeja

Laila Pullisen hallittua muotokieltä.

Aloitan kierroksen päärakennuksen, vanhan pitäjäntuvan alakerrasta. Sieltä on aina ollut hyvä aloittaa, sillä ensimmäisten salien mestarit virittävät sielun vastaanottamaan tämän kesän taide ja tunnelmat. En tälläkään kerralla pety. Näin alkaa kesän paras päivä, vaellus läpi Taidekeskus Salmelan salien ja rakennusten.

Rafael Wardin merellisiä sävyjä 

Laila Pullinen ja Rafael Ward. 

Rafael Wardi on ollut taiteilija jo silloin, kun olen ollut lapsi. Huikea ura jatkuu edelleen, tuoreella otteella. Tutut, mahtavan mehevät värit – vaikka suurten maalausten aiheena on meri ja purjehdus, veneessä matkaavilla on yllään Wardin keltaista, elämän väriä. 

Merellisten maalausten rinnalla on Laila Pullisen postuumi veistosnäyttely, hahmoja, jotka taipuvat tuulessa, nöyrtyvät notkeasti, mutta eivät murru. Hieno materiaalin käsittely, taidokas viimeistely, hallitut muodot. Pullisen taidetta pitää katsoa läheltä, mutta samalla siihen pitää saada perspektiiviä. 

Ulla Rantanen: Henkilöt huoneessa. 

KImmo Kaivannon viivaa - ja kyllä, myös tuttua sinistä. 

Ulla Rantanen - piirtäjä, Esko Tirronen - edelleen moderni, Reino Hietanen - hallittu sekä Kimmo Kaivanto - tamperelainen. Päärakennuksen alakerrassa mestarit käyvät dialogia keskenään, tuttuina, tutuin teemoin. On upeaa nähdä näin monta hienoa taideteosta samassa näyttelyssä – yhdessä monista saleista. 

 

Esko Tirronen, naisvartaloiden kuvaaja.

Reino Hietanen, vaihteeksi punertavaa.
Uksi Merikannon veistos etualalla. 

Dialogi on avainsana, joka tulee monta kertaa mieleen Salmelan näyttelyä kiertäessä. Teosten ja tekijöiden välinen dialogi, tilojen ja teosten dialogi, ikkunoista avautuvien maisemien ja teosten dialogi, kesätuulen ja valon dialogi teosten ympärillä.  

Taiteilija on osa vuosisataista kuvaamisen ja tulkinnan jatkumoa, esimerkiksi Sofia Kukkonen ja Joel Sievers ovat ottaneet töidensä lähtökohdaksi suurten mestarien aiheet – dialogi viriää perinteen ja modernin välillä. 

Sofia Kukkosen Vermeer-tulkinta ja Marianne Sirin kissa. 

Tuomo Saalin maisemakuvat päärakennuksen yläkerrassa ovat taidokkaita, mieltä kiehtovia, mutta onko niissä mukana pelon elementti? Jokaisen työn ytimessä on ihminen, vaeltaja. 

Tuomo Saalin maisemia. 

Kuvissa ollaan matkalla jonnekin, tuntemattomaan, ilmaisuvoimaisiin väreihin. Joka ei ole kokenut ruskaa eikä syysvärien ilotulitusta tai vuoriston komeaa jylhää kauneutta – voisiko tämä jopa pelottaa. Pidin Saalin kuvista, joku niistä olisi vaikka voinut päästä seinälle, muistikuvaksi tutuista maisemista. Juhani Saksan linnut voisivat olla mukana, kertomassa pihalintujen ja metsän siivekkäiden tarinaa. 

Jos Tuomo Saali on lähes järisyttävä, Jasmina Ijäs, Salmelan tämän vuoden nuori taiteilija on suloinen. Lintuja, satuasuisia lintuja, metsän eläimiä. Kuvien joukossa seikkailevat Samuli Alosen mielikuvitukselliset ja hupaisat eläinhahmot. Jos – siis iso jos – Saali olisi saatu kotiseinälle, joku näistä satulinnuista olisi lehahtanut lapsenlasten iloksi. 

Valo melkein varastaa kuvien roolin. 

Domanderin näyttelyalueella, Apteekkitalossa esittäytyvät Salmelan edellisten kesien nuoret taiteilijat. Tuttuja nimiä ovat Ilkka Lammi, Henna Pohjola, Pekka Parviainen, Tiina Suikkanen, Kia Taegen, Johanna Lumme ja Essi Peltonen. Käsialat ovat osittain tuttuja, kuvat uusia. 

Ilkka Lammi, mestari, jonka työ jäi kesken. 

Johanna Lumme maalasi talvea. 

Dialogia, dialogia

Essi Peltosen aiheena ovat kasvot.

Kia Taegen antaa värille pääroolin. 

Tuttujen tekijöiden rinnalla Salmelassa on koko joukko kiinnostavia uusia. Taiteilijoita on juhlanäyttelyssä esillä yhteensä 31.  

Joel SIevers ja venevaja. 

Joel Sievers ja dialogi mestarien kanssa.

Domanderin alueella, vanhassa postitalossa esittäytyy vahva ja ilmaisuvoimainen Joel Sievers. Marianne Sirin veistokset lomittuvat aiheillaan Sofia Kukkosen maalausten kanssa. Postitalon yläkerrassa on Tero Annanollin kukkia ja hedelmiä, taustana samanlainen avara kultainen taivas kuin vanhoissa ikoneissa. 

Tero Annanolli. 

Marianne Siri ja häkellyttävät yksityiskohdat.

Domanderin alueen aitoissa ja palvelijan asunnossa huipentuu tämän kesän näyttely. Erkki Saaraisen valoa hohtavat työt – Saarainen on paitsi taiteilija, myös lavastaja.  Palvelijan asunnossa on Antti Rytkösen fotorealistisia kaupunkikuvia, häkellyttävän tarkkaa ja oivaltavaa kuvaa. 

Erkki Saaraisen valotaidetta. 

Antti Rytkösen työt pitää nähdä. 

Taidekeskus Salmela avautui tänä suvena jo 30. kerran. Salmela on joka kerta tarjonnut vierailleen kauneutta, seesteisiä tunnelmia ja uusia näkökulmia elämään. Aina uusia valotuksia näyttäen. Salmelan toimintamalli varmistaa uudistumisen. 

Tätäkään näyttelyä ei koskaan enää nähdä uudelleen eikä samanlaisena: heinäkuun puolivälissä, kun itse ehdin paikalle, suuri osa töistä oli jo merkitty punaisella. Taideteokset sirottuvat eri puolille maata ja maailmaa, liittyvät kokoelmiin, aloittavat uuden dialogin ympäristönsä kanssa. Mukana voi olla työ, josta tulee jonkun kokoelman alku. 

Seuraavana suvena kokonaisuus on taas uusi, raikkaasti rakennettu. Vanha vakava museomies puhui joskus painokkaasti pölyntorjunnan tärkeydestä, mitähän hän sanoisi tästä perinteestä? Pölyä ei ehdi kertyä, ei edes katsojan mieleen, sillä valikoima uudistuu.  

Elinvoimaa, sitä on Salmela.

Onnea Salmelan ahkerille ja uutterille rakentajille: on ollut ilo tulla katsomaan uudistuvaa, kattavaa kokonaiskuvaa suomalaisen kuvataiteen nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. 

Kiitos Tuomas Hoikkalalle isosta visiosta ja peräänantamattomasta työstä taiteen hyväksi.

Salmelan toisessa toimipisteessä, Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalossa on esillä nuorten taiteilijoiden töitä Repoveden kansallispuiston maisemista sekä Hannu Hautalan valokuvia. Vuohijärven näyttelyä en ole nähnyt. 

Kuvat kirjoittajan, amatööritasoa. 

Elämän kimalluksesta

Aamusta iltaan me puhuimme. Kokonaisen viikon ajan me puhuimme. 

Maailmasta, lapsista, aikuisista, sukulaisista, elämästä. Työstä ja arjesta, elämän pienistä ja isoista juhlahetkistä. Vertailimme, millaista on elää sinun maassasi, millaista täällä. Eroja on, mutta yhtäläisyyksiä enemmän. Se, mikä yhteistä, lujittaa. Se, mikä on erilaista, pitää mielenkiinnon yllä. 

Me teimme yhdessä niitä töitä, joita kumpikin omassa arjessaan, omalla tahollaan tekee yksin. Kävimme kaupassa, laitoimme ruokaa, muonitimme ja työn päätteeksi tiskasimme astiat. Toisinaan touhuttiin savuttavan nuotiotulen luona, välillä kirkkaassa auringossa tai lempeässä varjossa. Kannettiin kipotkupit keittiöön ja kaapista pöytään. Tuttua työtä, jonka säestyksellä oli hyvä puhua maailma kuntoon. Kädet tekevät, sielu on omalla ladullaan. 

Iltaisin me istuimme saunan lauteilla ja annoimme löylyn helliä hartioita, lievittää hyttysenpistojen kutinaa, rentouttaa mieltä. Vesi oli pehmeä, viileä ja tyyni, pilvet ulottuivat sen pintaan asti. Järven tyyneys järkkyi vain hiukan, kun me, kaksi elämän iltapuolelle ehtinyttä naista teimme omia uimaliikkeitämme. 

Meissä on harmaata, arpia, rosoa ja kulumaa, pientä pintavikaa, joka kaipaisi laittoa, jos sellaista laittoa edes jossain olisi. Emme ole edes etsineet. Ei meitä kukaan enää ulkonäön vuoksi - ja juuri se on vapauttavaa. 

Siitä on jo neljäkymmentäkaksi vuotta. Ei, eihän se edes voi olla totta. On se, silti. Vastahan me tutustuimme. Nuorina, yhtä ihanasti pulppuvan nuorina kuin nytkin. Elämä on kulkenut polkujaan, mutta me olemme jäljellä, meidän ystävyytemme. Tyttärien äiteinä, vaimoina, isoäitiyden äärellä. Elämä, jonka puhumiseen me saimme kokonaisen viikon. Elämä, jonka me olemme lahjaksi saaneet.  

Maailma on taas hetkeksi parannettu, valmis ja täydellinen. 

Mikään ei alussa viitannut siihen, että juuri meistä voisi tulla elämänikäiset ystävykset. Jossain toisessa maailmassa me olisimme jääneet tuttaviksi, liukuneet vähitellen etäälle toisistamme, niin kuin uniset kuikat järven iltatyynellä pinnalla. Yhteiset puheenaiheet olisivat loppuneet eikä uusia olisi tullut. 

Mekin liu’uimme välillä etäämmälle, melkein katosimme ruuhkavuosiin, palasimme takaisin, tulimme taas lähelle. Niin kuikatkin tekevät, tavoittavat toisiaan etäältä, vastaavat huutoon ja uivat taas yhtä matkaa. 

Lasten saaminen, lasten elämä, läheisten elämä. Ihmissuhteet, niiden kipukohdat, himmeä kaipaus ja ristiriidat, joista on päästävä läpi ja joista selvitään, yhdessä, puhumalla, avoimesti. 

Oli helppo jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Me istuimme terassilla, katselimme, miten laskevan auringon värit vaihtuivat ennen hiipumista. Me vetäydyimme mökin suojaan ja yöperhoset tulivat ikkunaan valoa kohti. Valoa kohti, meidän tavallamme. 

Meillä on molemmilla ollut hyvä elämä. Kumpikin on tahollaan saanut vastuuta, palkitsevia tehtäviä, monta annosta iloa ja suruja, huolia ja murheen kirpeitä kipunoita. Puoliso, joka on pysynyt lujasti rinnalla kaikissa vaiheissa. Puolisot, jotka nytkin olivat lähellä, omissa puheissaan ja puuhissaan. Kun tumma jakso on ollut tummimmillaan, on voinut tarttua puhelimeen tai kirjoittaa: tiedätkö, ymmärrätkö. Aina ei ole osannut nähdä, millainen on huominen. Aurinko on noussut, solmut ovat avautuneet, kipeästäkin murheesta on löytynyt hyvän tulevaisuuden juonne. 

Illansuussa sain viestin. Kone on laskeutunut turvallisesti, matka sujunut suunnitelmien mukaan, olet miehesi kanssa kotona, kaikki hyvin.

Kiitos elämän kimalluksesta, ystävyydestä! 

Hyvää jatkoa!