torstai 9. toukokuuta 2019

Valitettavasti ei edes uutinen


Monilla ihmisillä on tapana luottaa omaan 
ymmärrykseensä sitä lujemmin, 
mitä vähemmän sitä on.
Jukka Kemppisen blogikirjoitus 25.4.2019 



Valitettavasti ei edes uutinen 

Ennen vanhaan mainostoimistossa oli AD:n apuna peistareita (paste-up), copylla (copywriter) oli apuna sihteeri, oli puhtaaksipiirtäjiä ja hyvässä toimistossa oli oma latomo ja repro. Yhteyspäälliköt pitivät langat käsissään. Asioilla oli kiire, huomiseksi piti saada. 

Kun tietokoneet tulivat, monta nimikettä ja ammattia jäi historiaan. Asioilla oli edelleen kiire, heti piti saada, mieluiten jo eiliseksi. 

Muutoksesta selvittiin, mutta ala muuttui. Työn kuva pirstaloitui. Markkinoinnin keinovalikoima monipuolistui ja mainonnan ammattilaiset alkoivat toimia myös sähköisen median puolella. 
  
Tietotekniikan esiinmarssi ei todellakaan ole uutinen. Me elämme sähköisessä maailmassa. 
Tietotekniikan mahdollisuuksien nokkela ja osaava hyödyntäminen – sen pitäisi olla uutinen. 


Uutinen paikallislehden toimittajien irtisanomisista ei ollut yllätys. Yllätys oli se, että arvostettu lehtitalo saneerasi pois kaikki kylätoimittajat, pätevän joukon uutistyön osaajia. 

Kaupunkiin liitetyt kunnat ovat olleet ahtaalla. Niitä sysitään syrjäkyliksi ja ne joutuvat taistelemaan jokaisesta aikaisemmin aikaansaadusta edusta ja palvelusta. Itsenäisen kunnan aikana perustetut toimivat rakenteet halutaan väkisin ajaa alas. Nyt kylillä ei enää edes ole vakituista toimittajaa tukenaan. 

Palataanko tässä satunnaisten senttareiden aikaan, sata vuotta taaksepäin? 

Uutinen siitä, että painetut lehdet ovat vaikeuksissa, ei myöskään ole ollut uutinen. Paikallislehdet, jotka ovat investoineet painokoneisiin ja painetun lehden jakeluun, ovat joutuneet huomaamaan, että aikanaan tarkoituksenmukainen tekniikka on muuttunut painolastiksi kun tieto siirtyy verkkoon. Kustannuspaineiden täytyy olla melkoiset, mutta olisiko sittenkin pitänyt edetä tiedonvälitys edellä? 


Tiedonvälitys ei ole menettänyt merkitystään, päinvastoin, lisäksi sen rytmi on nopeutunut. 

Uutisia luetaan ja seurataan enemmän kuin koskaan. Niitä ei enää seurata painetusta lehdestä, vaan kuvaruudulta. Uutisten välitys ei ole enää pelkän selluloosan varassa. 

Tänään luukusta singahtanut lehti on jo ilmestyessään vanha, eilisen tuote. Lehden verkkosivulla on tänään uutisia, jotka painetaan vasta huomiseen numeroon. Ja vanha lehti, sehän tunnetusti kelpaa kalan kääreeksi tai saunapuiden sytykkeeksi. 

Se, mikä sytyttää uutisten kuluttajan, on luettavissa ja katseltavissa verkossa. Tuoreena. Tämän kehityksen ovat myös lehtien perinteiset liikevaihdon turvaajat, mainostajat huomanneet. 

Uutinen on uutinen, olipa julkaisukanava sähköinen tai painettu. Uutiset on kirjoitettava, editoitava, taustoitettava ja kuvitettava, oli kanava mikä tahansa. Digitaalinen julkaisu on saatava helposti omaksuttavaan muotoon. Kaikki tämä on toimittajien työtä. 

Toimittajan ammattitaito on tiedon välittämisen taitoa, kanavasta riippumatta. Nettilehtikin tarvitsee tekijänsä ja tekijöiden ammattitaidon. Kun tiedonvälitys nopeutuu, kanavan on oltava auki jatkuvasti. Siksi: mieluummin lisää kuin vähemmän tekijöitä. 

Digitaalinen uutisvirta on mahdollisuus. Tietoverkkoon mahtuu rajaton määrä tietoa. Sanojen lisäksi uutisessa voi olla kuvia, kaavioita, elävää kuvaa, ääntä, animaatioita. Maailma on visuaalisempi kuin koskaan. 

Kokonaisuuksien hallitseminen edellyttää taitoa. Toimittajan ammattitaitoa. 


Painetulla sanalla on paikkansa, mukavuusalueensa. En kaipaa painettua päivälehteä, mutta otan mielelläni käteen kiiltävän naistenlehden, rentoudun kuvien maailmoissa. Painettu aikakauslehti on pala hiljaisuutta, sen kautta voi hetkeksi irrottautua kuvaruutujen välkkeestä. Luen mielelläni painettua kirjaa, esimerkiksi siksi, että tietokoneruudulla ei tekstiä aina voi alleviivata. Painettu sana pätee vieläkin, etenkin silloin, kun sillä on pysyvämpää käyttöä. 

Vaikka lukemisen inflaatiosta puhutaan, me luemme yhä enemmän, enemmän kuin heti hoksaisikaan. Me luemme tekstejä ruudulta, lähetämme sähköpostia, katsomme netistä käyttöohjeita, toimimme sähköisesti viranomaisten kanssa. 

Mainostoimisto, jossa olin monta vuotta, muuttui työvuosien aikana meluisasta konttorista hiljaiseksi verstaaksi, jossa jokainen puursi omien koneidensa ääressä. Asiakkaiden kanssa keskusteltiin sähköpostin välityksellä, ei enää luuriin huutaen. Luettiin ja kirjoitettiin, sillä se oli asioiden hoitamisen kannalta tehokkaampaa ja nopeampaa.  

Kirjoittajan ammattitaidolla on käyttöä ja kysyntää, sillä maailma tarvitsee havainnollistajansa, tulkkinsa. Samalla yhä vaikeampaa on löytää työlle maksajia ja kustantajia, koska ’jokainenhan osaa’. Ei osaa. Valitettavasti. Kirjoittaminen on pitkä ammatti, jota ei hetkessä opita, vaikka lahjakkuutta ja haluja olisi. 

Tsemppiä, hyvät toimittajat! 

PS.  En tiedä, sopiiko alun sitaatti tähän asiayhteyteen. Enkä tiedä, ketä Kemppinen tarkoittaa. Ehkä lukijani tietävät tai huomaavat. Mutta oli se nyt vaan niin osuva. 


Kirjoituksen jäsentämiseksi liitetyt kuvat juhannukselta 2018. 

keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Saako esineisiin kiintyä?



Meidän perheen hyrysysy taitaa olla entinen. Tampereen moottoritien kaide viimeisteli auton ulkoasun ja paljon hyvää tekniikkaa meni tärviölle.
Sääli, kun oli vasta pestykin, pahoitteli Tampereen kirjeenvaihtaja. 
Vastasin: Sääli, olisi se vielä kelvannut meille, vaikka kuraisenakin. 
Peltiä se vain on, lausui kaverikuoro. Hyvä, että selvisitte ehjinä. 
Varjelusta ja suojelusta oli matkassa paljon, kiitos siitä. 

Esineisiin on tapana kiintyä, vaikka ne olisivatkin peltiä, muovia, kumia ja muita aineita. Auton oven mittasuhteet oppii ja sitten ei enää joka kerta lyö päätänsä ovenkamanaan, vaan osaa oikeassa kohdassa vähän kumartua. Takakontin kapasiteetti tulee testattua mökkireissuilla ja muutenkin. Istuinlämmittimen säädöt oppii kun tarpeeksi kauan istuu. Radioasemat saa turhia hakematta. Tutussa on aina helpompi olla. 


Oltiin maailmalla, yritettiin esiintyä fiksusti ja pakattiin isompi matkalaukku. Suurimman osan ajasta matkalaukku seikkaili omilla retkillään ja me sinnittelimme käsimatkatavaroiden avulla. Kun loppu alkoi häämöttää ja tilanteeseen alkoi jotenkin sopeutua, iso matkalaukku tuli ehjänä takaisin.

Siinähän sinä taas olet, sanoin pullealle pakaasille. 
Siinähän sinäkin vielä olet, sanoin mekolle, jonka olin silittänyt ja tärkännyt iltamenoa varten. Sinä selvisit! Ja oli oikein, että luotin siihen, että sinä pidät pintasi ryppyilemättä. Olet sen aina tehnyt. 
Siinähän sinä, helminauha, joka kauan sitten jäi anopin jäämistöstä – ja rintaneula – ei uusia eikä aitoja, mutta mainioita kapistuksia, kun pitää näyttää fiinimmältä tai kun pitää kiinnittää huivi leninkiin. Sellaisia värkkejä, joihin oli oppinut luottamaan. Olin jo ollut valmis luopumaan, osasta olisin voinutkin luopua – mutta hyvä, ettei mikään jäänyt kirvelemään. 


Minulla on taipumus kiintyä tavaroihin ja joskus mietin, onko se edes oikein. 

On muistoesineitä, joita on tullut ja joiden saamisesta en ole aluksi osannut oikein edes iloita. Ajan kanssa niihin liittyy sisältöä – tai ei.


Matkamuistot ovat luku sinänsä – lienevät tosin jo katoavaa perinnettä. Olen käynyt kodeissa, joiden kotialttarina on vitriiniin sijoitettu nukkekokoelma, kaikista koetuista maista ja paikoista kansallispukunukke, tehän tiedätte. Nuket ja viiden millin pölyhuntu niiden yllä…  

On meilläkin. Jerusalemin portilta pikkupojalta ostettu kamelikaravaani, puusta veistetty. Muistan sen pikkupojan, innokkaan, tummasilmäisen, madam, madam… Muutun vastustuskyvyttömäksi, kun joku kaunis pieni olento sanoo ja anoo kunnioittavasti: madame. Ne taitavat tietää sen.
On kiviä ja simpukoita ja jotain, laatikossa piilossa. Piilossa pölyltä. 

Matkan muistaa ja paikan muistaa, jos siinä on jotain mieleen painuvaa, muistaa ilman apuvälineitäkin. On esineitä, jotka ovat kauniita ja kauniisti tehtyjä ja jotka tekee mieli hankkia ja omistaa, mutta muistoa vain muiston vuoksi, ei kiitos. Antaa unohtua, jos ei tartu sieluun. 


Sitten on esineitä, joiden painokin on melkein tuplaantunut, kun niihin liittyy niin monta mielen kuvaa ja niin paljon tunnetta. Koru, joka äidillä oli aina. Kirja, jonka kummitäti antoi kesämökkinsä kirjahyllystä, kun sai tietää, että olin oppinut lukemaan. Rannerengas, jonka täti osti, kun olin päässyt ylioppilaaksi. Kaikille sukulaistytöille oli luvassa samanlainen, mutta vain, jos sai valkolakin. Kaikkein arvokkaimmat eivät koskaan pääse mukaan maailmalle, niitä vaalitaan muuten. 

Ja kaikki ne esineet, jotka ovat osa arjen sujumista. Kolhiintuneet juomalasit, jotka hennottiin heittää pois vasta sitten, kun se asunto, jossa niitä oli käytetty, myytiin. Olihan ne, rumat ja kamalat, mutta kun ne unissaankin löysi omalta paikaltaan… 

Maailma on täynnä kauppalopoja ja tyrkyttäjiä, joka lähtöön.
Esineeseen voi kiintyä ja esine voi olla linkki johonkin, mikä on kallista ja arvokasta ja muuten kadonnutta. Tärkeää ja arvokasta esinettä ei voi ostaa markkinatorilta – ainakaan ostamalla ostaa saadakseen jotain arvokasta – sen saa lahjaksi tai se muuttuu lahjaksi, kun aika kultaa muistoja.






torstai 2. toukokuuta 2019

Leipää, elämää


Jokainen matka on löytöretki. 
Joka lähtee rohkeasti, voi kohdata jotain tärkeää. 
Oppia omat ääriviivansa. 



Leipää, elämää 

Kaikki oli joustavaa, avaraa, lähimmäisen ajatusten ja mielen vapautta kunnioittavaa. Oli vapautta ja tilaa. Oli helppo olla ja nauttia vain.
Ruokaa riitti. Kiertelin noutopöytää, kertasin ruokamuistoja, tutkin uusia makuja, en vastustanut houkuttelevia värejä ja tuoksuja. Vielä tuota ja tuota, tuotakin voisi maistaa… Lautanen kertyi kukkuroilleen, kuin vahingossa. Katsoin ympärilleni: syövätkö kaikki samalla tavalla, herkusta toiseen surffaillen… Vaikutanko ihan tolkuttomalta rohmulta? Ehkä en, samanlaisia annoksia oli naapuripöydissäkin. 

Parin päivän jälkeen alitajuntani tai järkeni alkoi uskoa, ettei ruoka loppuisi ja että huomennakin olisi uusia makuja tarjolla. Opin kokoamaan lautaselleni edes hieman kohtuullisempia annoksia. Jälkiruokapöydän ääressä harkinta oli vaikeinta. 

Katselin matkatovereita. Ei näyttänyt olevan ollenkaan kiusallista lapata lautaselle korkea keko, syödä osa ja jättää loput pois vietäväksi. Alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että liian suuri osa kaikesta valittavaksi tuodusta ruoasta meni jonnekin, jätteeksi tai – poistoon. Hävikkiä, ajattelemattomuutta? 
  



Pula-aikana varttuneen kotikasvatukseen kuuluu, että lautanen syödään tyhjäksi, vaikka ei aina niin maistuisikaan. Ruoalla ei leikitä, ei missään tilanteessa. Homeista leipää syövälle on luvassa kaunis lauluääni. Elämä on niukkaa ja tarkkaa, kaikki mahdollinen on käytettävä hyväksi. 

Kun elämisen taso vähitellen koheni, pahimmista tottumuksista päästiin eroon, homeinen leipä jouti jätteeksi ja myöhemmin biojätteeksi. 
Mutta yhä edelleen, runsauden aikakaudellakin, ruoalla leikkiminen, ruoan tuhlaaminen tuntuu sielua myöten pahalta. Ruoka ja leipä, ne ovat tässä sama asia. 

Leipä ei ole vain kypsennettyä taikinaa, se on maan antimista arvokkaimpia. Ennen vilja oli itse korjattua, myllytettyä ja huolella säilytettyä. Leipominen oli – ja on yhä – jyvän tarinan loppuhuipennus. Vieläkin tiedämme tarkkaan, millaisen työn takana leipä on, mistä se tulee. 

Leivän kunnioitus näkyi ristinmerkissä, jolla emäntä siunasi taikinan. Se painettiin kämmenselällä jauhoiseen pintaan ennen kuin taikina jäi tekeytymään, nousemaan ja valmistumaan. 


Leivon yhä harvemmin kotona. Lasten ollessa pieniä joku leipomus oli usein työn alla, joskus jopa päivittäin, sillä tuore sämpylä tai pulla tekin aina hyvin kauppansa. Kun esikoinen muutti omilleen, huomasin, miten leipää alkoi jäädä yli, homehtua, pullat kuivuivat kaapissa. Oli tarkistettava ostotottumuksia. Kun kuopuskin lähti, kulutus väheni entisestään. Enää en osannutkaan tehdä niin pientä taikinaa, että se olisi tehnyt tuoreeltaan kauppansa. 

Leipä ja hyvä ruoka ovat elämän perusasioita. Olen tyytyväinen, kun on varaa ostaa ruokapöytään kaikkea sitä, mitä haluaa ja pitää oikeana. Muita ostoksia pitää välillä harkita. Jos valitsee täysipainoista ruokaa, ei tarvitse kantaa kotiin turhaa – tyhjiä kaloreita, jotka oikeasti ovatkin täysiä. En voi väittää olevani täydellinen tai virheetön näissä asioissa, mutta jatkan yrittämistä. 


Puoliksi syöty annos, pizzan palanen, josta suurin osa jää lautaselle odottamaan tarjoilijaa, joka tyynin ilmein korjaa pois ylimääräiset – jonnekin. Minne tämä kaikki ylimääräinen, kerran maistettu muona päätyy? Teollistuneessa, kaupunkimaisessa ympäristössä. Kuinka paljon energiaa ja ravintoarvoja tuhlaantuu, suurpiirteisen ruokakulttuurin vuoksi. 

Lapsuuden kesinä, maalla, päästiin joskus aterialle sukulaisten pöytään. Perunoita oli keitetty reilu kattilallinen. Jokainen sai valita haluamansa määrän. Jos haarukkaan tarttui huonolaatuinen mukula, se pantiin sivuun. Kun ateria oli päättynyt, tähteet koottiin yhteen ja navetan nurkassa asustava possu sai taas vaihtelua ruokavalioonsa. Mikään ei mennyt hukkaan, ei edes se rupinen peruna. 

Kaikkein pyhin pöydän antimista on aina ollut leipä. Leipä, elämän säilyttäjä. Leipää on kunnioitettava. Se on annettu meille ravinnoksi, jokainen muru. Leipää ei saa turhaan heittää pois eikä kohdella väärin. Leipä on elämää. Jumalanviljaa. 

Leivän sunnuntai 2016 Sammatin kirkossa. 






tiistai 30. huhtikuuta 2019

Postikortit, joita ei lähetetty



Hei ja terveisiä! 
Päästiin sitten perille, vettä satoi ja salamoi tummaa taivasta vasten. Nämä täällä viettävät iltaa, meillä olisi jo aamuyö. 
Täkäläinen sade taitaa olla on-off. Joko kaatamalla tai ei sitten tippaakaan. Illalla ei jaksa kuin siirtyä hotellihuoneeseen ja nukkumaan. Aamulla avataan ikkunaverhot ja siellä se on tallessa, meri. 
Ps. Matkalaukku taisi jäädä matkan varrelle. Lupasivat toimittaa. 


Huomenta! 
Osaavat ne kahvia keittää ja joku on käynyt poimimassa marjojakin aamupöytään. Rannalla on väkeä. Linnut saavat tuoretta ruokaa ja turistit huojuvat tuulessa. 
Täytyy mennä ostoksille, laukku ei vielä ole tullut. 
Ps. Ei se ole kaurapuuroa, se harmahtava on jotain japanilaisten juttua siellä aamupöydässä. 
Ps. 2. Soitettiin lentoyhtiöön siitä laukusta. Olivat hyvinhyvin ystävällisiä ja ottivat osaa. 




Kaunista kaupallista päivää!  
Lähdettiin sitten kaupoille. Nostivat tien pystyyn, mutta mehän odotimme, kunnes purjevene oli mennyt ja silta laskettiin. Jotain hankittavaa oli jo lähtiessä mielessä, mutta kun se laukku… lista vähän venyi.  
Sorry, kotiväki, täältä ei kauheasti tuliaisia heru. Vaikka niiden etsiminen on kaikkein hauskimpia lomapuuhia, ei ole aikaa eikä tilaa. Postikortteja ei saa mistään. Merkkejä en kysellyt. Niitä olisi kotona ollutkin, en vaan muistanut ottaa mukaan. 
Ps. Soitettiin lentoyhtiöön laukusta. Pöh. Tyhjän olisi saanut…


No hei! 
Astuttiin laivaan, kevyin kantamuksin. Avattiin ovi hytin parvekkeelle. Sieltä näkyi toisia isoja laivoja. Meri kimmelsi ja aurinko paistoi. 
Olen minä ennenkin näissä kuvioissa ollut. Tallinnassa on muutaman kerran tullut käytyä ja Tukholmassa. Niin että ei sen puoleen. 
Aika hienoa ja isoa ja paljon henkilökuntaa ja houkutuksia. 
Ps.  Se laukku? Mikä? Ei nämäkään tiedä? 


Ihanaa päivää sinnekin! 
Peräkylän marttojen kattamisohje lienee kaikille tuttu: Jos pöytäliinassa on tahra, laita kukkavaasi sen päälle, eikä kukaan huomaa. 
Jokaisen aterian jälkeen levitetään puhtaat liinat ja servietit pöytään, puhdasta valkoista puuvillaa. Nämä eivät taida olla marttoja.
Pyyhepyykkiä voisi säästää, mutta kun tässä ilmassa mikään ei kuivu. Märät froteet pyykkiin! 
Laitoin suojakertoimeksi 50. Tiristin ja käristin, mutta eipä nahka palanut.
Ps. Niin, se matkalaukku. Mitä siitä? En minä tiedä, missä se luuraa. 




Hai hai Haitista! 
Kylläpäs pojat osaavat soittaa ja tanssia. Ja tytöt myös! 
Hiekkaa riittää, ja suolaista vettä. Heitin talviturkin. Kukaan ei ymmärrä vitsiä syksyllä jääksi muuttuvista talviturkeista. 
Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. 
Lämpöeristys näissä taloissa on aika vähäistä, mutta katoksissa on varjoisaa. 
Ps. Ei se laukku tänne löydä. 







Aijai Jamaika! 
Kylläpäs pojat osaavat soittaa ja tanssia. Regee okei! 
Sataman alue on kaupallinen reservaatti, jossa vallitsee moitteeton siisteys ja järjestys. 
Varsinainen todellisuus on aidan takana. 
Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. 
Halpaan hintaan voi ostaa kultaa ja timantteja. Aidan takana asuvilla taitaa olla arkisemmat elämisen tarpeet. 
Ps. Ei näillä paikallisillakaan kaikilla niin kaksisia tamineita ole. 


Luksusiltaa! 
Tänään on meripäivä ja illalla pukukoodi. 
Amerikan pikkupoika lataa aamiaislautaselle kaksi kuorrutettua donitsia ja muuta pullaa. Me pyöristymme näin leppoisassa  olotilassa ihan perussapuskallakin. 
Juomat ovat jykevästi makeutettuja ja rasva tirisee. 
Show-ohjelma on huipputasokasta, mutta tämän herkuttelun jälkeen meistä ei enää ole nuorallakävelijöiksi. Ei tosin ole koskaan sitä konstia koetettu. 
Ps. Kun tämän illan pukukoodista selvitään, ollaan voiton puolella. 





!Hola! 
Se on sitten meksikolaista hattutanssia koko päivä! Aamusta alkaen. 
Mayakansan viisaus ja rakennustaidot hämmentävät. Oppaana on Hector, joka tuntuu tietävän kaikesta kaiken. Bussissa meille puhuu Carlos, Papacito. 
Tönkköhikinen paita päälle – päivä laivassa, bussissa ja pölyisellä mayatemppelien alueella viimeistelee lookin ja illan edellä kaikki ovat yhtä rehjuja.
Täällä myydään: hattuja, paitoja, muistoesineitä, kilistimiä ja koristimia. Kaikki aika kuluu temppelialueella ja matkalla, ei kun menox! 
Ps. Matkalaukku tuli illalla hyttiin! Mitä ihmettä minä näillä kaikilla hepeneillä olin ajatellut…


Hei mamboooo! 
Lähtöitkua vaille. Pakataan, nautitaan auringosta vielä. 
Paidannapit vähän kiristävät…
Huomenna ajoissa liikenteeseen ja kotiin.
Tummaihoinen intialainen tarjoilijapoika kiittää kauniisti, pitää melkein puheen ja toivottaa lopuksi kaikkea hyvää ja Jumalan siunausta. Olen kiitollinen. 
Ps.  Onko siellä jo lehti hiirenkorvalla? 


Tästä ei kyllä korttia kenellekään lähtisi. Lentokenttä on levoton ja meluisa. Koneen kaikki paikat ovat täynnä, kentällä etsitään vapaaehtoisia luopujia. En tiedä, löytyykö. Tarjous on hulppea, mutta hillittömiä ovat ongelmien ja sekasotkujen riskitkin. 
Ihanaa vaihtaa siistiin suomalaiseen lentokoneeseen, lentää sinivalkoisten värien alla, päästä kotiin! Matkalaukku seuraa kiltisti mukana. 
Ps. Täällä kotona ei vielä ole kesä, kaunein kevät kyllä. 




torstai 18. huhtikuuta 2019

Numeroituja ja numeroimattomia

 

Unta riitti ja nälkää. Lumen nälkää, auringon nälkää, valoisan ajan nälkää, jänkhän koivujen kohtaamisen nälkää, luonnossa olemisen, valon katselemisen nälkää. 
Viihdyttiin ladulla, viivyttiin löylyissä. Nautittiin, oltiin. Hiljaisuudessa. Kirjoittaminenkin taisi jäädä hetkeksi tauolle.

Talven paras hiihtoviikko on jo historiaa. Aamulla rapean luistavat ladut, päivemmällä vähän pehmeämpää väylää, monta päivää valoa, aurinkoa ja illalla pitkään valoisaa. Kiitos tunturikylän huoltoporukalle. 


Talven parhaat viikot ovat samalla ne toivottomimmat. Autojunapaketit on myyty aikoja sitten loppuun, on ajettava pohjoiseen. Nelostietä, sitten Väylän vartta tunturiin. Puuduttavia suoria, metsätaipaleita, pieniä kyliä suurine liikenneympyröineen, taukopaikoilla ruuhkaa. 
Emme olleet ainoita, jotka etelän keväästä suunnistivat, viimeisille laduille. 


Tienvarret puhuivat, meillekin. Matkalaisia houkuttelivat, ohikulkijoille vakuuttelivat, jyrisivät, pönöttivät, lupailivat parhaintaan, nämä kaikkein kansalaiskuntoisimmat kansalaiset, numeroidut ehdokkaat. 

Isoja julisteita, vielä isompia läyhäkkeitä, pieniä plakaatteja ja kaikkea siltä väliltä. Joku oli vallannut paikan vaihtuvasta valotaulusta, joku pystyttänyt kuvansa linja-autopysäkille. Varmuuden vuoksi useampaan tolppaan, jos vaikka olisi linjuriin ruuhkaa. Mahtoi se olla raikasta vaihtelua pienille koulubussin odottajille.

Oululainen insinööri oli uhrannut kauneimmat kapionsa, painattanut niihin kuvansa ja nimensä, ripustanut koko komeuden tienvarren koivuihin, metsikköihin, pellolla jököttäviin peräkärryihin. Ei niillä jättilakanoilla ihan sitä vetovoimaa tainnut olla, jota toivottiin tai jota kampanjan mittasuhteet olisivat edellyttäneet – tosin tämän kaiken me tulimme tietämään vasta, kun hiihtoloma oli jo hiihdetty. Pienemmilläkin plakaateilla päästiin parlamenttiin. 

Nimet vaihtuivat äänestysalueen mukaan. Oliko joku oikeasti ollut eduskunnassa vai oliko noviisina sinne pyrkimässä? Nimet eivät kolahtaneet – toivottavasti oman alueen väki tiesi paremmin. Me olimme jo äänemme antaneet. 



Laduilla riitti väkeä. Taukopaikoilla vertailtiin suksia ja puhuttiin reittivalinnoista. Kaakaokoneet porisivat, kahvia ja mehua kului mukikaupalla ja munkit nostettiin pöytään vastapaistettuina. Politiikka ei ladulle asti yltänyt.

Ylläs-Levi -hiihto toi lisäväriä maisemaan, salskeaa, komeaa ja hyväkuntoista lisäväriä. Hiihtoseurojen verkkareita, vähän virttyneempien tunturisusien lomassa, vauhtia. Hitaan mummon hiihtovauhti ei ollut näille pojille ongelma, aina välillä joku viiletti ohi, vauhdikkaasti, tyylikkäästi, turhia kiukuttelematta. Ladun varressa testattiin suksia, ladulla hiottiin kuntoa. 


Viikon 15 lauantaina nämä suksiveikot saivat omat numeronsa, yhden päivän ajaksi. Me olimme jo matkalla kohti etelää, illalla katsoimme Areenasta, miten kisa oli sujunut. Hyvin, loistavan sään vauhdittaessa matkantekoa. Millaiset maisemat! Ikävä oli heti, vaikka laukut olivat vielä purkamatta, pinkeinä ylimääräisistä varusteista. Pakkaajana olen toivoton pessimisti. 

Maalisuoraa, lumetettua Hissitietä. 
Vaalipäivän aikana palauduttiin, pyykättiin, järjestettiin elämää arkiseen kuosiin. Illan tuloslähetys kertoi, miten eduskunnassa oli tapahtunut sekä sukupolven- että sukupuolenvaihdos. Konkarit olivat jääneet tai jätetty pois aktiivipalveluksesta, naiset olivat vallanneet heille kuuluvia paikkoja. Kansanedustuslaitoksen pitääkin olla läpileikkaus kansasta, ainakin likiarvio. 


Me, suurten ikäluokkien hankalat edustajat, me, jotka aina ja kaikkialla olimme tiellä ja tukkeena, me olemme viimeistään huomenna se poikkiteloin asettuva kansanosa, josta tulee pelättävä pommi, vanhuspommi. 

Vallankahvassa meidän ikätovereitamme on nyt vähemmän kuin koskaan. Olkaa hyvä, nyt on nuorempien vuoro näyttää, miten he homman hoitaisivat. Sen saman jutun, jota me aikanaan yritimme saada järjestykseen, entisten jäärien kiusaksi. Ans kattoo, miten yhteiskunta voi. Saattaa olla, että maailma tasii. 


Tunnen joitakin urheilijoita, tunnen muutaman harvan poliitikon. Huipulle pääseminen lienee molemmille yhtä vaativaa ja työlästä. On opittava häviämään, ennen kuin voi oppia voittamaan. Jos voittaa, on osattava ottaa menestys vastaan oikealla tavalla. Nöyränä ja kiitollisena, kaikesta huolimatta. 

Olen tutustunut urheilijapersoonallisuuksiin, joiden ei ole tarvinnut painattaa nimeään lakanoihin tai julisteisiin, ansiot ja saavutukset ovat riittäneet. Olen saanut hyvää mieltä ja nostetta kokeneen, elämää nähneen voittajan puheista ja persoonallisuudesta. 

Tunturisusi vai kokouskonkari? 
Päätelkää itse. 
Numero niillä on joskus kaikilla, mutta kaikkien ei tarvitse tehdä itsestään numeroa.