Talvi, joko se nyt oli?

Otetaan yksi kupillinen kiehuvan kuumaa vettä ja aivan tavallinen pakkaspäivä. Mitä kuumempaa vesi ja mitä kylmempää pakkanen, sitä parempi. Kannetaan kuppi pihalle ja heitetään vesi ilmaan. Tuloksena on höyrypilvi, joka hitaasti laskeutuu ja vähitellen palaa entiseen olomuotoonsa, mikä se sitten onkaan ollut. Kokeen voi toistaa niin monta kertaa kuin haluaa. Siis jos ilma on riittävän kylmä. Ei siitä niin kauan ole, kun vielä oli…

Pakkanen, talvi, missä sinä luuraat? 

Kävimme etsimässä talvea Lapistakin, siellä sitä oli jonkin verran enemmän jäljellä. Lumen niukkuutta valittelivat, puoli metriä on metrisiin hankiin tottuneelle vähän. Puoli metriä on ollut vaihteleviin lumioloihin tottuneessa etelässä paljon. 

Lumen määrä on siis suhteellisen suhteellinen käsite. Latujen rakentaja manailee materiaalin puutetta, jyrkät laskut on ollut tapana loiventaa sopivalla lumikerroksella, nyt se ei aina ole onnistunut. 

Järvet ovat jäätyneet koko maassa, mutta melkein kaikkialla varoitellaan pilkkimiehiä ja muita jääurheilijoita siitä, että teräsjään päällä voi olla kerros vettä tai sohjoa. Vettä siis molemmin puolin jääkantta – kuulostaa epävarmalta. Pohjoisesta etelään ajaessa huomasi, miten järvien pinnat – elleivät ihan lainehtineet, niin kuitenkin, olivat veden peittämiä. 

Rinneravintolassa odotellaan toiveikkaina kevätkelejä. 

Etelän hanget ovat huvenneet vauhdilla. Niiden alla vaanii liukas jäinen kaljama, joka auringon lämmittäessä pintaa syö kaiken päivän aikana ripotellun hiekoitushiekan sisäänsä. Älkää ihmetelkö, että mummi töpöttelee pienin askelin. Lapin lumisilla teillä saattoi askeltaa hieman rennommin. 

Aurinko lämmittää ja olen jo kuivannut kesään ensimmäisen lakanapyykin ulkosalla. Ihan sataprosenttisen kuivaa en saanut, mutta sataprosenttisen raikasta. Kevättuuli osaa asiansa. 

Kevät hiipii maisemaan, sulattaa pälviä ja pyyhkii lumet puiden oksilta. Talvi tulee varmaan vielä takaisin, mutta onko se takatalvi vai talvisen sään ryhtiliike? 

Kevät, siihen on alettava asennoitua…

Kalevalanpäivä, tänään

Lippu on nostettu aamulla. Illalla, ennen juhlaan lähtemistä se lasketaan. Pitäähän paikkakunnan suurmiehen kunniaksi siniristi salkoon vetää.

Kalevalanpäiväksi, suomalaisen kulttuurin päiväksi on vakiintunut helmikuun 28. Päivä, jona Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan vuonna 1835 julkaistun version tai laitoksen esipuheen. Lönnrot oli Kajaanin piirilääkäri, valmis ammattilainen, jonka kirjallinen ura oli alkamassa. 

On sensaatio, monellakin tavalla, että 32-vuotias lääkäri, torpan poika saa aikaan kansalliseepoksen. Eepos tuntuu nuoren miehen työltä – vaikka sitä kutsutaankin nimellä Vanha Kalevala. Suosittelen, raikas lukukokemus. 

Kun Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot kokosi runoja, hän astui tupiin ja pirtteihin, tapasi kansaa. Lönnrot kuunteli tarinoita, kertomuksia, runomuotoisia kuvauksia. Kaikuja menneisyydestä, jylhiä kertomuksia muinaisista ajoista. 

Esipuheessa sanotaan: 

                      Suomen kieli ja runo näissä ehkä tavataan selvempänä kuin missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan-parret tulevat tuon tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun mitä rahvaan suusta kuullaan. 

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Kalevalan toisen version, nykyisin käytetyn kansalliseepoksen julkaisemisesta. Elias Lönnrot täydensi aikaisemmin julkaistua eeposta, lisäsi siihen aineistoa ja allekirjoitti 17.4.1849 uuden esipuheen. Kokonaisuus on runsaampi, ehkä kypsempi, osittain erilainen. 

Uuden Kalevalan vuoteen osui toinenkin elämän kohokohta, heinäkuussa Lönnrot solmi avioliiton Maria Piponiuksen kanssa. 

Elias Lönnrot antoi sanoja, sanoitti ja kehitti äidinkieltämme. On oikein korostaa Kalevalan merkitystä eepoksena, mutta Elias Lönnrotin elämäntyön pelkistäminen vain Kalevalaksi ei tee oikeutta laaja-alaiselle tiedemiehelle. Lönnrotin elämäntyö avaa huikean näköalan suomalaiseen hengenviljelyyn.

Kalevala antoi vahvan todistuksen suomalaisen kulttuurin voimasta aikana, jolloin sitä todella tarvittiin. Tärkeää on myös se, ettei Kalevala ole jäänyt kuolleeksi kirjaksi. Kalevalan säkeistä on versonut rikas kulttuurin kudos, joka elää ja uudistuu. 

Tänä iltana juhlitaan Kalevalaa Sammatin Sampaalassa.  Juhlapuhujana on taiteilija Pekka Kainulainen, moderni samaani. Odotan mielenkiinnolla Pekan esitystä. 

Pekan Amorphis-sanoituksista julkaistu runoteos on hieno kokonaisuus – sanoja ja kuvia, tekstit ovat kirjassa sekä suomeksi että englanniksi – oiva lahjakirja ja osoitus siitä, että kalevalainen maailma on alkuvoimainen ja elävä, tässäkin ajassa. 

Hyvää Kalevalanpäivää! 

Herännenkö, heittänenkö,

Luonenko, lopettanenko

Vai vasta alottanenko? 

Viel olis sa’an sanoja, 

Tuhat virren tutkimusta, 

Joit ei laula kaikki lapset, 

Ymmärrä yhet urohot, 

Eikä vaimot varsinkana. 

Vaan ei koski vuolaskana

Laske vettänsä loputen. 

Eikä laulaja hyväkän

Laula tyyni virsiänsä. 

Mont’ on muutaki muretta,

Paljo huolta huommisesta. 

Nälkä mulla näin sanovi: 

Suut’ elä kullatta kuluta, 

Pieksä kieltä penningittä, 

Laulaja laki palavi, 

Runoin kulkku kuivettuvi

Vaan ei korvan kuunteliain. 

Vaan kuitenki, kaikitenki, 

Virren laulon, laulun laiton, 

Oksat karsin, tien osasin. 

Siitä sinne tie menevi,

Rata uusi urkenevi,

Paremmille laulajille,

Taitavammille runoille, 

Nuorisossa nousevassa,

Polvessa ylenevässä. 

                      Vuoden 1835 Kalevalan viimeiset säkeet 

Kahdesta todellisuudesta ja elämässä viihtymisestä

Ei kuvatkaan aina onnistu.  Löytyi kamerasta lumileikkien jälkeen. 

Olimme ottaneet suunnan Etelä-Ruotsista kohti lauttasatamaa ja Suomea. Ajeltiin kesätöistä kotiin, pienellä vanhalla autolla, harjateltta ja kuluneet makuupussit takakontissa. 

Joka toiseen tolppaan oli nastattu juliste: Rösta på Gösta! Siitä tuli lopputaipaleen lällätys: rösta på gösta, rösta på gösta, rösta på gösta! 

Myöhemmin oivalsin, että kyseessä oli Gösta Bohman, ruotsalainen poliitikko. Pohjoisempana oli tolppiin nastattu muitakin kasvoja, mutta ei samalla tavalla rytmikkäitä riimejä. Autolautalla pääsimme eroon vaaleista. 

Sammatin jääkaruselli  10.2.2019  Toimi ja pyöri. 

Vaalit lähestyvät. Sen jälkeen, kun liityttiin Euroopan Unioniin, on tuntunut, että melkein aina on joku valinta menossa. Tai sitten: vaalit osuvat paremmin tajuntaan kuin nuorempana. 

Todellisuuksia on kaksi. Tavallinen arkinen Suomi ja poliitikkojen Minä-minä-minä -maa. Minä-minä-minä -maan kaikki asukkaat tulevat näkyviin, kun ehdokaslistoja asetetaan. Nekin, jotka ovat piilossa vaalien välissä. Minä teen, minä lupaan, minä hoidan, minä, minä, minä ja juu, meidän puolue. Puolueiden välillä on hämmentävän vähän eroja, niitä ei aina huomaa, kun jokainen ehdokas aloittaa vähintäänkin joka toisen repliikkinsä yksikön ensimmäisellä persoonalla. Minä. 

Minä-minä-minä -maalaisten laariin sataa mannaa, kun huolestutaan vanhusten hoidosta, veroista, maksuista, ravistuvista rautateistä, silloista, tunneleista, metsänhakkuista, mistä vaan. Voi röyhistää rintaa ja kertoa, että kyllä minä. Arvatkaa, mikä on meidän puolueen lempisana, oikein, minä. Minä minä minä. 

Ja sitten, jossain taka-alalla on kansa, joka kaiken tämän lystin maksaa. Kansa, jonka varoja poltetaan surutta erilaisiin hankkeisiin ja haaveisiin. Se on toinen, arkisempi todellisuus.

Kansa maksaa, poliitikot eivät maksa. Eivät aina edes kampanjoitaan. Eivätkä aina edes kunnolla erotu toisistaan, vaikka pyrky on melkoinen. 

Niin että jos oikeasti vieläkin haluat, että kirjoittaisin poliittisen kiistakirjoituksen…  Ei onnistu, ei edes nukkuvien puolueelle, vaikka se kaikkein suurin ryhmä taitaa ollakin. 

Pieni moottori saa ison jäälautan pyörimään.

Politiikka ei ole ainoa laji, jonka kanssa on ollut vastatuulta. 

Lupaavan oloinen työ ei edennyt niin kuin piti. Lopulta annoin periksi ja luovutin, erosimme asiallisissa väleissä. Se lienee kohtuullinen tulos. 

Mietin, olenko ainoa. Ehkä en, sillä jokainen tilanne on ainutkertainen ja se, että aina ei suju, ei todista mitään muuta kuin sen, että aina ei suju. 

Jos putkiremontti voi olla hankala aikataulutettava ja valvottava, mitä sitten on luova työ, jossa operoidaan tiedolla, taidolla ja tunteella. Ennen kaikkea, tunteella. 

Jos kemiat eivät sovi yhteen, ne eivät sovi. On reaktioita, jotka päättyvät räjähdyksiin, on myös niitä, joiden tuloksena on vain alistunutta, vaimeaa sihinää.

Kirmusjärven jäältä. Jääkaruselli on Janne Käpylehdon keksintö. Se toimii.

Kirsti Paakkanen täytti 90 vuotta ja uudistaa lehtien mukaan kotiaan. Onneksi olkoon. 

Olin kauan sitten tapahtumassa, johon oli saatu puhujaksi Kirsti Paakkanen. En edes muista, elettiinkö Womenan vai Marimekon aikaa. Se, mikä jäi ruotoon, olivat hänen sanansa siitä, että työpaikka ei ole lepokoti, jossa pitää aina viihtyä ja että työssä ei aina tarvitse olla kivaa. 

Mietin välillä, onko toisen ihmisen työ enää ollenkaan pyhää ja kunnioitettavaa. Osataanko ammattitaitoa arvostaa ja antaa työrauha? Osaavatko ne, joilla vastuu on, käyttäytyä vastuunsa edellyttämällä tavalla? Hoitaa heille uskottuja resursseja järkevästi. Esimerkiksi politiikassa.  

Jossittelua ja selittelyä. Ei aina voi olla kivaa. 

Jutun kuvina otoksia Janne Käpylehdon Sammartin Kirmusjärvelle rakentamasta jääkarusellista. Jääkaruselli on ajankohtainen juuri nyt, vaikka loskakeli estikin maailmanennätyksen tekemisen. Kalevalan 170-vuotispäivän kunniaksi. 

Mumminmökin maisemassa

KIrjosiepon kesämökillä on hiljaista.

Pakkanen tekee kuvaan sinistä. Sirkun omenapuukin sinistyy. 

Talviaurinko komistaa Niemennummen hongistot. 

Kuvaajan jalanjälki näkyy.

Levolliset siniset varjot. 

Talventörröttäjä työssään.  

Tykkäätkö tykyistä? 

Asuuko pikkunäreen alla peikko?

Tässä lähellä oli ennen Krässämänty, jota Paavo varjeli. Teilläkin on historiansa. 

Pähkinäpensaiden pitsikudos. 

Illalla katuvalo leikki pihapuiden oksilla. 

Elämän kirjo(j)a

Katsastettiin Oodi. 

Vihdoinkin. Katsastan sitä varmaan vielä toistamiseenkin, sykähdyttävä paikka. Kaunista, ilmavaa tilaa, näkymiä, jotka valloittavat. Itse rakennus on komea, mutta kun on sisällä – ja erityisesti ylimmässä, kolmannessa kerroksessa, vaikuttuu siitä, miten tila on käy dialogia muun ympärillä olevan kaupungin kanssa. Eduskuntatalo ja Kansallismuseo ovat lähes käden ulottuvilla, Kiasma vielä lähempänä. 

Ikkunoissa näyttäisi olevan aurinkoa lieventävä pilkutus: lähdimme Oodi-retkelle lumisateisena päivänä, pilkkuja ei olisi ehkä tarvittu, mutta eivät ne haitanneetkaan. Aurinkoisena päivänä pitää tulla taas käymään!

Virkailija kertoi, että tilan haltuunotto on vielä kesken: joka päivä talo yllättää, joku kohta toimii eri tavoin kuin on ajateltu. Pienimpien osaston suojakaiteita on tarkoitus korottaa. Vaikka lapset saavat temmeltää, vaarallista se ei saa olla. Muuten kaikki näyttää olevan kohdallaan – niin paljon kuin kirjastossa voi olla. Elävä rakennus, elävä kokonaisuus. 

Joitakin ideoita ottaisin vaikka kotiin: seiniltä tekstejä, joilla kutsutaan mukaan idealisteja, feministejä, orpoja, harhailijoita … kaikkia. Tosin, ei meillä taida olla tarpeeksi seiniä. Mutta kirjoitus on kivannäköistä. 

Ja voisiko vanhoihin (vanhin kerrostuma kohta 50 vuotta) Lundioihin asentaa loistevaloja? Oodissa ne antoivat säihkettä hyllyihin. Ei ehkä. Ja pehmeä matto, joka oli konttausnurkassa taaperoita varten, suojaisa sopukka? 

Lapsuuteni kirjasto oli kauppalantalon päädyssä, se tuoksui vanhoilta kirjoilta ja siellä oli lastenosasto ja aikuistenosasto, taisi olla pieni lehtisalikin, mutta se ei kiinnostanut. Lainasin aikuisten puolelta, paksut nahkaselkäiset Kurjat ja Charles Dickensiä. 

Virkailija ei sanonut valinnoistani mitään, mutta katsoi tarkkaan minua ja kirjoja, ennen kuin leimasi kortin. Sitten sain kantaa kirjat kotiin ja pelätä vähän, kun Fantine joutui myymään hampaansa ja hiuksensa, jotta Cosettella olisi paremmin. Lopulta Jean Valjean pelasti Cosetten ja johdatti hänen tielleen Mariuksen, loppu oli haikean onnellinen. 

Paljonpaljon myöhemmin olimme tyttären kanssa Pariisissa katsomassa Mars-kentällä kansallispäivän ilotulitusta ja ruudinsavuisia pilviä leikkaavia laservaloja. Illan teemana oli Victor Hugo -vuosi ja Kurjat. Koulutyttönä luettu kertomus nousi sielun pohjalta taas mieleen. Lukeminen voi viedä matkoille, joita ei edes aavista joskus tekevänsä… Kirjasto on täynnä ikuisia kertomuksia.

Joskus oli lähdetty kaupunkiin, vanhempien kanssa muistaakseni. Kun vanhemmat olivat asioitaan hoitamassa, livahdin kirjastoon, Tampereen kaupunginkirjaston yläkerrassa oli siihen aikaan pieni taidenäyttelysali, joka tarjosi usein mukavia yllätyksiä. 

Meneillään oli Ahti Lavosen näyttely. Pelkistetty, abstrakti Lavonen puhutteli murrosikäisen sielua. Taidemuseossa esillä olleista valokuvantarkoista vanhoista muotokuvista en vielä silloin jaksanut innostua – nyt jo jaksaisin. Lavonen oli pitkään jonkinlainen idoli. 

Oodista ei tehnyt heti mieli kotiin ja niin poikettiin lumisateelta suojaan Ateneumiin – Amos Rexin Magritte ei vielä ollut auki, Suomen taiteen tarina oli. 

Alakerran modernistien joukosta katselivat pelkistetyt Lavoset, kaksi työtä – vanhoja tuttuja, ehkä jo Tampereen kirjaston ajoilta. 

Elämän kirjo voi olla harmaata kuin lumisade, mustavalkoista kuin moderni maalaus, mutta elämässä pitää olla kirjoja, jotta siinä olisi kirjoa. Vai mitä? 

Kiitos, näkemiin

Pieni uutinen nosti pintaan suuret muistot. 

Sotainvalidien Veljesliiton Lohjan osasto on lopettanut toimintansa. Kiitos kaikesta, lämmin kiitos. 

Kun olin pieni tyttö, saatoin joskus ihmetellä isän rinnassa olevaa arpea. Se oli tullut siitä, kun tuhma setä ampui isää, näin kuului selitys. Arpea ei oikein uskaltanut katsoakaan. 

Aikuisempana sain kuulla koko kertomuksen. Sotareissun, sen vaiheet, haavoittumisen juhannuksena 1944 ja pitkän sotasairaalajakson. Sotavammasta tuli elinikäinen kumppani. Kun miehen voimat vähenivät, vamma muuttui ärhäkämmäksi. 

Ne sotajutut, joita kotona kerrottiin, olivat useimmiten kevennettyjä versioita. Isä varjeli lastaan, vaikka lapsuus oli jo kaukana takana. 

Juhlahetki Lohjalla 16.2.2010. 

Veteraanien kesken asioista saattoi puhua suoremmin – eikä aina tarvittu sanojakaan. Tapaamiset olivat elämän kohokohtia. Sotainvalidien Veljesliiton Lohjan osasto ja Karjalohjan-Sammatin rintamamiesveteraanien lähipiiri olivat tärkeät sidosryhmät. 

Kahvipöytä katettiin huolella, kun Karjalohjan miehet olivat tulossa käymään – Heikki, Antti, Pekka, sekä tummapukuiset, arvokkaat veteraaniveljet ja Greta. Juhla korkeni, kun Leikolan OIavi tuli paikalle. 

Vuosien mittaan joukosta moni siirtyi varjojen maahan, mutta joka kerta kajahti Veteraanin iltahuuto, miehekkäästi, tunteella. Sodan käyneen sukupolven kansallislaulu. Toivottavasti sävel ei unohdu, eikä sen vahva poljento. 

Vertaistukea, tukea ja arvostusta oli tarjolla, muutenkin kuin juhlapuheissa. Sotainvalidien Veljesliitto antoi apua ja neuvoja, kun haettiin sotainvalidille kuuluvia, rintamalla ansaittuja avustuksia ja etuisuuksia. Anomuksia ja hakemuksia piti täyttää, kunniakansalaisenkin. 

Kun viimeinen iltahuuto koitti, veljet olivat mukana muistojuhlassa, viimeisenä laskettiin havuseppele, jonka nauhoissa oli merkki kaikkein ankarimmista sotamuistoista, katkennut kalpa. 

Tuskin pelkkä kiitos riittää, mutta muutakaan ei ole. Ei edes nimiä kaikille niille, jotka pyyteettömästi tekivät työtä sotainvalidien ja veteraanien hyväksi. Kiitos!

Sanojen maassa

Kun ilta pimenee varhain ja kylmä hiipii kohti varpaita, on aika piiloutua peiton alle, ottaa esiin iltakirja ja kulkea hetki maailmassa, jonka polut ovat uusia. 

Kaupungin yöpöydällä viihtyi Hannu Mäkelän 2000-luvun alussa julkaistu Ruhtinas unelmain mailla. Kirjaelämäkerta, lukemisen elämäkerta, intiimi tilitys aiheesta kirjat, kirjailijakaverit ja Mäkelä. Paikoin pessimistinen, useimmiten sentään valoisa, kiehtova matka. Kirjoittaja heittäytyy, paljastaa, on mukana kokonaan. Kertoo ystävyyksistä, jotka ovat muuttaneet elämää, antaneet ajatuksia ja vieneet eteenpäin. Mukana on koko ajan oivalluksia, kiteytyksiä, joista nauttii. Kirja on edelleen yksi parhaista ihmisen korvikkeista – juuri niin se on – mieluummin hyvä kirja kuin kelju ja arvaamaton ihminen. 

Ennen ruhtinasta luin Mäkelän uusimman, Valon, kuvauksen rakkausavioliitosta Svetlanan, Svetan kanssa. Kirjailijan työ on mukana tässäkin, rakkaus ja ihmiset. Edellisessä kirjassa elettiin kolmatta liittoa, viimeisimmässä neljättä, traagisesti päättynyttä. Elämää ja arkea ei voi kummassakaan erottaa kirjoittamisesta. Olisiko nämä kirjat pitänyt lukea toisessa järjestyksessä? Olisiko elämys erilainen? Kirjat osuvat lukujonoon satunnaisesti, omien lakiensa mukaan. 

Luen mielelläni kirjoittamisesta. Siitä, millaista työtä se on, siitä, miten se saa elämän tuoksumaan. Jokainen sananiekka asettuu koneensa ääreen tavallaan, kirjoittaa itseään näkyviin. Onko prosessi aina sama – tuskin. Kirjoittaminen on omakohtaista tekemistä. persoona lyö läpi, niin kuin maalarin siveltimenveto. 

Mauri Sariolan päiväkirjoissa toistuu maininta siitä, miten tietyn liuskamäärän saavuttaminen sai tekijän tyytyväiseksi. Kun yli sata liuskaa oli koossa, tarina varmaan tulisi valmiiksikin. Antti Tuuri kuvaa, kuinka tekee työtään kaikkialla, matkoillakin. Tehokkaat aamutunnit voi käyttää, olipa missä maassa tahansa. Joku toinen tarvitsee oman tutun tuolinsa, pöytänsä, maisemansa. Heinrich Böll piti tärkeänä vain sitä, että työpöytä pysyy vakaasti paikallaan, ei huoju ja että tuoli sopii pöytään. Böll ei ehtinyt tietokoneaikaan, eikä siihen leikkiin tainnut keretä Sariolakaan. 

Katja Kettu vie lukijan fintiaanien maille, etsimään Rosea, kertovan minän äitiä. Katja Kettu on kirjoittanut kauneimman kirjansa, tasapainoisen, kokonaisen. Ei Rose on poissa mikään evankeliumiharmonia ole, se kuvaa elämän raadollisena ja arkisena, kaikkinensa, veren ja todellisuuden makuisena. Tapahtumien yllä kuin poutapilvenä on Katja Ketun maaginen, runollinen, kaunis kieli. Kieli, jolla kerrotaan tarinan takaumat – Rose-äidin eväslaatikkoon tallettamat kirjeet tyttärelleen – ja kieli, jolla tarinan nykyaikaa kuvataan. Elävä, ilmeikäs ja upea kieli. 

Katja Ketun tekstissä on ajatuksia, jotka voisi irrottaa kokonaisuudesta, tallettaa huoneentauluun ja makustella illalla, ennen kuin lamppu sammutetaan. Toivottavasti tätä ideaa ei kukaan ota todesta: maailma tursuaa makeankiiltäviin raameihin upotettuja värssyjä, ikään kuin vapauttamassa ohikulkijan tarkemman syventymisen ja pysähtymisen vaivasta. Suosittelen tässä ja aina lukemista, koko tekstin lukemista. Vain niin voi tavoittaa kaikki tarkkuudet. 

’Se on kuules Lempi niin ettei ole olemassa totuutta, on vain vaihteleva määrä asioiden tarkkuuksia.’  S. 226. 

Sanojen maassa kirjailijalla on oma, tunnistettava ääni. Omat sanat ja lauserakenteet. Oikeat sanat juuri siihen ajatukseen. Onko sanoilla leikkiminen yhtä iso synti kuin pula-ajan lapsen takaraivoon iskostettu määräys: ruoalla ei saa leikkiä. Saako sanoilla leikkiä? Sanoilla pitää leikkiä, ne eivät siitä mihinkään hiudu. Sanat ovat elämän välttämättömyyksiä, mutta ne eivät enene, ellei niitä kieputa, käytä ja kuluta. 

Mumminmökin yöpöydällä odottaa Italo Calvinon Jos talviyönä matkamies. Keltaisen kirjaston laatua. Mielikuvituksellista kerrontaa ja loistelias suomennos. Kirja on kirjamessujen alelaarista ja niin kirjoittaja kuin suomentajakin jo aikaa sitten edesmenneitä. Tarina – joka ei oikeastaan ehkä ole edes tarina, ainakaan perinteisessä mielessä – elää ja poukkoilee, pohtii välillä tekstiä ja analysoi itseään. Siihen voi upota, siitä voi irrota ja taas palata. Jännite kestää. En ole vielä puoliväliä pitemmällä, olenko siis vielä pätevä arvioimaan mestariteosta? 

Mitä siitä, odotan seuraavaa lukuhetkeä. 

Unta vain? Vai myös askelia?

Kiitos aiheesta, Pekka. Kävimme naamakirjassa pienen kiintoisan keskustelun sykemittareista. Sormet liuuuuuukuivat kännykän pinnalla, tuli vähän pnovihreitäkin. Pekka kokeneena taittajana on tietysti tottunut niitä minunkin teksteistäni lukemaan…

Sykemittari. Minulla on. Pieni, rannekellon näköinen ja kiva. Isompiakin on, sellaisia herätyskellon kokoisia mollukoita, mutta minä tykkään tästä pienestä.  Merkit ja mallit vaihtuvat niin tiuhaan, että unohdan tässä enimmän tuotesijoittelun. 

Kaikki alkoi unesta, kauan sitten. Työaikana, niin kuin kai on aika tavallista, kertyi univelkaa. Ei ehtinyt ajoissa nukkumaan, vaikka piti nousta aikaisin, ei saanut nukuttua, kun mietti sitä ja tätä. Kuinka se työ ja kuinka se lapsi ja kuinka se tai tämä.  Ja sitten piti nousta viemään koiraa ja jotain. Ja niin edelleen. Sopiva univaje toimii kuin humala: saa aikaan inhottavan puolikuntoisen ja krapulaisen olotilan. Edullisempi hankkia, yhtä kamala potea. 

Kun siirryin osa-aikaeläkkeelle, päätin, etten enää kerää univelkaa. Siihen se lisääntynyt oma aika sitten melkein hupenikin, nukkumiseen. Varsinainen eläkeaika oli aluksi yhtä juhlaa. Kaikki aika on omaa aikaa ja saa illalla lukea niin pitkään kuin haluaa ja nukkua aamulla tarpeeksi. 

Aikuisen ihmisen elämässä pitää olla tietty kiintiö kremppaa, että tietää olevansa hengissä. Kun vähän isompi kremppa osui kohdalle, unirytmikin heilahti ääripäihin. Aluksi aika meni horteessa, sitten tilanne normalisoitui, mutta jalkaan pesiytynyt särky jäyti yöunia pitkään. Joskus herätessä muisti, että oli särkenyt, eikä sitten muuta. Onneksi vika on sittemmin korjaantunut, mutta aikaa se vei. No, aikaahan on, omaa aikaa. 

Kun rannekello sanoi sopimuksen irti, päätin kokeilla sykemittaria. Mahdollisimman siroa, kevyttä, kellomaista – näillä kriteereillä ei kukaan tosifriikki valitsisi yhtään mitään laitetta. 

Määrittelin mittani, asetin tavoitteita, aloin seurata sykettä. Olisikohan tästä mitään iloa – uusi ihmelaite näytti ainakin kellonajan ja päivämäärän, katsotaan. Kutsun laitettani kelloksi, koska siihen olen tottunut, jo ensimmäisestä pikkutyttönä saadusta paperikellosta alkaen. (Testaan tässä samalla lukijoiden ikärakennetta, pula-ajan jälkimainingeissa eläneille on itsestään selvää, mikä on paperikello, jätepaperikeräyksestä palkintona saatu krouvinnäköinen aikarauta, kasvavalla kersalla aika lyhytikäinen.)

Joka aamu kello kertoo, kuinka kauan olen nukkunut. Se kertoo, että olen nukkunut riittävästi tai tavoitteita vähemmän, se kertoo, olenko nukkunut rauhallisesti vai onko uni ollut katkonaista. Tieto siitä, että on joka tapauksessa nukkunut, rauhoittaa kummasti mieltä. 

Kello seuraa askeleita ja kuljettua matkaa. En kuntoile edelleenkään tarpeeksi, mutta on mukava tietää, että kotipuuhistakin kertyy askeleita. Pyykkituvalle ja takaisin, pieni kävely se on sekin. 

Samalla kun lataan kelloon lisää virtaa, voin katsoa tietokoneen kuvaruudulta, mitä oikein tuli tehtyä ja miten sydän puksutti. Sykettä voi tarkkailla ranteestakin, mutta sitä teen harvemmin. Jälkipolville tallentuu mahtava arkisto siitä, mitä mummi teki milloinkin. Mitähän ne sillä tiedolla tekevät?

Kello kertoo hiihtolenkkien energiankulutuksen, mutta ei arvioi matkaa. Hyvä niin, sillä minulta kuluu paljon energiaa ja aikaa jo lyhyeenkin matkaan. Valokuvaustauot, joita Lapin lumilla väkisinkin kertyy, näkyvät myös käyrällä, joskus kamerassakin. Sitä paitsi edellähiihtäjä seuraa aina matkantekoa ja kilometrejä. Hiihto polttaa mukavasti rasvaa, senkin kello tietää. 

Kun kevään ensimmäisenä mökkiaamuna pulahdan järveen, kerron kellolle, että tämä on avovesiuintia. Suorituksen jälkeen se ihmettelee, pitääkö näin lyhyt suoritus todellakin tallentaa muistiin. Pitää, miten minä muuten voin todistaa, että talviturkki on heitetty. Avovesiuinti hyytävässä vedessä polttaa tehokkaasti rasvaa ja kaloreita, mutta kuka siellä puolijäisessä järvessä kauan jaksaisi olla? 

Kello muistuttaa, että liian pitkään istuminen on vahingollista, Se kertoo, että nyt on aika lähteä liikkeelle ja antaa passiivisuusleiman, jos ei nouse ja ota askelia. Kirjaston kirjallisuusilloista olen saanut passiivisuusleimoja, vaikka juuri siellä yritän aina olla välkyimmilläni. 

Niin että kyllä meillä menee kellon kanssa ihan hyvin. Saan tietää oikean ajan ja päivämäärän ja jotain muutakin mukavaa. Ei se aina kaikkea ehkä ymmärrä, mutta riittävästi. 

Kiitos hyvästä aiheesta, Pekka! 

Laitan tähän luontokuvia, kun te kumminkin tiedätte, miltä kello näyttää, jooko?