Vanhaa, arvokasta

Kun mestari kaataa puun, veistää hirren ja rakentaa talon, lopputulos on sykähdyttävä. Kauniisti veistetty hirsi, kirveen jälki puun pinnalla, oksankohdista esiin tullut pihka, säiden ja ajan tuoma patina. 

Kuvaan usein vanhoja hirsiseiniä, kuluneita, aikaa nähneitä, taideteoksia. Kohtaan menneiden sukupolvien työnjäljen, yksilöllisen ja kauniin. 

Vanhan talon jokainen osa on ollut jonkun ihmisen tekemä. Hirressä voi olla puumerkki, muistissa perimätieto: tämän teki maankuulu rakentaja. 

Kohtaan ammoin ahertaneen mestarin hänen työnsä jäljessä.

Katselen elämää, jatkuvuutta. 

Joskus näkee saman perheen eri sukupolvia. On kiinnostavaa nähdä, kuinka kasvojen piirteet, liikkumisen tapa, eleet ja ilmeet toistuvat. Variaatioita on lukemattomia ja silti, yhdennäköisyyden voi tunnistaa. 

Taiteilija jatkaa edeltäjänsä työtä, poimii värejä ja muotoja. Perinteen päälle rakentuu uusi, josta hiljaa tarkastellen avautuu kerroksellisuutta, syvyyttä.

Vanha pellavainen pyyhe on nimikoitu, ohueksi hiutunut, ehkä omin käsin kangaspuissa kudottu. En enää vie pyyhettä keittiöön, en kuivaa sillä kristalleja, en käyttäisi keittiöliinana. 

Nimikirjaimet viittaavat tyttönimeen, vaatimattomaan lapsuudenkotiin, ensimmäiseen omaan kotiin. Nyt on minun vuoroni pestä ja ripustaa kuivumaan. 

Arki on ollut taidetta, huolella niukoista aineksista rakennettua ja vaalittua. Esineitä, jotka ovat olleet aina. 

Kohtaan tutut, jo poisnukkuneet heidän käsiensä kosketuksessa, siinä, mitä he ovat tehneet. 

Kuluneen kankaan rakenne erottuu valoa vasten läpikuultavana, säännöllisenä. Osaisinpa tehdä siitä jotain kaunista ja kunnioittavaa. 

Vanhempani ja isovanhempani ovat jo poissa. Vien kynttilän haudalle, samalla kiitän mielessäni tuttua seurakuntamestaria siitä, että jokainen käytävä kirkkomaalla on huolellisesti aurattu.

Nämä arjen osaajat, elämän ylläpitäjät, arvokkaat ihmiset. Osasinko olla oikein, pitää huolta, arvostaa? Osaanko olla tuttujen iäkkäiden ihmisten lähellä, puhua, kuunnella, auttaa? Joka aamu näen, kuinka naapuritaloon syttyvät valot, siellä he touhuavat, keittiössään, puhuvat ja juovat kahvit. Valot loistavat, kaikki on hyvin. 

Puhutaan vanhusten elämästä ja olemisesta. Ei kai se niin vaikeaa voi olla. Pitää osata arvostaa ja tukea. Pitää uskaltaa antaa, omasta sielustaan, jakaa. Ottaa vastaan elämän kokemus ja muistojen rikkaus. Kuunnella.  

Lopetetaan puhuminen, pseudopuuhastelu, unohdetaan byrokratia ja aletaan pitää huolta. Arkea se vain on, hyvää työtä. 

Patinaa meihin kaikkiin kertyy, jonakin päivänä aika alkaa näkyä jokaisessa, minussakin, sinussakin. Elämän laki, luonnollinen kulku. 

Ollaan olemassa, yhdessä.

Julkaistu aikaisemmin Keravan seurakunnan Usko Ilona -blogissa. 

Ei se minulta pois ole

Jokainen aika kirjoittaa oman tarinansa. Eikä aika itsestään kirjoittaudu, ihminen siihen tarvitaan. Mitä useampi kirjoittaa, sitä runsaampi tarinasta tulee. 

Jokainen kirjoittaja kirjoittaa omasta itsestään. Samalla jokainen peilaa tekstissään omaa käsitystään toisista ihmisistä. Vaikeinta on silloin, kun vastaanottajat ovat kasvoton, heterogeeninen massa, suuri yleisö. Perustiedot vaihtelevat, mutta vielä enemmän on vaihtelua siinä, mikä oikeasti kiinnostaa. 

Luuleksä, etten mä tota tietäis? Ei vois vvvvvv vähempää kiinnostaa? Mitä sä tota samaa aina jauhat? Pidäksä mua ihan tyhmänä vai? 

Kun kohderyhmällä on profiili, sillä on myös kasvot ja sielu. Kotiseutuväki osaa arvostaa tarinoita vanhoista ajoista ja tavoista, hallitsee perustiedot paikkakunnan historiasta ja merkkihenkilöistä. Näin tiedän ja saatan sisäpiiripöhinässäni kirjoittaa niin, että aiheeseen vasta perehtyvä tuntee olonsa epävarmaksi, kun ei ymmärrä. 

Kohderyhmän profiili voi olla myös ansa. Ihmiset ovat perusluonteeltaan monitahoisia ja särmikkäitä.  Meillä maallikoilla on oma mielikuvamme seurakuntaväestä, siitä, mitä se tietää entuudestaan ja mitä se hyväksyy. Hei baby, ei niillä kaikilla ole nutturaa! Hei, ne tietävät paljon myös muusta kuin vain omasta jutustaan! 

Ai sinä kirjoitat siitä? Tiedätkö, sekin kirjoittaa…  En tiennyt, mutta tiedän, etteivät meidän näkemyksemme voi kaikessa olla yhteneviä. 

Koulussa olin joskus ihan hukassa vieraskielisten sanojen kanssa. Ruotsin ingenjör suomentui kokeeseen ensin tyhjäntoimittajaksi, kunnes tunnin lopussa tajusin, että kyseessä on insinööri ja niin koepaperi joutui ankaran kumittamisen kohteeksi, suttua tuli, onneksi ei reikiä. Nyt naurattaa ja uskaltaa jo kertoa, silloin ei huvittanut, nolotti kamalasti.  

Tarkista, tarkista vielä kerran ja lue vielä huomenna tai tunnin kuluttua uudelleen ja lähetä vasta sitten. Ja siltikin voi tulla pieniä tai isoja vihreitä. Insinöörit voivat olla tässä parhaita kumppaneita, tarkkoja tarkastajia. 

Jos joku aihe on tärkeä ja polttavan kiinnostava, ei ole mitään takarajaa sille, kuinka paljon tietoa aiheesta haluaa omaksua. Asiantuntija osaa lukea kriittisesti ja suodattaa epäoleellisen, mutta myös oppia uutta. 

Pitääkö aina olla positiivinen, todistaa rakkautta? Kannustuksella ja positiivisuudella saa enemmän aikaan kuin ankaralla moitteella, mutta kyllä epäkohtiinkin saa ja pitää kiinnittää huomiota. Rakentavasti, niin kuin hyviin tapoihin kuuluu. Karstat rikki räjäyttämällä, ellei muu auta. 

Ja kun yhä useampi kirjoittaa ja kun yhä useammalla on joku julkaisukanava käytössään – niin kuin minulla juuri nyt tämä blogi, eikö se ole hyvä asia. 

Sensuuri ei johda mihinkään, moniäänisyys on rikkautta. Yhä useampi saa ajatuksensa kuuluviin. Asiat kerrotaan eri käsialoilla, eri näkökulmista. On vain luotettava omaan kirjoittamiseensa ja ääneensä ja annettava tilaa toisillekin. 

Ei se minulta pois ole, se on rikkautta. 

Jutun otsikkokuvassa Kansallismuseon uhrikivi, muut otokset Anu Pentikin keramiikkatöistä Taidehallissa 2017 ja Posion Pentikmäellä. 

Wardin keltainen ja kaikki muut värit

Rafael Wardin Kultaranta-sarjaa 

Aloitan kierrokseni yläkerrasta. En tiedä, mikä on oikea tapa, minulle taitaa olla luontevinta tämä, eteneminen kakkoskerroksesta kohti pohjakerroksen saleja. 

Katson taidetta, jään kiinni väreihin. Nainen on asettunut istumaan, neule käsissään. Ei neuletta, ei sen yksityiskohtia, vain naisen hahmo ja hahmoa hellivä Rafael Wardin keltainen. On hyvä lähteä liikkeelle Wardin heleistä väreistä. Taiteilijan katse tavoittaa puutarhan raikkaat sävyt, kesän ja Kultarannan. 

Neulova nainen, Rafael Wardin väreissä

Samalla tavalla lempeä värimaailma tulee uudelleen vastaan pohjakerroksessa, Göran Augustsonin abstrakteissa maalauksissa. Syyskaupunki, Jazzmuusikko – jokaisella teoksella on nimi, joka antaa viitteen tulkinnasta. Voisiko sen tulkita toisinkin? Mitä taiteilija siitä ajattelisi? 

Göran Augustson, syksyinen kaupunki 

Nainen imettää, tukee lapsen asentoa, keskittyy. Katson kuvaa, jään kiinni aiheeseen. Naisen otteessa on hellyyttä, äidillistä varmuutta. Noin meitä suuria ikäluokkia hoivattiin. Samanlainen hieman sisäänpäin kääntyneen ilmeen voi yhä uudelleen nähdä nuoren äidin kasvoilla, kun pieni ihminen tyyntyy nauttimaan läheisyydestä ja kasvulleen välttämättömästä ateriasta. Veikko Vionojan harmoniaa. 

Veikko Vionojan kuvaus äitiydestä

Katson oksia, niiden muodostamia kuvioita, katson värejä. Puista on esillä monta komeaa muotokuvaa, hongat miellyttävät eniten. Inari Krohnin honkapuu, samanlainen kuin petäjä lapsuudenikkunani takana. Katselin sitä usein, ennen unta. Yhä edelleen viihdyn paikoissa, joissa voin katsella puita ikkunani takana. Niiden ryhtiä, värejä, tuulen vaihtelevaa liikettä oksissa. 

Inari Krohn, puiden muotokuvia

Keravan taidemuseossa, Sinkassa on toukokuun alkuun asti esillä Rolando ja Siv Pieraccinin taidekokoelmaan kuuluvia teoksia. Kokoelma on laaja, 1600 grafiikanlehteä, maalauksia, piirroksia ja luonnoksia. Voi vain toivoa, että niitä esiteltäisiin tulevaisuudessa lisää. Keravan taidemuseo on saanut uskomattoman aarteen. 

Kaskipuron kuvaaminen epäonnistuu, kuvaaja tuppautuu mukaan. 

Grafiikka mielletään mustavalkoiseksi, jyrkkien kontrastien taiteeksi. Pelkistyneimmillään se sitä onkin – näyttelyn alussa, keskikerroksen pienessä kabinetissa on kokoelma Pentti Kaskipuron töitä, myös tuttuja sipuleita. Kaskipuro on mestari, mutta myös mestareiden opettaja, monet näyttelyn taiteilijoista ovat saaneet häneltä perusoppinsa. 

Elina Luukanen ja Alvar Aallon hieno Paimion parantola

Hannu Hyrskeen muotokuvia - nämä pitää nähdä, ei kuvata.

Taiteilija kohtaa toisen taiteilijan – eri tasoilla. Kaskipuro kohtaa oppilaansa, oppilaat mestarinsa. Elina Luukanen kuvaa Alvar Aallon elävää viivaa Paimion parantolan rakenteissa, Hannu Hyrskeen muotokuvat tuovat mieleen muistumia vanhojen mestareiden töistä. Inari Krohn kuvaa maisemaa, vanhojen mestareiden rakentamaa. 

Marjatta Hanhijoki 

Taiteilija kohtaa maiseman – Vionojan grafiikanledillä oleva esineiden levollisuus jatkuu Marjatta Hanhijoen hailuotolaisten ihmisten kuvissa, rauhallisissa, hetkeen pysähtyneissä. Joku poseeraa istuen, toinen on työntänyt kädet hiuksiinsa, kuin unohtuneena ajatuksiin ja tullut samalla kuvatuksi. Akvarellien, sisäkuvien, värit kertovat hiljaisesta kesäpäivästä, pysähtyneestä hetkestä, jolloin ainoa liike on pölyhiukkasten leijailu valojuovassa. 

Värikäs sarja Paul Osipowin grafiikkaa 

Taiteilija kohtaa värin: tätäkin on grafiikka. Paul Osipowin voimavärejä, Lars-Gunnar Nordströmin tarkkaan piirrettyjä, täsmällisiä pintoja. Jännitteitä, kontrasteja. 

Lars-Gunnar Nordström - ei ehkä ihan kaikkein tutuin käsiala

Paul Osipowin Ruotsalainen sarja palaa mustavalkoiseen, näyttää aiheella leikittelyn ja kokeilun. Tätä kokonaisuutta ei soisi pilkottavan osiin, ei ainakaan lähiöyksiön mittasuhteisiin. 

Alakerran saleissa viihtyvät Esa Riipan esineet, tutut, satumaiset, maisemaan asettuneet, melkein elävät. Vanhan maitokannun kuviot sulautuvat syyslehtiin. Kosketuksista, tuhansista pesuista hiutuneet kuviot, väsyneet niin kuin maahan pudonnut, loppuun palvellut vehreys. 

Esa Riipan maitokannu

Raimo Kanervan töissä on tutut aiheet, kukat, linnut, luonto, joka yllättää urbaanin. Onko siitä jo noin kauan, kun mestari lähti? 

Raimo Kanerva, tamperelainen mestari

Näyttely päättyy minun osaltani Juhana Blomstedtin ankaraan, tinkimättömään modernismiin. Jyrkkiin rajauksiin, hallittuihin muotoihin, kuviin, joista kaikki ylimääräinen on jäänyt pois. 

Hieno kokonaisuus, Keravan taidemuseo Sinkassa. Avoinna toukokuun alkuun. 

Muistan joskus miettineeni, miksi taidemuseo muutti Savion vanhan kumitehtaan varastohalleista keskelle kaupunkia. Olisiko Saviolla ollut enemmän tilaa? Ehkä, mutta hienosti tämäkin tila toimii. Ajankohtaisen, elävän museon paikka on keskellä kaupunkia, siellä, missä ihmiset muutenkin liikkuvat. 

Musiikkia taiteelle ja taiteesta

Onko kaupunki viidakko? Ei ehkä pieni, urbaaniksi kurottava radanvarsikaupunki. Mutta viidakkokin on kaupungissa, Juhani Linnovaaran luomana. Viidakossa elelee punainen käärme tai mato, utelias, humoristinen. 

Käykää vaikka katsomassa. 

Talvi, joko se nyt oli?

Otetaan yksi kupillinen kiehuvan kuumaa vettä ja aivan tavallinen pakkaspäivä. Mitä kuumempaa vesi ja mitä kylmempää pakkanen, sitä parempi. Kannetaan kuppi pihalle ja heitetään vesi ilmaan. Tuloksena on höyrypilvi, joka hitaasti laskeutuu ja vähitellen palaa entiseen olomuotoonsa, mikä se sitten onkaan ollut. Kokeen voi toistaa niin monta kertaa kuin haluaa. Siis jos ilma on riittävän kylmä. Ei siitä niin kauan ole, kun vielä oli…

Pakkanen, talvi, missä sinä luuraat? 

Kävimme etsimässä talvea Lapistakin, siellä sitä oli jonkin verran enemmän jäljellä. Lumen niukkuutta valittelivat, puoli metriä on metrisiin hankiin tottuneelle vähän. Puoli metriä on ollut vaihteleviin lumioloihin tottuneessa etelässä paljon. 

Lumen määrä on siis suhteellisen suhteellinen käsite. Latujen rakentaja manailee materiaalin puutetta, jyrkät laskut on ollut tapana loiventaa sopivalla lumikerroksella, nyt se ei aina ole onnistunut. 

Järvet ovat jäätyneet koko maassa, mutta melkein kaikkialla varoitellaan pilkkimiehiä ja muita jääurheilijoita siitä, että teräsjään päällä voi olla kerros vettä tai sohjoa. Vettä siis molemmin puolin jääkantta – kuulostaa epävarmalta. Pohjoisesta etelään ajaessa huomasi, miten järvien pinnat – elleivät ihan lainehtineet, niin kuitenkin, olivat veden peittämiä. 

Rinneravintolassa odotellaan toiveikkaina kevätkelejä. 

Etelän hanget ovat huvenneet vauhdilla. Niiden alla vaanii liukas jäinen kaljama, joka auringon lämmittäessä pintaa syö kaiken päivän aikana ripotellun hiekoitushiekan sisäänsä. Älkää ihmetelkö, että mummi töpöttelee pienin askelin. Lapin lumisilla teillä saattoi askeltaa hieman rennommin. 

Aurinko lämmittää ja olen jo kuivannut kesään ensimmäisen lakanapyykin ulkosalla. Ihan sataprosenttisen kuivaa en saanut, mutta sataprosenttisen raikasta. Kevättuuli osaa asiansa. 

Kevät hiipii maisemaan, sulattaa pälviä ja pyyhkii lumet puiden oksilta. Talvi tulee varmaan vielä takaisin, mutta onko se takatalvi vai talvisen sään ryhtiliike? 

Kevät, siihen on alettava asennoitua…

Kalevalanpäivä, tänään

Lippu on nostettu aamulla. Illalla, ennen juhlaan lähtemistä se lasketaan. Pitäähän paikkakunnan suurmiehen kunniaksi siniristi salkoon vetää.

Kalevalanpäiväksi, suomalaisen kulttuurin päiväksi on vakiintunut helmikuun 28. Päivä, jona Elias Lönnrot allekirjoitti Kalevalan vuonna 1835 julkaistun version tai laitoksen esipuheen. Lönnrot oli Kajaanin piirilääkäri, valmis ammattilainen, jonka kirjallinen ura oli alkamassa. 

On sensaatio, monellakin tavalla, että 32-vuotias lääkäri, torpan poika saa aikaan kansalliseepoksen. Eepos tuntuu nuoren miehen työltä – vaikka sitä kutsutaankin nimellä Vanha Kalevala. Suosittelen, raikas lukukokemus. 

Kun Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot kokosi runoja, hän astui tupiin ja pirtteihin, tapasi kansaa. Lönnrot kuunteli tarinoita, kertomuksia, runomuotoisia kuvauksia. Kaikuja menneisyydestä, jylhiä kertomuksia muinaisista ajoista. 

Esipuheessa sanotaan: 

                      Suomen kieli ja runo näissä ehkä tavataan selvempänä kuin missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sanan-parret tulevat tuon tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun mitä rahvaan suusta kuullaan. 

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 170 vuotta Kalevalan toisen version, nykyisin käytetyn kansalliseepoksen julkaisemisesta. Elias Lönnrot täydensi aikaisemmin julkaistua eeposta, lisäsi siihen aineistoa ja allekirjoitti 17.4.1849 uuden esipuheen. Kokonaisuus on runsaampi, ehkä kypsempi, osittain erilainen. 

Uuden Kalevalan vuoteen osui toinenkin elämän kohokohta, heinäkuussa Lönnrot solmi avioliiton Maria Piponiuksen kanssa. 

Elias Lönnrot antoi sanoja, sanoitti ja kehitti äidinkieltämme. On oikein korostaa Kalevalan merkitystä eepoksena, mutta Elias Lönnrotin elämäntyön pelkistäminen vain Kalevalaksi ei tee oikeutta laaja-alaiselle tiedemiehelle. Lönnrotin elämäntyö avaa huikean näköalan suomalaiseen hengenviljelyyn.

Kalevala antoi vahvan todistuksen suomalaisen kulttuurin voimasta aikana, jolloin sitä todella tarvittiin. Tärkeää on myös se, ettei Kalevala ole jäänyt kuolleeksi kirjaksi. Kalevalan säkeistä on versonut rikas kulttuurin kudos, joka elää ja uudistuu. 

Tänä iltana juhlitaan Kalevalaa Sammatin Sampaalassa.  Juhlapuhujana on taiteilija Pekka Kainulainen, moderni samaani. Odotan mielenkiinnolla Pekan esitystä. 

Pekan Amorphis-sanoituksista julkaistu runoteos on hieno kokonaisuus – sanoja ja kuvia, tekstit ovat kirjassa sekä suomeksi että englanniksi – oiva lahjakirja ja osoitus siitä, että kalevalainen maailma on alkuvoimainen ja elävä, tässäkin ajassa. 

Hyvää Kalevalanpäivää! 

Herännenkö, heittänenkö,

Luonenko, lopettanenko

Vai vasta alottanenko? 

Viel olis sa’an sanoja, 

Tuhat virren tutkimusta, 

Joit ei laula kaikki lapset, 

Ymmärrä yhet urohot, 

Eikä vaimot varsinkana. 

Vaan ei koski vuolaskana

Laske vettänsä loputen. 

Eikä laulaja hyväkän

Laula tyyni virsiänsä. 

Mont’ on muutaki muretta,

Paljo huolta huommisesta. 

Nälkä mulla näin sanovi: 

Suut’ elä kullatta kuluta, 

Pieksä kieltä penningittä, 

Laulaja laki palavi, 

Runoin kulkku kuivettuvi

Vaan ei korvan kuunteliain. 

Vaan kuitenki, kaikitenki, 

Virren laulon, laulun laiton, 

Oksat karsin, tien osasin. 

Siitä sinne tie menevi,

Rata uusi urkenevi,

Paremmille laulajille,

Taitavammille runoille, 

Nuorisossa nousevassa,

Polvessa ylenevässä. 

                      Vuoden 1835 Kalevalan viimeiset säkeet 

Kahdesta todellisuudesta ja elämässä viihtymisestä

Ei kuvatkaan aina onnistu.  Löytyi kamerasta lumileikkien jälkeen. 

Olimme ottaneet suunnan Etelä-Ruotsista kohti lauttasatamaa ja Suomea. Ajeltiin kesätöistä kotiin, pienellä vanhalla autolla, harjateltta ja kuluneet makuupussit takakontissa. 

Joka toiseen tolppaan oli nastattu juliste: Rösta på Gösta! Siitä tuli lopputaipaleen lällätys: rösta på gösta, rösta på gösta, rösta på gösta! 

Myöhemmin oivalsin, että kyseessä oli Gösta Bohman, ruotsalainen poliitikko. Pohjoisempana oli tolppiin nastattu muitakin kasvoja, mutta ei samalla tavalla rytmikkäitä riimejä. Autolautalla pääsimme eroon vaaleista. 

Sammatin jääkaruselli  10.2.2019  Toimi ja pyöri. 

Vaalit lähestyvät. Sen jälkeen, kun liityttiin Euroopan Unioniin, on tuntunut, että melkein aina on joku valinta menossa. Tai sitten: vaalit osuvat paremmin tajuntaan kuin nuorempana. 

Todellisuuksia on kaksi. Tavallinen arkinen Suomi ja poliitikkojen Minä-minä-minä -maa. Minä-minä-minä -maan kaikki asukkaat tulevat näkyviin, kun ehdokaslistoja asetetaan. Nekin, jotka ovat piilossa vaalien välissä. Minä teen, minä lupaan, minä hoidan, minä, minä, minä ja juu, meidän puolue. Puolueiden välillä on hämmentävän vähän eroja, niitä ei aina huomaa, kun jokainen ehdokas aloittaa vähintäänkin joka toisen repliikkinsä yksikön ensimmäisellä persoonalla. Minä. 

Minä-minä-minä -maalaisten laariin sataa mannaa, kun huolestutaan vanhusten hoidosta, veroista, maksuista, ravistuvista rautateistä, silloista, tunneleista, metsänhakkuista, mistä vaan. Voi röyhistää rintaa ja kertoa, että kyllä minä. Arvatkaa, mikä on meidän puolueen lempisana, oikein, minä. Minä minä minä. 

Ja sitten, jossain taka-alalla on kansa, joka kaiken tämän lystin maksaa. Kansa, jonka varoja poltetaan surutta erilaisiin hankkeisiin ja haaveisiin. Se on toinen, arkisempi todellisuus.

Kansa maksaa, poliitikot eivät maksa. Eivät aina edes kampanjoitaan. Eivätkä aina edes kunnolla erotu toisistaan, vaikka pyrky on melkoinen. 

Niin että jos oikeasti vieläkin haluat, että kirjoittaisin poliittisen kiistakirjoituksen…  Ei onnistu, ei edes nukkuvien puolueelle, vaikka se kaikkein suurin ryhmä taitaa ollakin. 

Pieni moottori saa ison jäälautan pyörimään.

Politiikka ei ole ainoa laji, jonka kanssa on ollut vastatuulta. 

Lupaavan oloinen työ ei edennyt niin kuin piti. Lopulta annoin periksi ja luovutin, erosimme asiallisissa väleissä. Se lienee kohtuullinen tulos. 

Mietin, olenko ainoa. Ehkä en, sillä jokainen tilanne on ainutkertainen ja se, että aina ei suju, ei todista mitään muuta kuin sen, että aina ei suju. 

Jos putkiremontti voi olla hankala aikataulutettava ja valvottava, mitä sitten on luova työ, jossa operoidaan tiedolla, taidolla ja tunteella. Ennen kaikkea, tunteella. 

Jos kemiat eivät sovi yhteen, ne eivät sovi. On reaktioita, jotka päättyvät räjähdyksiin, on myös niitä, joiden tuloksena on vain alistunutta, vaimeaa sihinää.

Kirmusjärven jäältä. Jääkaruselli on Janne Käpylehdon keksintö. Se toimii.

Kirsti Paakkanen täytti 90 vuotta ja uudistaa lehtien mukaan kotiaan. Onneksi olkoon. 

Olin kauan sitten tapahtumassa, johon oli saatu puhujaksi Kirsti Paakkanen. En edes muista, elettiinkö Womenan vai Marimekon aikaa. Se, mikä jäi ruotoon, olivat hänen sanansa siitä, että työpaikka ei ole lepokoti, jossa pitää aina viihtyä ja että työssä ei aina tarvitse olla kivaa. 

Mietin välillä, onko toisen ihmisen työ enää ollenkaan pyhää ja kunnioitettavaa. Osataanko ammattitaitoa arvostaa ja antaa työrauha? Osaavatko ne, joilla vastuu on, käyttäytyä vastuunsa edellyttämällä tavalla? Hoitaa heille uskottuja resursseja järkevästi. Esimerkiksi politiikassa.  

Jossittelua ja selittelyä. Ei aina voi olla kivaa. 

Jutun kuvina otoksia Janne Käpylehdon Sammartin Kirmusjärvelle rakentamasta jääkarusellista. Jääkaruselli on ajankohtainen juuri nyt, vaikka loskakeli estikin maailmanennätyksen tekemisen. Kalevalan 170-vuotispäivän kunniaksi. 

Mumminmökin maisemassa

KIrjosiepon kesämökillä on hiljaista.

Pakkanen tekee kuvaan sinistä. Sirkun omenapuukin sinistyy. 

Talviaurinko komistaa Niemennummen hongistot. 

Kuvaajan jalanjälki näkyy.

Levolliset siniset varjot. 

Talventörröttäjä työssään.  

Tykkäätkö tykyistä? 

Asuuko pikkunäreen alla peikko?

Tässä lähellä oli ennen Krässämänty, jota Paavo varjeli. Teilläkin on historiansa. 

Pähkinäpensaiden pitsikudos. 

Illalla katuvalo leikki pihapuiden oksilla.