 |
| Kun yskittää kesken kuvaamisen... |
Pakattiin ja lähdettiin kohti tunturia.
Kaikkea tuli taas ihan liikaa, niin kuin aina tulee. Suunnilleen puolet, mutta mistä oppisi tietämään, kumpi puoli? Voi palella tai voi olla kuuma. Voi ajautua ihmisten ilmoille tai jumittaa mökissä ja katsella taivaalle. Voi, voi, voi, kaikkea voi. Osansa tekevät olosuhteetkin, joihin ei koskaan voi täysin luottaa. Siksi, kertyy.
Ennen tunturiin lähtöä osallistuttiin syntymäpäivään. Onnea vaan, Taimi, kiitos juhlista ja lauluista. Siitä menoksi, kohti Oulua. Navigaattori varotteli yhtenään autoruuhkasta, jota oli ja ei ollut, varoituksista huolimatta ja niistä piittaamatta. Jyväskylän pohjoispuolella tahti alkoi hiukan harveta. Ouluun tultiin iltamyöhään, täyteen hotelliin, jonka käytävillä telmi lapsia suomeksi, venäjäksi, englanniksi.
Aamuhämärissä tien päälle – Oulussa ei ole täyttä kaamosta, mutta päivänvalon aika on lyhyt ja sumuinen. Vaikka herää myöhään, ehtii hämärään. Miksi muuten pakkasin mukaan aurinkolasit? Vihlovan viileän tuulen varalle, vaikka tuulesta ei ole tietoakaan…
Tunturissa kaikki oli tutuilla kohdillaan. Ladutkin, vaikka luomumeininki olikin osittain vallalla, kaikkialle ei vielä ollut satanut niin paljon, että tampparit olisivat saaneet hyvät syvät urat vedettyä.
Ensimmäisenä iltana isäntä hiihti otsalampun valossa ja itse sahasin edestakaisin valaistulla pätkällä, kokeilin suksia ja mallailin sauvoja. En edes ollut unohtanut varalapasten varalapasia, hyvä minä! Pipojakin oli, muutama. Kauluri kaverina.
Seuraavana päivänä tositoimiin. Paksusti päälle ja pakkaseen, tätä oli jo odotettukin. Liekö alkukankeutta vai huonoa peruskuntoa, mutta suksi luisti verkkaan ja kysyi voimia. Talven ensimmäinen kokonainen kymppi, eihän sen vielä tarvitse mestariteos olla. Tuskin mestariluokkaa on viimeinenkään, mutta se on vielä kaukana, jossain viikkojen takana. Ehtii.
Illan edellä vilutti. Varmaan, koska olin ollut tottumattomana taipaleella. Vaikka eipä se ensimmäinen kymppi koskaan ennenkään voimille ottanut.
Seuraavana aamuna totuus alkoi selvitä. Ei lähdetä vierailulle naapurikylään, ei mennä kylälle, ei ladullekaan. Peiton alle ja tyynyä kuuntelemaan. Jospa se siitä. Laitetaan sauna lämpiämään.
Huovishuumorin melkein parhaita on Lentsu. Katala virus tekee systemaattista tuhoa kunnanpomojen pönäkässä ykkösketjussa, ei säästä yhtään miestä, olivat miten arvokkaita tahansa. Lentsu on hyllyssä, etelässä, Kylän koirien ja Puukansan tarinan naapurina, mitä se siellä, minä tarvitsen huovislääkettä tähän oloon! Mietin sameassa päässäni, oliko se niin, että lentsu kiersi äijänkutaleesta toiseen, kellisti tautivuoteelle ja emännät saivat paapoa ja passata. Olenko minä nyt feministi, kun mies on joltisessakin kunnossa ja minua lentsu kiusaa?
Turvauduin matka-apteekin buranoihin ja keräsin voimia uudenvuodenillan ulkoiluun. Ei se varmaan tappaisi, jos ei antaisi tilaisuutta ja voisi se raikas ilma auttaakin. Ja varmaan tämä on huomenissa jo ohi. Onneksi oli otettu pillereitä matkaan. Taaperrettiin talvitiellä kylään, juotiin glögiä ja katsottiin tulitusta. Keskiyöllä lumenvalossa mökille, läpi sinisen maailman.
Ei se huomenissa ohi ollut. Vuosi valkeni räkäisenä ja yskäisenä, mutta telkkarissa puhui Sauli ja tanssivat maailman parhaat ballerinat, jouset soutivat valssia ja Tonava välkkyi… Minähän halusinkin nähdä kaiken tämän! Ehtii sinne ladulle huomennakin, jospa tämä siihen mennessä. Nyt nakotetaan telkkarin ääressä. Illalla voisi saunoa.
Sitten alkoi tulla uutisia Aapelista ja muista sään oikuista. Tunturissa tasaisen sakean harmaa pakkassää. Jäimme kuuntelemaan vielä ainakin päiväksi, josko tauti talttuisi ja sää tokenisi. Myterin sekaan ei tarvinnut lähteä. Ja jospa tämä jo huomiseksi.
Tropit alkoivat käydä vähiin ja mielessä kävi, että mökki ehkä olisikaan oikeasti viileä, vaan emäntä kuumeessa ja niin ostettiin mittari. Sitä ei ollut tullut matkaan, kun ei ollut alaikäistä matkaseuraakaan. Kuumetta se oli, lämmitys toimi moitteettomasti. Jospa se lentsu huomenna hellittäisi.
Seuraavana päivänä isäntä varasi ajan Pihlajalinnasta ja hoitaja otti lempeästi vastaan. Antoi kipulääkettä, laittoi hengittämään lempeää höyryä, lääkäri tutki, kuvattiin ja taas tutkittiin. Lentsu se on, sitkeänsorttinen, mutta parantuu aikanaan eikä jätä jälkeensä kuin harmituksen missatuista hiihtolenkeistä.
Kassalla sain esimakua siitä, mitä sairaudenhoito oikeasti maksaa, jos sen itse maksaa eikä verobyrokratian kautta, mutta olin myös kokenut, miten mukavaa oli olla potilas ja heittäytyä huolenpidon huomaan. Hetkeäkään ei tarvinnut olla asiakas, jonka täytyy alati valppaana valvoa, että saa kaiken tarvittavan, vaikka ei edes aina tajua, mitä tarvitsee. Tuskin tämä vielä huomenna ohi olisi.
Seuraavana aamuna survoimme tavarat kasseihin ja ikeakasseihin ja tumppasimme auton täyteen kaikkea sitä turhaa kamaa jota ei ollenkaan olisi tarvinnut raahata mukana, jos olisi tiedetty, mikä perillä odotti. Ja ehkä, vaikka olisi tiennytkin.
Ajettiin (tuhdissa dopingissa) kotiin ja maa oli luminen ja harmaa, suurimmat Aapelin tuhot oli raivattu pois tai ne eivät olleet osuneet reitin varrelle.
Ai niin, Strömsöössä?
En minä siellä ole koskaan käynyt, paitsi näköradion välityksellä. Sujuuko siellä kaikki aina niin kuin pitää vai onko niin, että meille näytetään vain onnistumiset? Osaavatko ne pakata oikein?
Kaikki kuvat siltä ensimmäiseltä lenkiltä. Jokunen onnistuneempi joukossa.
