Epäilen epidemiaa

Kiasmasta kaapattua. 

Kiitos kysymästä, kyllä tämä flunssa jo tästä. Lääkkeet tuntuvat tepsivän ja olo helpottuu asteittain, nyt ollaan jo hyvällä puolella, toivon. Kirjoitin puolikuntoisena monta kirjoitusta blogiin. Oli aikaa eikä ulos tehnyt mieli, eikä ihmisten ilmoille ainakaan. Nyt jo tekee. 

Käyttökelvotonta, kitkerää katkeraa kamaa kaikki. Ei julkaistavissa, ei hyvien lukijoiden silmille. Siinä saivat kyytiä niin … no joo, olkoon. 

Suomalainen tiedonvälitys on toiminut koko sen ajan, jonka olen ollut vanhanaikaisen perusräkätaudin kourissa ja kynsissä. Uutisia on tullut tasaiseen tahtiin. Huonoja uutisia. Eikä tässä maassa sellaisia asioita tapahdukaan, joista ei julkinen sana osaisi huonoa uutista höylätä. Kansalainen on kansalaisen pahin vihollinen. 

Kiasmassa, taisi olla syksyllä.

Ensinnäkin: meitä on liian vähän. Meitä syntyy liian vähän. Meitä on synnytettävä enemmän. Huolimatta siitä, että välillä tuntuu kuin yhteiskunta tekisi kaikkensa estääkseen nuoria perheitä saamasta lapsia. Asennoidutaan nurjasti, säädetään mahdottomia tai ainakin kalliita säädöksiä, tarjotaan pätkätöitä ja kalliita asuntoja. 

Kukaan ei kerro siitä, että lapsen saaminen on iloinen asia ja että yhteiskunnan olisi hyvä katsoa perheen puoleen hiukan lempeämmin ja kannustavammin.

Sitä paitsi: me, jotka jo olemme, olemme jo liian vanhoja ja pian melkoinen taakka ja mieliharmi kaikille hipstereille ja muille itsensätoteuttajille. Me ehkä kulutamme, mutta olemme kaupassa tiellä. Me hankimme hyödykkeitä, mutta kun tavaraa on maailmassa jo liikaa. Me matkustamme, mutta kun se on niin epäekologista. Meitä siedetään, ei arvosteta. 

Uutta on tämä: me kaikki syömme väärin. Vain jokunen nainen ja muutama mies syö oikein. Muut mässäilevät lihalla ja perunalla ja lihovat ja laiskistuvat ja vaikka mitä. Pitää syödä puoli kiloa vihanneksia päivässä vai oliko se nyt aterialla ja pitää unohtaa makkarat ja muut herkut. Jos joku on hyvää, se on epäterveellistä. Luulen, melkein jo tiedän, kuinka raavas mies reagoi, kun kuulee eläneensä ensimmäiset 50 vuottansa väärin. Kohauttaa hartioitaan ja jatkaa samaan malliin. Nutturapäät nutiskoot. 

Ja vielä: ajamme vääränlaisilla häkkyröillä ja polttoaineilla. Sähköautot eivät ota yleistyäkseen, vaikka huoltoasemalla on pistorasioitakin odottamassa. Siinä ajassa, jossa tankataan 500 tavallista autoa, saadaan  jopa pari sähkömoottoria ladattua. Diesel on paha, mutta talouden nousukausi hyvä? Potkulaudallako tämän maan elinkeinoelämän kuljetukset pitäisi hoitaa? 

Sama paikka ja aika 

Me valitsemme väärin.  Me juomme muovimukista vaikka vyöllä keikkuva pahkakuksa olisi kaikkein ekologisin valinta. Me ajamme autolla markettiin ostamaan pakattuja elintarvikkeita, joiden pakkaukset ovat kyllä muuten hyviä, mutta kun niitä ei voi kierrättää. 

Onko todella ekologisempaa käyttää rajalliset metsävarat muovisen kertakäyttökaman korvaamiseen kuin tehdä muovin kierrättämisestä helppoa, järkevää ja arvokas kansalaishyve? 

Ei meillä ole muoviongelmaa, meidän ongelmamme on ihmisten piittaamattomuus, joka poikii jatkuvasti uusia ongelmia. Uutistulva on taattu, jos tästä jotain positiivista… 

Ja kaiken kukkuraksi me pukeudumme halpavaatteisiin ja teemme sen vielä rumasti. Aina löytyy joku entinen missi tai tissitäti, joka neuvoo meitä, jotka edelleen puemme vääränväriset sukat vääriin jalkoihin. 

Mikään ei muuten ole niin hyvä keksintö kuin pyörä tai ruuti tai paperinaru. Joka viikko joku viisas täti neuvoo, kuinka joulukuusesta kannattaa karsia oksat, ennen kuin sen vie roskiin. Ja niin edelleen. Ellei keksi mitään, voi aina keksiä pyörän uudelleen. Aloita 1900-luvun alun lehdistä, ellet usko. Kierrätys, nuukailu ja nipotus palaavat palstoille yhtä uskollisesti kuin laihdutusohjeet loppiaisen jälkeen. 

Epäilen, että tiedotusvälineissä on vallalla pahanlaatuinen epidemia. Kaikki uutisten tuottajat ovat puolikuntoisia ja enemmän tai vähemmän negatiivisia. Ainoa, joka nousee kunnolla massasta, on syyttävä sormi. Sinä teet väärin, täysin pieleen kaiken. Kansalainen! Katso nyt itseäsi! 

Antakaa niille aspiriinia ja sairaslomaa. Emme me näitä syytöksiä ja ojennuksia tarvitse, vaan positiivista mieltä ja optimismia. Ratkaisuja, joilla arki kohenee. Asioita, jotka kohottavat mielialaa. 

By the way, kevät on tulossa. Kai te senkin osaatte sössiä?         

Kirjoitelmaan liitetyt kuvat eivät liity aiheeseen ollenkaan. Mutta kun kaiken pitää olla visuaalista. 

Turhaa tavaraa eikä muutenkaan mennyt ihan niin kuin …

Kun yskittää kesken kuvaamisen... 

Pakattiin ja lähdettiin kohti tunturia. 

Kaikkea tuli taas ihan liikaa, niin kuin aina tulee. Suunnilleen puolet, mutta mistä oppisi tietämään, kumpi puoli? Voi palella tai voi olla kuuma. Voi ajautua ihmisten ilmoille tai jumittaa mökissä ja katsella taivaalle. Voi, voi, voi, kaikkea voi. Osansa tekevät olosuhteetkin, joihin ei koskaan voi täysin luottaa. Siksi, kertyy. 

Ennen tunturiin lähtöä osallistuttiin syntymäpäivään. Onnea vaan, Taimi, kiitos juhlista ja lauluista. Siitä menoksi, kohti Oulua. Navigaattori varotteli yhtenään autoruuhkasta, jota oli ja ei ollut, varoituksista huolimatta ja niistä piittaamatta. Jyväskylän pohjoispuolella tahti alkoi hiukan harveta. Ouluun tultiin iltamyöhään, täyteen hotelliin, jonka käytävillä telmi lapsia suomeksi, venäjäksi, englanniksi. 

Aamuhämärissä tien päälle – Oulussa ei ole täyttä kaamosta, mutta päivänvalon aika on lyhyt ja sumuinen. Vaikka herää myöhään, ehtii hämärään. Miksi muuten pakkasin mukaan aurinkolasit? Vihlovan viileän tuulen varalle, vaikka tuulesta ei ole tietoakaan…

Tunturissa kaikki oli tutuilla kohdillaan. Ladutkin, vaikka luomumeininki olikin osittain vallalla, kaikkialle ei vielä ollut satanut niin paljon, että tampparit olisivat saaneet hyvät syvät urat vedettyä. 

Ensimmäisenä iltana isäntä hiihti otsalampun valossa ja itse sahasin edestakaisin valaistulla pätkällä, kokeilin suksia ja mallailin sauvoja. En edes ollut unohtanut varalapasten varalapasia, hyvä minä! Pipojakin oli, muutama. Kauluri kaverina. 

Seuraavana päivänä tositoimiin. Paksusti päälle ja pakkaseen, tätä oli jo odotettukin. Liekö alkukankeutta vai huonoa peruskuntoa, mutta suksi luisti verkkaan ja kysyi voimia. Talven ensimmäinen kokonainen kymppi, eihän sen vielä tarvitse mestariteos olla. Tuskin mestariluokkaa on viimeinenkään, mutta se on vielä kaukana, jossain viikkojen takana. Ehtii. 

Illan edellä vilutti. Varmaan, koska olin ollut tottumattomana taipaleella. Vaikka eipä se ensimmäinen kymppi koskaan ennenkään voimille ottanut. 

Seuraavana aamuna totuus alkoi selvitä. Ei lähdetä vierailulle naapurikylään, ei mennä kylälle, ei ladullekaan. Peiton alle ja tyynyä kuuntelemaan. Jospa se siitä. Laitetaan sauna lämpiämään. 

Huovishuumorin melkein parhaita on Lentsu. Katala virus tekee systemaattista tuhoa kunnanpomojen pönäkässä ykkösketjussa, ei säästä yhtään miestä, olivat miten arvokkaita tahansa. Lentsu on hyllyssä, etelässä, Kylän koirien ja Puukansan tarinan naapurina, mitä se siellä, minä tarvitsen huovislääkettä tähän oloon! Mietin sameassa päässäni, oliko se niin, että lentsu kiersi äijänkutaleesta toiseen, kellisti tautivuoteelle ja emännät saivat paapoa ja passata. Olenko minä nyt feministi, kun mies on joltisessakin kunnossa ja minua lentsu kiusaa? 

Turvauduin matka-apteekin buranoihin ja keräsin voimia uudenvuodenillan ulkoiluun. Ei se varmaan tappaisi, jos ei antaisi tilaisuutta ja voisi se raikas ilma auttaakin. Ja varmaan tämä on huomenissa jo ohi. Onneksi oli otettu pillereitä matkaan. Taaperrettiin talvitiellä kylään, juotiin glögiä ja katsottiin tulitusta. Keskiyöllä lumenvalossa mökille, läpi sinisen maailman. 

Ei se huomenissa ohi ollut. Vuosi valkeni räkäisenä ja yskäisenä, mutta telkkarissa puhui Sauli ja tanssivat maailman parhaat ballerinat, jouset soutivat valssia ja Tonava välkkyi… Minähän halusinkin nähdä kaiken tämän! Ehtii sinne ladulle huomennakin, jospa tämä siihen mennessä. Nyt nakotetaan telkkarin ääressä. Illalla voisi saunoa. 

Sitten alkoi tulla uutisia Aapelista ja muista sään oikuista. Tunturissa tasaisen sakean harmaa pakkassää. Jäimme kuuntelemaan vielä ainakin päiväksi, josko tauti talttuisi ja sää tokenisi. Myterin sekaan ei tarvinnut lähteä. Ja jospa tämä jo huomiseksi. 

Tropit alkoivat käydä vähiin ja mielessä kävi, että mökki ehkä olisikaan oikeasti viileä, vaan emäntä kuumeessa ja niin ostettiin mittari. Sitä ei ollut tullut matkaan, kun ei ollut alaikäistä matkaseuraakaan. Kuumetta se oli, lämmitys toimi moitteettomasti. Jospa se lentsu huomenna hellittäisi. 

Seuraavana päivänä isäntä varasi ajan Pihlajalinnasta ja hoitaja otti lempeästi vastaan. Antoi kipulääkettä, laittoi hengittämään lempeää höyryä, lääkäri tutki, kuvattiin ja taas tutkittiin. Lentsu se on, sitkeänsorttinen, mutta parantuu aikanaan eikä jätä jälkeensä kuin harmituksen missatuista hiihtolenkeistä.

Kassalla sain esimakua siitä, mitä sairaudenhoito oikeasti maksaa, jos sen itse maksaa eikä verobyrokratian kautta, mutta olin myös kokenut, miten mukavaa oli olla potilas ja heittäytyä huolenpidon huomaan. Hetkeäkään ei tarvinnut olla asiakas, jonka täytyy alati valppaana valvoa, että saa kaiken tarvittavan, vaikka ei edes aina tajua, mitä tarvitsee. Tuskin tämä vielä huomenna ohi olisi. 

Seuraavana aamuna survoimme tavarat kasseihin ja ikeakasseihin ja tumppasimme auton täyteen kaikkea sitä turhaa kamaa jota ei ollenkaan olisi tarvinnut raahata mukana, jos olisi tiedetty, mikä perillä odotti. Ja ehkä, vaikka olisi tiennytkin. 

Ajettiin (tuhdissa dopingissa) kotiin ja maa oli luminen ja harmaa, suurimmat Aapelin tuhot oli raivattu pois tai ne eivät olleet osuneet reitin varrelle. 

Ai niin, Strömsöössä?  

En minä siellä ole koskaan käynyt, paitsi näköradion välityksellä. Sujuuko siellä kaikki aina niin kuin pitää vai onko niin, että meille näytetään vain onnistumiset? Osaavatko ne pakata oikein? 

Kaikki kuvat siltä ensimmäiseltä lenkiltä.  Jokunen onnistuneempi joukossa. 

Ihmemaassa, ihme maassa

Hassun hatruntekijän jäljillä.

Näistä nimistä te kuulette vielä. Nämä sadut te luulette tuntevanne, mutta tunnetteko sittenkään?

Joka on lukenut Grimm-veljesten satuja tietää, että kepeän sadunomaisen pinnan alla piilee syviä, synkkiä virtoja. 

Sadut eivät ole pelkästään lasten huvia varten, niitä ovat kuunnelleet kaikenikäiset. Sadut eivät ole vain viihdettä, niiden avulla on opetettu ja varoitettu. 

Keravan taidemuseo Sinkka sukeltaa satumaailmaan, otsikolla Liisa ihmemaassa. 

Sadunomaisin värein ja korostuksin maalatut ja veistetyt työt ovat kauniita, taidokkaita ja kiehtovia. Taiteilijat - suurin osa nuoria tekijöitä - jättävät näkyvän ja tuntuvan jäljen tajuntaan. 

Emma Ainala on maalari, armoitettu värinkäyttäjä. Hahmot ovat ihania, näin sanoo taiteilija itse esittelytekstissään. Kun hahmoihin ja asetelmiin syventyy, korean pinnan alta nousee esiin ankaria asioita, ahdistusta. Maalarina Emma Ainala on suvereeni, taitava. 

Ilona Cutts maalaa kuin vanhat mestarit, kuvissa on muistumia maailmantaiteesta. Yhdysvalloissa asuva taiteilija ottaa kuvillaan kantaa. Söpöys on pintaa, taidokkaasti maalattua pintaa, merkitykset niiden alla odottamassa löytäjää. 

Merja Haapala on muotoilija ja kuvanveistäjä. Pienet, lasitetusta posliinista tehdyt veistokset ovat esillä museon pohjakerroksessa. Pieniä kuvaelmia tutuista saduista, kuvia, joita on katsottava läheltä, syvennyttävä kuviin kuin iltasatuun. 

Mia Hamari rakentaa kuvansa puusta ja luonnon elementeistä. Puu, sellaisena, kuin se on metsässä kasvanut, muuttuu kuvaksi, paljastaa sisällään asuvan satuhahmon. Mia Hamarin työssä näkyy perinteinen kädentaito, puun osaaminen. Puukon tai taltan jälki on kuin siveltimenveto, kertova, puhuva. Kuvat kertovat metsän satuja, näiden kanssa voisi elää niin kuin metsän sylissä voi viihtyä. 

Kerttu Horilan keramiikkaveistokset ovat muotokuvia, hilpeitä hahmoja, satuolentoja, joskus groteskeja. Eläviksi väritetyt veistokset, kuin pysäytyskuvia. 

Saara Salmi kurkistaa Lewis Carrollin satumaailmaan, Liisa Ihmemaassa on totta niin kuin valokuva on, mutta myös satua. 

Kim Simonssonin käsiala on tuttua, taiteilija on kuuluisa jo maailmallakin. Nailonkuidulla päällystetyt, vihreät veistokset hohtavat, ne kertovat jostakin katastrofin jälkeen syntyneestä maailmasta, lasten vallasta maailmassa, josta aikuiset ovat poistuneet. 

Tommi Toijan työt museon pohjakerroksen tummissa saleissa, valtava Manneken Pis- installaatio ja hurjat veistokset – taidokasta, mutta myös kysymyksiä herättävää. 

Keravan Sinkka-museon näyttely on hienosti rakennettu, jokaiselta taiteilijalta on laaja otos töitä. Mutta vain vuoden loppuun asti, nyt ollaan viime tingassa liikkeellä. Seuraava näyttely on jo lähellä, varmaan hieno sekin, erilainen. 

Liisa Ihmemaassa on ollut suosittu, näyttelyn piti päättyä jo marraskuussa, mutta aukioloaikaa jatkettiin, vuoden loppuun asti. Olette ehkä huomanneet, että olen juuri se, joka kiukuttelee säännöllisesti ja ankarin sanoin, kun joku päivälehti kirjoittaa näyttelystä, joka OLI. 

Nyt syyllistyn itse samaan, anteeksi. En muka ’ehtinyt’ aikaisemmin, nyt tiedän, että jonkun lukijan voi olla vaikea ehtiä, vaikka aihe kiinnostaisikin. Sinkka on lyhyen kävelymatkan päässä Keravan rautatieasemalta, näyttelyn aukioloajat on varmaan hyvä ensin tarkistaa netistä. 

Hyvää Joulua!

Toiveeni kuiskaan 

tummuvaan iltaan. 

Kuulethan, Joulu? 

Valoisaan pukuun

Puen taas pihapuun.

Saavuthan, Joulu!

Arki pian vaihtuu 

Pyhään, kun saapuu

Parhain ja oikea Joulu! 

Sydämen juhlaan

askeleet suuntaan.

Tulethan, on jo Joulu! 

Pihapuun oksille 

tähdet jo syttyvät.

Valoa säteilevät,

parhaille muistoille.

Polulla kimmeltää 

valkeus huurteen

Syksystä talveen 

rajaa se piirtää. 

Askeleet Jouluun 

lasket, kun kurkistat 

avoimeen luukkuun

pyhät pian saapuvat. 

Tähdet, taivaalla loistavat

maahan hiljaa putoavat.

Sataa joululunta.

Lapset, kaikkein rakkaimmat

juhlaa uutta jo odottavat.

Unelmaa, jouluista unta.

Kimaltaa kuura, valkeus,

rajaton, äänetön avaruus.

Joulun valtakunta. 

Varhain valot hiipuvat

Illat, pitkät saapuvat.

Täynnä joulun askareita.

Jäljet hankeen piirtyvät,

pikkutontun sinne jättämät.

Kimmeltää ilmassa hiutaleita.

Kotiin kannan tuoksuvan 

joulupuun, ja rakennan

sen täyteen koristeita.

Kaikki kätköt salaiset –

kai tontulla on avaimet?

Kohta kuullaan askeleita…

 Kuuntelen laulua kirkkauden

tuttua säveltä, enkelien.

Joulu soi sydämiin 

laulu kantaa taivaisiin.

Uutisen kertoo ihanimman

tutun ja kaikkein parhaimman.

Lapsi on lahja, luvatun lainen 

Taivaan pienokainen.

Hiljennyn rauhaan 

enkelten juhlaan

Joulu on täällä.

Neitsyt Marian sininen viitta

Maalari on antanut hänelle kalleintaan. Sinistä, kaukaisen maan indigoa. Indigonsiniseen vaippaan kietoutuu nuori morsian, raskaana, sielu matkalla äidiksi, Jumalan äidiksi. Hänen ympärilleen syttyvät tähdet, hänen luokseen liitävät enkelit, kaukaisen maan kuninkaat tulevat kumartamaan. Tähti valaisee tietä, karua polkua läpi kivisen maan. 

Tietääkö äiti, mitä kaikkea on luvassa, tiedossa. Aavistaa varmasti, pelkää hiukan, epäröi, mutta enää ei ole paluuta. Lapsi on totta, kohta sen on päästävä pois äidin kohdusta. 

Lapsi liikkuu kohdussa, kovin paljon sillä ei enää tilaa ole. Pienet kantapäät osuvat äidin kylkiluihin, kun pienokainen harjoittelee matkaansa vapauteen, ottaa vauhtia ja ponnistaa. Ei vielä kokonaan, vielä hetken äiti ja lapsi ovat yhtä.

Ollaan matkalla omaan kaupunkiin, Daavidin kaupunkiin. Paljon ei nuori äiti jaksa matkan aikana katsella ympärilleen, sielu keskittyy syntymään, synnyttämiseen, joka lähenee, hetki hetkeltä. Pieni, vaatimaton perhe, suuren kohtalon edessä. Onko Marian viitta sininen, vai onko se Betlehemin lampaiden vaaleankarvaista villaa, lämmin vaate yön viileydessä. 

Viimeiset hetket, pian lapsi on maailmassa. Hiukan sumuiset, pelon ja toivon kirjomat hetket, joko, nytkö, vieläkö kauan. Onko se terve, jaksaako se sukeltaa kohdun pehmeästä turvallisesta suojasta maailmaan. Jaksanko itse, jaksaako ruumiini, riittääkö lapselle maitoa ja rakkautta. Osaanko, riittävätkö voimani? 

Neuvolakielellä puhutaan supistuksista, lapsivedestä,  napanuorasta, ponnistamisesta, annetaan pisteitä. Neuvolakieltä ei Betlehemin tallissa puhuta. 

Naisen elämään niin Nasaretissa kuin meilläkin kuuluvat puheet synnytyksistä, lasten saamisesta ja lasten kasvamisesta. Tuskin Jumalanäidiksikään voi tulla ilman hyvää tarkoittavien naapurinvaimojen neuvoja ja kertomuksia, ohjeita ja evästyksiä. Maailmassa, jossa melkein jokainen nainen oli synnyttänyt yhden tai useamman lapsen, ei nuori äitikään ole välttynyt kuulemasta sitä tietoa, jota naisten kesken jaetaan, on ehkä jo nähnytkin, miten lapsi tulee maailmaan. Ehkä hän jo tietää, että napanuora, joka lapsen tultua katkaistaan, on vain osa kohtua. Sielun yhteys ei äidin ja lapsen välillä katkea koskaan, vaan jatkaa sykettään elämän loppuun asti. 

Synnyttäminen on maailman luonnollisin tapahtuma ja samalla kaikkein suurin ihme. Lapsi, naisen sisällä kasvanut, ensin hentoina, sitten voimistuvina liikkeinä tuntuva olento, joka vähitellen valtaa tilaa itselleen niin synnyttäjän vartalossa kuin mielessäkin. 

Lapsi, joka tekee kahdesta aikuisesta vanhemmat, luo olemassaolollaan perheen. Lapsen myötä alkaa elämän mittainen matka. 

Lapsi kasvaa ja lasta kasvatetaan. Mutta vähintäänkin yhtä paljon lapsi kasvattaa vanhempiaan, opettaa antamaan, opettaa luopumaan, opettaa asettamaan rajoja ja olemaan niistä välittämättä, opettaa joustamaan ja olemaan jämäkkä. Opettaa luopumaan turhasta itsekkyydestä ja ajattelemaan ensin lasta ja lapsen hyvinvointia. 

Lapsi asettaa perheen arvot järjestykseen. Jos lasta ei olisi, paljon oleellista voi jäädä kokematta. 

Juuri tänään, joulun aattopäivinä Maria kietoutuu viittaansa, hakee suojaa yön viileiltä tuulilta, tarkistaa vielä kerran, että kapaloksi varattu liinakangas varmasti on mukana kuormassa. Maria etsii hyvää ja luontevaa asentoa aasin selässä, myötäilee verkkaan askeltavan eläimen liikettä. Maria katselee, miten Joosef varmoin ottein ohjaa pientä kuormastoaan kohti Betlehemiä. Hän ei vielä tiedä, missä lapsensa synnyttää, mistä löytyy yösija. 

Hän ei vielä tiedä, hän aavistaa. 

Jotain varmasti löytyy, hyvin ihmisten luota. 

Me tiedämme, entuudestaan. 

Mutta tänään me vielä saamme aavistaa, Marian lailla. 

Kun kynttilät sytytetään kotikirkon kruunuihin, me tiedämme, että jotain suurta on tapahtunut. Mutta vielä tänään me odotamme suurta uutista. 

Toivon Sinulle hyviä uutisia ja viestejä 

Jouluun ja tulevaan vuoteen!

Jouluterveisin Liisa 

Sammatin kauneimmat joululaulut

Kuva on itsenäisyyspäivän palveluksesta, kuten tarkkaavainen katsoja heti huomasi.

Me tulimme taas yhteen, vanhat tuttavat, naapurit, kaikki. Tulimme laulamaan kauneimpia joululauluja. Niitä, joiden sanoista nousee mieleen niin pakahduttavia muistoja, että sanat jäivät kurkkuun. Laulaminen takelteli välillä, vaikka tekstit eivät koskaan olleet unohtuneetkaan. 

Tässä kirkossa on laulettu ja veisattu jo silloin, kun ainoa valo oli lepattava kynttilä ja taipaleella turvana taivaan tähdet. Tässä kirkossa on veisattu virsikirjasta, joka saattoi olla pienen torpan ainoa tai melkein ainoa kirja. On veisattu suomeksi, äidinkielellä, vaikka hallitusherrat kaukana kaupungissa yrittivät hallita tätä kansaa ruotsin kielellä ja suomen kielen sirpaleilla. 

On saatu laulaa ja kuulla sanaa omalla äidinkielellä. 

Tässä kirkossa on suomenkielinen laulu kaikunut silloinkin, kun hallinnon kieleksi on ollut vänkäämässä venäjä. Veisattiin Vanhasta virsikirjasta, puolustettiin omaa rakasta äidinkieltä. 

Nikun talon herra professoori oli nimitetty virsikirjakomiteaan. Perimätiedon mukaan hän joskus toi kirkkoon omia suomennoksiaan tai suomennosehdotuksiaan koelaulettavaksi. Alettiin tietä, mikä meille on kalleinta, äidinkieli ja itsenäisyys. Oma virsikirja saatiin 1886, professori, kanslianeuvos Lönnrotin kuoleman jälkeen. Säkeitä, jotka käyvät syvälle sieluun.

Oli lupa laulaa ja kuulla sanaa suomeksi. 

Tässä kirkossa kaikuivat joululaulut ja aamun jumalanpalveluksessa soi suomenkielinen virsi ja sanan kuuloon tuleva sai kuulla julistusta selkeällä, kauniilla suomenkielellä. Tänne asti kuulemme kaikuja siitä, miten valtakunnan korkeisiin asemiin päässeet pojannulikat yrittävät kammeta äidinkieltä pois siitä asemasta, johon se on sukupolvien sinnikkyyden ansiosta saatu kohotettua. Kansainvälisyyden nimissä, kuuluu veruke. Emme me olleet ruotsalaisia, venäläisiä meistä ei tullut, miksi meistä pitäisi tulla englanninkielisiä? Luovuttaa taistelematta? 

Me haluamme laulaa ja kuulla sanaa suomen kielellä, omalla. 

Vanhan kotikirkon kauneimmat joululaulut eivät petä. Ei petä virrenparsi, ei uskontunnustus eikä Isämeidän. Kaikki ne kuuluivat pyhäpäivän ohjelmaan. Kauniilla suomenkielellä. 

Kiitos jumalanpalveluksesta, Arja Majuri!

Kiitos joululauluista, Riikka Karinto! 

Missä joulu on?

Joulu, missä se on? 

Piilossa, eteisen kaapissa.

Ylimmällä hyllyllä? 

Etsin jo eilen.

Siellä se ennenkin on ollut.

Siellä, äidin piilottamien 

pakettien välissä. 

Sinne ne sen aina kätkevät. 

Ei se siellä ole. 

Vaatekomeron hyllyllä?

Mankeloitujen lakanoiden välissä.

Siellä, missä on äidin käsilaukku 

ja laventelivesi ja puuterirasia. 

Katsoin jo eilen. 

Ei yhtään pakettia. 

Ei koristeita, ei kortteja. 

Ei todellakaan. 

Yhtään mitään ei löydy. 

Täällä ei edes tuoksu. 

Eikä missään näy punaista 

nauhaa tai paperia? 

Minne joulu on mennyt! 

Missä joulu on? 

Taitaa olla aika etsiä se. 

Meidän oma joulu. 

Yhteinen. 

Oikea.