sunnuntai 23. joulukuuta 2018

Hyvää Joulua!


Toiveeni kuiskaan 
tummuvaan iltaan. 
Kuulethan, Joulu? 

Valoisaan pukuun
Puen taas pihapuun.
Saavuthan, Joulu!

Arki pian vaihtuu 
Pyhään, kun saapuu
Parhain ja oikea Joulu! 

Sydämen juhlaan
askeleet suuntaan.
Tulethan, on jo Joulu! 
Pihapuun oksille 
tähdet jo syttyvät.
Valoa säteilevät,
parhaille muistoille.

Polulla kimmeltää 
valkeus huurteen
Syksystä talveen 
rajaa se piirtää. 

Askeleet Jouluun 
lasket, kun kurkistat 
avoimeen luukkuun
pyhät pian saapuvat. 

Tähdet, taivaalla loistavat
maahan hiljaa putoavat.
Sataa joululunta.

Lapset, kaikkein rakkaimmat
juhlaa uutta jo odottavat.
Unelmaa, jouluista unta.

Kimaltaa kuura, valkeus,
rajaton, äänetön avaruus.
Joulun valtakunta. 

Varhain valot hiipuvat
Illat, pitkät saapuvat.
Täynnä joulun askareita.

Jäljet hankeen piirtyvät,
pikkutontun sinne jättämät.
Kimmeltää ilmassa hiutaleita.

Kotiin kannan tuoksuvan 
joulupuun, ja rakennan
sen täyteen koristeita.

Kaikki kätköt salaiset –
kai tontulla on avaimet?
Kohta kuullaan askeleita…


 Kuuntelen laulua kirkkauden
tuttua säveltä, enkelien.
Joulu soi sydämiin 
laulu kantaa taivaisiin.
Uutisen kertoo ihanimman
tutun ja kaikkein parhaimman.
Lapsi on lahja, luvatun lainen 
Taivaan pienokainen.
Hiljennyn rauhaan 
enkelten juhlaan
Joulu on täällä.



lauantai 22. joulukuuta 2018

Neitsyt Marian sininen viitta



Maalari on antanut hänelle kalleintaan. Sinistä, kaukaisen maan indigoa. Indigonsiniseen vaippaan kietoutuu nuori morsian, raskaana, sielu matkalla äidiksi, Jumalan äidiksi. Hänen ympärilleen syttyvät tähdet, hänen luokseen liitävät enkelit, kaukaisen maan kuninkaat tulevat kumartamaan. Tähti valaisee tietä, karua polkua läpi kivisen maan. 

Tietääkö äiti, mitä kaikkea on luvassa, tiedossa. Aavistaa varmasti, pelkää hiukan, epäröi, mutta enää ei ole paluuta. Lapsi on totta, kohta sen on päästävä pois äidin kohdusta. 

Lapsi liikkuu kohdussa, kovin paljon sillä ei enää tilaa ole. Pienet kantapäät osuvat äidin kylkiluihin, kun pienokainen harjoittelee matkaansa vapauteen, ottaa vauhtia ja ponnistaa. Ei vielä kokonaan, vielä hetken äiti ja lapsi ovat yhtä.

Ollaan matkalla omaan kaupunkiin, Daavidin kaupunkiin. Paljon ei nuori äiti jaksa matkan aikana katsella ympärilleen, sielu keskittyy syntymään, synnyttämiseen, joka lähenee, hetki hetkeltä. Pieni, vaatimaton perhe, suuren kohtalon edessä. Onko Marian viitta sininen, vai onko se Betlehemin lampaiden vaaleankarvaista villaa, lämmin vaate yön viileydessä. 

Viimeiset hetket, pian lapsi on maailmassa. Hiukan sumuiset, pelon ja toivon kirjomat hetket, joko, nytkö, vieläkö kauan. Onko se terve, jaksaako se sukeltaa kohdun pehmeästä turvallisesta suojasta maailmaan. Jaksanko itse, jaksaako ruumiini, riittääkö lapselle maitoa ja rakkautta. Osaanko, riittävätkö voimani? 

Neuvolakielellä puhutaan supistuksista, lapsivedestä,  napanuorasta, ponnistamisesta, annetaan pisteitä. Neuvolakieltä ei Betlehemin tallissa puhuta. 

Naisen elämään niin Nasaretissa kuin meilläkin kuuluvat puheet synnytyksistä, lasten saamisesta ja lasten kasvamisesta. Tuskin Jumalanäidiksikään voi tulla ilman hyvää tarkoittavien naapurinvaimojen neuvoja ja kertomuksia, ohjeita ja evästyksiä. Maailmassa, jossa melkein jokainen nainen oli synnyttänyt yhden tai useamman lapsen, ei nuori äitikään ole välttynyt kuulemasta sitä tietoa, jota naisten kesken jaetaan, on ehkä jo nähnytkin, miten lapsi tulee maailmaan. Ehkä hän jo tietää, että napanuora, joka lapsen tultua katkaistaan, on vain osa kohtua. Sielun yhteys ei äidin ja lapsen välillä katkea koskaan, vaan jatkaa sykettään elämän loppuun asti. 

Synnyttäminen on maailman luonnollisin tapahtuma ja samalla kaikkein suurin ihme. Lapsi, naisen sisällä kasvanut, ensin hentoina, sitten voimistuvina liikkeinä tuntuva olento, joka vähitellen valtaa tilaa itselleen niin synnyttäjän vartalossa kuin mielessäkin. 
Lapsi, joka tekee kahdesta aikuisesta vanhemmat, luo olemassaolollaan perheen. Lapsen myötä alkaa elämän mittainen matka. 

Lapsi kasvaa ja lasta kasvatetaan. Mutta vähintäänkin yhtä paljon lapsi kasvattaa vanhempiaan, opettaa antamaan, opettaa luopumaan, opettaa asettamaan rajoja ja olemaan niistä välittämättä, opettaa joustamaan ja olemaan jämäkkä. Opettaa luopumaan turhasta itsekkyydestä ja ajattelemaan ensin lasta ja lapsen hyvinvointia. 

Lapsi asettaa perheen arvot järjestykseen. Jos lasta ei olisi, paljon oleellista voi jäädä kokematta. 

Juuri tänään, joulun aattopäivinä Maria kietoutuu viittaansa, hakee suojaa yön viileiltä tuulilta, tarkistaa vielä kerran, että kapaloksi varattu liinakangas varmasti on mukana kuormassa. Maria etsii hyvää ja luontevaa asentoa aasin selässä, myötäilee verkkaan askeltavan eläimen liikettä. Maria katselee, miten Joosef varmoin ottein ohjaa pientä kuormastoaan kohti Betlehemiä. Hän ei vielä tiedä, missä lapsensa synnyttää, mistä löytyy yösija. 

Hän ei vielä tiedä, hän aavistaa. 
Jotain varmasti löytyy, hyvin ihmisten luota. 
Me tiedämme, entuudestaan. 
Mutta tänään me vielä saamme aavistaa, Marian lailla. 

Kun kynttilät sytytetään kotikirkon kruunuihin, me tiedämme, että jotain suurta on tapahtunut. Mutta vielä tänään me odotamme suurta uutista. 



Toivon Sinulle hyviä uutisia ja viestejä 
Jouluun ja tulevaan vuoteen!

Jouluterveisin Liisa 






maanantai 17. joulukuuta 2018

Sammatin kauneimmat joululaulut

Kuva on itsenäisyyspäivän palveluksesta, kuten tarkkaavainen katsoja heti huomasi.

Me tulimme taas yhteen, vanhat tuttavat, naapurit, kaikki. Tulimme laulamaan kauneimpia joululauluja. Niitä, joiden sanoista nousee mieleen niin pakahduttavia muistoja, että sanat jäivät kurkkuun. Laulaminen takelteli välillä, vaikka tekstit eivät koskaan olleet unohtuneetkaan. 

Tässä kirkossa on laulettu ja veisattu jo silloin, kun ainoa valo oli lepattava kynttilä ja taipaleella turvana taivaan tähdet. Tässä kirkossa on veisattu virsikirjasta, joka saattoi olla pienen torpan ainoa tai melkein ainoa kirja. On veisattu suomeksi, äidinkielellä, vaikka hallitusherrat kaukana kaupungissa yrittivät hallita tätä kansaa ruotsin kielellä ja suomen kielen sirpaleilla. 
On saatu laulaa ja kuulla sanaa omalla äidinkielellä. 

Tässä kirkossa on suomenkielinen laulu kaikunut silloinkin, kun hallinnon kieleksi on ollut vänkäämässä venäjä. Veisattiin Vanhasta virsikirjasta, puolustettiin omaa rakasta äidinkieltä. 
Nikun talon herra professoori oli nimitetty virsikirjakomiteaan. Perimätiedon mukaan hän joskus toi kirkkoon omia suomennoksiaan tai suomennosehdotuksiaan koelaulettavaksi. Alettiin tietä, mikä meille on kalleinta, äidinkieli ja itsenäisyys. Oma virsikirja saatiin 1886, professori, kanslianeuvos Lönnrotin kuoleman jälkeen. Säkeitä, jotka käyvät syvälle sieluun.
Oli lupa laulaa ja kuulla sanaa suomeksi. 

Tässä kirkossa kaikuivat joululaulut ja aamun jumalanpalveluksessa soi suomenkielinen virsi ja sanan kuuloon tuleva sai kuulla julistusta selkeällä, kauniilla suomenkielellä. Tänne asti kuulemme kaikuja siitä, miten valtakunnan korkeisiin asemiin päässeet pojannulikat yrittävät kammeta äidinkieltä pois siitä asemasta, johon se on sukupolvien sinnikkyyden ansiosta saatu kohotettua. Kansainvälisyyden nimissä, kuuluu veruke. Emme me olleet ruotsalaisia, venäläisiä meistä ei tullut, miksi meistä pitäisi tulla englanninkielisiä? Luovuttaa taistelematta? 
Me haluamme laulaa ja kuulla sanaa suomen kielellä, omalla. 

Vanhan kotikirkon kauneimmat joululaulut eivät petä. Ei petä virrenparsi, ei uskontunnustus eikä Isämeidän. Kaikki ne kuuluivat pyhäpäivän ohjelmaan. Kauniilla suomenkielellä. 

Kiitos jumalanpalveluksesta, Arja Majuri!
Kiitos joululauluista, Riikka Karinto! 



tiistai 11. joulukuuta 2018

Missä joulu on?



Joulu, missä se on? 
Piilossa, eteisen kaapissa.
Ylimmällä hyllyllä? 
Etsin jo eilen.
Siellä se ennenkin on ollut.
Siellä, äidin piilottamien 
pakettien välissä. 
Sinne ne sen aina kätkevät. 
Ei se siellä ole. 

Vaatekomeron hyllyllä?
Mankeloitujen lakanoiden välissä.
Siellä, missä on äidin käsilaukku 
ja laventelivesi ja puuterirasia. 
Katsoin jo eilen. 
Ei yhtään pakettia. 
Ei koristeita, ei kortteja. 
Ei todellakaan. 

Yhtään mitään ei löydy. 
Täällä ei edes tuoksu. 
Eikä missään näy punaista 
nauhaa tai paperia? 
Minne joulu on mennyt! 
Missä joulu on? 
Taitaa olla aika etsiä se. 
Meidän oma joulu. 
Yhteinen. 
Oikea. 



keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Punaista ja valkoista



Joulu lähestyy. Punaisia kukkia tulee kotiin, toiveissa on valkoista lunta. 
Tämä joulunalus on ollut täynnä punaisia kukkia: ensin tuli joulukaktus, sitten kaksi amaryllistä, valkoinen ja punainen. Sitten, ihanana lahjana, vielä kaksi punaista amaryllistä, ritarinkukkaa, kahdelta komealta ritarilta ja heidän daameiltaan.  
Lunta vain puuttuu, sillä on vielä aikaa tulla. 

Syksyllä kuultiin suruviesti, Leena oli lähtenyt tuonilmaisiin. Hento, hillitty Leena nousi mieleen punaisten kukkien myötä. Leenalla oli koti Kirmusjärven rannalla ja Leenan talo oli monena talvena myös Lammintalon pelargonioiden talvikoti. Kun kesä päättyi, kukat korjattiin talteen, Leena hoivasi niitä. 


Lammintalo on Elias Lönnrotin vanhuudenkoti, viimeinen koti. Se on rakenteeltaan uusmaalainen paritupa, tupa pitkän talon toisessa päädyssä, sali toisessa. Välissä on eteinen ja pienempiä kammareita, niin sijoiteltuna, että tuvan ovelta voi nähdä muiden huoneiden läpi, saliin asti. 


Joka kevät pelargoniat palasivat Lammintalolle, punakukkaiset tuvan puolelle, valkokukkaiset salin ikkunalle. Järjestys oli tarkka, kukkia ei koskaan sekoitettu ja Leena huolehti niistä kesälläkin, kasteli ja nyppi kuihtuneet pois. Pelargonia lakkaa kukkimasta, ellei kuihtuneita oteta pois. 


Mumminmökissä ei ole salia eikä tupaa, on vain keittiö ja olohuone. Valkoisen amarylliksen olen sijoittanut olohuoneen ikkunalle, se ei vielä ole avannut kukkaansa, mutta nuppu näyttää elinvoimaiselta.  Punaisia kukkia on keittiön puolella, upeat punaiset kukat muistuttavat joulun läheisyydestä. Yhden punavalkoisen asetelman olen nostanut olohuoneen pöydälle. 

Mumminmökin kaapeissa on joulukoristeita, vähitellen ne ehkä pääsevät esille. Lapsuuden jouluina koristeet olivat tärkeitä, nyt tuntuu, että paras tavoite on joulun rauha, kukat, tutut värit ja musiikki. 

Punaista ja valkoista. 
Kiitos kukista!


tiistai 4. joulukuuta 2018

Älä luule, nuori ystäväni


Graffiti Keravan Kauppakaarella!

Kun ennen…  oliko ennen oikeasti paremmin? 

Silloin, kun telkkarista näkyi noin kolme kanavaa, elämän askelmerkkejä oli niin tiuhassa, että toisinaan sekin haave, että katsoisi kaikessa rauhassa YHDEN kokonaisen ohjelman illan aikana, jäikin vain haaveeksi. 

Nyt olisi jo väljempää, mutta tuottaa tuskaa löytää ohjelmakartoilta edes YKSI ohjelma, jota tekisi mieli katsoa. Visailujen ja kisailujen seassa on säälittävän vähän ehtaa ohjelmatavaraa. 


Ohjelmaa eläkeläiselle. 
Silloin, kun me kaikki tiesimme, mikä on oikein ja miten kuuluu – kun tuntui, että elämä oli kaikkien mahdollisten sääntöjen ja tapojen ja ilmiöiden keskellä puristuksissa…

Säännöt ovat lientyneet, tapakulttuuri väljentynyt ja enää ei ole pakko… Olen alkanut toivoa, että olisi taas yhteinen sääntö, jonka mukaan ollaan ihmisiksi. Lakki pois päästä ruokapöydässä, naiset ensin, virttyneimmät pieruverkkarit roskikseen, kiitos, edes nämä. 


Kun olin pieni ja kipeä, äiti osti appelsiinimehua, joka oli pakattu peltitölkkiin. Se oli hapanta ja kitkerää ja se maistui kipeältä, mutta se oli vaihtelua kaiken sen tavallisen ja joka päivä saadun marjamehun jälkeen. Kaupassa oli appelsiineja, omenioita ja banaaneja. Lautanen piti syödä tyhjäksi ja välillä oli tillilihaa. 

Purkkimehu on aikoja sitten julistettu epäterveelliseksi, kaupassa on kaiken maailman hedelmät ja vihannekset, kukaan ei enää keitä marjamehua eikä laita tillilihaa. Lautasta ei kannattaisi enää mättää ihan niin täyteen. Mutta kukaan ei enää komenna syömään tai olemaan syömättä. Itse pitää kaikki. 

Graffiti tämäkin.

Ennen oli kirjasyksy. Yksi tai kaksi opusta, joista kaikki puhuivat. Muistan, miten Ellitäti ja vanhemmat puhuivat Kremlin kelloista ja myöhemmin Tuntemattomasta ja Ihmisistä telineillä. Tulivat kylään, voimapaperiin kääritty kirja käsilaukussa, lainasivat kirjoja ja puhuivat niistä. 

Vieläkin on kirjasyksy. Monen, monen kirjan syksy eikä yhtä yhteistä puheenaihetta enää ole. Kirjoja saa kirjastosta, kaupasta, divarista, ota tästä -hyllystä, marketista, netistä, kylkiäisenä. Kaikkea on, mutta mikään ei nouse esiin niin kuin ennen. 

Elämä riepoo ihmistä, eläkkeellä se vasta innostuukin riepomaan. Ei ennen ollut paremmin eikä huonommin. Ennen oli ennen. 

Mutta niinkin se voi olla, että ensimmäisen muistaa aina paremmin kuin seuraavat. Ensimmäisen appelsiinimehun, ensimmäisen salaa luetun lapsilta kielletyn kirjan, ensimmäiset rintaliivit ja saumasukat, telkkarin virityskuvan.

Mitä sinä muistat, nuori ystäväni? 
Siis sitten, kun. 

Vartoos, kun tulet tähän ikään! 

Sirkushevosten taakse on noussut ISOJA taloja. Muistan vielä sen kaupan samalla paikalla. Kuinkahan kauan muistan sen? 



lauantai 1. joulukuuta 2018

Ensimmäinen adventti



Tänään on adventti.
Kynttilän ensimmäisen
sytytän valkoisen.

Meillä on adventti. 
Joulun hiljaisen airuen
valoa arkaa katselen. 

Tuttu ja ihana adventti.
Lupaus joulusta, todellinen
valmistaa juhlan, taivaallisen.
Pyhä ja kaunis adventti.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Yksi olut, olkaa hyvä!



Suomalaisen matkailuteollisuuden historiassa 1970-luku oli uusien avausten aikaa. Otettiin uusi, kansainvälinen suunta. 

Kalevi Keihänen opetti kansan tekemään lomamatkoja ja asumaan hotelleissa. 
Suomeenkin rakennettiin hotelleja – lähelle luontoa, sanoisi optimisti – korpeen, totesi realisti. Kaikki tuon ajan hotellit eivät enää ole voimissaan, osa niistä on kyennyt kasvamaan matkailukeskuksiksi, osa toimii uudella nimellä, osa on kadonnut kokonaan markkinoilta.  

Korpihotellien avulla piti saada matkailu nousuun. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin suomalaiset tottuivat palveluja käyttämään. Usein kesä oli hiljaista aikaa, mutta ulkomaalaiset, erityisesti saksalaiset ryhmät toivat kaivattua liikevaihtoa.

1970-luvun lopun matkailumuistoja kertaan uudessa kirjassani, jonka nimi kuuluu  saksalaisittain oikeinkirjoitettuna näin:  

Üüksi ooluud, olkka hüüve! 

Kirjan näkökulma on matkanjohtajan, oppaan. Se kertoo saksalaisille Lappiin ja Pohjois-Norjaan järjestetyistä bussimatkoista 1970-luvun lopun kesinä. 

Asiakkaat lensivät Düsseldorfista Suomeen. Suomessa ryhmä jaettiin kahteen osaan, lastattiin busseihin ja niin lähdettiin kahden viikon pituiselle matkalle. Viikko kiertomatkalla, viikko hotellissa. 

Saksalaiset tutustuivat maisemiin ja kulttuuriin, saivat lapinkasteen, patikoivat poluilla, kokivat sään oikkuja ja kuulivat tarinoita entisistä ajoista. Suurin nähtävyys oli luonto ja sen monimuotoisuus. Matkanjohtajan tehtävänä oli kertoa pohjoisesta todellisuudesta, toimia tulkkina eri maailmojen välillä. Samalla piti huolehtia käytännön asioista, arkisimmillaan siitä, että asiakkaat saivat heille kuuluvan majoituksen ja ateriat. 

Nämä matkat – matkojen muistot – ovat kirjan aihe. Siinä kuvataan matkanjohtajan työtä. 1970-luvulla työvälineinä olivat oma järki, lankapuhelin ja teleks. Järkeä tarvitaan kai edelleenkin, kännyköiden aikaan. Lähin työkaveri oli autonkuljettaja. 

Millaista se oli, sen voit lukea kirjasta. Jokainen matka oli löytöretki, myös omaan mieleen. Kohdattiin sopuleita, poroja ja paikallisia ihmisiä. Pohdittiin, voiko aurinko pysyä horisontin yläpuolella koko yön ajan. Eikö sen kuuluisi laskea, edes hetkeksi? Ja mitä herra Birken korvat tähän kuuluvat? 

Olen varannut myyntipöydän Sammatin Joulutorilta, Nuorisoseurantalolta lauantaina 1.12. 2018. Tule ostamaan (käteisellä) oma kirjasi! 

Ellet pääse Joulutorille, laita viesti  sanataito@dlc.fi 

Liisa Laurila:  Üüksi ooluud, olkka hüüve!  
ISBN 978-952-69128-0-6
Sanataito,  206 sivua, nid. 2018.

Taiteilija ja tulisielu




Inkeri Kilpinen on poissa. Hän oli syntynyt Heinolassa 15.6.1926, aika täyttyi 14.11.2018.  Inkeri Kilpinen sai pitkän elämän, 92 vuotta. 

Tutustuin Inkeriin hänen mökillään, Sammatin Haarjärven kylässä, Haarjärven rannalla. Olin saanut tehtäväksi kirjoittaa jutun siitä, miten kesämökin sähköistäminen vaikutti mökin käyttöön – tilaajana alan lehti. Onnekseni päädyin haastattelemaan Inkeriä. Jutun juonen varmaan jo arvaattekin: sähkön saaminen oli kohentanut viihtyisyyttä mökillä, helpottanut elämää ja pidentänyt mökkeilylle otollista aikaa. 

Meidän ystävyytemme ei jäänyt pelkän mökkisähkön varaan. Aina tavatessamme puhuimme kulttuurista ja pääsin kuulemaan Inkerin luentoa Elias Lönnrotin tyttärien vaiheista. Erityisesti häntä kiinnosti Elinan ja Robert Kajanuksen arka rakkaustarina, joka päättyi ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, kun Elina menehtyi nuorena. Jälkipolville on jäänyt joitakin viittauksia ja lauselmia, runonsirpale ’es hat nicht sollen sein’.  Näille viittauksille Inkeri oli etsinyt lähteitä ja taustatietoa. 



Elinan ja Robertin tarina kiehtoi kirjailijaa, jonka kesämökin rannassa oli kahden puun väliin penkiksi asetettu vanha lankku, ehkä jo nuorten rakastavaisten ajalta peräisin. Kesämaisema oli sama, jota Lönnrotin perheen nuoret neidot olivat katselleet ja se kiehtoi luovaa mielikuvitusta, pienen Lönnrot-aiheisen näytelmänkin on Inkeri kirjoittanut. Muistan varmaan aina, kuinka tummaan, viittamaiseen asuun pukeutunut Inkeri sai Lammin talon tupaan kokoontuneet kuulijat mukaansa, kun hän kertoi Elinasta. Todellinen tulisielu. 

Sammatin kesäpaikka oli rakas tukikohta. Sammatissa Inkeri viihtyi ja lähti aina mukaan tapahtumiin, tyylikkäänä ja iloisena. Inkeri Kilpinen osasi lähestyä ihmisiä, Sammatissa hänellä oli paljon ystäviä ja tuttavia. 



Tapasimme yhteisten ystävien luona ja puhe liikkui kuin itsestään isänmaan asioihin ja sotamuistoihin. Inkeri Kilpinen oli kokenut sota-ajan ja käsitellyt sitä näytelmissään. Hänen sankarinsa oli Risto Ryti, isänmaan puolesta uhrautunut presidenttimme, jonka vaiheista syntyi myös näytelmä. 

Puhuimme sodasta ja kerroin siitä, kuinka saksalaisten kanssa toimiessani törmäsin hämmentävään tietämättömyyteen. Saksalaiset olivat pian sodan jälkeen torjuneet sotamuistonsa, kun taas me, sodanjälkeen syntyneet suomalaiset, olimme kuulleet rintaman vuosista monta tarinaa, isien kertomuksia. 

Inkerin silmät syttyivät, kun hän vakuutti, ettei meillä suomalaisilla ollut mitään hävettävää tai unohdettavaa omassa sotahistoriassamme. Me olimme puolustautuneet ja selviytyneet, me emme olleet hyökkääjiä. 

Inkeri Kilpisellä oli omakohtainen kosketuspinta sotaan, sillä sukulaisensa, Mannerheim-ristin ritarin numero 59 Yrjö Kilpisen kunniamerkin hän luovutti Karjalohjan kirkossa säilytettäväksi. 

Inkeri Kilpinen oli parhaimmillaan näytelmäkirjailijana, hänellä oli ainutlaatuinen draaman taju. Hänen näytelmiään on käännetty 13 kielelle. Näytelmiä ja käsikirjoituksia on – laskutavasta riippuen ainakin 15 – monet niistä Suomen historian henkilöhahmoihin tai käännekohtiin liittyviä. 

Miehensä Harvey Bensonin kanssa Inkeri teki pitkiä automatkoja jo ennen kuin omatoimimatkoista tuli suosittujaVuosi idän silkkitielläilmestyi 1978, Kulkurin kertomuksia: Andeilta Amazonillevuonna 1982 ja Australia: palavan pensaan maavuonna 1985. 

Muita Inkeri Kilpisen proosateoksia ovat Miehelläni on toinen nainen(1992) sekä lapsille suunnatut Tonna-kirjat. 
Muistelmateos Toisinajattelija (1997) käy läpi kirjailijan elämäntarinaa ja aatemaailmaa. 

Ei Inkeri Kilpinen Sammattia jätä. Jossakin pilven reunalla, Haarjärven rannalla hän tutkailee tuttuja maisemia ja seuraa ihmisten puuhia. Eivätkä sammattilaiset Inkeriä unohda.