Älä luule, nuori ystäväni

Graffiti Keravan Kauppakaarella!

Kun ennen…  oliko ennen oikeasti paremmin? 

Silloin, kun telkkarista näkyi noin kolme kanavaa, elämän askelmerkkejä oli niin tiuhassa, että toisinaan sekin haave, että katsoisi kaikessa rauhassa YHDEN kokonaisen ohjelman illan aikana, jäikin vain haaveeksi. 

Nyt olisi jo väljempää, mutta tuottaa tuskaa löytää ohjelmakartoilta edes YKSI ohjelma, jota tekisi mieli katsoa. Visailujen ja kisailujen seassa on säälittävän vähän ehtaa ohjelmatavaraa. 

Ohjelmaa eläkeläiselle. 

Silloin, kun me kaikki tiesimme, mikä on oikein ja miten kuuluu – kun tuntui, että elämä oli kaikkien mahdollisten sääntöjen ja tapojen ja ilmiöiden keskellä puristuksissa…

Säännöt ovat lientyneet, tapakulttuuri väljentynyt ja enää ei ole pakko… Olen alkanut toivoa, että olisi taas yhteinen sääntö, jonka mukaan ollaan ihmisiksi. Lakki pois päästä ruokapöydässä, naiset ensin, virttyneimmät pieruverkkarit roskikseen, kiitos, edes nämä. 

Kun olin pieni ja kipeä, äiti osti appelsiinimehua, joka oli pakattu peltitölkkiin. Se oli hapanta ja kitkerää ja se maistui kipeältä, mutta se oli vaihtelua kaiken sen tavallisen ja joka päivä saadun marjamehun jälkeen. Kaupassa oli appelsiineja, omenioita ja banaaneja. Lautanen piti syödä tyhjäksi ja välillä oli tillilihaa. 

Purkkimehu on aikoja sitten julistettu epäterveelliseksi, kaupassa on kaiken maailman hedelmät ja vihannekset, kukaan ei enää keitä marjamehua eikä laita tillilihaa. Lautasta ei kannattaisi enää mättää ihan niin täyteen. Mutta kukaan ei enää komenna syömään tai olemaan syömättä. Itse pitää kaikki. 

Graffiti tämäkin.

Ennen oli kirjasyksy. Yksi tai kaksi opusta, joista kaikki puhuivat. Muistan, miten Ellitäti ja vanhemmat puhuivat Kremlin kelloista ja myöhemmin Tuntemattomasta ja Ihmisistä telineillä. Tulivat kylään, voimapaperiin kääritty kirja käsilaukussa, lainasivat kirjoja ja puhuivat niistä. 

Vieläkin on kirjasyksy. Monen, monen kirjan syksy eikä yhtä yhteistä puheenaihetta enää ole. Kirjoja saa kirjastosta, kaupasta, divarista, ota tästä -hyllystä, marketista, netistä, kylkiäisenä. Kaikkea on, mutta mikään ei nouse esiin niin kuin ennen. 

Elämä riepoo ihmistä, eläkkeellä se vasta innostuukin riepomaan. Ei ennen ollut paremmin eikä huonommin. Ennen oli ennen. 

Mutta niinkin se voi olla, että ensimmäisen muistaa aina paremmin kuin seuraavat. Ensimmäisen appelsiinimehun, ensimmäisen salaa luetun lapsilta kielletyn kirjan, ensimmäiset rintaliivit ja saumasukat, telkkarin virityskuvan.

Mitä sinä muistat, nuori ystäväni? 

Siis sitten, kun. 

Vartoos, kun tulet tähän ikään! 

Sirkushevosten taakse on noussut ISOJA taloja. Muistan vielä sen kaupan samalla paikalla. Kuinkahan kauan muistan sen? 

Ensimmäinen adventti

Tänään on adventti.

Kynttilän ensimmäisen

sytytän valkoisen.

Meillä on adventti. 

Joulun hiljaisen airuen

valoa arkaa katselen. 

Tuttu ja ihana adventti.

Lupaus joulusta, todellinen

valmistaa juhlan, taivaallisen.

Pyhä ja kaunis adventti.

Yksi olut, olkaa hyvä!

Suomalaisen matkailuteollisuuden historiassa 1970-luku oli uusien avausten aikaa. Otettiin uusi, kansainvälinen suunta. 

Kalevi Keihänen opetti kansan tekemään lomamatkoja ja asumaan hotelleissa. 

Suomeenkin rakennettiin hotelleja – lähelle luontoa, sanoisi optimisti – korpeen, totesi realisti. Kaikki tuon ajan hotellit eivät enää ole voimissaan, osa niistä on kyennyt kasvamaan matkailukeskuksiksi, osa toimii uudella nimellä, osa on kadonnut kokonaan markkinoilta.  

Korpihotellien avulla piti saada matkailu nousuun. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin suomalaiset tottuivat palveluja käyttämään. Usein kesä oli hiljaista aikaa, mutta ulkomaalaiset, erityisesti saksalaiset ryhmät toivat kaivattua liikevaihtoa.

1970-luvun lopun matkailumuistoja kertaan uudessa kirjassani, jonka nimi kuuluu  saksalaisittain oikeinkirjoitettuna näin:  

Üüksi ooluud, olkka hüüve! 

Kirjan näkökulma on matkanjohtajan, oppaan. Se kertoo saksalaisille Lappiin ja Pohjois-Norjaan järjestetyistä bussimatkoista 1970-luvun lopun kesinä. 

Asiakkaat lensivät Düsseldorfista Suomeen. Suomessa ryhmä jaettiin kahteen osaan, lastattiin busseihin ja niin lähdettiin kahden viikon pituiselle matkalle. Viikko kiertomatkalla, viikko hotellissa. 

Saksalaiset tutustuivat maisemiin ja kulttuuriin, saivat lapinkasteen, patikoivat poluilla, kokivat sään oikkuja ja kuulivat tarinoita entisistä ajoista. Suurin nähtävyys oli luonto ja sen monimuotoisuus. Matkanjohtajan tehtävänä oli kertoa pohjoisesta todellisuudesta, toimia tulkkina eri maailmojen välillä. Samalla piti huolehtia käytännön asioista, arkisimmillaan siitä, että asiakkaat saivat heille kuuluvan majoituksen ja ateriat. 

Nämä matkat – matkojen muistot – ovat kirjan aihe. Siinä kuvataan matkanjohtajan työtä. 1970-luvulla työvälineinä olivat oma järki, lankapuhelin ja teleks. Järkeä tarvitaan kai edelleenkin, kännyköiden aikaan. Lähin työkaveri oli autonkuljettaja. 

Millaista se oli, sen voit lukea kirjasta. Jokainen matka oli löytöretki, myös omaan mieleen. Kohdattiin sopuleita, poroja ja paikallisia ihmisiä. Pohdittiin, voiko aurinko pysyä horisontin yläpuolella koko yön ajan. Eikö sen kuuluisi laskea, edes hetkeksi? Ja mitä herra Birken korvat tähän kuuluvat? 

Olen varannut myyntipöydän Sammatin Joulutorilta, Nuorisoseurantalolta lauantaina 1.12. 2018. Tule ostamaan (käteisellä) oma kirjasi! 

Ellet pääse Joulutorille, laita viesti  sanataito@dlc.fi 

Liisa Laurila:  Üüksi ooluud, olkka hüüve!  

ISBN 978-952-69128-0-6

Sanataito,  206 sivua, nid. 2018.

Taiteilija ja tulisielu

Inkeri Kilpinen on poissa. Hän oli syntynyt Heinolassa 15.6.1926, aika täyttyi 14.11.2018.  Inkeri Kilpinen sai pitkän elämän, 92 vuotta. 

Tutustuin Inkeriin hänen mökillään, Sammatin Haarjärven kylässä, Haarjärven rannalla. Olin saanut tehtäväksi kirjoittaa jutun siitä, miten kesämökin sähköistäminen vaikutti mökin käyttöön – tilaajana alan lehti. Onnekseni päädyin haastattelemaan Inkeriä. Jutun juonen varmaan jo arvaattekin: sähkön saaminen oli kohentanut viihtyisyyttä mökillä, helpottanut elämää ja pidentänyt mökkeilylle otollista aikaa. 

Meidän ystävyytemme ei jäänyt pelkän mökkisähkön varaan. Aina tavatessamme puhuimme kulttuurista ja pääsin kuulemaan Inkerin luentoa Elias Lönnrotin tyttärien vaiheista. Erityisesti häntä kiinnosti Elinan ja Robert Kajanuksen arka rakkaustarina, joka päättyi ennen kuin oli kunnolla alkanutkaan, kun Elina menehtyi nuorena. Jälkipolville on jäänyt joitakin viittauksia ja lauselmia, runonsirpale ’es hat nicht sollen sein’.  Näille viittauksille Inkeri oli etsinyt lähteitä ja taustatietoa. 

Elinan ja Robertin tarina kiehtoi kirjailijaa, jonka kesämökin rannassa oli kahden puun väliin penkiksi asetettu vanha lankku, ehkä jo nuorten rakastavaisten ajalta peräisin. Kesämaisema oli sama, jota Lönnrotin perheen nuoret neidot olivat katselleet ja se kiehtoi luovaa mielikuvitusta, pienen Lönnrot-aiheisen näytelmänkin on Inkeri kirjoittanut. Muistan varmaan aina, kuinka tummaan, viittamaiseen asuun pukeutunut Inkeri sai Lammin talon tupaan kokoontuneet kuulijat mukaansa, kun hän kertoi Elinasta. Todellinen tulisielu. 

Sammatin kesäpaikka oli rakas tukikohta. Sammatissa Inkeri viihtyi ja lähti aina mukaan tapahtumiin, tyylikkäänä ja iloisena. Inkeri Kilpinen osasi lähestyä ihmisiä, Sammatissa hänellä oli paljon ystäviä ja tuttavia. 

Tapasimme yhteisten ystävien luona ja puhe liikkui kuin itsestään isänmaan asioihin ja sotamuistoihin. Inkeri Kilpinen oli kokenut sota-ajan ja käsitellyt sitä näytelmissään. Hänen sankarinsa oli Risto Ryti, isänmaan puolesta uhrautunut presidenttimme, jonka vaiheista syntyi myös näytelmä. 

Puhuimme sodasta ja kerroin siitä, kuinka saksalaisten kanssa toimiessani törmäsin hämmentävään tietämättömyyteen. Saksalaiset olivat pian sodan jälkeen torjuneet sotamuistonsa, kun taas me, sodanjälkeen syntyneet suomalaiset, olimme kuulleet rintaman vuosista monta tarinaa, isien kertomuksia. 

Inkerin silmät syttyivät, kun hän vakuutti, ettei meillä suomalaisilla ollut mitään hävettävää tai unohdettavaa omassa sotahistoriassamme. Me olimme puolustautuneet ja selviytyneet, me emme olleet hyökkääjiä. 

Inkeri Kilpisellä oli omakohtainen kosketuspinta sotaan, sillä sukulaisensa, Mannerheim-ristin ritarin numero 59 Yrjö Kilpisen kunniamerkin hän luovutti Karjalohjan kirkossa säilytettäväksi. 

Inkeri Kilpinen oli parhaimmillaan näytelmäkirjailijana, hänellä oli ainutlaatuinen draaman taju. Hänen näytelmiään on käännetty 13 kielelle. Näytelmiä ja käsikirjoituksia on – laskutavasta riippuen ainakin 15 – monet niistä Suomen historian henkilöhahmoihin tai käännekohtiin liittyviä. 

Miehensä Harvey Bensonin kanssa Inkeri teki pitkiä automatkoja jo ennen kuin omatoimimatkoista tuli suosittuja. Vuosi idän silkkitielläilmestyi 1978, Kulkurin kertomuksia: Andeilta Amazonillevuonna 1982 ja Australia: palavan pensaan maavuonna 1985. 

Muita Inkeri Kilpisen proosateoksia ovat Miehelläni on toinen nainen(1992) sekä lapsille suunnatut Tonna-kirjat. 

Muistelmateos Toisinajattelija (1997) käy läpi kirjailijan elämäntarinaa ja aatemaailmaa. 

Ei Inkeri Kilpinen Sammattia jätä. Jossakin pilven reunalla, Haarjärven rannalla hän tutkailee tuttuja maisemia ja seuraa ihmisten puuhia. Eivätkä sammattilaiset Inkeriä unohda. 

Nordkapp mennen tullen 450. blogiteksti

Matkailu avartaa, sanotaan. Ainakin kukkaro avartuu, anteeksi, taisi tulla puujalka tai truismi.  

Marraskuuta ei kestä ilman lentoa etelään, väittää nuori, itsevarma ja nokkela. Juuri hän, jolla luulisi olevan hiukan enemmän viisautta, tilanneherkkyyttä ja mielikuvitusta.  

Matkalla PITÄÄ nähdä nähtävyydet, koluta museot ja kirkot, kaikkihan sen tietävät. Nekin, jotka eivät kotikylässään mistään hinnasta museoon eksy. 

Ellet ymmärrä, kysy kaverilta, mitä PITÄÄ nähdä. Jos seuraat omaa nenääsi, varaudu ottamaan vastaan nuhteet. Etkö todellakaan tajunnut omaa parastasi, riskeerasit jopa maineesi? 

Eihän mikään ole niin ihanaa kuin se, että meillä kaikilla on samat mieltymykset, elämykset ja kokemukset. Eikö todellakaan? 

Turistit ovat pahimmillaan samantapaiseen kuosiin pukeutunut homogeeninen lauma, joka vaeltaa samoja polkuja samoihin paikkoihin, ei aina samaan aikaan eikä yhdessä, mutta vääjäämättömästi aina samalla tavalla. Olen katsellut kiinalaisten ryhmien lumikenkäilyä Lapissa, yhtenäisesti kelkkavuokraamon haalareihin puettua joukkoa, uskokaa vaan. 

Matkaillen syntyvät yhteiset puheenaiheet, nähtävyyksien konsensus, suopeat merkitsevät nyökytykset ja ylivertainen tunne siitä, kuinka on taas osattu elää, oikein. Matkalaisten iloinen veljes- ja sisarkunta. 

Olen sortunut vanhaan pakkomielteeseeni ja kirjoittanut. Ennen kuin kirjoitin, kävin 21 kertaa Nordkappilla, tein myös muita matkoja. Kirjoittamisen ja matkustamisten välillä ehti tosin kulua noin 40 vuotta, mutta kuitenkin. Oli hetkiä, jolloin joku ehdotti, että kokoaisin kansiin kaiken sen, mitä noina kesinä näin, ajattelin ja koin. Ensin ei tuntunut siltä, nyt tuntui. Teksti on tehty, vaikka aivan kaikki sählingit ja sekoilut ja muut säännöttömyydet eivät samoihin kansiin mahtuneetkaan. Niin kuin sekin kerta, kun…  olkoon. 

Ryhmämatkan järjestäjän liikeidea on toisto. Rakennetaan ohjelma, toteutetaan se joka kerta samalla tavalla ja näin kaikki, jotka ovat osallistuneet, kokevat saman ja samanlaisen elämyksen. Vakuudeksi kaikesta lupaus painetaan esitteeseen, joka vastoin yleistä luuloa on mainos, ei takuutodistus. Lupaus toimii loistavasti – teoriassa, teoria on ainoa ulottuvuus, jossa se toimii. 

Nordkapp oli aina erilainen. Ensimmäiset kaksi kertaa käytiin katsomassa näköalaa, jota ei edes näkynyt. Lumivallit peittivät näkymän tielle, perillä oli niin sakea sumu, että oli vaikea nähdä edes seuraavaa askelta. Tuuli riepotti autoja ja matkalaisia, sade piiskasi sielunkin märäksi. Aivan kuin ei mitään olisi koskaan tapahtunutkaan, kolmas matka tarjosi näkymiä pohjoisimman saaren huikeisiin kuumaisemiin, laajan veden päällä kimmeltävän auringon ja lempeän tuulen. 

Aina se oli erilaista. Aina kannatti nähdä vaiva ja tulla. Isolla joukolla.

Jokainen matkalainen koki kaiken eri tavalla ja jokainen kerta oli ainutlaatuinen. 

Lähes tuhat kertaa erilainen kokemus. 

Kirjoittaessani mietin, mitä on matka. Onko se menolippu paikkaan, jossa kaikkien kuuluu käydä, niin että kävisi kunnon ihmisestä ja voisi sanoa olevansa sivistynyt. Paluulippu? 

Matkalla kohtaa parhaimmillaan oman itsensä. Vahvuutensa, heikkoutensa, ongelmansa. Tämän minä osaan, tätä kestän, tässä kompastun, tässä olen hyvä, tätä jaksan kuunnella, tämä ei ole minun juttuni. 

Kun aloin väsyä matkalaisiini, lähdin ulos. Ulkona odotti usein sama seurusteluvelvollisuus kuin työssäkin. Joku halusi tietää, joku piti seuraa, kun yksinäistä kulkijaa kävi niin sääliksi. Opin pakenemaan saunaan. Siellä ei tiedonhaluisia kovin tiuhaan parveillut, kiukaan kuiskeisiin ei koskaan kyllästynyt, uima-altaassa oli rauhallista. Olenko kirjoittanut liikaa saunasta ja saunomisesta? 

Kirja on painossa, paino lupasi valmista loppuviikolla. 

Pieni riski vielä, ennen huomaamattomien juttujen riski.

Luotan Jannen kirjapainoon kuin tunturivuoreen. 

Jos kaikki käy niin kuin toivon, myyn kirjoja Sammatin Joulutorilla lauantaina 1.12.2018 kello 9-13. 

Joulutori järjestetään Sammatin Nuorisoseuran talolla. 

Voit tulla kysymään: Yksi olut, olkaa hyvä!

Kirjan kannessa kysymys on litteroitu turistifonetiikan sääntöjen mukaan, näin se kumminkin kuuluu ääntää. 

Sammatin Joulutorilla ei myydä muunlaista olutta, mutta tarjolla on kahvia ja leivonnaisia, lähiruokaa, lähikäsitöitä, lähijoulukoristeita ja lähisukkia. 

Jos et näistä houkutteluista huolimatta pääse Sammattiin, laita meiliä. 

Osoitteessa sanataito@dlc.fi  yritän vastata uteliaille ja otan vastaan sen yhden tilauksen, joka ehkä tulee.   

Pitäkää vielä vähän aikaa peukkua!

Isänpäivänä

Isän käsi on kaikkein voimakkain.

Oma käsi katoaa siihen kokonaan. 

Ei ole sellaista, 

mihin isän käsi ei pystyisi,

mitä se ei jaksaisi,

mitä se ei osaisi. 

Eräänä päivänä katson taas isän kättä.

Väsynyttä.

Elämän mittaisen työpäivän illassa levähtävää. 

Haurasta kuin linnun siipi.

Melkein läpikuultavaa.

On ollut niin hyvä sen suojassa. 

Ote on lämmin ja turvallinen. 

Siipien suojassa. 


*

Yöllä herää se, joka on aina tottunut heräämään varhain.

Sytyttää kynttilän.

Katse etsii katulamppujen valoa.

Askel, kaksi.

Hiljaiset, tuskan polttamat askeleet. 

Eilistä vähän lyhyemmät.

Kipu alituisena kumppanina. 

Tumma taivas sataa 

verkkaista pakkaslunta.

Valkoista kuin hiukset. 

*

  

Esineiden alakulo.

Hiipuminen, hiutuminen, loppuun väsyminen.

Katselen rakkaita tavaroita.

Harkiten hankittuja.

Yltäkylläisyyteen ei ollut varaa,

tuskin haluakaan.

Käsi muistaa ja katse, 

miten ensi kosketus ulottui sieluun asti.

Kuluneet kanssasi.

Eläneet rinnallasi.

Varjelen kätesi jälkeä.

*

Elämän vuodenajat 

sulkevat ovia.

Sydänäänet hiipuvat.

On opittava luopumaan.

Kohtaamaan kipu

nöyränä, rohkeana. 

On opittava luottamaan.

Uuteen valoon,

arkaan kajastukseen.

On opittava kiittämään.

Elämän edessä.

Elämän koulussa.

Vuonna 2012 julkaistusta kokoelmasta Näkemiin

Maailmalla, kirkkoja ja kauppoja ihmettelemässä

Oltiin maailmalla, vaikka kotikaupungissa avattiin uusi  kauppakeskus, voi meitä!

Yorkshiren te kaikki jo tunnettekin. Se on juuri se paikka, joka on jo kaikissa brittitelevision human interest -sarjoissa nähty, kapeine katuineen, kivitaloineen, pensasaitoineen, lammaslaitumineen ja hauskoine ihmisineen. Aina välillä on joku juttu hupaisasti ja hellyttävästi vinksallaan. Mutta ei niin pahasti pielessä, ettei kaikkia solmuja viimeistään pubissa pintin ääressä pystyisi selvittämään.

Marraskuun lentäjä. 

Oikeasti, sitä lavastusta, jossa esimerkiksi Sydämen asialla -sarja kuvattiin, ei enää edes turistioppaissa mainita. Emmerdalen studio on olemassa, ja sinne voi jopa tehdä retken. Yorkshire on kaunista seutua, mutta loka-marraskuun vaihde ei ole parasta matkailusesonkia. Harmaina, varhain hämärtyvinä päivinä ei tee mieli maaseutukierroksille, vaikka joku niitä järjestäisikin. 

Hotellihuoneen televisiossa on ainakin kolmekymmentä kanavaa ja aina jollakin niistä pyörii joku vanha tuttu televisiosarja sille, joka nostalgiaa kaipaa. Ja sille, joka on kävellyt jalkansa uuvuksiin kauppakujilla ja museoissa… Tekstitystä ei ole, mutta onhan nämä moneen kertaan katsottu, ellei ymmärrä, on helppo arvata.

Leeds on opiskelijoiden kaupunki, täynnä nuorta pulppuavaa, eloisaa energiaa. Kaupungissa on useampia yliopistoja, yhdessä niistä vaihto-oppilas meidän perheestä.  Oli siis perusteltua käydä Leedsissä, ruisleipätuliaiset laukussa. 

Hemmottelua, pitkästä aikaa! 

Opiskelija-asuntola oli siisti ja asiallisesti varusteltu ja lähellä yliopiston kampusta. Palvelut toimivat ja opiskelijoita kaikkialta maailmasta, vaikuttaa hyvältä. Työtä joutuu vaihto-oppilaskin tekemään, kantamaan kirjoja kirjastosta, naputtelemaan tietokonetta. 

KIrkko keskustassa, kirkko, mutta myös käytettyjen levyjen pop-up -kauppa. 

Leeds on sekoitus uutta ja vanhaa. Vanhoja rakennuksia ei ole purettu pois, vaan kunnostettu, integroitu uusii taloihin, löydetty uusia käyttötapoja ja tarkoituksia. Kaupunki on syntynyt Aire-joen rannalle, vanhimmat säilyneet rakennukset ovat kirkkoja. Kirkkoja, joita on jatkuvasti rakennettu, laajennettu, uudistettu. Leeds Minsterin, vanhimman ja kauneimman ilmapiirissä pyhyys näkyy kaikkialla, lasimaalauksissa, alttareilla, penkkirivistöissä.

Katse tarttuu katedraalin penkkeihin: puisten penkkien päälle on aseteltu istuintyynyt, villalangalla kirjotut, ristipistotyöt. Aiheita on paljon, jokainen on tehnyt oman makunsa ja mieltymystensä mukaisen kokonaisuuden. Kirkkokin on vaikuttava, mutta tämä lähimmäisenrakkauden osoitusten, kädentaidon määrä! 

Joen ja siihen liittyvän kanaalin varrella on asuntoja, toimistoja, työpaikkoja. Asunto jokinäköalalla, parveke veden äärellä, houkuttelevaa. Täällä on panimoiden alue, kaupan alue, asuntolaivoja, elämää. 

Leedsin kauppakorttelit tarjoavat loputtomasti variaatioita kukkaroille ja mieltymyksille. 
Muistan ohjeen, jonka entinen esimieheni antoi: kun menet kauppaan, mene sinne myös mainonnan suunnittelijana, ei vain asiakkaana. Ohje ei brittikaupungissa oikein toimi. Kauppoja on liikaa, kaikkea on liikaa, kaikkia esillepanoja ei ehdi nähdä eikä nuuskia. Silti.  

Tunnelmat ja värimaailmat vaihtuvat tuotteiden ja kohderyhmien mukaan. Luksusta, maailmanmerkkejä, ylellisiä tuotteita hillittyä charmia tihkuvissa kehyksissä. Kaupankäynti on hillittyä, katteet varmaan elegantisti kohdallaan. 

Kaupunkien keskustoissa, luksusliikkeiden alueella olen joskus miettinyt, millainen kansa elää kaupungissa, jonka kaupallinen anti painottuu koruihin, huippumuotiin ja luksuskelloihin. Katetun kauppakäytävän tiloissa voi levähtää ja siemailla vaikka kuohuvaa. Tuleva joulu näkyy jo, valoja asennetaan, joulupalloja asetellaan. 

Vanhan viljakaupan keskuksen – Corn Exhange – uusi elämä tarjoaa tilat kitaraverstaalle, korupajalle, pienille kaupoille ja putiikeille. Tila on pyöreä, kaupat säteettäin seinustalla, tilat ovat entisiä viljakauppiaiden konttoreita, nyt uudessa, luovassa käytössä. Keskellä lattiaa on syvennys, jossa musiikkijuhlien aikaan soittaa orkesteri ja muu tila muuttuu katsomoksi. 

Miten tämä tähän liittyy? Välillä on syötävä, Fish and Chips.

Kaupungin kauppojen valikoima ulottuu luksuksesta lumppuihin, elegantin muotiputiikin harkittu väljyys on muisto vain basaareissa ja torilla, missä tavarat tursuavat hyllyillä ja koreissa, jokainen neliösentti on hyödynnetty jonkin ehdottomasti välttämättömän tuotteen tarjontaan. 

Markkinatorin kojujen myyjät ovat nostaneet kankaansa tuuleen,kaikkien näkyville. Toisessa kojussa on tarjolla valmiita vaatteita, käsityötuotteita, astioita. Alkaako jostakin kojusta uusi pienen yrittäjän menestystarina? Hedelmät ja vihannekset muodostavat väripintoja, ei röykkiöinä, vaan kauniisti aseteltuina, raikkaina kokonaisuuksia. 

Kauppahallissa lihaa ja kalaa myydään suoraan kojuista, ilman eristäviä suojauksia tai lasiseiniä. Yhteys on vähän liian suora meikäläiseen hygienia-ajatteluun tottuneelle. 

Kauppaketjuja ja kilpailua riittää, päivittäistavaroita edullisesti ja vielä edullisemmin ja tuolla aivan huikeilla alennuksilla, alle kaikkien hintojen! Keltaista, oranssia ja huutavia huomiovärejä, paksuja päällekäyviä fontteja, alleviivattuina ja huutomerkein korostettuina. Täällä arkinen todellisuus ja luksus ovat vain parin kadunkulman päässä toisistaan

Joka on tutkinut Voguen brittiversiota, tietää millainen osio lehdessä tai sen verkkosivuilla on Street Style. Kuvia katumuodista ’oikeita’ asukokonaisuuksia, huolella rakennettu illuusio metropolien ’paremmasta’ elämästä. Leedsin Street Style on arkisempaa, järkevää, tilanteen mukaista. Tyylikkyyttä ja rehjua, nuhjua ja nukkavierua, rehjuista tyylikkyyttä, kaikkea. Tänne on helppo sopeutua. 

Leeds lauantaiaamuna. Kaupunki alkaa vilkastua. 

Keravalla avattiin samaan aikaan uusi uljas kauppakeskus Karuselli. Emme ehtineet ensimmäisen päivän tungokseen, jäimme vaille avajaistuotteita, voi meitä! 

Karuselli on rakennettu 1990-luvulla rakennetun, osittain romutetun kauppakeskus Aleksintorin paikalle. 
Kuinka kauan Karuselli saa olla olemassa? 

Keravalla ja kaikkialla Suomenmaassa ostoskeskuksia hallitsevat tutut ketjumyymälät, kaikissa keskuksissa suunnilleen samat. Arkkitehtuuri on yhtenäistä kaikkialla, arkista tehokkuutta, vailla jugendkaaria ja koristeita. 
Keravan Street Style? 
Määrittyykö se muutaman ketjumyymälän valikoiman mukaan?