MIten rakkaudesta puhutaan

Tulen kirjaston kirjailijaillasta. Aiheena oli Hannu Mäkelän muisto- ja surukirja Valo. Kirja, jota en ole lukenut ja jota en illan kirjamyynnistäkään tohtinut hankkia. Silti. 

Valo on kuvaus avioliitosta, joka päättyi ennen aikojaan. Rakastettu vaimo ja sielunkumppani kuoli liian nuorena, elämä jäi kesken. Kirjan aiheesta on ollut lukuisia artikkeleita lehdissä, onhan Hannu Mäkelä arvostettu ja kiinnostava kirjailija. Lehtien jutut jostakin kirjasta tai kirjailijasta eivät tietenkään ole sama asia kuin itse kirja. 

Mäkelän teksteistä olen pitänyt, akateemikon arvo ei ole tullut tyhjästä. Varmaan tartun vielä Valoon. 

Kun kaksi aikuista miestä puhuu rakkaudesta naiseen ja rakastumisesta, menen hämilleni. Kun silmiin nousee kyyneleitä, lavalla ja katsomossa, menen hämilleni. Paljas kontakti ylettyy ainakin kohdalleni, toiseen penkkiriviin, kaikkia yleisön reaktioita en näe tai osaa katsoa. Vakiokävijöitä, sali lähes täynnä, varttuneet daamit reilusti yliedustettuina. Ihanat kulttuuritädit. 

Tilanne muuttuu jotenkin luontevammaksi, kun puhutaan Venäjästä ja elämästä Venäjällä. Suuren naapurin asiat kiinnostavat. Virallinen tiedonvälitys ei kata kaikkea, luemme ja kuulemme johtajien ja viranomaisten tekemisistä, elämä näiden uutisten tuolla puolen ei nouse otsikoihin. Ihminen jää piiloon uutisten taakse. Kuva naapurimaasta voisi olla erilainen, jos ihmiset kohtaisivat toisensa ja tutustuisivat toistensa arkeen ja elämään. Olisiko siinä kuvassa enemmän rakkautta? 

Rakkaus on niin iso aihe, että siitä voi ja saa ja pitää puhua, avoimesti. Tarkoitan siis rakkautta, en seksiä tai erotiikkaa.  Syvältä sydämestä lähtevää rakkautta. Hannu Mäkelä kertoo rakastuneensa ensin sanoihin, kieleen, puheeseen. Sanataiteilijana hän varmasti hallitsee instrumenttinsa ja osaa sanoittaa sanoittamattomankin. Silti minua melkein ujostuttaa kuunnella, minua, joka olen jo isoäiti ja juhlin ehkä muutaman vuoden kuluttua kultahäitä. 

Rakkaus koskettaa. Rakkauden kosketuksessa ei ole mitään pahaa tai väärää. Silti. 

Rakkauteen liittyy paljon sanoiksi pukematonta, tunnetta, lämpöä. Asioita, jotka jäävät vain kahden ihmisen välisiksi ja joiden pitää sellaisiksi jäädäkin. Ulkopuolisella ei ole oikeutta arvioida toisten ihmisten rakkauksia eikä ainakaan tuomita niitä. 

Rakkaus on kahden ihmisen yhteinen pesä, suoja muulta maailmalta. 

Miten pesän ikkunaa voi avata niin, ettei lumous karkaa ja katoa?

Pitää varmaan lukea. 

Siltoja kahden maan välillä. Aasinsilta teemaan? 

Herra Kivi, millaista se oikein oli?

Kirjoittaminen? 

Kynänterän kastaminen mustepulloon, yhä uudelleen. Paperin rahina terän liikkuessa sen pinnalla? Kuinka sileää paperi oli, kuinka kynän terä luisti? Mikä oli työssä raskainta, tuskin sentään kynän käsitteleminen?

Kirjoitan tätä tietokoneella. Näppäimistön hiljainen ääni, onko se sama kuin mustekynän tuottama hiljainen rahina?

Hiljaisuus – matami Charlottan luona oli varmaankin riittävästi hiljaisuutta ja työrauhaa? 

Tässä elämässä on niin helppo ajautua uusille nettisivuille, harhautua hakemaan tietoa ja tiedon tietoa… kuunnella. 

Kirjoittaminen? 

Kirjoittaminen on totista työtä, joka ei aina näy. Ei varsinkaan silloin, kun aihe kulkee mukana mielessä ja hakee ulospääsyä, mutta ei millään suostu paperille. Kuinka valmiita lauseet olivat, kun ne vihdoin kirjoititte näkyviin? 

Kun kirjoittaminen näkyy ruudulla, sanoja voi viskoa melkein ilmaan, järjestää uudelleen, pyyhkiä pois, lisätä, ryhmittää – jälki on yhtä siistiä vielä monen muokkauksen jälkeen. Näyttääkö valmiiden lauseiden työstäminen liiankin helpolta? 

Vaativinta on edelleenkin se, joka ei näy, maailman sirpaleiden ja lopulta kokonaisen maailman kuljettaminen mielessä, ajatuksissa.

Kirjoittajana eläminen? 

Jos tekee näkymätöntä työtä, saako siitä edes näkymätöntä palkkaa? Aikakirjojen mukaan te ette rikastunut. Jälkipolvet tietävät, että suomen kieli ja kulttuuri rikastuivat. Ellei meillä olisi teidän kirjojanne, me olisimme paljon köyhempiä. 

Riittikö vähäinen palkka ja niukka tunnustus? Kuinka rankkaa oli elää kirjailijana, kun jokainen virke edellyttää sitä, että panee peliin kunnianhimonsa ja osaamisensa. 

Kuinka moni ymmärsi, kannusti? 

Joskus tuttavani kysyy – ehkä kepeyttä tavoitellen – inhokkikysymyksen: oletkos viime aikoina kirjoitellut? 

En ole. Tämä kirjoittajana eläminen – vaikka eläkeläisenä ei tarvitse ajatella elantoa, ainoastaan täyspäisenä elämistä ja olemista – ei ole kevyttä harrastelua. Kenellä sellaiseen muka olisi aikaa? Elämä on rajallinen hyödyke. 

Kraatarin poika ehti elää vain 38 vuotta, mutta sinä aikana hän ehti luoda vankan perustan suomalaiselle kirjallisuudelle. Kivestä alkaa todellinen sanataide. Kiitos, Herra Kivi! 

Mitä sinulle kuuluu? Oikeasti?

Liityin naamakirjaan eli facebookiin kauan sitten. Aikuisena.

Ajattelin, että hyväksyn/pyydän kavereikseni ne tutut ihmiset, joiden kaveri tai ystävä olen tai haluaisin olla.

Jokainen on joskus törmännyt ihmisiin, joilla on ihmeellinen kyky tietää, kuka on sinulle tai minulle hyvää tai huonoa seuraa. Aikuisena nämä asiat pitää ja saa tietää itse. 

Näyttää siltä, ettei facebook enää kykene hallinnoimaan eksponentiaalisesti kasvaneita käyttäjämääriään. Se haluaa sanella, kuka voi ja saa olla kaverini. Ei kiitos. Minä päätän, kenen kanssa haluan kaveerata. Oli niitä kavereita sitten 25 tai 250, valinta on minun. Tykätkää tai olkaa tykkäämättä, olen kaverilistani kanssa sinut. 

Liityin naamakirjaan pitääkseni yhteyttä ihmisiin, joita en ehkä muuten tapaa. Introvertille ihmiselle ja introvertin ammatin harjoittajalle ratkaisu tuntui oikealta. 

Onko facebook enää yhteydenpidon väline? Vaihdetaanko palstoilla kuulumisia vai vain kvasikuulumisia?

Minulla ei ole poliittista kantaa tai puoluetta, vain tavallisen mökinakan oikeudet ja valtuudet. Silti saan viestejä tuosta ja tästä piispasta, tästä ja tuosta puolueesta. Voin äänestää oman seurakuntani ja kotikuntani vaaleissa ja voin äänestää valtakunnallisissa vaaleissa, omassa vaalipiirissäni. En muilla foorumeilla. 

On hienoa tietää, kun joku fiksummista kavereistani on päässyt ehdokkaaksi ja tarjokkaaksi, tsemppiä kaikille. Jos pääsee ehdolle, pitää myös osata erottaa oma kohderyhmänsä ja satunnaiset mökinakat toisistaan. Odotan kauhulla eduskuntavaalikevättä. 

Hukkajakelu on aina taloudellinen riski, mutta somepalstoilla rahaa palaa vähemmän kuin muualla – vai palaako? Jäytääkö hukkajakelu ja tyhjäkäynti somessa ehdokkaan uskottavuutta ja mainetta? Kampanjointi on paljon vaativampaa kuin muissa medioissa.  

Liityin naamakirjaan kuullakseni/lukeakseni kavereitteni ajatuksia ja mielipiteitä, ollakseni ajan tasalla kuulumisista. Kaikkein henkilökohtaisimpia tai intiimeimpiä viestejä ei sivuille voi laittaa, mutta on kiva välillä huomata, että kaikki on hyvin. 

Vastaanotan päivittäin lukuisia kiertopalkintoja, söpöjä kuvia, ikuisia ajatuksia ja hellyttäviä videoita. Kiinnostavampaa olisi tietää, mitä ihmiset itse ajattelevat ja miten ajatuksiaan kuvittavat. Mitä kuuluu? Kiertopalkinnot ovat taitolaji, niitä pitää jakaa kohtuudella ja kertoa välillä omista ajatuksistaan. 

Ennen kuin hoksasin Robinson-rekisterien hyödyllisyyden, sain vastailla puhelinmyyjien kysymyksiin siitä, miksi en tilaa jotain lehteä. Kiinnostavimpia niistä en ole tilannut nimelläni, vaikka luenkin säännöllisesti. Myyjät joko oivalsivat tai Robinson tepsi. 

Mitä minä sanon sille, joka päivittäin jakaa näiden samojen lehtien juttuja naamakirjaan? Viisikin sitaattia päivässä? Tähän ei Robinsonkaan pysty, voihan Perjantai! 

Ennen vanhaan hienot kaupunkilaisrouvat ottivat asiakseen valistaa meitä maalaisia ja opastaa oikealle polulle. Hyvässä tarkoituksessa. Nyt nämä tädit riehuvat somessa ja valistavat lukutaidottomia ja muuten taitamattomia. Hyvässä tarkoituksessa? 

Tulevaisuuteni naamakirjassa? Onko sitä? En minä tiedä. 

Naamakirja on muuttunut enkä itsekään ole enää sama. 

Mutta te kaikki kaverit olette kivoja ihmisiä. 

Olen val(a)istunut

Syyskuussakin piti varoa.

Katajaisen kansamme lönnrotiaaniset juuret ovat nousseet pintaan. Tämä kansa ja sen viisaat valistajat ovat oivaltaneet alkusoinnun merkityksen asioiden mieleen painamisen vauhdittajana. 

Oikein lämmitti, kun jauhelihasoosia hämmentäessä tajusin, että meillä on juuri nyt, hyvänen aika sentään, menossa LIHATON LOKAKUU.  

Alkusointua ja poljentoa, kaupunkipoikien kotilääkärit siinä sanailevat ja kansa sen kun tervehtyy, vetristyy ja maailma pelastuu. Elinaikaodotus tavoittelee kolminumeroisia lukemia. 

Olemme kaikki kohta val(a)istuneet ja oppi kantaa hyvää hedelmää. 

Merkitkää siis kalentereihinne: 

Lihaton lokakuu  (halvemman lenkkimakkaran nimikkokuukausi)

Mämmitön marraskuu (onnistunee helposti Mietaaltakin) 

Juustoton joulukuu (kinkkuahan ne kaikki kumminkin) 

Tipaton tammikuu  (klassikko, moni nostaa maljan juuri tämän kunniaksi) 

Huikaton helmikuu  (ellei tammikuu sujunut säällisesti, tässä uusi maljan aihe) 

Muoviton maaliskuu  (ei muovia tosin syödä, ainakaan tietoisesti, ainakaan vielä) 

Herkuton huhtikuu  (saahan sitä yrittää) 

Turkikseton toukokuu  (jos siis kevät tulee ajallaan) 

Karkiton kesäkuu  (viime pinnistys rantakuntoon?)

Hillitön heinäkuu  (voi kai lomakuussa vähän iloakin olla)

Estoton elokuu  (kun illat taas tummuvat ja lämpö viipyy maisemissa... mmmmmm..)

Synnitön syyskuu  (katumus valtaa kesällä rietastelleet. Eikä sadonkorjuuhommilta edes ehdi) 

Olisihan näitä muitakin. 

Esimerkiksi: 

Röökitön römppäviikko 

Päästötön pääsiäinen

Mutta noudatetaanko näitä oikeasti? 

NIHkeetä - Kaisankallion puolustukseksi

Elämän polkua 

Suuret päätökset tehdään suurella tunteella.  

Tunteita on pelissä aina enemmän kuin uskallamme myöntää. 

Entisen kotikuntani – joka on entinen kunta, sillä naapurikaupunki Lohja on ahminut alueen kaikki pienet kunnat sateenvarjonsa alle – siis Sammatin – vanhusten kodikas ja asiallisessa kunnossa oleva koti, Kaisankallio on tulilinjalla.

  

Pieni kunta kykeni rakentamaan kunniakansalaisilleen kodin – itseasiassa jopa kahteen kertaan, ensin Lohilammelle, sitten keskelle kylää – mutta iso kaupunki ei kykene sitä ylläpitämään. Lakkautetaan? 

Millaiset tunteet tässä jylläävät? Kateusko vai joku muu inha tunne saa päättäjät Kaisankalliota vierastamaan? Eikö teillä todellakaan ole yhtään parempia ideoita? Kodikas Kaisankallio on keskellä kylää ja lähellä kylän palveluja. Omaisten on helppo tulla vierailulle. Työntekijät ovat tuttuja, läheltä. Kirkkoon on lyhyt matka. Raikkaan hongikon katveessa oleva rakennus on luonnonläheinen ja ihmisläheinen. On tilaa ulkoilla. Asukkaat viihtyvät. 

On aina helpompaa lakkauttaa ja lopettaa kuin jatkaa ja kehittää? Eikö Kaisankalliota osata nähdä mahdollisuutena? Rauhallisena, kodikkaana, yhteisöönsä integroituneena? Missä on tilanneherkkyys ja mielikuvitus?

Vaikuttaako kaupungin toimielimissä NIH-ilmiö – not invented here – ei meidän keksintö? Miksi hyvän jatkaminen ja jakaminen on niin NIHkeetä? 

Jäljet pelottavat: naapurista loppui arvostettu, luonnonläheinen kyläkoulu, asukkaiden tarmokkaasta toiminnasta huolimatta. Koulusta olisi voinut kehittää vaikkapa liikunnallisesti tai luonnonläheisesti suuntautuneen ala-asteen, mutta ei. Lasten koulutie piteni huomattavasti, mutta ilmiselvät huononnukset pelottavat vain lapsia ja heidän vanhempiaan, ei päättäjiä.

Kaikki me toimimme tunteiden varassa. Kaikissa päätöksissä on tunne mukana, osana tai kokonaan. Mikä on se tunne, joka puetaan taloudellisuuden pukuun ja joka saa päättäjät päättämään, ilman, että ihmistä huomioidaan? 

Toivon, että hyvä tunne voittaisi. 

Toivon, että nähtäisiin vanhukset kunniakansalaisina, joiden elämän tulee olla laadukasta. 

Toivon, että vanhuksien paikka säilyisi lähellä koteja ja omaisia. 

Olen itsekin mummi ja osaan arvostaa läheisyyttä. 

PS. Rakkaus, kiintymys, ihastus ja suru ovat tunteita, joiden olemassaolon myönnämme ja joihin liittyy positiivinen arvovaraus. Ikään kuin ne olisivat ainoita oikeita tunteita.

Tunteita ovat myös kateus, alemmuudentunto, viha, epäluuloisuus, ahneus, pelko. Niitä ei ole tavattu pitää positiivisina, mutta tunteita nekin ovat. Ja ne häijyläiset ovat usein vallassa, kun isoja päätöksiä tehdään.

Kaikki me lähdemme joskus. 

Sanatonta viestintää

Kaakonkulmaa, Reserviupseerikoulun ikkunasta.

Jokin kosketti, hipaisi mieltä vaatekaapin kautta, sielua tavoittaen. Saimme kutsun ja kutsun liitteenä ohjeistuksen, ohjeet ja rätingit protokollan mukaisesta hienoudesta. Tai ainakin protokollan noudattamisesta. Ei se sielua vienyt, mutta järkeä ja nuukuutta rassasi. Pukeutumisohje. Pukukoodi. 

Välillä huomaan, kuinka pukeutumisohjeet ovat kiehtovia -  niin kauan, kun niitä ei tarvitse noudattaa. Jos haluan kunnolla uppoutua töihini, solahdan omaan pukukoodiini. Olen kirjoittanut tuhansia sanoja poikani hylkäämiin verkkareihin sonnustautuneena. Vaatteet jäivät ensin pieniksi, sitten äidin kokoisiksi. 

Taistelija valmistaa taistelumuonaa. 

Muoti on kulttuuria. Mielenkiintoinen osa visuaalista kulttuuria, sanatonta viestintää, joka voi kertoa paljon. 

Lapsuuden onnenhetkiin kuuluivat ne päivät, jolloin saatiin olla Lyyli-tädin vintillä ja katsella mallilehtiä, Lana Lobellia ja muita ihanuuksia. Silloin tiedettiin, mikä oli muotia ja mikä oli oikein. Hameen helma nousi ja laski, tyköistuvuus vaihtui väljyyteen ja tuli takaisin. Napit olivat isoja tai pikkuruisia, yhdessä tai kahdessa rivissä. Lyyli-täti ompeli koko kylän arkeen ja juhlaan. Arki oli selkeää, tavallista, juhla harvinaista ja siksi tavoiteltavaa. 

Ei nykylehdissä enää suoraan kerrota, mitä pitää ja miten. Lana Lobellin kuvia löytää enää vain googlaamalla, lehti lienee historiaa. Onko muoti enää lainkaan tärkeää? 

Muoti ei koskaan ole ollut niin tärkeää kuin nyt. 

Kukaan ei enää pääse helpolla. Muotia ei voi ottaa lehden sivuilta, kopioida ja mennä väsky keikkuen maailmalle. Vaatteilla me kerromme maailmalle, keitä me olemme, mitä arvostamme tai ajattelemme. Haluammeko erottua vai upota massaan?

Miten minä valitsen trendeistä, mitä valitsen, miksi? Kerronko materiaalivalinnoilla suhteestani luontoon vai valitsenko värit aatteiden mukaan? Myönnänkö, että yritän mennä jonkun muodin mukana? 

Taistelija, talviasussa.  Lisätään uutta puhdasta lunta, niin kuva on oikein.

Tavoitteena on kai kertoa koko maailmalle, että olen yksilöllinen, osaan aavistaa trendit, pukeutumiseni on osa vankkaa itseymmärrystä. Yhdistelen rohkeasti värejä ja kuoseja. Oivallan, olen olemassa. 

Hetken kuluttua kaikki muutkin ovat oivaltaneet saman, mutta silloin minä olen jo muualla, toisissa trendeissä. Joka aamu valitsen kaapistani mielialaan ja päivän ohjelmaan sopivat varusteet, teen itsestäni arkisen taideteoksen. Kerron mielialani kaikille, paljon ennen kuin olen sanonut sanaakaan. 

Kerron, ilmaisen, kuvitan sieluani ja mikä joillekin kaikkein tärkeintä, kulutan. 

Taistelija talviasussa, lumi vain puuttuu.

Virallinen pukeutumisohje määrittelee puvun värin, asusteet, sukat, kengät, pienen kädessä kannettavan laukun ja korut. Protokollaa ei luultavasti ole tarkoitettu pakkopaidaksi, mutta siltä se ensikontaktissa maistuu. 

Virallinen ohje ilman virallista univormua, tiekartta, jonka avulla suunnistaa vaatehtimoon tai kenkäkauppaan. Viesti, jonka ulkoasuni kertoo, on linjassa tilaisuuden hengen kanssa. Paljonko siinä on pelivaraa, tilaa yksilöllisille viesteille? 

On paljon ammatteja, joissa pukeutuminen ja muut varusteet on tarkkaan säädelty. Säännöt ja niihin liittyvät tamineet – visuaalisin merkein piirrettyjä viestejä, joita me osaamme sujuvasti lukea jo ennen kuin puhuja on edes aloittanut. Sotilas on sotilas, ei yksilö. Yksilön tunnistaa vasta läheltä. 

Nuori sotilas, kohtelias, miellyttävä ja asiallinen. 

Uskon selvinneeni pukeutumisohjeesta joltisellakin kunnialla. Tutustuin ihmisiin, joilla oli omia, hurmaavia tulkintojaan ohjeista. Persoonallisuudet eivät peittyneet, vaan korostuivat. Tapasin ihmisiä, joiden mekko tai puku jäi taka-alalle, kun puhuttiin tärkeitä asioita. 

Mutta arvaatte varmaan, millaisen asun tänään, sumuisena maanantaiaamuna valitsin. Päivällä on huoltokäynti suuhygienistin luona. Sitä odotellessa pukeudun mukavasti.

Osallistuin avecina RUK-kurssin 128 juhlaan Haminassa. Majoituin Muolaa-nimisessä tuvassa. 

Kaikki kuvissa olevat sotilaat ovat antaneet suostumuksensa kuvien julkaisemiseen blogissa.

Pienet mummot

Jos me keskenkasvuiset tytöt ja elämän ruuhkahuipuille johtavia polkuja rohkeasti ja röyhkeästi porskuttavat naiset ja kovaääniset kaikkitietävät tädit osaamme elää niin kuin tulee ja on kelvollista ja jos Taivaan Isä on meille oikein suopea, meistäkin tulee lopuksi pieniä mummoja. 

Pienissä mummoissa tiivistyy kaikki se, mikä elämän kannalta lopultakin on oleellista ja tärkeää. Nöyrä ote elämään, kiitollisuus ja viisaus. 

Pienten mummojen viisaus on lempeää viisautta, jonka taustalla kuultavat elämän kaikki askeleet. Se on harmaan villasukan viisautta ja pehmeäksi kuluneen pellavaliinan suloisen siloista kosketusta. Pienten mummojen teot ovat arjen tärkeitä tekoja, joista meidän on hyvä ottaa oppia. 

Pienet mummot levittävä ympärilleen rauhaa ja levollisuutta, sillä pienet mummot puhuvat hiljaa ja siksi meidän täytyy kuunnella tarkasti jokaista sanaa. Pienten mummojen sanat ovat kultaa ja kultaa jaetaan kaikissa maailmoissa kaikille ihmisille vain harkiten ja verkkaan. 

Pienet mummot ovat tehneet elämäntyönsä ja enemmänkin ja nyt he saavat siitä huokaista ja levähtää, asettua lehtevän puun varjoon kuuntelemaan nuorempien melskettä ja hoivaamaan niitä, joille pienen mummon käden kosketus on tärkeä. 

Pienet mummot kantavat lempeää ja rakastavaa huolta meidän nuorempien askeleista, mutta osaammeko me kantaa oikeaa huolta pienen mummon polusta tämän maan kamaralla? 

Pienet mummot vievät monta muistoa mukanaan, ellemme me huomaa tarttua niihin ja kysellä ja keskustella niistä, ennen kuin pienet mummot kadottavat elämän langat. Meille siirtyy vastuu muistojen säilymisestä. 

Muistot voivat olla kipeitä ja karheita, mutta pienillä mummoilla on ainutlaatuinen kyky löytää niistä kauneimmat ja tärkeimmät. Silti, ilman kontrasteja mikään kuva ei ole todellinen tai täydellinen. 

Kun pienet mummot lähtevät Taivaaseen, maailmaan jää iso tyhjä paikka. Se täyttyy vähitellen muistoista ja ajatuksista ja tunteista, jotka pienen mummon elämä ja elämäntyö meille antoivat. 

Sivistysvaltiossa, siis sivistys valtiossa

Winston Smith tiesi, että Isoveli valvoo. Hän ei päässyt pakoon kaukovarjostinta. 

Kohta meilläkin on kaikilla kaukovarjostin.1)

Elän valistuneessa ja edistyneessä sivistysvaltiossa. Ympäristöni digitalisoituu vauhdilla, mutta en enää tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Olen alkanut epäillä. 

Olen tehnyt työtä tietokoneella niin kauan, kuin järkevään työkäyttöön suunniteltuja tietokoneita on ollut saatavilla. Ensimmäiset kompuutterit eivät kuulu tähän joukkoon. 

Sinä talvena, jona tuijotin silmäni kipeiksi työpaikan himmeän ja harmaan tietokoneruudun ääressä, en iltaisin jaksanut katsoa edes uutisia televisiosta. Tiedän kokemuksesta, että digityövälineen kaikki ominaisuudet ovat parantuneet huimasti. 

Tietokone on tehokas työväline. On elämän alueita, joilla digitaalisuuden edut ovat kiistattomat. Kaupan ja tiedonvälityksen piirissä kehityksen suunta olisi pitänyt oivaltaa kauan sitten ja hyödyntää paljon aikaisemmin. 

Tietokone on ihmisen ystävä, joka viihdyttää ja huvittaa. Yhden illan mainoskatkoihin perustuvan otoksen mukaan elämämme suurimpia ongelmia ovat: mistä löydän sopivimman hotellin, miten saan lainani ja vippini parempaan kuosiin, kuinka löydän oikeat kanavat ja ohjelmat. Viihdettä ja ajankulua on tarjolla enemmän kuin kenelläkään on aikaa olla jouten. 

Nyt oletetaan, että kaikilla on jokin LAITE. Siihen, että laitteen hankkiminen edellyttää asiantuntemusta ja osaamista, ei kukaan puutu. Oletetaan, että sen käyttäminen on vain tahdonvallan asia. 

Kukaan ei myöskään muistuta, ainakaan aktiivisesti, siitä, että laitteen viesti on kaksisuuntainen. Samalla, kun keräät tietoa itsellesi, laite kerää tietoa sinusta. Kaukovarjostimen aika on lähellä. 

Meille kerrotaan, että elämä on nettiä, ikä kaikki. 

Pian me kaikki olemme netissä, halusimme tai emme. Kaikki nekin, joilla on kaihi, muistisairaus, nivelrikko tai kuulovamma. Kaikki, joilla on jokin vaikeus silmän ja käden koordinaation osalta eivätkä osaa kohdistaa katsettaan tai sormeaan oikeaan paikkaan. Puhumattakaan niistä, jotka eivät ajoissa ole oppineet tekniikkaa ja jotka siksi pelkäävät sitä. Virheitä on niin helppo tehdä, työläs korjata. 

Jos et osaa, pyydä jotakuta nuorta opettamaan. Opiskelu käy kuin kuvaruudulla, suloisesti ja seesteisesti ja kas! olet pian entistä parempi kansalainen. Netissä me kohtaamme, myös ne, jotka ovat syntyneet väärään, vanhaan aikaan ja paikkaan. 

Kaikki eivät tarvitse hotellia, pikavippiä tai viihdekanavaa. Ihan tavallinen arkinen asioiden hoitaminen riittää. Se, että voi kohtuullisin ponnistuksin tai kuluin saada asiansa, elämänsä kuntoon. Ennen se onnistui pankissa, virastossa, palvelupisteessä. Ellei oman koneen avulla selvinnyt, apua saattoi hakea luukulta. 

Elämmekö me todellakin sivistysvaltiossa? Sellaisessa, jossa myös heikoimmista huolehditaan ja varmistetaan, että arjen peruspalvelut ovat kaikkien käytettävissä, ymmärrettävässä muodossa? Vai onko nettiä ikä kaikki korvannut palvelukulttuurin ja sivistyneen käytöksen? 

Minä osaan vielä. Saatan osata ensi vuonnakin. Mutta entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos vielä silloin roikun tämän maan viranomaisten riesana? Miten tässä käy? Jaksaako kaukovarjostimeni pysyä vauhdissa ja pääni pysyä varjostimen rytmissä? 

Välillä alkaa todellakin tuntua siltä, että kiusaamisen tunnusmerkit täyttyvät. Näin aikuisten kesken. 

1)     Viittaan George Orwellin kirjaan Vuonna 1984. Omistan sen yltiövanhanaikaisena paperiversiona, jonka käyttöjärjestelmä ei ole vuoden 1967 jälkeen vaatinut yhtään päivitystä. Itse asiassa, välillä olen ollut hämmentynyt sen ajankohtaisuudesta.