maanantai 8. lokakuuta 2018

Mitä sinulle kuuluu? Oikeasti?



Liityin naamakirjaan eli facebookiin kauan sitten. Aikuisena.
Ajattelin, että hyväksyn/pyydän kavereikseni ne tutut ihmiset, joiden kaveri tai ystävä olen tai haluaisin olla.

Jokainen on joskus törmännyt ihmisiin, joilla on ihmeellinen kyky tietää, kuka on sinulle tai minulle hyvää tai huonoa seuraa. Aikuisena nämä asiat pitää ja saa tietää itse. 

Näyttää siltä, ettei facebook enää kykene hallinnoimaan eksponentiaalisesti kasvaneita käyttäjämääriään. Se haluaa sanella, kuka voi ja saa olla kaverini. Ei kiitos. Minä päätän, kenen kanssa haluan kaveerata. Oli niitä kavereita sitten 25 tai 250, valinta on minun. Tykätkää tai olkaa tykkäämättä, olen kaverilistani kanssa sinut. 

Liityin naamakirjaan pitääkseni yhteyttä ihmisiin, joita en ehkä muuten tapaa. Introvertille ihmiselle ja introvertin ammatin harjoittajalle ratkaisu tuntui oikealta. 


Onko facebook enää yhteydenpidon väline? Vaihdetaanko palstoilla kuulumisia vai vain kvasikuulumisia?

Minulla ei ole poliittista kantaa tai puoluetta, vain tavallisen mökinakan oikeudet ja valtuudet. Silti saan viestejä tuosta ja tästä piispasta, tästä ja tuosta puolueesta. Voin äänestää oman seurakuntani ja kotikuntani vaaleissa ja voin äänestää valtakunnallisissa vaaleissa, omassa vaalipiirissäni. En muilla foorumeilla. 

On hienoa tietää, kun joku fiksummista kavereistani on päässyt ehdokkaaksi ja tarjokkaaksi, tsemppiä kaikille. Jos pääsee ehdolle, pitää myös osata erottaa oma kohderyhmänsä ja satunnaiset mökinakat toisistaan. Odotan kauhulla eduskuntavaalikevättä. 

Hukkajakelu on aina taloudellinen riski, mutta somepalstoilla rahaa palaa vähemmän kuin muualla – vai palaako? Jäytääkö hukkajakelu ja tyhjäkäynti somessa ehdokkaan uskottavuutta ja mainetta? Kampanjointi on paljon vaativampaa kuin muissa medioissa.  


Liityin naamakirjaan kuullakseni/lukeakseni kavereitteni ajatuksia ja mielipiteitä, ollakseni ajan tasalla kuulumisista. Kaikkein henkilökohtaisimpia tai intiimeimpiä viestejä ei sivuille voi laittaa, mutta on kiva välillä huomata, että kaikki on hyvin. 

Vastaanotan päivittäin lukuisia kiertopalkintoja, söpöjä kuvia, ikuisia ajatuksia ja hellyttäviä videoita. Kiinnostavampaa olisi tietää, mitä ihmiset itse ajattelevat ja miten ajatuksiaan kuvittavat. Mitä kuuluu? Kiertopalkinnot ovat taitolaji, niitä pitää jakaa kohtuudella ja kertoa välillä omista ajatuksistaan. 

Ennen kuin hoksasin Robinson-rekisterien hyödyllisyyden, sain vastailla puhelinmyyjien kysymyksiin siitä, miksi en tilaa jotain lehteä. Kiinnostavimpia niistä en ole tilannut nimelläni, vaikka luenkin säännöllisesti. Myyjät joko oivalsivat tai Robinson tepsi. 

Mitä minä sanon sille, joka päivittäin jakaa näiden samojen lehtien juttuja naamakirjaan? Viisikin sitaattia päivässä? Tähän ei Robinsonkaan pysty, voihan Perjantai! 

Ennen vanhaan hienot kaupunkilaisrouvat ottivat asiakseen valistaa meitä maalaisia ja opastaa oikealle polulle. Hyvässä tarkoituksessa. Nyt nämä tädit riehuvat somessa ja valistavat lukutaidottomia ja muuten taitamattomia. Hyvässä tarkoituksessa? 


Tulevaisuuteni naamakirjassa? Onko sitä? En minä tiedä. 
Naamakirja on muuttunut enkä itsekään ole enää sama. 
Mutta te kaikki kaverit olette kivoja ihmisiä. 


torstai 4. lokakuuta 2018

Olen val(a)istunut


Syyskuussakin piti varoa.
Katajaisen kansamme lönnrotiaaniset juuret ovat nousseet pintaan. Tämä kansa ja sen viisaat valistajat ovat oivaltaneet alkusoinnun merkityksen asioiden mieleen painamisen vauhdittajana. 

Oikein lämmitti, kun jauhelihasoosia hämmentäessä tajusin, että meillä on juuri nyt, hyvänen aika sentään, menossa LIHATON LOKAKUU.  

Alkusointua ja poljentoa, kaupunkipoikien kotilääkärit siinä sanailevat ja kansa sen kun tervehtyy, vetristyy ja maailma pelastuu. Elinaikaodotus tavoittelee kolminumeroisia lukemia. 
Olemme kaikki kohta val(a)istuneet ja oppi kantaa hyvää hedelmää. 

Merkitkää siis kalentereihinne: 

Lihaton lokakuu  (halvemman lenkkimakkaran nimikkokuukausi)

Mämmitön marraskuu (onnistunee helposti Mietaaltakin) 

Juustoton joulukuu (kinkkuahan ne kaikki kumminkin) 

Tipaton tammikuu  (klassikko, moni nostaa maljan juuri tämän kunniaksi) 

Huikaton helmikuu  (ellei tammikuu sujunut säällisesti, tässä uusi maljan aihe) 

Muoviton maaliskuu  (ei muovia tosin syödä, ainakaan tietoisesti, ainakaan vielä) 

Herkuton huhtikuu  (saahan sitä yrittää) 

Turkikseton toukokuu  (jos siis kevät tulee ajallaan) 

Karkiton kesäkuu  (viime pinnistys rantakuntoon?)

Hillitön heinäkuu  (voi kai lomakuussa vähän iloakin olla)

Estoton elokuu  (kun illat taas tummuvat ja lämpö viipyy maisemissa... mmmmmm..)

Synnitön syyskuu  (katumus valtaa kesällä rietastelleet. Eikä sadonkorjuuhommilta edes ehdi) 


Olisihan näitä muitakin. 

Esimerkiksi: 

Röökitön römppäviikko 

Päästötön pääsiäinen

Mutta noudatetaanko näitä oikeasti? 



tiistai 2. lokakuuta 2018

NIHkeetä - Kaisankallion puolustukseksi

Elämän polkua 

Suuret päätökset tehdään suurella tunteella.  
Tunteita on pelissä aina enemmän kuin uskallamme myöntää. 

Entisen kotikuntani – joka on entinen kunta, sillä naapurikaupunki Lohja on ahminut alueen kaikki pienet kunnat sateenvarjonsa alle – siis Sammatin – vanhusten kodikas ja asiallisessa kunnossa oleva koti, Kaisankallio on tulilinjalla.
  
Pieni kunta kykeni rakentamaan kunniakansalaisilleen kodin – itseasiassa jopa kahteen kertaan, ensin Lohilammelle, sitten keskelle kylää – mutta iso kaupunki ei kykene sitä ylläpitämään. Lakkautetaan? 

Millaiset tunteet tässä jylläävät? Kateusko vai joku muu inha tunne saa päättäjät Kaisankalliota vierastamaan? Eikö teillä todellakaan ole yhtään parempia ideoita? Kodikas Kaisankallio on keskellä kylää ja lähellä kylän palveluja. Omaisten on helppo tulla vierailulle. Työntekijät ovat tuttuja, läheltä. Kirkkoon on lyhyt matka. Raikkaan hongikon katveessa oleva rakennus on luonnonläheinen ja ihmisläheinen. On tilaa ulkoilla. Asukkaat viihtyvät. 

On aina helpompaa lakkauttaa ja lopettaa kuin jatkaa ja kehittää? Eikö Kaisankalliota osata nähdä mahdollisuutena? Rauhallisena, kodikkaana, yhteisöönsä integroituneena? Missä on tilanneherkkyys ja mielikuvitus?

Vaikuttaako kaupungin toimielimissä NIH-ilmiö – not invented here – ei meidän keksintö? Miksi hyvän jatkaminen ja jakaminen on niin NIHkeetä? 

Jäljet pelottavat: naapurista loppui arvostettu, luonnonläheinen kyläkoulu, asukkaiden tarmokkaasta toiminnasta huolimatta. Koulusta olisi voinut kehittää vaikkapa liikunnallisesti tai luonnonläheisesti suuntautuneen ala-asteen, mutta ei. Lasten koulutie piteni huomattavasti, mutta ilmiselvät huononnukset pelottavat vain lapsia ja heidän vanhempiaan, ei päättäjiä.

Kaikki me toimimme tunteiden varassa. Kaikissa päätöksissä on tunne mukana, osana tai kokonaan. Mikä on se tunne, joka puetaan taloudellisuuden pukuun ja joka saa päättäjät päättämään, ilman, että ihmistä huomioidaan? 

Toivon, että hyvä tunne voittaisi. 
Toivon, että nähtäisiin vanhukset kunniakansalaisina, joiden elämän tulee olla laadukasta. 
Toivon, että vanhuksien paikka säilyisi lähellä koteja ja omaisia. 
Olen itsekin mummi ja osaan arvostaa läheisyyttä. 

PS. Rakkaus, kiintymys, ihastus ja suru ovat tunteita, joiden olemassaolon myönnämme ja joihin liittyy positiivinen arvovaraus. Ikään kuin ne olisivat ainoita oikeita tunteita.
Tunteita ovat myös kateus, alemmuudentunto, viha, epäluuloisuus, ahneus, pelko. Niitä ei ole tavattu pitää positiivisina, mutta tunteita nekin ovat. Ja ne häijyläiset ovat usein vallassa, kun isoja päätöksiä tehdään.

Kaikki me lähdemme joskus. 


maanantai 10. syyskuuta 2018

Sanatonta viestintää


Kaakonkulmaa, Reserviupseerikoulun ikkunasta.


Jokin kosketti, hipaisi mieltä vaatekaapin kautta, sielua tavoittaen. Saimme kutsun ja kutsun liitteenä ohjeistuksen, ohjeet ja rätingit protokollan mukaisesta hienoudesta. Tai ainakin protokollan noudattamisesta. Ei se sielua vienyt, mutta järkeä ja nuukuutta rassasi. Pukeutumisohje. Pukukoodi. 

Välillä huomaan, kuinka pukeutumisohjeet ovat kiehtovia -  niin kauan, kun niitä ei tarvitse noudattaa. Jos haluan kunnolla uppoutua töihini, solahdan omaan pukukoodiini. Olen kirjoittanut tuhansia sanoja poikani hylkäämiin verkkareihin sonnustautuneena. Vaatteet jäivät ensin pieniksi, sitten äidin kokoisiksi. 

Taistelija valmistaa taistelumuonaa. 
Muoti on kulttuuria. Mielenkiintoinen osa visuaalista kulttuuria, sanatonta viestintää, joka voi kertoa paljon. 

Lapsuuden onnenhetkiin kuuluivat ne päivät, jolloin saatiin olla Lyyli-tädin vintillä ja katsella mallilehtiä, Lana Lobellia ja muita ihanuuksia. Silloin tiedettiin, mikä oli muotia ja mikä oli oikein. Hameen helma nousi ja laski, tyköistuvuus vaihtui väljyyteen ja tuli takaisin. Napit olivat isoja tai pikkuruisia, yhdessä tai kahdessa rivissä. Lyyli-täti ompeli koko kylän arkeen ja juhlaan. Arki oli selkeää, tavallista, juhla harvinaista ja siksi tavoiteltavaa. 

Ei nykylehdissä enää suoraan kerrota, mitä pitää ja miten. Lana Lobellin kuvia löytää enää vain googlaamalla, lehti lienee historiaa. Onko muoti enää lainkaan tärkeää? 

Muoti ei koskaan ole ollut niin tärkeää kuin nyt. 
Kukaan ei enää pääse helpolla. Muotia ei voi ottaa lehden sivuilta, kopioida ja mennä väsky keikkuen maailmalle. Vaatteilla me kerromme maailmalle, keitä me olemme, mitä arvostamme tai ajattelemme. Haluammeko erottua vai upota massaan?

Miten minä valitsen trendeistä, mitä valitsen, miksi? Kerronko materiaalivalinnoilla suhteestani luontoon vai valitsenko värit aatteiden mukaan? Myönnänkö, että yritän mennä jonkun muodin mukana? 

Taistelija, talviasussa.  Lisätään uutta puhdasta lunta, niin kuva on oikein.
Tavoitteena on kai kertoa koko maailmalle, että olen yksilöllinen, osaan aavistaa trendit, pukeutumiseni on osa vankkaa itseymmärrystä. Yhdistelen rohkeasti värejä ja kuoseja. Oivallan, olen olemassa. 

Hetken kuluttua kaikki muutkin ovat oivaltaneet saman, mutta silloin minä olen jo muualla, toisissa trendeissä. Joka aamu valitsen kaapistani mielialaan ja päivän ohjelmaan sopivat varusteet, teen itsestäni arkisen taideteoksen. Kerron mielialani kaikille, paljon ennen kuin olen sanonut sanaakaan. 

Kerron, ilmaisen, kuvitan sieluani ja mikä joillekin kaikkein tärkeintä, kulutan. 

Taistelija talviasussa, lumi vain puuttuu.
Virallinen pukeutumisohje määrittelee puvun värin, asusteet, sukat, kengät, pienen kädessä kannettavan laukun ja korut. Protokollaa ei luultavasti ole tarkoitettu pakkopaidaksi, mutta siltä se ensikontaktissa maistuu. 

Virallinen ohje ilman virallista univormua, tiekartta, jonka avulla suunnistaa vaatehtimoon tai kenkäkauppaan. Viesti, jonka ulkoasuni kertoo, on linjassa tilaisuuden hengen kanssa. Paljonko siinä on pelivaraa, tilaa yksilöllisille viesteille? 

On paljon ammatteja, joissa pukeutuminen ja muut varusteet on tarkkaan säädelty. Säännöt ja niihin liittyvät tamineet – visuaalisin merkein piirrettyjä viestejä, joita me osaamme sujuvasti lukea jo ennen kuin puhuja on edes aloittanut. Sotilas on sotilas, ei yksilö. Yksilön tunnistaa vasta läheltä. 

Nuori sotilas, kohtelias, miellyttävä ja asiallinen. 
Uskon selvinneeni pukeutumisohjeesta joltisellakin kunnialla. Tutustuin ihmisiin, joilla oli omia, hurmaavia tulkintojaan ohjeista. Persoonallisuudet eivät peittyneet, vaan korostuivat. Tapasin ihmisiä, joiden mekko tai puku jäi taka-alalle, kun puhuttiin tärkeitä asioita. 

Mutta arvaatte varmaan, millaisen asun tänään, sumuisena maanantaiaamuna valitsin. Päivällä on huoltokäynti suuhygienistin luona. Sitä odotellessa pukeudun mukavasti.


Osallistuin avecina RUK-kurssin 128 juhlaan Haminassa. Majoituin Muolaa-nimisessä tuvassa. 
Kaikki kuvissa olevat sotilaat ovat antaneet suostumuksensa kuvien julkaisemiseen blogissa.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Pienet mummot



Jos me keskenkasvuiset tytöt ja elämän ruuhkahuipuille johtavia polkuja rohkeasti ja röyhkeästi porskuttavat naiset ja kovaääniset kaikkitietävät tädit osaamme elää niin kuin tulee ja on kelvollista ja jos Taivaan Isä on meille oikein suopea, meistäkin tulee lopuksi pieniä mummoja. 

Pienissä mummoissa tiivistyy kaikki se, mikä elämän kannalta lopultakin on oleellista ja tärkeää. Nöyrä ote elämään, kiitollisuus ja viisaus. 

Pienten mummojen viisaus on lempeää viisautta, jonka taustalla kuultavat elämän kaikki askeleet. Se on harmaan villasukan viisautta ja pehmeäksi kuluneen pellavaliinan suloisen siloista kosketusta. Pienten mummojen teot ovat arjen tärkeitä tekoja, joista meidän on hyvä ottaa oppia. 

Pienet mummot levittävä ympärilleen rauhaa ja levollisuutta, sillä pienet mummot puhuvat hiljaa ja siksi meidän täytyy kuunnella tarkasti jokaista sanaa. Pienten mummojen sanat ovat kultaa ja kultaa jaetaan kaikissa maailmoissa kaikille ihmisille vain harkiten ja verkkaan. 

Pienet mummot ovat tehneet elämäntyönsä ja enemmänkin ja nyt he saavat siitä huokaista ja levähtää, asettua lehtevän puun varjoon kuuntelemaan nuorempien melskettä ja hoivaamaan niitä, joille pienen mummon käden kosketus on tärkeä. 

Pienet mummot kantavat lempeää ja rakastavaa huolta meidän nuorempien askeleista, mutta osaammeko me kantaa oikeaa huolta pienen mummon polusta tämän maan kamaralla? 

Pienet mummot vievät monta muistoa mukanaan, ellemme me huomaa tarttua niihin ja kysellä ja keskustella niistä, ennen kuin pienet mummot kadottavat elämän langat. Meille siirtyy vastuu muistojen säilymisestä. 

Muistot voivat olla kipeitä ja karheita, mutta pienillä mummoilla on ainutlaatuinen kyky löytää niistä kauneimmat ja tärkeimmät. Silti, ilman kontrasteja mikään kuva ei ole todellinen tai täydellinen. 


Kun pienet mummot lähtevät Taivaaseen, maailmaan jää iso tyhjä paikka. Se täyttyy vähitellen muistoista ja ajatuksista ja tunteista, jotka pienen mummon elämä ja elämäntyö meille antoivat. 


maanantai 20. elokuuta 2018

Sivistysvaltiossa, siis sivistys valtiossa





Winston Smith tiesi, että Isoveli valvoo. Hän ei päässyt pakoon kaukovarjostinta. 
Kohta meilläkin on kaikilla kaukovarjostin.1)


Elän valistuneessa ja edistyneessä sivistysvaltiossa. Ympäristöni digitalisoituu vauhdilla, mutta en enää tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Olen alkanut epäillä. 

Olen tehnyt työtä tietokoneella niin kauan, kuin järkevään työkäyttöön suunniteltuja tietokoneita on ollut saatavilla. Ensimmäiset kompuutterit eivät kuulu tähän joukkoon. 
Sinä talvena, jona tuijotin silmäni kipeiksi työpaikan himmeän ja harmaan tietokoneruudun ääressä, en iltaisin jaksanut katsoa edes uutisia televisiosta. Tiedän kokemuksesta, että digityövälineen kaikki ominaisuudet ovat parantuneet huimasti. 

Tietokone on tehokas työväline. On elämän alueita, joilla digitaalisuuden edut ovat kiistattomat. Kaupan ja tiedonvälityksen piirissä kehityksen suunta olisi pitänyt oivaltaa kauan sitten ja hyödyntää paljon aikaisemmin. 

Tietokone on ihmisen ystävä, joka viihdyttää ja huvittaa. Yhden illan mainoskatkoihin perustuvan otoksen mukaan elämämme suurimpia ongelmia ovat: mistä löydän sopivimman hotellin, miten saan lainani ja vippini parempaan kuosiin, kuinka löydän oikeat kanavat ja ohjelmat. Viihdettä ja ajankulua on tarjolla enemmän kuin kenelläkään on aikaa olla jouten. 

Nyt oletetaan, että kaikilla on jokin LAITE. Siihen, että laitteen hankkiminen edellyttää asiantuntemusta ja osaamista, ei kukaan puutu. Oletetaan, että sen käyttäminen on vain tahdonvallan asia. 
Kukaan ei myöskään muistuta, ainakaan aktiivisesti, siitä, että laitteen viesti on kaksisuuntainen. Samalla, kun keräät tietoa itsellesi, laite kerää tietoa sinusta. Kaukovarjostimen aika on lähellä. 



Meille kerrotaan, että elämä on nettiä, ikä kaikki. 
Pian me kaikki olemme netissä, halusimme tai emme. Kaikki nekin, joilla on kaihi, muistisairaus, nivelrikko tai kuulovamma. Kaikki, joilla on jokin vaikeus silmän ja käden koordinaation osalta eivätkä osaa kohdistaa katsettaan tai sormeaan oikeaan paikkaan. Puhumattakaan niistä, jotka eivät ajoissa ole oppineet tekniikkaa ja jotka siksi pelkäävät sitä. Virheitä on niin helppo tehdä, työläs korjata. 

Jos et osaa, pyydä jotakuta nuorta opettamaan. Opiskelu käy kuin kuvaruudulla, suloisesti ja seesteisesti ja kas! olet pian entistä parempi kansalainen. Netissä me kohtaamme, myös ne, jotka ovat syntyneet väärään, vanhaan aikaan ja paikkaan. 

Kaikki eivät tarvitse hotellia, pikavippiä tai viihdekanavaa. Ihan tavallinen arkinen asioiden hoitaminen riittää. Se, että voi kohtuullisin ponnistuksin tai kuluin saada asiansa, elämänsä kuntoon. Ennen se onnistui pankissa, virastossa, palvelupisteessä. Ellei oman koneen avulla selvinnyt, apua saattoi hakea luukulta. 

Elämmekö me todellakin sivistysvaltiossa? Sellaisessa, jossa myös heikoimmista huolehditaan ja varmistetaan, että arjen peruspalvelut ovat kaikkien käytettävissä, ymmärrettävässä muodossa? Vai onko nettiä ikä kaikki korvannut palvelukulttuurin ja sivistyneen käytöksen? 

Minä osaan vielä. Saatan osata ensi vuonnakin. Mutta entä kahdenkymmenen vuoden kuluttua, jos vielä silloin roikun tämän maan viranomaisten riesana? Miten tässä käy? Jaksaako kaukovarjostimeni pysyä vauhdissa ja pääni pysyä varjostimen rytmissä? 

Välillä alkaa todellakin tuntua siltä, että kiusaamisen tunnusmerkit täyttyvät. Näin aikuisten kesken. 


1)     Viittaan George Orwellin kirjaan Vuonna 1984. Omistan sen yltiövanhanaikaisena paperiversiona, jonka käyttöjärjestelmä ei ole vuoden 1967 jälkeen vaatinut yhtään päivitystä. Itse asiassa, välillä olen ollut hämmentynyt sen ajankohtaisuudesta.





tiistai 14. elokuuta 2018

Lönnrot-kertausta



Herra piirilääkäri…

Täällähän te edelleen istutte, katselette virran yli, millaisin miettein? 

-        Niin, tänne minä taas olen tullut. Katsokaahan, tuolla viran toisella puolella oli ennen sahan rakennus. Siellä, sahan toimistossa työskenteli silloin neiti Maria Piponius, sivistynyt ja tarmokas nainen. Hänestä tuli sitten minun puolisoni ja me asuimmekin jonkin aikaa tuolla sahan tiloissa. Yhden pojan ja neljä tytärtä me saimme, kauniita lapsia, mutta surullisesti siinäkin lopulta kävi. 
-        Kajaani on minun päivistäni muuttunut paljon Tuolla selkäni takana – te varmaan sinne näette paremmin, näin pronssiin valettuna ihminen muuttuu aika jäykäksi – on kuulemma vieläkin raatihuone. 
-        Pieneltä se näyttää kuulemma nykyään, uusien isojen talojen keskellä. Ennen siellä tanssittiin katrillia niin että kristallikruunut helisivät, nyt kuuluu olevan hiljaisempaa.
-        Onhan niillä täällä nykyäänkin ravintoloita, mutta eivät ne enää katrillia osaa ja totejakin harvemmin tarjoillaan. 


Kuinka kauan te täällä olette ollut? 

-        Tarkoitus oli, että olisin päässyt tälle paikalle jo 1940, mutta odottaa piti, sillä sodan keskellä ei voitu mitään patsasjuhlia pitää. Kantelettaren satavuotisjuhlaa kelpo kajaanilaiset ajattelivat kunnioittaa, mutta juhla lykkääntyi vuoteen 1942. 
-        Mauno Oittinen on tämän patsaan tekijä.
-        Aina se on näiden paljastusten kanssa vähän hankalaa ollut. 1902 jouduttiin kangas ottamaan pois salavihkaa, venäläiset siinäkin asioita sekoittivat. 
-        Minä sentään osaan hyvin venättä ja monia muitakin kieliä, olisivat nyt vähän edes niiden pommiensa kanssa joustaneet.


Onko täällä Kajaanin puistikossa yksinäistä? 

-        Onhan täällä seuraa. Eino Leino, sen maanmittari Lönnbomin poika, liehuttaa hiusta ja takinhelmaa tuossa vähän matkan päässä. Paltamon Hövelössä syntynyt, minäkin sitä Hövelöä jonkin aikaa omistin. Runoilija väittää Leino olleensa ja sanojen taitaja. Sanojahan minä niille tein, oikein hartiavoimin, kun piti suomesta sivistyskieli saada. 
-        Me joskus Leinon kanssa runonsäkeitä toisillemme huikkaamme, kun kaupunkilaiset eivät kuule, on se poika niissä todella taitava. Kieli soi, ei tarvitse minunkaan omaa työtäni hävetä. 
-        Sitten täällä on uusi tuttavuus, Heikki Savolainen. Se mies on ollut voimistelija, joskus oikein käy kateeksi kun tässä joutuu istua jököttämään vuodesta toiseen. Olinhan minä melkoinen kävelijä aikanani. Savolaiselle on annettu kunnon voimisteluteline, saa välillä vähän verrytellä. 
-        Tuolla kauempana on vielä Pietari Brahe, hallintomies, hänen kanssaan me puhumme ruotsia.  

Kuinka kauan te Kajaanissa ehditte olla? 

-        Minä tuli tänne piirilääkäriksi 1833 ja muutin Helsinkiin 1854. Isäni ja äitinikin asuivat täällä minun kanssani, matkustivat kuoppaisilla kärryteillä halki koko Suomen suuriruhtinaskunnan. 
-        Koko aikaa en ollut Kajaanissa, runonkeruumatkat ja muut veivät yhteensä viisi ja puoli vuotta. Lisäksi pienempiä virkamatkoja, oli siinä reppu melkein aina valmiiksi pakattuna. 
-        Tein minä paljon muutakin kuin lääkärintöitä ja runonkeruumatkoja. Kalevala ja Kanteletar ovat syntyneet Kainuussa, mutta myös monet muut työt. Kansaa yritin valistaa lehdissäkin, ei yksi lääkäri joka tautivuoteen ääreen ehdi, pitää antaa ohjeita, että osaavat itse hoitaa. Valistaa ja delegoida. 
-        Kaunis ilta tänään, aurinko osuu tuonne sahanrantaan… Siellä se Maria…

Herra professori…

Herra professori, teillä taitaa olla kirjoitustyö kesken, saanko hetken häiritä? 
-        Niin, oletteko te joku opiskelija vai oletteko te tuon naapurikoulun oppilaita? Kovin ovat meluisia nämä nykyajan nuoret, ei olla ollenkaan siivosti niin kuin meidän tytöt Ja automobiileja vilistää ohi jatkuvasti, mikä siinäkin on. 

Herra professori, oletteko te huonolla tuulella? 

-        Kiireistähän tämä Helsingissä eläminen on. Stressiä. Pitää luennoida ja kirjoittaa ja olla mukana kaikenmaailman juhlissa ja tapahtumissa. Onneksi pääsen kesällä Sammattiin, siellä on työrauha. 
-        Tyttäriäkin täytyy pitää silmällä. Elinalla on jotain sen nuoren säveltäjän, Robert Kajanuksen kanssa. Ja Teklakin on vielä niin hento, isän pieni tummasilmä. 
-        No, ehkä tämä elämä kumminkin käy laatuun. 

Pidättekö te tästä patsaasta? 

-        Vähänhän se kuuluu jo olevan virttyneen näköinen, mutta onhan täällä jo ehditty istuakin, vuodesta 1902. Satavuotias olisin ollut, jos olisin elänyt silloin, kun patsas paljastettiin.
-        Onhan täällä Helsingissä patsaita yllin kyllin, mutta vaikeaa tästä on lähteä, kova liikenne ja kaikki. 
-        Se Emil Wikström teki kuulemma Pariisissa tätä pystiä ja sitten se kuljetettiin laivalla Antwerpenin kautta Suomeen. Mahtoi se olla matkantekoa, siihen aikaan. Olisi ollut mukava olla mukana muutenkin kuin pronssiin valettuna. 
-        Väinämöinen tässä vasemmalla puolella on jo aika väsynyt liikenteen laskemiseen, taitaa olla vähän tukala asentokin, kun mies on juuri nousemassa Antero Vipusen suusta. 
-        Impi on vielä virkeämpi ja vilkuttelee uskollisesti ohikulkijoille. Kantelettaresta tyttö tänne tuli, runojaan joskus hyräilee. 
-        Onhan tämä ihan hyvä patsas. Professorille. Vaikka vähän nuoremmalta minä tässä näytän. Paljon muutakin olen tehnyt kuin tämän Kalevalan, mutta siitä ne minut aina kumminkin muistavat. Eivätkä edes  huomaa, kun minun sanojani käyttelevät. Niitä sanoja on taas tullut lisää. 
-        Onko siellä Sammatissa vielä se tyttöjen koulu, jonka minä käskin perustaa? Kun ne ennen aina kävivät luokkaretkellä minua katsomassa, koko katras, hameenhelmat vaan liehuivat. Ei ole aikoihin rimpsuhameita näkynyt eikä sitä tiukkailmeistä opettajaa, sitä Lyyliä. 


Herra professori ja kanslianeuvos…

Te olette palanneet tänne Sammatin rauhaan, aiotteko jäädä nauttimaan eläkkeestänne? 
-        Niin, tänne minä olen palannut, tulin käymään kotitorpan pihapiiriin, katselen tässä torpan päätyseinää. Puu on patinoitunut niin kauniisti. Pihaa ympäröi samanlainen aita kuin lapsuudessanikin, koivuja täällä on vieläkin, vaikka se minun vanha lukukoivuni onkin jouduttu kaatamaan. Olisi pian kaatunut torpan päälle. 
-        Tämä Eino Halosen vuonna 1953 tekemä patsas kylläkin kuvaa aika nuorta miestä, mutta nuorihan minä olen mieleltäni. 
-        Eihän täällä pidä joutilaana olla, sanakirjatyötä ja kasvioppia pitää kehittää, virsikirja on huonolla tolalla. 
-        Eivätkä nämä sammattilaiset ole minua hylänneet. Apua hakevat niin sairauksiin kuin muihinkin ongelmiin. 
-        Voisin minä tästä vielä lähteä ja käydä vaikka Lammilla. Siellä se vanha reissumiehen laukku vielä odottaa. Voisin käydä vaikka Turussa. 
-        Turkuun on vuonna 1968 pystytetty patsas, jossa minäkin olen mukana. Siinä me Runebergin ja Snellmanin kanssa olemme syksyllä 1822, akatemiaan juuri kirjoittautuneina. Sanovat meitä kolmeksi vekkuliksi. Neljäs vekkuli voisi tietysti olla Harry Kivijärvi, veistäjä. 
-        Mutta oletteko huomanneet, kuinka kauniisti puut näin syksyllä punertuvat. Kelpaa tässä istuskella. 


Kesällä 2012 tapasi Elias Lönnrotin monta kertaa. Tein hänestä sitten oikein haastattelunkin. 
Haastattelu on aikaisemmin julkaistu Lohjan Kotiseutrutkimuksen Ystävät ry:n puolivuosittain ilmestyvässä julkaisussa, Kirkhakkisessa.