keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Lämpimät muistot elävät

Kirjoitus on julkaistu Pirkko Heikkilän (1933-2018) muistoksi, lähiomaisten suostumuksella. 



Sammatin seurakunnan ja myöhemmin alueseurakunnan avainhenkilöitä ovat seurakunnan työntekijät ja aktiiviset vapaaehtoiset. Pienen seurakunnan henkilögalleriaan kuuluvat paitsi nykyiset toimijat, myös ne, jotka ovat ennen seurakuntalaisia palvelleet. Hyvä työ on jättänyt kestävän jäljen. Kun puhutaan kirkkomusiikista, vanhemmat seurakuntalaiset muistavat mainita myös aikaisemmat kanttorit, erityisesti Eljas Myllärin. Se oli silloin Myllärin aikaan – ja sitä aikaa kesti ennätysmäisen kauan. 

Millainen mies Eljas Mylläri oli? Hänestä kerrotaan tarinoita, häntä kunnioitetaan ja hänen työtään arvostetaan. Itse en ole häntä tuntenut. 

Lähdin 2010 selvittämään Myllärin arvoitusta – ja se tuntui olevan arvoitus vain minulle. Kaikille muille vanha kanttori oli tuttu. Pirkko ja Unto Heikkilä kutsuivat kotiinsa juttelemaan ja kuulemaan Myllärin persoonasta. Samalla puhuimme paljon siitä, millainen Luskalan ja Haarjärven kyläyhteisö aikaisemmin oli. Tarvitaan kokonainen kylä – ei vain lapsen kasvattamiseen, vaan hyvään elämään.  

Pirkko ja Unto Heikkilän haastattelu osoittaa, miten tärkeää on, että ihmisellä on ympärillään hyvä ja kannustava yhteisö. Pienen kylän yhteisissä riennoissa jokainen saa tehdä ja toteuttaa, käyttää omaa luovuuttaan ja lahjakkuuttaan hyvien asioiden edistämiseksi.  



Eljas Mylläri oli uuttera musiikkimies

Sammatin kanttori toimi virassaan 42 vuotta 

Haarjärvi ja Luskala olivat jo 1950-luvulla vireitä kyliä. Siellä oli oma laulukuorokin, jota johti ja valmensi kanttori Eljas Mylläri. 
Muistelemme Eljas Mylläriä ja sammattilaista elämää 1950- ja 60-luvuilla Pirkko ja Unto Heikkilän luona. 
Luskalan ja Haarjärven kylät muodostavat kiilamaisen alueen Sammatin pohjoiskolkkaan, Luskala alkaa pian kirkonkylän jälkeen, Haarjärven etelärajana on Sampomäki. 

Inkeriläinen Eljas Mylläri (7.3.1888 -30.4.1977) oli tullut Sammattiin Venäjältä, Kronstadtista. Viime tingassa hän oli päässyt pakenemaan Suomen puolelle vallankumouksen jaloista. 

Kronstadtin pakolaiset ovat historian lähteiden mukaan olleet vuonna 1921 Kronstadtin linnoituksesta paenneita anarkistimatruuseja ja upseereja, jotka olivat nousseet kapinaan neuvostohallitusta vastaan. Kapina epäonnistui ja kapinalliset pakenivat jään yli Suomeen, minne osa pakolaisista jäi pysyvästi. 

Eljas Mylläri on itse ollut näistä ajoista ja tapahtumista varsin vaitonainen eivätkä paikkakuntalaisetkaan liikoja kyselleet. Mylläri kotiutui Sammattiin ja oli kai hiukan ylpeäkin siitä, että oli saanut – yhtä kirjainta vaille – saman etunimen kuin suurmies Lönnrot. 

Kansakoulun opettajasta kanttoriksi ja isännäksi

Eljas Mylläristä tuli ensin Sammatin kansakoulun opettaja ja hän muutti koulurakennuksen päätyhuoneisiin, maantien puoleisessa päässä olleeseen opettajan asuntoon. Nykyään koulutalossa toimii Sammatin kirjasto ja sen päädyssä on viehättävä Lönnrot-sali. Hellin Landénista, suntio Niilo Landénin puolisosta tuli emännöitsijä, joka auttoi yksinäistä miestä taloudenpidossa. 

Vuonna 1927 Eljas Mylläri valittiin Sammatin kanttoriksi ja tätä virkaa hän hoiti vuoteen 1969 asti, kunnioitettavat 42 vuotta. 
-      Papit vaihtuivat, mutta Mylläri pysyi, muistelee Unto Heikkilä, joka on käynyt rippikoulunsakin Myllärin aikaan. 
-      Eljas Mylläri oli persoonallisuus, jota kaikki kunnioittivat. Rippikoululaiset hän piti kovassa kurissa. 
-      Ennen kaikkea hän oli musiikkimies, musiikki oli hänelle kaikki kaikessa. 

Kanttorin töiden ohella Mylläri viljeli maata. Hän hankki pienen maapaikan Luskalasta, Paikkarille johtavan tien varrelta. Ensin rakennettiin puimaliiteri, järven puolelle, tontin kauneimmalle paikalle. Myöhemmin lähelle maantietä nousi asuinrakennus. Rakennukset urakoi haarjärveläinen Virta. Naapuritontille muutti myöhemmin Eljas Myllärin veli Pekka Mylläri. 

Isäntänä Eljas Mylläri erottui muista. 
-      Maatöihin lähdettiin täällä työvaatteissa, pusakoissa ja muissa, mutta Myllärillä oli maatöissä aina pitkä tumma takki päällään, lannanajossakin, Unto Heikkilä muistelee.

Myrskylyhty näytti, missä Mylläri liikkuu

Eljas Mylläri oli uuttera mies, maanviljelyksen lisäksi hän hoiti työt kirkossa ja soitti kaikki häät ja hautajaiset. 
-      Siihen aikaan oli kaikissa kylissä lukuset, niissä rippikoululaisten oli pakko käydä, mutta lukusille tultiin muutenkin mielellään. Rippikoululaisilta kuulusteltiin tekstejä ja veisattiin virsiä. Mylläri myös opetti uusia virsiä, vaikkakin ilman säestystä, taloissa ei tuohon aikaan vielä ollut pianoja tai muita soittokoneita. 
-      Raamatusta luettiin ja keskusteltiin, kertoo Pirkko Heikkilä, joka on ollut monta kertaa mukana lukuspitoja valmistelemassa. 
-      Eljas Mylläri hoiti kanttorin virkaa myös raskaina sotavuosina, pappina oli silloin Anton Lannetta. Sota-ajan on täytynyt tuntua Mylläristä jo taustankin takia todella raskaalta – mutta näistä asioista ei tohdittu juuri keskustella. 

Eljas Mylläri teki pitkätkin työmatkat polkupyörällä. 
-      Myllärillä ei ollut muuta kulkuvälinettä. Talvipimeällä hän ripusti myrskylyhdyn pyöränsarveen ja lähti polkemaan. Kylällä nähtiin jo siitä valosta, että Mylläri oli taas menossa. Myöhemmin papeilla alkoi olla autoja ja Mylläri sai kyydin. 

Haarjärvi oli syrjäinen kylä 1960-luvun puoliväliin asti. Silloin valmistui tieyhteys ykköstielle ja aikaisemmin asumattomille alueillekin alkoi liikenneyhteyksien kohentuessa tulla uusia asukkaita. 



Kylän oma kuoro antoi eloa yksinäisiin iltoihin

Kun maanviljelys ja kirkolliset velvollisuudet oli hoidettu, kanttorille jäi vapaata. Seurallisena miehenä hän halusi, että kotonakin olisi jotain tapahtumia ja niin perustettiin laulukuoro. Kylien heleä-ääniset nuoret rouvat kutsuttiin mukaan. 
-      Irmeli Virta (myöhemmin Leijavuori) oli minulle tuttu jo Lohjan koulun ajoilta, hän oli jo kouluaikaan todella lahjakas ja kaunisääninen laulaja, kertoo Pirkko Heikkilä. 
-      Sitten oli Irma Särmäharju, joka varmaan on useimmille tullut tutuksi runoilijana. 
-      Hellin Landén oli mukana kuorossa, Ilta Ruokosuo ja Inkeri Landén joskus tyttärinen. 
-      Sirkka Liesivaara otti toisinaan musikaaliset tyttärensä mukaan. 
-      Kirsti Saarinen, Sverre Saarisen puoliso kuului myös kuoroon. 
-      Minä olin nuorin kuorolaisista, nyt muut ovat jo edesmenneitä. 

Kuoroa pyydettiin usein laulamaan kirkkoonkin, varsinaista kirkkokuoroa ei Sammatissa vielä 1950-luvulla ollut. Kuoron perinteisiin kuuluivat myös syntymäpäiväsankareiden onnittelut. Kun joku kyläläinen täytti pyöreitä, onnittelut käytiin tuomassa laulaen heti aamuvarhaisella. 

Musiikkia ja pöydän antimia

Kuoron harjoitukset pidettiin Eljas Myllärin kotona. Hänen talossaan oli keittiö, tilava olohuone, jota kutsuttiin saliksi ja pieni makuuhuone. Lauluharjoitukset pidettiin salissa, missä myös oli piano. Pianon säestyksellä laulettiin ja opeteltiin virsiä ja hengellisiä lauluja. 

Lauluharjoitusten jälkeen juotiin kahvit ja Pirkko Heikkilä muistelee, miten pöydässä aina oli uskomaton määrä herkkuja. Hellin Landen keitti kahvit.
-      Oli se pöytä aina harjallas, laskimme, että herkkuja oli joka kerta ainakin kaksitoista sorttia, muistelee Pirkko Heikkilä. 
-      Vieraanvaraisuus oli Eljas Myllärille kunnia-asia. Hän oli todella tarkka tarjoiluista, olikohan se inkeriläistä perua? 
-      Hänellä oli jo aikaisin jääkaappikin. 

Eräänä talvi-iltana sattui sitten katastrofi. Eljas Mylläri odotti kuorolaisia kotiinsa ja lämmitti salin nurkassa olevaa pyöreää peltiuunia, kakluunia. Kuinka ollakaan, uunin pellit olivat unohtuneet kiinni ja isäntä huomasi tilanteen vasta sitten, kun uuni oli jo nokinen ja salissa kova savunkatku. Hän avasi ikkunat ja yritti tuulettaa savua pois. 
-      Kaunis uuni oli kuitenkin pilalla ja ruman näköinen. Isäntä yritti jotenkin pelastaa tilanteen ja kun ei muuta keksinyt, alkoi maalata jäähtyvää uunia valkoiseksi. 
-      Siitä seurasi, että maali alkoi kuumalla pinnalla kärytä ja katkua tuli aina vaan lisää, muistelee Pirkko Heikkilä. 

Kuorolaiset auttoivat isäntää tuulettamaan taloa ja siivoamaan enimmät noet pois. Lauluharjoitukset pidettiin sillä kertaa keittiössä, minne oli jo katettu komea kahvipöytä. Eikä kahveja silläkään kertaa jätetty juomatta. 

Hellin tuli Kiikalasta emännäksi   

Eljas Mylläri oli jo ikämies, kun hän solmi avioliiton Kiikalan koulun opettajan, Hellin Laaksosen kanssa. Emännyydestä tuli näin huolehtimaan Hellin-rouva.
Samoihin aikoihin kuoron toiminta päättyi ja Sammattiin perustettiin kirkkokuoro. 
-      Hellin oli muhkean kokoinen emäntä. Hänen mukanaan Myllärin taloon muutti myös Viivi-sisar, joka oli yhtä laiha kuin Hellin rehevä. 
-      Viivi-siskolla oli vaikea kuulovamma ja siksi myös kuulolaite. 
-      Kerran kun oltiin lukusilla, tuvassa alkoi yllättäen kuulua outo, uliseva ääni, jota oli hyvin vaikea paikantaa. Lopulta selvisi, että syynä oli Viivin kuulolaite, muistelee Unto Heikkilä.

Viivi ja Hellin olivat hienoja naisia, juhlissa he esiintyivät joskus hatut päässään. Kun kylän tytönpirpanat sitten leikkivät hienoa naista, heilläkin piti aina olla hatut. 

Hellin ja Eljas Mylläri saivat monta yhteistä vuotta, molemmat elivät pitkän elämän. Eljas Mylläri kuoli vuonna 1977, Hellin-vaimo 1992. Eljas Myllärin perinnöksi jättämä rahasto oli tärkeä perusta, kun Sammatin seurakuntatalolle hankittiin piano. Musiikkimiehen muistoa kunnioittaen paikalle valittiin laadukas soitin. 


Ahkerat vapaaehtoiset ja tekemisen ilo

Kirjoitus on julkaistu Pirkko Heikkilän (1933-2018) muistoksi, lähiomaisten suostumuksella. 


Olin muutama vuosi sitten mukana hautausmaan siivoustalkoissa. Pirkko Heikkilä rapsutteli haravallaan Heikkilän perheen hautaa ja aloimme puhua siitä, kuinka kaunis Sammatin kirkko ja kirkkomaa ovat, ovat aina olleet. Kotikirkko oli tärkeä ja rakas. 

Pirkko on päässyt perille, maallinen matka päättyi kotiseurakunnan kirkkomaahan, taivaallinen tie on alkanut. 

Sammatin seurakunnan voimavarana ovat aina olleet vapaaehtoiset, jotka avustavat tapahtumien järjestelyissä. Samalla seurakunta on ollut voimavara vapaaehtoisille. Sitouduttiin, puolin ja toisin, jokainen sai palvella ja tehdä osuutensa seurakunnan parhaaksi. Uutteriin vapaaehtoisiin kuului myös Pirkko Heikkilä. Tapasimme yhdessä naisjärjestöjen edustajien kanssa seurakuntasalissa. 

Tämän tekstin kirjoittamisen aikaan Sammatin seurakunta muodosti yhdessä Lohjan seurakunnan kanssa seurakuntayhtymän. Kun kuntaliitos eteni, yhtymästä luovuttiin ja perinteikkäät pienet seurakunnat ovat nykyään Lohjan alueseurakuntia.
Teksti kuvaa vuoden 2010 tilannetta. Lehteä varten otettiin uudet kuvat, nämä ovat työversioita. Käytännöt ovat voineet muuttua, tekemisen hyvä henki on oleellisinta.



Sammattilaiset naisjärjestöt ovat kotiseurakunnan voimavara 

Väskynäsoppaa hyvään tarkoitukseen 

Sammatin seurakunnan toiminnassa naisyhdistyksillä on aina ollut tärkeä osuus, ne ovat toimineet kotiseurakunnan luotettuna tukijoukkona ja uskollisena sidosryhmänä. 

-        Minä tulin Sammattiin 1949, siitä asti olen ollut mukana, muistelee Kyllikki Rinne, Sammatin Maatalousnaisten pitkäaikainen aktiivi. Yhdistyksen nimi on jokin aika sitten modernisoitu muotoon Sammatin Maaseutunaiset.  
-        Minä tulin Paikkarille 1955 ja liityin samana vuonna Paikkarin Marttoihin, kertoo Pirkko Heikkilä. Olen ollut 55 vuotta jäsen.

Sekä Kyllikki Rinne että Pirkko Heikkilä ovat olleet pitkään myös seurakunnan luottamustoimissa, mm. kirkkovaltuustossa. Sammatin seurakunta itsenäistyi vuonna 1951, nyt Sammatti on osa Lohjan seurakuntayhtymää. 

Sammatin Martat ja Paikkarin Martat ovat toimineet yli 90 vuotta, Maaseutunaiset täytti 60 vuotta kaksi vuotta sitten. Perinteitä riittää. 

Joka kolmas vuosi vetovastuussa

Naisjärjestöt huolehtivat vuorovuosin seurakunnan kahvituksista ja tilaisuuksista. Kaikilla kolmella yhdistyksellä on vakiintuneet käytännöt. Kun oma vuoro osuu kohdalle, se merkitään toimintasuunnitelmiin.
-        Seurakunta tarjoaa kahvit mm. kaatuneiden muistopäivänä ja veteraanipäivänä. Seurakunta hankkii tarvikkeet, naiset panevat toimeksi keittiössä.
-        Isot tapahtumat, esimerkiksi piispantarkastus muutama vuosi sitten, hoidetaan yhdistysten yhteisin voimin. 

Toimintasuunnitelmia on tänä vuonna alettu käydä läpi puolivuosittain, yhdistysten edustajat ovat pitäneet palaverin seurakunnan talouspäällikön kanssa. Seurakunta esittää toivomuksensa, mutta järjestöillä on myös mahdollisuus tuoda mukaan omia ideoitaan.

Yhteisöllisyys ja yhdessä tekemisen ilo on palkkio työstä. 
-        Me teemme kaiken talkoilla, on ilo olla mukana. Tuskin tämä kenellekään on vastenmielistä. Autetaan, kun tarvitaan. 

Huolenpitoa yhteisestä seurakunnasta

Kirkon ja seurakuntatalon ilmettä luovat tekstiilit, maljakot ja kynttilänjalat. Kaikilla niillä on oma tarinansa ja usein aloitteentekijöinä ovat olleet naisjärjestöt. 
-        Hellin Landen - suntio Niilo Landenin emäntä - organisoi yhdessä yhdistysten kanssa aikaan alttarilla olevien lasimaljakoiden hankinnan. 
-        Vihkiryijy hankittiin 1950-luvulla, hanketta hoiti aktiivisesti Maatalousnaisten silloinen puheenjohtaja, Emäntäkoulun puutarhaopettaja Eevi Laaksonen, tietää Kyllikki Rinne. 

Seurakuntatalo valmistui 1976, vuonna 1994 sitä peruskorjattiin ja laajennettiin.  
-        Maatalousnaiset lahjoittivat uudelle talolle Suomen lipun. Seurakunnan oli sitten pakko hankkia tanko, kertoo Kyllikki Rinne. Lahjoitimme myös kahvikuppeja. 


Sammatin seurakuntatalon aulassa tulijaa tervehtii komea Sammatti-ryijy, jonka on kutonut ja seurakunnalle lahjoittanut Irja Leijola. 
-        Sammatin Martoilla oli isot kangaspuut, joilla näin kookkaita ryijyjä voitiin tehdä. Äitini oli yhdistyksen jäsen ja hän lainasi näitä puita ja valmisti isoja Sammatti-ryijyjä muuallekin, muistelee Mirjami Sarvi, Sammatin Marttojen puheenjohtaja.  

Seurakuntasalin seinällä on Ilma Hirnin suunnittelema jugendaiheinen ryijy, jonka ovat valmistaneet ja lahjoittaneet Ilmi Heikkilä ja hänen miniänsä Pirkko Heikkilä. 
-        Kolmen tyylitellyn kukan voisi ajatella symboloivan pyhää kolminaisuutta. 

Lähetystyön sieluna on ollut Lilja Hartikainen, joka on 1960-luvulla työskennellyt Sambiassa, leprasairaiden toimintaterapeuttina. Hänen lahjoittamansa afrikkalaisten esineiden kokoelma on esillä seurakuntasalin vitriinikaapeissa. 

2000-luvun alussa seurakuntatalon valkoiset pöytäliinat uusittiin. Siitäkin selvittiin talkoovoimin. 
-        Seurakunta hankki kankaat, yhdistyksistä ja diakoniatoimikunnasta tuli talkoolaisia, kertoo Silja Koivunen, Maaseutunaisten puheenjohtaja. 
-        Emännät ottivat ompelukoneensa mukaan ja ne, joilla ei konetta ollut, avustivat kankaiden leikkaamisessa. Leena Astala, joka silloin oli suntiona, keitti talkooväelle herkullisen lihakeiton. 
-        Oli siinä pörinää, tietää sen, kun naiset yhdessä ovat. 

Pianoon kiinnitettyä hopealaattaa tutkimassa, vas. Silja Koivunen, Kyllikki Rinne ja Pirkko Heikkilä.

Vuorovaikutusta 

Järjestöillä on kaikilla omat, seurakuntaan liittyvät perinteensä. Kun yhdistysten tasavuosikymmeniä juhlitaan, juhla alkaa arvokkaasti jumalanpalveluksella. 
Maaseutunaisten oma kirkkopyhä on syksyinen sadonkorjuun kiitosjumalanpalvelus, jolloin kirkko koristellaan syksyn antimilla. Sammatin Marttojen ja Paikkarin Martat kokoontuvat sanankuuloon ensimmäisenä adventtina. Paikkarin Marttojen toinen kirkkopyhä on Kynttilänpäivä. 
-        Ennen vanhaan me kävelimme yhdessä Paikkarilta Kynttilänpäivän kirkkoon. Silloin ei kaikilla ollut autoja eikä se meille nuorille ollut matka eikä mikään. Nyt se jo on, hymyilee Pirkko Heikkilä. 

Paikkarin Marttojen Parvin tuvalla on järjestetty yhdessä seurakunnan kanssa kinkereitä eli lukusia ja lähetysiltoja. Lammin talon kesäiset Piponius-seurat toteutetaan nekin yhteistyönä.  

Lähetystyön asialla on oltu useana syksynä myös Helsingin Tuomiokirkon Porkkanamarkkinoilla. Sinne on suunnistettu kahdella autolla, molemmissa isot kuormat myytävää. Pirkko Heikkilä organisoi ja Paikkarin Marttojen sekä lähetystyön johtokunnan piiristä löytyivät aktiiviset myyjät. 

Sammatin kulttuuriseurakunta on suosittu retkikohde. Helsingin seurakunnista tehdään usein vierailuja Elias Lönnrotin koteihin, Paikkarin torpalle ja Lammin talolle. Ryhmien kahvituksia ja ruokailuja hoidetaan Parvin tuvalla. 
-        Meillä oli keväällä iso retkikunta Inkerin suomalaisesta seurakunnasta. 50 henkeä - iloista ja vilkasta väkeä! 
-        Ryhmät käyvät aina myös Sammatin kirkossa. 

Kroovei jauhoi ja väskynäsoppaa

Tänä vuonna Marttaliitto on näkyvästi mukana Yhteisvastuukeräyksessä. Sammattilaiset naisjärjestöt ovat aina olleet mukana Yhteisvastuun asialla, sekä kerääjinä että lahjoittajina. 

-        Lähetystyön johtokunta on Yhteisvastuukeräyksen alussa järjestänyt puurotapahtuman, jonka tuotto on lahjoitettu keräykselle. Tänä vuonna oli tarjolla perinteistä Inkoon puuroa.
-        Inkoon puuroon käytetään perunaa ja ruisjauhoja - nykyään on vaan yhä hankalampi löytää sopivan ’kroovei jauhoi’ niin kuin Alimyllyn mylläri tapasi sanoa, pohtii Pirkko Heikkilä. Puuroa haudutetaan pitkään ja kärsivällisesti. 

Puurojen ja keittojen valmistukseen tarvittavat soppatykit saadaan käyttöön - tietysti naisjärjestöiltä. 
Aikaisemmin, ennen kuin Nuorisoseurantalon joulumyyjäisperinne alkoi, seurakuntatalolla järjestettiin lähetysmyyjäiset, joissa tuotteet myytiin huutokaupalla. Kahvitukset hoitivat Sammatin Martat. Yleisön suosio on aina ollut taattu.  
-        Järjestimme kirkonkylässä, Sarkolan pihassa lähetystyön kesäjuhlan, joissa oli ruokatarjoilu. Reino Rinne, sammattilainen sanankäyttäjä, haki toisenkin lautasellisen väskynäsoppaa ”kun se menee niin hyvään tarkoitukseen”. 





maanantai 7. toukokuuta 2018

Vanhaa hiekkaa uusille lattioille


On syyskesän leudonlenseä iltapäivä, aurinko vielä korkealla. Kävelemme suolle, joka ei sitten sinä kesänä olekaan hillasuo. Dresscode on ikivanhat rönttövaatteet ja uudet punaiset kumisaappaat. Jotain tapahtuu ja se kestää silmänräpäyksen.

Lennän hyvin epäelegantisti ja kunnollisesti loiskahtaen selälleni suoturpeen päälle. Rämmin ylös, olen selkäpuolelta likomärkä ja etupuolella alkaa tuntua kosteutta. Se reissu oli siinä. 

Pakkaudun autoon, penkille levitetyn vanhan suojapeitteen päälle ja päätän, etten koskaanikinämilloinkaan kerro tästä molskahduksesta kenellekään. Niin noloa. Tyhjennän saappaat. Ajamme majapaikkaan, riisun vaatteeni pesukoneen vieressä ja kun viimeinenkin riepu oli koneessa, käynnistän ohjelman ja painun suihkuun. Aamulla tahrat ovat poissa ja vaatteet kuivat. 

Mutta. Mitä minä tein ihan ensimmäiseksi, kun tajusin, mitä oli tapahtunut? Tarkistin, että puhelin, avaimet ja kamera olivat tallella. Tarkistin, etteivät ne olleet kastuneet ja otin ne pois taskuista heti, kun tilanne oli hallinnassa. Ei vahinkoja elektroniikalle. Vanhat naiset kestävät kosteutta paremmin kuin sähköiset ihmelaitteet. 

Mietin hetken, laitanko niksipalstalle vinkin siitä, miten kännykkä kannattaa maasto-olosuhteissa suojata. Tekopyhää hurskastelua, olisin voinut itsekin pakata telefoonin muovipussiin, mutta tekemättä jäi.

Ei minun tästä pitänyt edes kertoa. Tämä oli vain ylipitkä johdanto.


Pankkini, siis juuri se rahalaitos, jonka asiakas olen ollut siitä lähtien, kun olen aloittanut yhdessä ensimmäisistä aikuisen ihmisen työpaikoistani, siis se sama pankki, jonka kanssa olen taistellut lainat ja muut. Tämä nimenomainen pankki ilmoitti, että minun pitää vastedes hoitaa kaikki raha-asiani sähköisesti, mieluiten älykännykällä. Kolmeen osaan taitettu tunnuslukukortti siirtyy historiaan ja jos minä haluan jatkaa historiallisten toimintatapojen käyttäjänä, se tulee olemaan mahdollista, mutta uskomattoman kallista. Ja ai niin, tallelokeropalvelu päättyy lähiviikkoina, voitteko pliis hakea pölyiset rojunne pois meidän nurkista. 

Kun alettiin puhua asioiden hoitamisesta älypuhelimella, muistin taas kuvailemani episodin suolla. Sama voisi toistua hiihtoretkellä tai mökkirannassa. Esimerkiksi. Jos me hankkisimme koiran, mikä olisi pennun lempilelu? Aivan, kännykkä, jossa on isännän/emännän tuoksu joka näppäimessä. Ei, me emme nyt voi hankkia koiraa. Mutta edellisen pennun tempaukset ovat muistissa. 

Arvioin myös, että minulla on ollut ainakin kaksi tai kolme puhelinta sinä aikana, jonka olen pärjännyt yhdellä tietokoneella. Jokainen puhelin on ollut sielunelämältään hieman erilainen. Yksi talletti vaikka mitä tietoja kavereistani, toinen ei suostunut ottamaan vastaan kuin nimen ja numeron. Joutuisin siis parin vuoden välein ohjelmoimaan myös pankkiasiani uudelleen. 

Olen ollut todella tyytyväinen siihen, että voin hoitaa pankkiasioitani kotona tietokoneen ääressä. Tunnuslukukortti on toiminut, kiitos kysymästä, oikein hyvin. Minulla ei vielä tähän mennessä ole ollut niin kiireellisiä pankkiasioita, etten olisi ehtinyt niitä kotikoneen ääressä hoitaa. Esimerkiksi illalla, kun soihdut ovat sammuneet ja talo hiljenee. Rauhassa ja harkiten. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän alan arvostaa mahdollisuutta tehdä tärkeät jutut omaan tahtiin.

On muodikasta maksaa sekunnin sadasosissa. Epämuodikasta, mutta vanhanaikaisen järkevää on maksaa harkitusti ja oikein. 

Kysykää vaikka kavereilta, joiden kanssa tekstailen. Sormi ei aina osu oikeaan kännykän liukkaalla pinnalla. Kirotusvihreet kaveriviesteissä ovat hassuja ja useimmiten sanat edelleen ymmärrettäviä. Tärkeissä numeroissa näppäilyvirheet voivat olla katastrofaalisia. Virheiden tekeminen käy muuten aina vikkelämmin kuin niiden korjaaminen. 

Käteinen raha on ehkä menettänyt käytettävyyttään, mutta ei arvoaan. Miksi muuten maailmalla suhtaudutaan nihkeästi, jos haluaa maksaa pikkupikkuostokset kortilla? Eikö korttimaksaminen olekaan aina ilmaista ja ihanaa?

Lähiviikkoina opettelen uusia, uuden pankkini pinnejä ja tunnuslukuja. Luulen, etten selviä urakasta pinnistelemättä. Saatan myös sortua sähläämään. Tämä on siis varoitus.

Suurista summista ei ole kyse. Ehkä jopa pelkkä sukanvarsi tai patjanalus riittäisi, mutta tuskin toimisi. Kaikki isot ja pienet raha-asiat on hoidettava pankissa – suomalainen on todella riipaisevan köyhä silloin, kun hänelle ei voida avata edes pankkitiliä. 

Kuulun kai niihin, joiden on todettu tuovan enemmän hiekkaa lattioille kuin rahaa tilille. Summat ovat tässä sittenkin epärelevantti asia. 


Minulla ei ole mitään pankkeja vastaan, ne ovat tarpeellisia instituutioita. Siitä huolimatta minä vastaan omista raha-asioistani itse. 

Tuleva rahalaitos vaikuttaa hyvältä, alku on lupaava. Onko se kuherruskausi vai pysyvä asenne – aikanaan selvinnee. Haluan asiantuntevaa, ammattimaista ja ystävällistä palvelua. Tärkeää on vahva mielikuva luottamuksellisuudesta. Plussaa on viihtyisä konttori, jonka tuulikaapissa voi pyyhkiä jalat puhtaaksi. Konttori, jonne voi tulla ja saada henkilökohtaista palvelua, jo oma järki tilttaa. 

Entisen pankkini konttoria remontoidaan. Näenköhän minä koskaan, millainen siitä tulee, sillä silloin, kun tilat ovat valmiit, minä olen asiakkaana toisaalla. 
Saavat uutta hiekkaa uusille lattioilleen. 


Nämä kuvat ovat iloksi sinulle, lukijani. Eivät ne liity rahaan, vaan elämään. 

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Kotomaan kasvot


Juna kolkkaa kohti pohjoista ja matkalainen nukahtaa vaunun heijaavaan liikkeeseen. Viimeisille lumille, vielä hetkeksi, kevääseen. Läpi kylien ja kaupunkien, pihavalojaan sytyttävän, kotiensa valoja sammuttelevan, nukkuvan Suomen. Jossain joku valvoo. 

Aamu herättää kalpeaan kajastukseen ja sitten huomaa, kuinka radanvarren metsässä on yhä suurempia lumisia lämpäreitä, matkan edetessä lumen määrä lisääntyy. 


Tunturissa on lunta, mutta latukoneet kiertävät enää vain osan väylistä. Se riittää, sillä öisinkin plussan puolella pysyvä lämpötila saa latu-urat pehmenemään. Lumen tampattu pinta antaa suksen alla notkahtaen periksi ja välillä sauva sujahtaa syvälle lumeen. Vedet alkavat virrata laaksoihin, enää eivät purot myönnä hiihtäjälle etuoikeuksia. 


Ilma on lopputalven päivinä pilvipoutainen, sumuinen. Ajoittain satelee ja kosteutta nousee myös lumen pinnasta. Ounasjoen uomassa näkyy jäätä ja vapaana virtaavaa vettä. Tuonne ei enää uskaltaisi. 

Tutut puut suolla, tuttu taukopaikka tien päässä, avara taivas lumisen lakeuden yllä. Vielä kerran, vielä, vielä … kunnes on aika lähteä takaisin kotiin. 


Kotimatka ajetaan, tuttua tietä. Ensin Väylän vartta, sitten lakeutta ja keskisen Suomen metsätaipaleita ja korkeuseroja. Jäätyneitä ulapoita, vapautuvia ja vapaita vesiä, hymyäviä järviä. Jyväskylän jälkeen alkavat taas hongistoiset harjanteet. Kun päästään moottoritielle, määränpää on jo lähellä. 


Pohjoisen tien vartta kirjovat lumiset laikut, muutama poro seikkailee tiellä, mutta ohitukset onnistuvat. Valoisaa riittää koko päiväksi, perille asti. 


Kun matka etenee, lumi vähenee, mutta tien varrella näkyy edelleen vaaleita laikkuja. Muovipusseja, pahvimukeja, pulloja, roskaa. Pakkaukset ovat kirvonneet kädestä, niin kova kiire on ollut eteenpäin. Muovia, paperia, metallia, kaikkien materiaalien yhdistelmiä. Haalistuneita ja kirkkaanvärisiä pakkauksia, roskia, roskia. Tavaraa, joka ei maadu tai joka maatuu äärimmäisen hitaasti, mutta kauhtuu ja likaantuu nopeasti, jää kevyenä lillumaan maan pinnalle. Roskaa, joka saa kauneimmankin maiseman näyttämään kaatopaikalta. 

Matkapäivän maisemassa enimmät roskat ovat etelässä. Löytyykö pohjoisen pientareilta samanlainen roskamäärä, kun lumet ehtivät sulaa? Ikävä uhkakuva. 



Muovittoman maaliskuun aikana huoli muovin käytöstä ja kierrätyksestä tuntui joskus ylimitoitetulta. Eihän muovi ole meille suomalaisille ongelma. Tai oikeammin: muovin ei todellakaan pitäisi olla meille ongelma. Tässä maassa on tehokas ja edelleen tehostuva järjestelmä, jossa muovi voidaan joko kierrättää ja käyttää uusiksi tuotteiksi tai polttaa. Muovin kotipolttoa ei suositella, mutta asianmukaisissa polttolaitoksissa siitä voidaan tuottaa arvokasta uusioenergiaa. Valistusta ja hyviä neuvoja on riittävästi tarjolla. 


Muualla maailmassa ongelma voi olla vielä isompi, mutta Suomi on meidän isänmaamme, yhteinen perintömme ja kokonaan meidän vastuullamme. Harvaan asutun maan tieverkon varrelle mahtuu liikaa likaa. 

Tyhjä muovipullo on niin kevyt, että sen kyllä jaksaa kantaa pois maastosta, jos on sen sinne täytenä jaksanut viedä. Muovipussi on vielä kevyempi ja helppo rutistaa pieneen tilaan. Tämän maan muoviongelma ei ole muovi, vaan muovin käyttäjät. Välinpitämättömät roskien heittelijät. Piittaamattomat roskaajat. Valistumattomat. 



Seitsemän veljestä päättyy komeaan loppulukuun, jossa Aleksis Kivi kertoo veljesten myöhemmät vaiheet, askel askeleelta. Jukolan Eero, miehuusvuosiensa korkeudessa, on valistuneen ja valppaan suomalaisen miehen esikuva. 

Sillä sitä halua ja pyrkimystä, jota Jukolan Eeron kuvaan on liitetty, sitä soisi löytyvän enemmän nykyajan suomalaisistakin. Roskaamisen lopettaminen olisi yksi niistä teoista, jotka edistävät yhteisen kotimaamme onnea ja parasta. 

”Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. ”
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, neljästoista luku, 1870. 


 Kuvissa ei näy roskia. Lukijani ovat valistuneita ihmisiä ja tietävät, miltä ne näyttävät. 

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Vakuudeksi


Kokoukset ovat elämän suola. Jos siis sattuu pitämään kokouksista. Jos on tallella lapsenusko siihen, että kokouksilla saadaan jotain aikaan. 

En osaa käyttäytyä kokouksessa. Viime aikoina, näin huomaan, en enää edes yritä. Onneksi – tai en ole varma, ehkä sittenkin pahaksi onneksi - kokouksilla on muodollinen kulttuurinsa ja puhetapansa. Herra puheenjohtaja, pyydän saada ja niin edelleen. Jos hallitset kuviot, osaat sujahtaa niihin ja sulautua luontevasti tapettiin. Hallitset siis tekniikan. Tekniikka voittaa kokouksessa aina substanssin.


Hyvä kokous on seremonia, tarkalleen kaavan mukainen. Niin kuin vihkiäiset tai hautajaiset, tunteita voi olla pelissä yhtä paljon.

Kokous on pitkä seremonia, sillä aikaa palaa ja sitä on helppo polttaa tönkkösuolaisiin fraaseihin. 

Konklaavin kokoonpano ei yleensä yllätä. Monien kanssa ollaan tuttuja vuosikymmenien takaa, ainakin vuosien takaa. Untuvikkoja on paikalla liian harvoin – ovatko harittavin hampain hymyilevät vanhat kokoushait niin pelottavia? 

Vaikka kuinka tunnettaisiin, esittäytymisiltä ei voi välttyä. Kunnon kokoushai on harjaantunut kertomaan joka käänteessä oman tarinansa. Ammatin ja ansiot, kun mantran. Minä-minä-maan kielellä. 

Asiassa pysyminen voi olla ylivoimaista. Se, että saa puheenvuoron, tuntuu tarkoittavan, että voi luvan perästä kertoa kaiken. Ei se niin mene. Arvokkainta ei ole kahvi tai kuiva pulla tai huoneenvuokra. Arvokkain asia ovat ihmiset ja heidän aikansa ja tarkkaavaisuutensa. Silti, ainutkertaista aikaa voidaan rajattomasti hukata epäoleellisuuksiin tai itsestäänselvyyksiin. Vaikka olisi miten kiire. 

Kokouksissa tehdään päätöksiä. Lue: useimmissa kokouksissa nuijitaan päätöksiksi niitä asioita, mitä jossain toisaalla on sovittu päätettäväksi. Aito keskustelu on harvinainen luonnonvara kaikkialla, kokouksissa erityisesti. 


Tottakai, veli hyvä, tottakai (eikö me tämä saunassa jo valmiiksi sovittu) … pikku muodollisuus vielä (älä nyt niitä akkoja enää kuuntele, horisevat omiaan) ja sitten. Voisimme varmaan käydä läpi (senkin juntti, olisit edes opetellut lukemaan) – siis ihan vaan sisälukuna – (sanasta sanaan!) tämän kannanoton (kun minä kerran sen sinulle juuri kirjoitin)? 

Hyvä veli menee hyvän veljen puolesta vaikka tuleen tai kokoukseen. Kannattaa. Puoltaa. Antaa myönteisen lausunnon. Läiskii piirtoheittimeen kalvot, jotka joku toinen hyvä veli on laatinut ja tutustuu niihin ensimmäisen kerran yhdessä kokouksen muiden osanottajien kanssa. Tuota, äh. 

Mutta on toki hyvä olla läsnä, kun jaetaan valtaa tai harrastuspisteitä. Pisteitä saa, kun on paikalla. Valta on herkkua, sille voi uhrata vaikka muutaman periaatteen. 

Luottamustehtäviin ehdolla olevat esittäytyvät oikein olan takaa, syystä ja pyynnöstä. Lupaavat olla nohevia ja kertovat, kuinka heillä on kissa/koira/lapsi/lapsenlapsi. Mukavilla ihmisillä on mukavia läheisiä, ei siinä mitään, mutta kun tässä luodaan työryhmää eikä perusteta kenneliä! Mikä itse kunkin anti yhteiselle asialle olisi, jää arvoitukseksi. Ainakin he ovat mukavia ihmisiä ja smalltalk sujuu – ainakin, jos aiheena on oma itse.


Ja niin edetään, kohta kohdalta, numero numerolta. Luetaan ääneen lausuntoja ja raportteja ja suunnitelmia, jotka jokainen on saanut hyvissä ajoin ennen kokousta luettavaksi ja tutustuttavaksi. Siltä varalta vaan, ettei joku ole osannut lukea, eikä kai meillä nyt niin kiire ole. Lakikieli on tunnetusti mehevimmillään ääneen luettuna. Oikein pitkä pöytäkirjalitania vaientaa ylimääräiset repliikit, taatusti. 


Vanhan naisen rukous kuuluu näin: herra armahda minua jonninjoutavilta kokouksilta. 
Siihen hommaan ei herraksi tarvitse vaivata Jumalaa tai muuta korkeaa olentoa. Ihan tavallinen osastopäällikkö tai yrittäjä riittää vallan hyvin. 

Kunhan herra ei kutsu kokouksiin. Niissä minä olen ollut tarpeeksi monta kertaa. 
Olen saanut kiintiöni täyteen. 
Enkä edes osaa käyttäytyä. 


Kuvan kokousväki on kuvattu Jyväskylässä kesällä 2017. Kokoontumisen aiheena olivat kansallispuvut. 

Vakuudeksi: kaikki yhtäläisyydet todellisuuden kanssa eivät ole tahallisia, vaan väistämättömiä. Niinkuin Heinrich Böll tiesi.