Ahkerat vapaaehtoiset ja tekemisen ilo

Kirjoitus on julkaistu Pirkko Heikkilän (1933-2018) muistoksi, lähiomaisten suostumuksella. 

Olin muutama vuosi sitten mukana hautausmaan siivoustalkoissa. Pirkko Heikkilä rapsutteli haravallaan Heikkilän perheen hautaa ja aloimme puhua siitä, kuinka kaunis Sammatin kirkko ja kirkkomaa ovat, ovat aina olleet. Kotikirkko oli tärkeä ja rakas. 

Pirkko on päässyt perille, maallinen matka päättyi kotiseurakunnan kirkkomaahan, taivaallinen tie on alkanut. 

Sammatin seurakunnan voimavarana ovat aina olleet vapaaehtoiset, jotka avustavat tapahtumien järjestelyissä. Samalla seurakunta on ollut voimavara vapaaehtoisille. Sitouduttiin, puolin ja toisin, jokainen sai palvella ja tehdä osuutensa seurakunnan parhaaksi. Uutteriin vapaaehtoisiin kuului myös Pirkko Heikkilä. Tapasimme yhdessä naisjärjestöjen edustajien kanssa seurakuntasalissa. 

Tämän tekstin kirjoittamisen aikaan Sammatin seurakunta muodosti yhdessä Lohjan seurakunnan kanssa seurakuntayhtymän. Kun kuntaliitos eteni, yhtymästä luovuttiin ja perinteikkäät pienet seurakunnat ovat nykyään Lohjan alueseurakuntia.

Teksti kuvaa vuoden 2010 tilannetta. Lehteä varten otettiin uudet kuvat, nämä ovat työversioita. Käytännöt ovat voineet muuttua, tekemisen hyvä henki on oleellisinta.

Sammattilaiset naisjärjestöt ovat kotiseurakunnan voimavara 

Väskynäsoppaa hyvään tarkoitukseen 

Sammatin seurakunnan toiminnassa naisyhdistyksillä on aina ollut tärkeä osuus, ne ovat toimineet kotiseurakunnan luotettuna tukijoukkona ja uskollisena sidosryhmänä. 

-        Minä tulin Sammattiin 1949, siitä asti olen ollut mukana, muistelee Kyllikki Rinne, Sammatin Maatalousnaisten pitkäaikainen aktiivi. Yhdistyksen nimi on jokin aika sitten modernisoitu muotoon Sammatin Maaseutunaiset.  

-        Minä tulin Paikkarille 1955 ja liityin samana vuonna Paikkarin Marttoihin, kertoo Pirkko Heikkilä. Olen ollut 55 vuotta jäsen.

Sekä Kyllikki Rinne että Pirkko Heikkilä ovat olleet pitkään myös seurakunnan luottamustoimissa, mm. kirkkovaltuustossa. Sammatin seurakunta itsenäistyi vuonna 1951, nyt Sammatti on osa Lohjan seurakuntayhtymää. 

Sammatin Martat ja Paikkarin Martat ovat toimineet yli 90 vuotta, Maaseutunaiset täytti 60 vuotta kaksi vuotta sitten. Perinteitä riittää. 

Joka kolmas vuosi vetovastuussa

Naisjärjestöt huolehtivat vuorovuosin seurakunnan kahvituksista ja tilaisuuksista. Kaikilla kolmella yhdistyksellä on vakiintuneet käytännöt. Kun oma vuoro osuu kohdalle, se merkitään toimintasuunnitelmiin.

-        Seurakunta tarjoaa kahvit mm. kaatuneiden muistopäivänä ja veteraanipäivänä. Seurakunta hankkii tarvikkeet, naiset panevat toimeksi keittiössä.

-        Isot tapahtumat, esimerkiksi piispantarkastus muutama vuosi sitten, hoidetaan yhdistysten yhteisin voimin. 

Toimintasuunnitelmia on tänä vuonna alettu käydä läpi puolivuosittain, yhdistysten edustajat ovat pitäneet palaverin seurakunnan talouspäällikön kanssa. Seurakunta esittää toivomuksensa, mutta järjestöillä on myös mahdollisuus tuoda mukaan omia ideoitaan.

Yhteisöllisyys ja yhdessä tekemisen ilo on palkkio työstä. 

-        Me teemme kaiken talkoilla, on ilo olla mukana. Tuskin tämä kenellekään on vastenmielistä. Autetaan, kun tarvitaan. 

Huolenpitoa yhteisestä seurakunnasta

Kirkon ja seurakuntatalon ilmettä luovat tekstiilit, maljakot ja kynttilänjalat. Kaikilla niillä on oma tarinansa ja usein aloitteentekijöinä ovat olleet naisjärjestöt. 

-        Hellin Landen - suntio Niilo Landenin emäntä - organisoi yhdessä yhdistysten kanssa aikaan alttarilla olevien lasimaljakoiden hankinnan. 

-        Vihkiryijy hankittiin 1950-luvulla, hanketta hoiti aktiivisesti Maatalousnaisten silloinen puheenjohtaja, Emäntäkoulun puutarhaopettaja Eevi Laaksonen, tietää Kyllikki Rinne. 

Seurakuntatalo valmistui 1976, vuonna 1994 sitä peruskorjattiin ja laajennettiin.  

-        Maatalousnaiset lahjoittivat uudelle talolle Suomen lipun. Seurakunnan oli sitten pakko hankkia tanko, kertoo Kyllikki Rinne. Lahjoitimme myös kahvikuppeja. 

Sammatin seurakuntatalon aulassa tulijaa tervehtii komea Sammatti-ryijy, jonka on kutonut ja seurakunnalle lahjoittanut Irja Leijola. 

-        Sammatin Martoilla oli isot kangaspuut, joilla näin kookkaita ryijyjä voitiin tehdä. Äitini oli yhdistyksen jäsen ja hän lainasi näitä puita ja valmisti isoja Sammatti-ryijyjä muuallekin, muistelee Mirjami Sarvi, Sammatin Marttojen puheenjohtaja.  

Seurakuntasalin seinällä on Ilma Hirnin suunnittelema jugendaiheinen ryijy, jonka ovat valmistaneet ja lahjoittaneet Ilmi Heikkilä ja hänen miniänsä Pirkko Heikkilä. 

-        Kolmen tyylitellyn kukan voisi ajatella symboloivan pyhää kolminaisuutta. 

Lähetystyön sieluna on ollut Lilja Hartikainen, joka on 1960-luvulla työskennellyt Sambiassa, leprasairaiden toimintaterapeuttina. Hänen lahjoittamansa afrikkalaisten esineiden kokoelma on esillä seurakuntasalin vitriinikaapeissa. 

2000-luvun alussa seurakuntatalon valkoiset pöytäliinat uusittiin. Siitäkin selvittiin talkoovoimin. 

-        Seurakunta hankki kankaat, yhdistyksistä ja diakoniatoimikunnasta tuli talkoolaisia, kertoo Silja Koivunen, Maaseutunaisten puheenjohtaja. 

-        Emännät ottivat ompelukoneensa mukaan ja ne, joilla ei konetta ollut, avustivat kankaiden leikkaamisessa. Leena Astala, joka silloin oli suntiona, keitti talkooväelle herkullisen lihakeiton. 

-        Oli siinä pörinää, tietää sen, kun naiset yhdessä ovat. 

Pianoon kiinnitettyä hopealaattaa tutkimassa, vas. Silja Koivunen, Kyllikki Rinne ja Pirkko Heikkilä.

Vuorovaikutusta 

Järjestöillä on kaikilla omat, seurakuntaan liittyvät perinteensä. Kun yhdistysten tasavuosikymmeniä juhlitaan, juhla alkaa arvokkaasti jumalanpalveluksella. 

Maaseutunaisten oma kirkkopyhä on syksyinen sadonkorjuun kiitosjumalanpalvelus, jolloin kirkko koristellaan syksyn antimilla. Sammatin Marttojen ja Paikkarin Martat kokoontuvat sanankuuloon ensimmäisenä adventtina. Paikkarin Marttojen toinen kirkkopyhä on Kynttilänpäivä. 

-        Ennen vanhaan me kävelimme yhdessä Paikkarilta Kynttilänpäivän kirkkoon. Silloin ei kaikilla ollut autoja eikä se meille nuorille ollut matka eikä mikään. Nyt se jo on, hymyilee Pirkko Heikkilä. 

Paikkarin Marttojen Parvin tuvalla on järjestetty yhdessä seurakunnan kanssa kinkereitä eli lukusia ja lähetysiltoja. Lammin talon kesäiset Piponius-seurat toteutetaan nekin yhteistyönä.  

Lähetystyön asialla on oltu useana syksynä myös Helsingin Tuomiokirkon Porkkanamarkkinoilla. Sinne on suunnistettu kahdella autolla, molemmissa isot kuormat myytävää. Pirkko Heikkilä organisoi ja Paikkarin Marttojen sekä lähetystyön johtokunnan piiristä löytyivät aktiiviset myyjät. 

Sammatin kulttuuriseurakunta on suosittu retkikohde. Helsingin seurakunnista tehdään usein vierailuja Elias Lönnrotin koteihin, Paikkarin torpalle ja Lammin talolle. Ryhmien kahvituksia ja ruokailuja hoidetaan Parvin tuvalla. 

-        Meillä oli keväällä iso retkikunta Inkerin suomalaisesta seurakunnasta. 50 henkeä - iloista ja vilkasta väkeä! 

-        Ryhmät käyvät aina myös Sammatin kirkossa. 

Kroovei jauhoi ja väskynäsoppaa

Tänä vuonna Marttaliitto on näkyvästi mukana Yhteisvastuukeräyksessä. Sammattilaiset naisjärjestöt ovat aina olleet mukana Yhteisvastuun asialla, sekä kerääjinä että lahjoittajina. 

-        Lähetystyön johtokunta on Yhteisvastuukeräyksen alussa järjestänyt puurotapahtuman, jonka tuotto on lahjoitettu keräykselle. Tänä vuonna oli tarjolla perinteistä Inkoon puuroa.

-        Inkoon puuroon käytetään perunaa ja ruisjauhoja - nykyään on vaan yhä hankalampi löytää sopivan ’kroovei jauhoi’ niin kuin Alimyllyn mylläri tapasi sanoa, pohtii Pirkko Heikkilä. Puuroa haudutetaan pitkään ja kärsivällisesti. 

Puurojen ja keittojen valmistukseen tarvittavat soppatykit saadaan käyttöön - tietysti naisjärjestöiltä. 

Aikaisemmin, ennen kuin Nuorisoseurantalon joulumyyjäisperinne alkoi, seurakuntatalolla järjestettiin lähetysmyyjäiset, joissa tuotteet myytiin huutokaupalla. Kahvitukset hoitivat Sammatin Martat. Yleisön suosio on aina ollut taattu.  

-        Järjestimme kirkonkylässä, Sarkolan pihassa lähetystyön kesäjuhlan, joissa oli ruokatarjoilu. Reino Rinne, sammattilainen sanankäyttäjä, haki toisenkin lautasellisen väskynäsoppaa ”kun se menee niin hyvään tarkoitukseen”. 

Vanhaa hiekkaa uusille lattioille

On syyskesän leudonlenseä iltapäivä, aurinko vielä korkealla. Kävelemme suolle, joka ei sitten sinä kesänä olekaan hillasuo. Dresscode on ikivanhat rönttövaatteet ja uudet punaiset kumisaappaat. Jotain tapahtuu ja se kestää silmänräpäyksen.

Lennän hyvin epäelegantisti ja kunnollisesti loiskahtaen selälleni suoturpeen päälle. Rämmin ylös, olen selkäpuolelta likomärkä ja etupuolella alkaa tuntua kosteutta. Se reissu oli siinä. 

Pakkaudun autoon, penkille levitetyn vanhan suojapeitteen päälle ja päätän, etten koskaanikinämilloinkaan kerro tästä molskahduksesta kenellekään. Niin noloa. Tyhjennän saappaat. Ajamme majapaikkaan, riisun vaatteeni pesukoneen vieressä ja kun viimeinenkin riepu oli koneessa, käynnistän ohjelman ja painun suihkuun. Aamulla tahrat ovat poissa ja vaatteet kuivat. 

Mutta. Mitä minä tein ihan ensimmäiseksi, kun tajusin, mitä oli tapahtunut? Tarkistin, että puhelin, avaimet ja kamera olivat tallella. Tarkistin, etteivät ne olleet kastuneet ja otin ne pois taskuista heti, kun tilanne oli hallinnassa. Ei vahinkoja elektroniikalle. Vanhat naiset kestävät kosteutta paremmin kuin sähköiset ihmelaitteet. 

Mietin hetken, laitanko niksipalstalle vinkin siitä, miten kännykkä kannattaa maasto-olosuhteissa suojata. Tekopyhää hurskastelua, olisin voinut itsekin pakata telefoonin muovipussiin, mutta tekemättä jäi.

Ei minun tästä pitänyt edes kertoa. Tämä oli vain ylipitkä johdanto.

Pankkini, siis juuri se rahalaitos, jonka asiakas olen ollut siitä lähtien, kun olen aloittanut yhdessä ensimmäisistä aikuisen ihmisen työpaikoistani, siis se sama pankki, jonka kanssa olen taistellut lainat ja muut. Tämä nimenomainen pankki ilmoitti, että minun pitää vastedes hoitaa kaikki raha-asiani sähköisesti, mieluiten älykännykällä. Kolmeen osaan taitettu tunnuslukukortti siirtyy historiaan ja jos minä haluan jatkaa historiallisten toimintatapojen käyttäjänä, se tulee olemaan mahdollista, mutta uskomattoman kallista. Ja ai niin, tallelokeropalvelu päättyy lähiviikkoina, voitteko pliis hakea pölyiset rojunne pois meidän nurkista. 

Kun alettiin puhua asioiden hoitamisesta älypuhelimella, muistin taas kuvailemani episodin suolla. Sama voisi toistua hiihtoretkellä tai mökkirannassa. Esimerkiksi. Jos me hankkisimme koiran, mikä olisi pennun lempilelu? Aivan, kännykkä, jossa on isännän/emännän tuoksu joka näppäimessä. Ei, me emme nyt voi hankkia koiraa. Mutta edellisen pennun tempaukset ovat muistissa. 

Arvioin myös, että minulla on ollut ainakin kaksi tai kolme puhelinta sinä aikana, jonka olen pärjännyt yhdellä tietokoneella. Jokainen puhelin on ollut sielunelämältään hieman erilainen. Yksi talletti vaikka mitä tietoja kavereistani, toinen ei suostunut ottamaan vastaan kuin nimen ja numeron. Joutuisin siis parin vuoden välein ohjelmoimaan myös pankkiasiani uudelleen. 

Olen ollut todella tyytyväinen siihen, että voin hoitaa pankkiasioitani kotona tietokoneen ääressä. Tunnuslukukortti on toiminut, kiitos kysymästä, oikein hyvin. Minulla ei vielä tähän mennessä ole ollut niin kiireellisiä pankkiasioita, etten olisi ehtinyt niitä kotikoneen ääressä hoitaa. Esimerkiksi illalla, kun soihdut ovat sammuneet ja talo hiljenee. Rauhassa ja harkiten. Mitä enemmän ikää karttuu, sitä enemmän alan arvostaa mahdollisuutta tehdä tärkeät jutut omaan tahtiin.

On muodikasta maksaa sekunnin sadasosissa. Epämuodikasta, mutta vanhanaikaisen järkevää on maksaa harkitusti ja oikein. 

Kysykää vaikka kavereilta, joiden kanssa tekstailen. Sormi ei aina osu oikeaan kännykän liukkaalla pinnalla. Kirotusvihreet kaveriviesteissä ovat hassuja ja useimmiten sanat edelleen ymmärrettäviä. Tärkeissä numeroissa näppäilyvirheet voivat olla katastrofaalisia. Virheiden tekeminen käy muuten aina vikkelämmin kuin niiden korjaaminen. 

Käteinen raha on ehkä menettänyt käytettävyyttään, mutta ei arvoaan. Miksi muuten maailmalla suhtaudutaan nihkeästi, jos haluaa maksaa pikkupikkuostokset kortilla? Eikö korttimaksaminen olekaan aina ilmaista ja ihanaa?

Lähiviikkoina opettelen uusia, uuden pankkini pinnejä ja tunnuslukuja. Luulen, etten selviä urakasta pinnistelemättä. Saatan myös sortua sähläämään. Tämä on siis varoitus.

Suurista summista ei ole kyse. Ehkä jopa pelkkä sukanvarsi tai patjanalus riittäisi, mutta tuskin toimisi. Kaikki isot ja pienet raha-asiat on hoidettava pankissa – suomalainen on todella riipaisevan köyhä silloin, kun hänelle ei voida avata edes pankkitiliä. 

Kuulun kai niihin, joiden on todettu tuovan enemmän hiekkaa lattioille kuin rahaa tilille. Summat ovat tässä sittenkin epärelevantti asia. 

Minulla ei ole mitään pankkeja vastaan, ne ovat tarpeellisia instituutioita. Siitä huolimatta minä vastaan omista raha-asioistani itse. 

Tuleva rahalaitos vaikuttaa hyvältä, alku on lupaava. Onko se kuherruskausi vai pysyvä asenne – aikanaan selvinnee. Haluan asiantuntevaa, ammattimaista ja ystävällistä palvelua. Tärkeää on vahva mielikuva luottamuksellisuudesta. Plussaa on viihtyisä konttori, jonka tuulikaapissa voi pyyhkiä jalat puhtaaksi. Konttori, jonne voi tulla ja saada henkilökohtaista palvelua, jo oma järki tilttaa. 

Entisen pankkini konttoria remontoidaan. Näenköhän minä koskaan, millainen siitä tulee, sillä silloin, kun tilat ovat valmiit, minä olen asiakkaana toisaalla. 

Saavat uutta hiekkaa uusille lattioilleen. 

Nämä kuvat ovat iloksi sinulle, lukijani. Eivät ne liity rahaan, vaan elämään. 

Kotomaan kasvot

Juna kolkkaa kohti pohjoista ja matkalainen nukahtaa vaunun heijaavaan liikkeeseen. Viimeisille lumille, vielä hetkeksi, kevääseen. Läpi kylien ja kaupunkien, pihavalojaan sytyttävän, kotiensa valoja sammuttelevan, nukkuvan Suomen. Jossain joku valvoo. 

Aamu herättää kalpeaan kajastukseen ja sitten huomaa, kuinka radanvarren metsässä on yhä suurempia lumisia lämpäreitä, matkan edetessä lumen määrä lisääntyy. 

Tunturissa on lunta, mutta latukoneet kiertävät enää vain osan väylistä. Se riittää, sillä öisinkin plussan puolella pysyvä lämpötila saa latu-urat pehmenemään. Lumen tampattu pinta antaa suksen alla notkahtaen periksi ja välillä sauva sujahtaa syvälle lumeen. Vedet alkavat virrata laaksoihin, enää eivät purot myönnä hiihtäjälle etuoikeuksia. 

Ilma on lopputalven päivinä pilvipoutainen, sumuinen. Ajoittain satelee ja kosteutta nousee myös lumen pinnasta. Ounasjoen uomassa näkyy jäätä ja vapaana virtaavaa vettä. Tuonne ei enää uskaltaisi. 

Tutut puut suolla, tuttu taukopaikka tien päässä, avara taivas lumisen lakeuden yllä. Vielä kerran, vielä, vielä … kunnes on aika lähteä takaisin kotiin. 

Kotimatka ajetaan, tuttua tietä. Ensin Väylän vartta, sitten lakeutta ja keskisen Suomen metsätaipaleita ja korkeuseroja. Jäätyneitä ulapoita, vapautuvia ja vapaita vesiä, hymyäviä järviä. Jyväskylän jälkeen alkavat taas hongistoiset harjanteet. Kun päästään moottoritielle, määränpää on jo lähellä. 

Pohjoisen tien vartta kirjovat lumiset laikut, muutama poro seikkailee tiellä, mutta ohitukset onnistuvat. Valoisaa riittää koko päiväksi, perille asti. 

Kun matka etenee, lumi vähenee, mutta tien varrella näkyy edelleen vaaleita laikkuja. Muovipusseja, pahvimukeja, pulloja, roskaa. Pakkaukset ovat kirvonneet kädestä, niin kova kiire on ollut eteenpäin. Muovia, paperia, metallia, kaikkien materiaalien yhdistelmiä. Haalistuneita ja kirkkaanvärisiä pakkauksia, roskia, roskia. Tavaraa, joka ei maadu tai joka maatuu äärimmäisen hitaasti, mutta kauhtuu ja likaantuu nopeasti, jää kevyenä lillumaan maan pinnalle. Roskaa, joka saa kauneimmankin maiseman näyttämään kaatopaikalta. 

Matkapäivän maisemassa enimmät roskat ovat etelässä. Löytyykö pohjoisen pientareilta samanlainen roskamäärä, kun lumet ehtivät sulaa? Ikävä uhkakuva. 

Muovittoman maaliskuun aikana huoli muovin käytöstä ja kierrätyksestä tuntui joskus ylimitoitetulta. Eihän muovi ole meille suomalaisille ongelma. Tai oikeammin: muovin ei todellakaan pitäisi olla meille ongelma. Tässä maassa on tehokas ja edelleen tehostuva järjestelmä, jossa muovi voidaan joko kierrättää ja käyttää uusiksi tuotteiksi tai polttaa. Muovin kotipolttoa ei suositella, mutta asianmukaisissa polttolaitoksissa siitä voidaan tuottaa arvokasta uusioenergiaa. Valistusta ja hyviä neuvoja on riittävästi tarjolla. 

Muualla maailmassa ongelma voi olla vielä isompi, mutta Suomi on meidän isänmaamme, yhteinen perintömme ja kokonaan meidän vastuullamme. Harvaan asutun maan tieverkon varrelle mahtuu liikaa likaa. 

Tyhjä muovipullo on niin kevyt, että sen kyllä jaksaa kantaa pois maastosta, jos on sen sinne täytenä jaksanut viedä. Muovipussi on vielä kevyempi ja helppo rutistaa pieneen tilaan. Tämän maan muoviongelma ei ole muovi, vaan muovin käyttäjät. Välinpitämättömät roskien heittelijät. Piittaamattomat roskaajat. Valistumattomat. 

Seitsemän veljestä päättyy komeaan loppulukuun, jossa Aleksis Kivi kertoo veljesten myöhemmät vaiheet, askel askeleelta. Jukolan Eero, miehuusvuosiensa korkeudessa, on valistuneen ja valppaan suomalaisen miehen esikuva. 

Sillä sitä halua ja pyrkimystä, jota Jukolan Eeron kuvaan on liitetty, sitä soisi löytyvän enemmän nykyajan suomalaisistakin. Roskaamisen lopettaminen olisi yksi niistä teoista, jotka edistävät yhteisen kotimaamme onnea ja parasta. 

”Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. ”

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, neljästoista luku, 1870. 

 Kuvissa ei näy roskia. Lukijani ovat valistuneita ihmisiä ja tietävät, miltä ne näyttävät. 

Vakuudeksi

Kokoukset ovat elämän suola. Jos siis sattuu pitämään kokouksista. Jos on tallella lapsenusko siihen, että kokouksilla saadaan jotain aikaan. 

En osaa käyttäytyä kokouksessa. Viime aikoina, näin huomaan, en enää edes yritä. Onneksi – tai en ole varma, ehkä sittenkin pahaksi onneksi - kokouksilla on muodollinen kulttuurinsa ja puhetapansa. Herra puheenjohtaja, pyydän saada ja niin edelleen. Jos hallitset kuviot, osaat sujahtaa niihin ja sulautua luontevasti tapettiin. Hallitset siis tekniikan. Tekniikka voittaa kokouksessa aina substanssin.

Hyvä kokous on seremonia, tarkalleen kaavan mukainen. Niin kuin vihkiäiset tai hautajaiset, tunteita voi olla pelissä yhtä paljon.

Kokous on pitkä seremonia, sillä aikaa palaa ja sitä on helppo polttaa tönkkösuolaisiin fraaseihin. 

Konklaavin kokoonpano ei yleensä yllätä. Monien kanssa ollaan tuttuja vuosikymmenien takaa, ainakin vuosien takaa. Untuvikkoja on paikalla liian harvoin – ovatko harittavin hampain hymyilevät vanhat kokoushait niin pelottavia? 

Vaikka kuinka tunnettaisiin, esittäytymisiltä ei voi välttyä. Kunnon kokoushai on harjaantunut kertomaan joka käänteessä oman tarinansa. Ammatin ja ansiot, kun mantran. Minä-minä-maan kielellä. 

Asiassa pysyminen voi olla ylivoimaista. Se, että saa puheenvuoron, tuntuu tarkoittavan, että voi luvan perästä kertoa kaiken. Ei se niin mene. Arvokkainta ei ole kahvi tai kuiva pulla tai huoneenvuokra. Arvokkain asia ovat ihmiset ja heidän aikansa ja tarkkaavaisuutensa. Silti, ainutkertaista aikaa voidaan rajattomasti hukata epäoleellisuuksiin tai itsestäänselvyyksiin. Vaikka olisi miten kiire. 

Kokouksissa tehdään päätöksiä. Lue: useimmissa kokouksissa nuijitaan päätöksiksi niitä asioita, mitä jossain toisaalla on sovittu päätettäväksi. Aito keskustelu on harvinainen luonnonvara kaikkialla, kokouksissa erityisesti. 

Tottakai, veli hyvä, tottakai (eikö me tämä saunassa jo valmiiksi sovittu) … pikku muodollisuus vielä (älä nyt niitä akkoja enää kuuntele, horisevat omiaan) ja sitten. Voisimme varmaan käydä läpi (senkin juntti, olisit edes opetellut lukemaan) – siis ihan vaan sisälukuna – (sanasta sanaan!) tämän kannanoton (kun minä kerran sen sinulle juuri kirjoitin)? 

Hyvä veli menee hyvän veljen puolesta vaikka tuleen tai kokoukseen. Kannattaa. Puoltaa. Antaa myönteisen lausunnon. Läiskii piirtoheittimeen kalvot, jotka joku toinen hyvä veli on laatinut ja tutustuu niihin ensimmäisen kerran yhdessä kokouksen muiden osanottajien kanssa. Tuota, äh. 

Mutta on toki hyvä olla läsnä, kun jaetaan valtaa tai harrastuspisteitä. Pisteitä saa, kun on paikalla. Valta on herkkua, sille voi uhrata vaikka muutaman periaatteen. 

Luottamustehtäviin ehdolla olevat esittäytyvät oikein olan takaa, syystä ja pyynnöstä. Lupaavat olla nohevia ja kertovat, kuinka heillä on kissa/koira/lapsi/lapsenlapsi. Mukavilla ihmisillä on mukavia läheisiä, ei siinä mitään, mutta kun tässä luodaan työryhmää eikä perusteta kenneliä! Mikä itse kunkin anti yhteiselle asialle olisi, jää arvoitukseksi. Ainakin he ovat mukavia ihmisiä ja smalltalk sujuu – ainakin, jos aiheena on oma itse.

Ja niin edetään, kohta kohdalta, numero numerolta. Luetaan ääneen lausuntoja ja raportteja ja suunnitelmia, jotka jokainen on saanut hyvissä ajoin ennen kokousta luettavaksi ja tutustuttavaksi. Siltä varalta vaan, ettei joku ole osannut lukea, eikä kai meillä nyt niin kiire ole. Lakikieli on tunnetusti mehevimmillään ääneen luettuna. Oikein pitkä pöytäkirjalitania vaientaa ylimääräiset repliikit, taatusti. 

Vanhan naisen rukous kuuluu näin: herra armahda minua jonninjoutavilta kokouksilta. 

Siihen hommaan ei herraksi tarvitse vaivata Jumalaa tai muuta korkeaa olentoa. Ihan tavallinen osastopäällikkö tai yrittäjä riittää vallan hyvin. 

Kunhan herra ei kutsu kokouksiin. Niissä minä olen ollut tarpeeksi monta kertaa. 

Olen saanut kiintiöni täyteen. 

Enkä edes osaa käyttäytyä. 

Kuvan kokousväki on kuvattu Jyväskylässä kesällä 2017. Kokoontumisen aiheena olivat kansallispuvut. 

Vakuudeksi: kaikki yhtäläisyydet todellisuuden kanssa eivät ole tahallisia, vaan väistämättömiä. Niinkuin Heinrich Böll tiesi. 

Yleisön pyynnöstä huolimatta: Aikamatka suviyössä

Lauantaina 14.4.2018 vietetään Sammatissa Kotokontupäivää, ohjelmaa on kello 10-14. 
Olen varannut pöydän Sammatin koulun tiloista, tarkoituksena myydä syksyllä julkaistua Valkoisen talon aika -kirjaani.  Tervetuloa ostoksille ja juttelemaan! 

Nekkuretken jälkeen yhteistyö Kirkhakkisen kanssa jatkui. Nämä kesäkuvat on kirjoitettu muistiin keväällä 2009. Loppuunmyyty lienee sekin kotiseutulehden numero. 

Lohjalla Kahvila Liisassa myydään sekä kirjaani että Kirkhakkista, myös vanhempia numeroita. Aikamatka suviyössä ei taida enää olla saatavilla. Voit lukea sen tästä, jos olet kiinnostunut. 

Aikamatkalla, suviyössä

Lohjalta tullessa oikea Sammatti alkaa Kertunsillalta. Siinä oli raja ja siinä, peltoaukeiden keskellä, on ennen ollut puusilta. 

Puusillan kansi oli tasainen ja sillan molemmin puolin tukeva kaide, liikennettä harvakseltaan. 

*    *  * 

Vieläkin joku muistaa, kuinka nuoriso on kokoontunut iltaisin puusillalle, joku tuo soittopelin ja sileällä sillalla on kokeiltu tanssiaskeleita. Ja tarinassa käy niin, että poika katsoo tyttöä syvälle silmiin, yhdessä nojataan sillan kaiteeseen ja aika pysähtyy. Parihan siitä tulee ja komea.  

Nyt ovat jo edesmenneitä, kirkkomaan povessa. Muistavatko koskaan kesäiltoja ja siniharmaita silmiä, ujoa ensimmäistä kosketusta, kun tuttuja pientareita poutapilven päältä katselevat? 

Kertunsillan kohdalla on saumatonta kestopäällystettä, rajaa ei pian kukaan muista, vaan kaikki samaa Lohjaa. Suoraakin on tällä reitillä niin vähän, että  kaasujalka riehaantuu vain kohtuullisesti.  

Mutta suvisten ehtoiden salaiset sopukat, kohtauspaikat ja nuorten omat paikat, ne säilyvät, ellei kartalla, niin muistoissa.

 * * *

Urtmäen louhikoissa ovat olleet ensimmäiset asukkaat, Urtmäen alla aukeaa vainio, jonka halki kulkee tie ja puro, viljava peltoaukea. 

Jyrkän rinteen siimes houkuttaa, kun pellolla ollaan, tekee mieli levätä hetki varjossa. Taloja ei lähellä ole, tänne tullaan kärrypelillä töihin, koko kööri. Varjossa viihtyvät kyytkin, säikyttelevät tyttäriä ja nuorille miehille tarjoutuu tilaisuus oivallisiin urotöihin. Vasta paljon myöhemmin kyy rauhoitetaan, mutta silloin neidot ovat jo isoäitejä. 

* * * 

Kesän tullen kylänraitilla näkyy uusia kasvoja, kun kesäasukkaat tulevat maalle. 

Kesävieraita on taloissa ja Emännyyskoulun johtajan Lyyli Bergmanin Lokkalassa, Emännyyskoulullakin on täysihoitolaisia. Kirjailijoita, näyttelijöitä, muusikoita, perheitä. 

Talon pihapiiriin on tapana rakentaa vaarintupa, hyvissä ajoin, isäntäväen eläkepäivien kodiksi. Tätä tupaa vuokrataan kesäasukkaille – perheet tulevat muuttokuormineen kaupungista heti, kun lasten koulu loppui, takaisin lähdetään elokuun lopussa. Junalla Lohjalle, laivalla Oravannokkaan, hevosella tai autolla kesäpaikkaan. Matkaan kuluu kokonainen päivä. 

Kesäpaikassa aika kuluu elämästä nauttien, kahvikutsuja järjestellen, pientä seuranpitoa riittää iltaisin. Maitotinki on talosta ja välillä osallistutaan talon töihin ja kylän rientoihin, ollaan mukana, kukkamekko hulmuten. Illalla nuoriso pujahtaa omiin rientoihinsa, Nuorisoseuraan tai kylän raitille. 

Ensimmäiset kesäasunnoiksi alun perin tarkoitetut huvilat on rakennettu 1900-luvun alussa, varakkaampien perheiden kesänviettoa varten. 1950-luvulla, kun kesäloma alkaa olla kaikkien työntekijöiden lakisääteinen oikeus, alkaa mökkeilyn kulta-aika. Vaatimattomia kesämökkejä nousee rannoille ja kuivan maan tonteille. Kesällä rentoudutaan maalla, viljellään kasviksia talven varalle ja säilötään marjat ja omenat. 

* * *  

Hanni Lietzen, Oinoon Hanni, on muistellut, miten Hilda Pihlajamäki ja Aarne Orjatsalo olivat Lokkalassa kesävieraina ja pikkutyttökin pääsi katsomaan näiden oman aikansa supertähtien esiintymistä. Lausunta teki Hanniin vaikutuksen, mutta Hilda Pihlajamäen punakat kasvot jäivät mieltä askarruttamaan: olikohan  teatterin maskeeraus vahingoittanut ihoa? Vai olivatko kesäinen aurinko ja järven kimmeltävältä pinnalta heijastuneet säteet polttaneet arkaa hipiää?

Oinoolla on monena kesänä helsinkiläinen pastori Israelin perhe, Kulkilla, naapurissa, viettää kesää tuomari perheineen. Kaikki kesäasukkaat osallistuivat kilvan heinätalkoisiin ja Oinoon isäntä kuuluu tokaisseen: Saas nährä, kumpa voittaa, laki vai evankeliumi?  

* * * 

Nuorisoseurantalo Niemenkylässä on rakennettu 1911, talo on nuorempi kuin Nuorisoseura. Ennen omaa taloa pidettiin juhlia Pousulla, isossa ladossa tai navetan vintillä. Iltamia olivat järjestämässä Myllykylän opettaja, kylän omat nuoret ja vakituiset kesäasukkaat. Kun Tuulentuvan nuoret saapuvat, tiedettiin jo, että kyllä ne jonkun juhlan järjestävät. Iltamia, näytelmiä, lopuksi piirileikkiä. 

Sitten kun Nuorisoseura saa oman talon, ei vielä aikoihin löydy varaa omaan soittokoneeseen. Naapuriavulla selvitään: Emännyyskoululla ei ole juhlasalia ja juhlia vietetään Nuorisoseuralla. Korvaukseksi Nuorisoseura saa lainata Emännyyskoulun huonompaa urkuharmoonia omiin juhliinsa. Pitää vain ajoissa huolehtia riuskat miehet sitä kantamaan ja kuljettamaan, koululta Niementietä ylös ja Nuorisoseurantalon pihaan, seuraavana päivänä takaisin. Ja varoa pitää, ettei kallis soittokone naarmuttuisi. Piirileikki käy harmoonin poljennollakin, on se kuitenkin musiikkia. 

 * * * 

Emännyyskoulu. Punaiset puurakennukset Niemenkylän ja Myllykylän rajalla, täynnä nuoria neitoja, alkuvuosina kaikkialta Suomesta, myöhemmin oppilaina on enemmän lähiseudun tyttäriä. Monta emäntää tulee sammattilaisiin taloihin Emännyyskoulun kautta – oikeastaan ihmeen monta, sillä nuorten kohtaamiselle yritetään rakentaa esteitä ja hidasteita. 

Emännyyskoulun pihaa ympäröi tiivis kuusiaita, esteeksi tarkoitettu, piilopaikaksi muodostuva. Kuusiaidan suojasta on helppo tarkkailla, kuinka valot syttyvät ja sammuvat oppilaiden huoneissa. Kurssin alkujaksolla tytöt ompelevat ilta illan jälkeen kansallispukujaan – kun arvokas, mutta suuritöinen juhlavaate valmistuu, jää aikaa muuhunkin. 

Koulun pihapiiriin ei miehillä ole asiaa, talonmies Värettä lukuun ottamatta. Siksi tapaamiset on hoidettava vaivihkaa, opettajilta salaa. Nuorisoseuran talon pihamaalla, iltamissa, iltakävelyllä.

Vähitellen ilmapiiri vapautuu. Emännyyskouluista tulee valtion Emäntäkoulu, iltavapaiden aikaan pojat alkavat päästä jo pihallekin, morsiamiaan noutamaan ja tapaamaan. Meno käy joskus riehakkaaksi, mutta rauhoittuu heti, kun koulun johtajatar kävelee pihan poikki opettajien rivitalolta kansliaan. Iltakymmeneltä lukitaan ovet ja poikajoukko siirtyy muualle. 

Uusi kurssi alkaa tammikuussa ja tammikuun iltoina Sammatin pojista toivorikkaimmat ilmestyvät Emäntäkoulun portille, vuosikertaa katsastamaan, niin kuin pikkurehvakka sanonta kuuluu. Tytöt ovat aina uusia, poikien kantajoukko pysyy ja pysyy… ja joskus käy kuitenkin niin, että katseet kohtaavat…

* * * 

Kesällä tarkenee tanssia lavallakin, Luhdannokkaankin sellainen on rakennettu, Karjalohjan Vilniemessä tanssitaan. Kuusikymmenluvulla alkaa isompien lavojen aika ja Sammatin nuoret suuntaavat Kitulan Huvikalliolle, Pähkinäniemeen ja vielä myöhemmin Tanhuhoviin. Someron Esakalliolle asti lähdetään Dannya katsomaan, suuret tähdet kiertävät isoilla tanssipaikoilla. 

* * * 

Nuorisoseuran toiminta laimenee ja lakastuu, mukaan liitytään tavan vuoksi, arpajaisia ja iltamia yritellään, mutta televisio vie yleisön ja seurassa toimivilla nuorilla alkaa jo olla ikääkin. Kuka jaksaa katsoa naapurin tyttären suoritusta huvinäytelmässä kun telkkarissa jyllää Peyton Place ja Mia Farrow? Siihenkö se nyykähtää? 

Ei sentään. Tarvitaan vain tuhti tukku rautalankaa ja tangoja, muutama ikimuistoinen valssi ja foksi. Jostain revähtää kaikkien tietoisuuteen Sammatin Humina, josta Kari Kuuvan hittikappaletta mukaillen tulee Lärvätsalo. Kuusikymmenluku ja  kesäkeskiviikkojen levytanssit kasvavat ilmiöksi. Danny ja kumppanit ovat mukana, vaikka ei oikeasti, levyillä kuitenkin. Levysoitin on vielä ylellisyyttä; Lauantain toivotuissa levyissäkin kevyitä kappaleita on vain muutama. Lärvätsaloon nuoriso tulee musiikin takia, tiiviin tunnelman vetämänä ja tietysti, toistensa takia.  

Mattilan pojilla on tasokkaampi levysoitin, ensin lainataan sitä, myöhemmin Nuorisoseurallekin hankitaan kunnollinen stereosetti. Ja kansioihin kertyy pinottain mustia vinyylikiekkoja. 

Koko kesän, joka keskiviikko illasta puoleen yöhön tanssitaan ja tanssittajia tulee Lohjaa ja Karjaata myöten. Jalan, pyörällä, moottoripyörillä. Keskiviikko on pikkulauantai ja nyt sitä vietetään, täysillä. Kun joku saa isältä auton lainaan, kokeillaan, montako mahtuu kyytiin. Henkilögalleriaan kuuluvat kylän pojat, emäntäkoulun tytöt alkuillasta, vähän varttuneemmat tanssinhaluiset daamit, koululaiset ja kesäasukkaat, kaikki haluavat kokea Lärvätsalon huuman ja hikisen tunnelman. 

Kylän pojista rotevimmat olivat järjestysmiehiä, lain täytteeksi. Järjestyshäiriöitä ei juuri ole, vaikka marja-aikaan talon takamailta löytyy niin mustikoita kuin tyhjiä pullojakin. Kuusimetsään, mättäiden lomaan on helppo kätkeä rohkaisua. 

* * * 

Siniset farkut ja t-paita, kumitossut ja collegepaita. Nuorisolla on jo oma muoti ja oma kulttuuri. Kun rokki soi, tytöt heittävät käsilaukkunsa salin keskelle ja twistaavat piirissä. Tangon aikana päästään lähelle, silmät puoliavoimina tanssivat parit ovat jokainen omassa maailmassaan, täyteen ahdetussa salissa ollaan lähekkäin.  

Syksyllä, kun koulu alkaa, tanssitaan viimeiset kerrat. Elokuun ilta on tumma ja lempeä, parit kätkeytyvät varjoihin ja unohtuvat syleilyyn.  

* * * 

Siinä Lärvätsalon iltojen rytäkässä tulee purettua Nuorisoseurantalon näyttämökin, sillä lippuja menee kaupaksi niin paljon kun uskalletaan myydä, tilaa pitää raivata lisää, joskus lentävät poikkeavat katsomaan, että meno on asianmukaista. Tanssien tuotolla taloa maalataan ja huolletaan. Kuusikymmenluvusta tarttuivat vihreät ja oranssit sävyt sisäseiniin, ulkokuori pysyi punamultaisena ja sosiaalitilaksi riittää kesäkuukausina puinen huussi mäen syrjässä. 

Santeri Alkio katselee seinältä nuorten tanssimista. Innostus hiipuu vähitellen, viimeiset tanssit ovat jo hiljaiset eikä perinnettä ole myöhemminkään kyetty elvyttämään. Balettikurssi käyttää taloa harjoitussalinaan – sitten Lönnrot-opiston  navetan vintiltä saadaan väljempi tila. Santeri Alkio saa seuraa enää  vain kerran vuodessa, kun joulutori ensimmäisen adventin aattona avautuu. 

* * * 

Valkoiseksi maalattu Työväentalo on rakennettu 1907. 2000-luvulle tultaessa taloa on huollettu, sisätilat paneloitu ja keittiöön saatu vesijohdot. Vesivessakin on, piharakennuksessa on jäljellä putka, mutta sinne ei kukaan ole vuosikymmeniin joutunut, varastoksikin sitä on välillä vuokrattu. Sähkölämmön lisäksi salissa on pyöreä uuni, johon voi tehdä rätisevän tulen. 

Näyttämöllä on aidot, maalatut kulissit, joista saa elementtejä siirtelemällä koivumetsän tai komean hongikon. Vaaleaseinäiseen saliin tulvii valoa isoista ikkunoista, kesäpäivän kirkkaassa valaistuksessa Työväentalo on Sammatin seuratalojen kuningatar. 

1900-luvun alun poliittiset turbulenssit vaikuttavat Työväentaloonkin, Kansalaissodan aikaan talo on suljettuna, olojen vakiinnuttua se toiminta käynnistyy uudelleen. Teatteria, konsertteja, iltamia. Työväentalon iltamatkin vetävät väkeä vielä 1950-luvulla, kun kansa haluaa tanssia, tanssia, tanssia ja unohtaa vaikeat vuodet. Vähitellen talo hiljenee, arpajaiset ja Vappuillan juhlat ovat myöhemmin lähes ainoa tapahtuma. 

Työväentalolle mahtuu pitäjän nuori väki vielä 1930-luvulla ja sodan jälkeenkin. Polkupyörille on pihalla reilusti tilaa, mutta myöhemmin, kun pihaan pitää pysäköidä autoja, alkaa tehdä tiukkaa. 

*  * *

Sampaalan historia alkaa vasta sotavuosista, vaikka rakennuksella on ikää enemmänkin. Alkuaan Suojeluskuntataloksi hankittu rakennus on valmistettu Iisalmen takaa tuodusta kelohongasta, Sammattiin se ostettiin Helsingistä, Vuorimiehenkadulta, purettiin ja kuljetettiin uudelle pystytyspaikalleen.

Sampaalan rakennustyöt keskeytyvät talvisodan alkaessa, talo valmistuu välirauhan syksynä 1940. Suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä talo siirtyy Maamiesseuran omistukseen.

Keskellä kylää sijaitsevasta Sampaalassa tanssitaan häitä, pidetään kokouksia, esitetään elokuvia, järjestetään iltamia, vietetään iloiset ja vakavat juhlat. Patinoituneet hirsiseinät luovat  tunnelmaa, lavalla soittaa orkesteri, puhvetin puolella on Maatalousnaisten valtakunta. 

Sampaalassa tapahtuu kaikkina vuodenaikoina, se on Sammatin suosituin kokoontumistila. Tytöt salin toisella laidalla, pojat toisella, lähempänä näyttämöä mahtuu tanssimaan, ujoja kumarruksia. Sitten yhä useampi saa auton ja viettää iltaa muualla, Sampaala lakkaa olemasta nuorten tanssipaikka.

* * * 

Kylän kaupalla ja maitolaiturilla tavataan kesäisinä iltoina. Vauraammilla isännänaluilla on moottoripyörä, toisilla mopo. Joku helsinkiläispoika kuuluu saaneen oman autonkin. Autoa ihaillaan kaukaa, katsellaan pölyvanaa hiekkatiellä, onneksi oman kylän pojat ovat lähempänä. 

Pojat kokoontuvat, nahkatakkeineen. Tytöilläkin on yhtenäinen kuosi. Kapeat housut ja sifonkihuivit, tukka korkeaksi tupeerattu, Filmstaria silmissä, tummat rajaukset rohkeimmilla, villatakki hartioilla. Teinimuotia, joka saa äidit pudistelemaan päätään, isät huolestumaan. Hiuslakka tuoksuu, petrooli ja tuuli. Viima käy käsivarsiin, ote yltää pojan vyötäisille, ujo läheisyys. 

* * *

Lempeät kesäpäivät ja illat. Linnunlaulu, joka jatkuu hämäriin ja voimistuu  ensimmäisestä sarastuksesta. Tuoksuvat niityt ja himmeään iltaan nouseva utu, auringon lämpö, joka viipyy rakennuksissa, kivissä. Taivaan satumaiset värit. Lehväiset sopukat, joihin on helppo pujahtaa. Salaisuudet, jotka sinetöidään suviyössä. Kohtaamiset, jotka muuttuvat kohtaloiksi. Jokaisella aarteena oma tarinansa. 

* * * 

Mopokesien ja Lärvätsalon vuosien nuoret, isännät ja emännät viettävät kuuskymppisiään, harva enää kaksipyöräisen päälle uskaltaa. Lenseänä kesäiltana kuulee silti toisinaan tutun moottorin säksätyksen. Ei kai ne pojat koskaan kokonaan aikuisiksi tulekaan. Aikamatkoillaan, suviöinä.