maanantai 2. heinäkuuta 2018

Tuuli, tuuli, sade



Koillisesta puhaltaa, aallot vyöryvät järvenselältä suoraan saunarantaan. Aamu-uinnilla tulee merellinen tunnelma, kun aallot melkein peittävät näkökentän. Vesi velloo ja vastustaa uimaliikkeitä. Pulssi nousee lyhyelläkin pyrähdyksellä. 


Puiden oksat yrittävät myötäillä tuulta, välillä kaikki on vaakasuorassa, puuska karsii armotta kuolleet oksat ja viskoo niitä kaikkialle. Lokeilla ja joutsenilla on vaikeuksia pitää vakaa lentoasentonsa, kohta ne kai kiepsahtavat selälleen, kun myteri riepottaa.


Saunapolulla eteen tömähtää kuiva koivunoksa, metrin päähän. Olisi se voinut…  Juuri kun me keräsimme kaiken ja silppusimme. Puuhakkeesta puuhattu polku on paremmassa kunnossa kuin aikoihin. Kesäkeittiö pysyy kylmänä. 


Suomen kesä on normalisoitunut. Alkukesän helteiden jälkeen on viileämmän tuntuista kuin se oikeasti onkaan, pitää taas kaivaa esiin mökkitoppatakit ja pipot, kiskoa villasukat jalkaan. Näinhän se on ennenkin mennyt. Bikinit hapertuvat reissurepussa käyttämättöminä. Hyttyset pyrkivät sisätiloihin, ulkona ei ole työrauhaa. 


Sääennusteet ovat normalisoituneet. Luvataan varman päälle tuulta, tuulta, sadetta. Meteorologit luottavat kai siihen, että kyllä me huomaamme, jos oikeasti saadaan kaunis sää. 


Katselen järven pintaa, vaihtelevaa harmautta, koko ajan liikkeessä olevaa pintaa, vaahtopäitä. Ikkunasta ne näyttävät upeilta, kun aurinko uskaltautuu esiin, katselen hopeista virtaa. Sitten taas, harmaa tina tai teräs. 



Tuuli oikolukee maisemaa. Karsii turhat ja asettaa järjestykseen tärkeät. Kirjoittajan pitää välillä antaa tuulen käydä tekstissään ja pyyhkiä pois ylimääräiset, paisuttelevat sanat, panna asiat uuteen järjestykseen. 



sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Puun hiljainen runous



Pilvisenä juhannuspäivänä katselen Paikkarin torpan pihamaata ja pilvenharmaata seinää. 
Vuosisatojen pilvet ovat kulkeneet torpan ja pihan pientareiden yllä, sataneet, kaikonneet. 
Vanha puu, vuosi vuodelta hauraampana. 



Aitan hirsisalvos on puun rukous, ristiin puristunut, taivasta tavoittava. Ihmisen käden jälki katoaa hiljaa, puun syyt nousevat esiin, rakenne pelkistyy. Tervaksen tummuuskin joutuu antamaan periksi. 



Ikkuna katsoo puutarhaan, raottaa pitsiverhoa, koti on tallella, pieni tupa ja kamari. Ovi on lukossa, vain muistot liikkuvat lattian vahvojen palkkien päällä. Kukaan ei tule katsomaan, vieläkö omenapuut kukkivat. 


Hiomakivi on ollut aina, mutta onko se aina ollut näin harmaa ja hauras, enää tuskin käyttöä kestävä. Tässä teroitettiin kirveet ja puukot, arjen tärkeimmät työkalut. 
Isäntä veisti puumerkkinsä näkyviin, veisti hirret ja tarvekalut. 


Vanha aita erottaa pihan ja pellon. Hopeanhohtoinen, sammaleen kirjoma. 

Rannan puolella aita on koottu kivistä. Onko siinä ollut raja, jota lapset eivät leikeissään ole saaneet ylittää? Pelkäsikö äiti lasten eksyvän liian lähelle järveä? 
Pihan sammaleisille kiville voisi vieläkin koota parven käpylehmiä. 


Matkailumajan perusta on tehty jykevästä graniitista. Vanhan Lehton isännän, Kivi-Kustaan (1875-1968) tarkka työnjälki näkyy vieläkin. Kivet on leikattu viivasuoraan, saumattu vaalealla laastilla. Työ on vaatinut voimaa ja taitoa. Punainen talo valkoisine kuisteineen lepää lujalla perustalla. 


Muistan Kivi-Kustaan lapsuusvuosiltani, silloin hän oli jo iäkäs ja viimeisinä aikoinaan sokea. Voimat olivat hiipuneet, kesäpäivinä hänet näki istumassa penkillä tupansa seinustalla. 


Pienen torpan poika palasi kotiseudulleen täysinpalvelleena professorina. Aluksi perhe asettui avaraan Nikun taloon, 1876 muutettiin Lammin taloon. 
Kesäisin Lammin ikkunoilla kukkivat pelakuut, salin puolelle valkoiset, tuvan ikkunoilla punaiset. Pihalla viihtyvät vanhat perennat, talon päädyssä kohoavat komeat saarnit. 



Elias Lönnrotin syntymäkodista Paikkarin torpasta tuli museo vuonna 1889. Torppa siirtyi valtion omistukseen ja siitä vastasi vuonna 1884 perustettu Muinaistieteellinen toimikunta, nykyisen Museoviraston edeltäjä. 
Nykyään Paikkarin torppa on osa Lohjan museon kokonaisuutta. 
Museoviraston verkkosivuilla kerrotaan, kuinka muinais- ja kulttuurimuistojen keräämistä ja vaalimista koskevia säädöksiä on ollut jo 1600- ja 1700-luvuilla. 
Paikkarin torppa lienee yksi Suomen vanhimmista museoista. Se avattiin yleisölle pian Elias Lönnrotin kuoleman jälkeen ja siitä tuli nopeasti suosittu kohde, lähes pyhiinvaelluspaikka.  
1920-luvulla rakennettiin torpan pihapiiriin Paikkarin matkailumaja, jossa on vahtimestarin asunto ja pieni kahvila. 
Elias Lönnrotin vanhuudenkoti, Lammin talo avattiin museona 1960-luvun lopulla. Sampoyhdistys luovutti talon Suomen Kulttuuriperinnön säätiölle 1987.  




lauantai 23. kesäkuuta 2018

Välttävin, lähes keskinkertaisin tiedoin


Eläminen on varma, mutta hidas tapa oppia tuntemaan oma keskinkertaisuutensa. Kun on oppinut, on jo iällä. Kaikella tähän mennessä kertyneen kokemuksen perusteella minun pitäisi olla jo henkistynyt ja hyvin seesteinen, mutta totuus – no, niin, no… Ei kai elämäkään mahdottomia pysty sorvaamaan. 

Kirjoitin hiljan Italian taiteesta Helsingissä. Harmittelin, etten ehtinyt perehtyä Ateneumin näyttelyyn riittävän perusteellisesti. Nyt kuvaan toista kohtaamista, joka sekin jäi liian lyhyeksi. Samalla törmäsin, taas, omien tietojeni vajavuuteen.  


Tallinnan Kumu on kuumottanut mieltä jo pitkään. Millainen museo se olisi, kun kuvat mediassa ovat olleet niin kiinnostavia. Miten modernia arkkitehtuuri olisi kotonaan viehättävässä puutarhakaupunginosassa, kivenheiton päässä keskustan lasitalojen ja pilvenpiirtäjien maailmasta.  

Kumu on toisenlainen. Mikään ennakkokuva ei tehnyt oikeutta rakennukselle. Kumu oli paljon komeampi, huikeampi, hienompi. Se otti vieraansa vastaan kohteliaasti, lähes nöyrästi, maan tasalta nousten. Sisätilan avaruus ja eri saleista avautuvat näköalat valloittivat. 

Kumu on paitsi taidenäyttely, myös katsaus Viron historiaan. Tarina kansasta, joka Euroopan laidalta kurkotti kohti keskuksia. 

Varhaisin taiteilija oli Michael Sittow (1469-1525), renessanssiajan kosmopoliitti. Muotokuvat kertovat matkoista Euroopan hoveihin, taiteilija herää unohduksesta ensimmäisessä yksityisnäyttelyssään. Tuntematon mestari on saanut nimen ja taiteilijan vaellusvuodet on kartoitettu. Matkustaminen ei 1500-luvun Euroopassa ollut helppoa eikä nopeaa, mutta taitavalle tekijälle on kuninkaiden ja aatelisten piireissä riittänyt kysyntää.


  

Viron taiteen aarteet, 1700-luvulta toisen maailmansodan vuosien välisen ajanjakson aikana tehdyt maalaukset ja veistokset noudattelevat samankaltaisia kehityslinjoja kuin taide eurooppalaisissa kokoelmissa. Taide lähestyy modernia, suodattaa vaikutteita maailmalta. 


Itsenäistynyt Viron tasavalta tunnistaa juurensa, kertoo omasta arvostaan. Samalla se kertoo kuvin historiaansa ja mytologiaansa. Kalevipoeg ja Vanemuine ovat sukua omalle kalevalaiselle kansanperinteellemme. Oma eepos on oman kulttuurin symboli, joka osaltaan legitimoi pyrkimyksen itsenäisyyteen.


Muutos Viron tasavallasta neuvostotasavallaksi näkyy ankarana käänteenä myös taiteen kielessä. Historia kuvissa – kuva historiassa -näyttely on hätkähdyttävä. Tasavallan ajan kuvissa kansannaiset vaelsivat kirkkotiellä, nyt ryhmämuotokuvaan ovat asettuneet kodittomat. Raskaat rautasaappaat tallaavat maata, ankea aika kuvataan samein värein. Taistellaan, liput liehuvat. Kommunismin seremoniallinen taide kuvaa valloittajien ihanteita. 





Moderni Viron tasavalta on tavoittanut kansainväliset virtaukset, uusissa töissä on energiaa ja uhmaa. 

Viron kielessä näkyvät ja kuuluvat vuosisataisten kulttuurisuhteiden jäljet. Virolaisten historia on täynnä draamaa ja ankaria vaiheita, joiden tarkempi tunteminen auttaisi ymmärtämään Kumun näyttelyiden antia syvemmin. Viron historian tentissä arvosanani tuskin olisi edes tyydyttävä. 


Rivakka kävely satamasta Kadriorgin idylliin, rankkasateen ja ajoittain rapaista vettä lainehtivien katujen kautta kannatti. Museovierailun alkaessa harmaa taivas vaihtui aurinkoon ja tuuleen. Lähtiessä oli valoisaa, myös mielessä. 

Päiväristeilyn muutaman maissa vietetyn tunnin aikana ehtii Kumuun, ehtii käydä kursorisesti museon tärkeimmät salit läpi, mutta ei ehdi perehtyä kaikkiin yksityiskohtiin. Taiteilijoiden nimet lipuvat ohi, teemat tarttuvat mieleen. 

Kumun näyttelyohjelmaan voi tutustua museon verkkosivuilla. 
Näyttelyt on nähtävä, niitä on paljon ja ne ovat näkemisen arvoisia. 
Viron historia on kiinnostava kertomus. Siihen on tutustuttava tarkemmin. 




keskiviikko 13. kesäkuuta 2018

Hyvin neuvottu



Maailma on hyviä neuvoja tulvillaan. Meitä ihmisparkoja ohjataan oikeaan, ohjaamasta päästyään. Tee näin, niin elämäsi muuttuu paremmaksi / laihemmaksi / terveemmäksi / onnellisemmaksi / vauraammaksi / viisaammaksi ja niin edelleen. (Tarpeettomat tavoitteet voi yliviivata.) Ellet onnistu, neuvojen puutteesta se ei ainakaan johdu. 

Neuvonantajia on kaksi päälajia. Sedät ja tädit. Sedät ovat varttuneita, pönäkkyyteen taipuvia herrahenkilöitä, jotka antavat hyviä neuvoja etenkin niistä asioista, joista heillä ei ole eikä ole koskaan voinutkaan olla mitään kokemusta: synnyttämisestä, lasten kasvatuksesta, kodinhoidosta. 

Tädit neuvovat kaikkia kaikesta. Valistustyöhön maalaismaiseman auvoisuudessa uppoutuva kaupunkilaistäti on jo klassikko. Maalaistädit tietävät, millä kaikilla tavoilla kaupunkilaiset elävät väärin. ”Kai sitä nyt jokaisella sen verran, että muutaman vaon perunaa voi istuttaa.” 

Jos neuvojat olisivatkin vilpittömästi neuvottavan asialla, kaikki olisi varmaan ihan kohdallaan. Mutta kun ikää kertyy, ihminen muuttuu epäluuloiseksi ja alkaa uumoilla, että hyvien neuvojen taustalla onkin jotain muuta. 

Kun lapset olivat pieniä, vallitseva kasvatusoppi korosti, kuinka hyvä lapsen on olla kotona äidin hoivissa, ainakin ensimmäiset vuodet. Päiväkotiin ehtisi myöhemminkin. 

Viime viikkoina julkisuudessa esitelty uudempi kasvatusoppi korostaa, kuinka hyvä lapsen on olla päivähoidossa. Yksivuotiaasta alkaen. Päiväkotiin olisi syytä ehtiä ajoissa. 

Silloin kun itse olin pieni, päiväkoteja ei edes ollut. Oli seimiä ja tarhoja. Kukaan ei sentään puhunut siitä, että lapsia olisi tarhattu. Useimmat lapset taisivat olla kotihoidossa – tai ainakin ne tenavat, jotka omasta lähipiiristäni tunsin. Sitten tarhoista tuli päiväkoteja, ellei muuta, niin sana vaihtui sympaattisempaan. 

Muutama vuosikymmen sitten päiväkotipaikkoja ei ollut riittävästi. Naisten osallistuminen työelämään ei ollut yhtä itsestään selvää kuin se nykyään on, ei ainakaan politiikasta päättävien setien mielestä. Lasten kotihoito oli kätevä tapa kaunistaa tilastot ja työllistää ne nuoret naiset, joille työelämällä ei ollut ’käyttöä’. 

Onko päiväkodeissa nykyään enemmän tilaa? Nuorille naisille olisi taas kysyntää työelämässä, pitkiä kotihoitojaksoja on alettu karsastaa… Päivähoito on varmaan samaan aikaan kehittynyt monta harppausta, mutta silti. 

Lapset ovat onneksi joustavia: tutkijat ovat todenneet, että kotona hoidetut lapset oppivat erilaisia asioita kuin päiväkodin tenavat – mutta samalla he kertovat havainneensa, että erot tasoittuvat kouluikään mennessä. Kiitos siitä. 

Tutkijalla on lupa muuttaa mielipidettään ja tulla uusiin tuloksiin, eihän tiede muuten edes etenisi. Mutta, toivottavasti tässä ei ole taustalla sitä neljän vuoden sykleissä nykivää tulevaisuusajattelua, joka leimaa poliittista toimintaa. Ajattelua, jossa lapset ovat samalla tavalla toistensa kaltaisia, niin kuin lammaslauma. Kysykää vaihteeksi lampureilta: lampaatkin ovat yksilöitä, jokaisella bääbäällä on oma luonteensa. 


Aikuistuminen on pitkä prosessi, pitempi kuin uskalletaan myöntää. Ihmiseksi kasvaminen vie aikaa, vaikka se alkaa jo ennen syntymää. Kaikki eivät ole valmiita aikuisia kahdeksantoista vuoden iässä, elämä voi olla sarja mutkikkaita polkuja. 

Ei mutkikkaan polun päässä välttämättä ole yhtään sen huonompi tulevaisuus kuin viivasuoran taipaleen. Sammatin Sampomäellä tänä suvena esitettävä näytelmä Sataa suolaista vettä puhuu juuri tästä. Eeva Joenpellon Lohja-sarjan viimeisten osien näytelmäversiossa konkretisoituvat päähenkilöiden elämänpolut. Erehdysten ja mutkien kautta edetään kohti parempaa. 

Lapset ovat yksilöitä ja itsekkäänä äitinä toivon, että he saavat säilyttää persoonalliset piirteensä. Vanhemmilla pitää olla herkkyyttä nähdä lapsensa persoonallisuus ja lupa tehdä yksilöllisiä valintoja lasten ehdoilla. Antaa aikaa ja lujaa rakkautta. 

Toivon myös, että kasvavalla olisi lupa edetä omien askelmerkkiensä mukaan. Pitää olla lupa tehdä virheitä ja oppia niistä, tehdä korjausliikkeitä. Omaan tahtiinsa. 

Neuvot ja neuvonantajat ovat uusiutuva luonnonvara. Hämmentävää on vain se nopeus, jolla ne uusiutuvat. Siinä kisassa ne pärjäävät rikkaruohoillekin. 

tiistai 22. toukokuuta 2018

Pieni Italia


New Yorkissa on kaupunginosa nimeltä Little Italy, näin olen kuullut ja lukenut. Helsingissä on vielä tällä viikolla kaksi pientä Italiaa. 



Sinebrychoffin taidemuseon pian päättyvä näyttely hemmottelee katsojaa Ippolito Caffin maisemilla, Ateneumin kolmas kerros esittelee kesälomakauden ajan, 19.8. asti Italian maagista realismia, näyttelyn nimi on Fantastico! 


Ippolito Caffin maisemat ja museon kellarikerrokseen sijoitetut Piranesin grafiikanlehdet kertovat Italiasta ja Välimeren maista. Rohkea taiteilija matkusti ja maalasi myös Egyptissä, Syyriassa ja Jerusalemissa. Sinebrychoffin taidemuseon ensimmäisessä kerroksessa, tummissa saleissa taidokkaat maalaukset avautuvat kuin ikkunat. Maisemien harmoniaa, tunnelmallista valoa. Venetsia talvella, lunta talojen harteille.  



Kuvat tulipaloista ja bengaalilyhtyjen valaisemista tapahtumista ovat kuvitettua historiaa. 
Kuvien äärellä seikkaili ryhmä rouvia, joille maisemat olivat matkoilta tuttuja: arvorakennukset ovat säilyneet meidän aikaamme. Onko maisemien levollisuus tallella? 



Fantastico! on erilainen kokemus. Maaginen realismi ammentaa 1400-luvun maalaustaiteesta, aiheet ovat taiteilijoiden nykyaikaa, 1920- ja 1930-lukujen maailmaa. Maailmansota on ollut taiteen vedenjakaja. 

Pysähtyneet asetelmat, vakavat kasvot, pelkistetyt asetelmat. Diktatuurin uhka kaiken yllä? Näyttelyn voi käydä katsomassa uudelleen ja niin on varmaan viisasta. Yhdellä pistäytymisellä se ei avaudu. Eikä koskaan ole haitaksi tehdä vielä yksi pieni retki Italiaan. Samalla voisi perehtyä paremmin maalareiden nimiin...






keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Pirkko Heikkilän muistoksi



Pokan Pirkko, Uittamon Pirkko, Heikkilän Pirkko – koko Sammatin tuttu ja luotettu Pirkko on poissa. 

Pirkko Heikkiä oli aktiivinen toimija Haarjärven ja Luskalan kylissä ja sammattilaisissa yhdistyksissä.  Hän oli retkien ja aktiiviteettien järjestäjä ja monen hyvän asian aloittaja. Kesäkaudella Pokan pelloilla kasvatettiin vihanneksia, myös myyntiin, Helsinkiä myöten. Kesälauantaisin Pirkko myi tuotteitaan Sammatin kesätorilla. 

Talvella, kun sato oli korjattu ja pellot kynnetty, Pirkko asettui kangaspuiden ääreen. Hän oli museoviraston luotettu, ryijyjen ja kudonnaisten entistäjä ja korjaaja. Uusia, taidokkaasti kudottuja ryijyjä tuli myyntiin kesän käsityönäyttelyihin. Kangaspuiden ääressä oli usein kaksi sukupolvea, Pirkko ja hänen anoppinsa Ilmi Heikkilä. Sopuisasti. 

Pirkko Sanelma Heikkilä os. Uittamo 21.8.1933 – 10.4.2018 eli täyden elämän. 
Pirkko tunsi kaikki ja Pirkon tunsivat kaikki. Pirkolta oli helppo kysyä, jos piti löytää haastateltava tai joku muu asiantuntija – Pirkko osasi neuvoa ja usein vastata kysymyksiin. 

Olen haastatellut Pirkkoa mm. seurakuntalehti Lohkaretta varten.
Pirkon omaisten luvalla julkaisen nyt nämä tekstit uudelleen tässä Sanataidon blogissa. 
Tässä olevan henkilöesittelyn lisäksi voit lukea kuvauksen kanttori Mylläristä ja kyläkulttuurista. Kolmas teksti liittyy seurakunnan vapaaehtoistyöhön. 

Tekstit on julkaistu 2010, aikanaan Pirkko on ne lukenut ja hyväksynyt. Joitakin tekstejä on lehden taittovaiheessa jouduttu lyhentämään ja otsikoita muokkaamaan, sillä lehden tekijä ajattelee kokonaisuutta. Kuvat ovat kirjoittajan muistiinpanoja. Tässä tekstit ovat alkuperäisessä muodossaan. 

Kiitos Sinulle, Pirkko, hienosta elämäntyöstäsi! 

Tuokiokuva Heikkilän tuvasta on Eljas Myllärin henkilöesittelyn liite, kirjoitettu 2010. 



Ennen vanhaan riitti lystiä   

Pyhäpäivän rauha asuu Pirkko ja Unto Heikkilän tuvassa Valkjärven rannalla. Istutaan kahvilla ja jutellaan entisistä ajoista. Sammatin Luskala on Unton kotikylä, tähän tupaan Myllykylästä lähtöisin oleva Pirkko tuli miniäksi vuonna 1955. Jo kuukauden kuluttua häistä hänestä oli tullut Paikkarin Marttojen jäsen ja aktiivinen toimija kyläyhteisössä. 
-       Paikkarin Martat järjestivät kesäjuhlan Sverre Saarisen navetanvintillä ja me menimme Unton kanssa mukaan. 
-       Siellä näyteltiin ja ohjelma oli niin hauskaa, että minä liityin heti jäseneksi, halusin olla niin hauskassa joukossa mukana. 

Irmeli Virta lauloi ja Leeni Jalava oli primus motorina kaikessa, Sverre Saarinen ja Heikki Valkjärvi järjestivät hauskaa ohjelmaa. 
-       Olin tavannut Sverre Saarisen jo aikaisemmin ja aluksi vähän jopa pelkäsinkin häntä, työkamppeissaan olevaa tummaa, pitkäpartaista miestä. Mutta hän olikin mukava mies ja hyvä näyttelemään. 
-       Irma Särmäharju näytti minulle joskus runojaan. Irma kaipasi henkistä tukea ja esiintymismatkoilleen hän halusi minut mukaan. Olen ollut mukana Helsingissä, Nummella ja Lohjalla, kun Irma lausui omia runojaan. 

Ihmiset olivat Pirkon mielestä ennen paljon persoonallisempia, jokaisella oli oma persoonansa, nykyään ollaan paljon tasapäisempiä. 

Työteliäs yrittäjäpariskunta

Heikkilät ovat tehneet uran puutarhaviljelijöinä: perheellä oli pitkään oma myyntipaikka Helsingissä Kauppatorilla, myöhemmin tilauksia vietiin tukkuun. Pirkko on kotitalousteknikko, jonka taitoja on tarvittu niin kaupan konsulenttina kuin pitojen laittajanakin. Sammatin Sampojuhlien muonitustalkoissa Sampomäellä Pirkko on ollut joka vuosi mukana alusta asti. 

Aikaa on kulunut ja ansaituille eläkepäiville siirtyneillä Heikkilöillä on ilonaan kolme omaa lasta ja kahdeksan lastenlasta. Menneitä on mukava muistella kahvikupin ääressä tuvan pöydässä.