sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Berliinin ilmaa


Viikko 12 Berliinissä. Ajatus, joka kuulosti keväältä ja auringolta. Siksi.


Ihan niin se ei ollut. Kaupunki oli varmaan asennoitunut kevääseen ja valoon – tulppaanit olivat jo nousseet esiin ja kukkia oli asetettu koristamaan katuja.


Lähtöpäivän aattona olin vielä yhteydessä Reininmaan kirjeenvaihtajaan ja sain hätääntyneen vastauksen: täällä Saksassa on kylmä. Vaikka te olette kylmyyteen tottuneet, täällä tuntuu vielä kylmemmältä. Ottakaa lämpimiä vaatteita ja pipo mukaan. Neuvo osoittautui viisaaksi. Ilma oli koleaa, raakaa, kosteaa, kylmempää kuin asteiden perusteella olisi odottanut.


Ensimmäisen iltapäivän jälkeen vallitsevaksi säätyypiksi vakiintui räntäsade, joka välillä muuttui tavalliseksi sateeksi, tihkuksi ja hetkittäin auringoksi. Räntä peitti maan, vaikka vain harvassa paikassa kosteus ehti jäätyä kaljamaksi. Askeltaminen oli loiskuttelua, mutta turvallista.
Sää suosi nähtävyyksiä, joiden tärkein osa oli sisätiloissa.  


Vanha maamerkki, televisiotorni jäi kokematta. Ensin oli liikaa jonoa, sitten niin sumuista, että näkymät olisivat olleet samat kuin lentokoneessa, kun se nousussa saavuttaa pilvikerroksen.


Kahviloiden tuolit oli nostettu valmiiksi asiakkaita varten. Valkoisen liinan asemasta pöydällä oli lumikerros.


Patsaat värjöttelivät räntäsateessa. Sää oli demokraattinen ja yhtäläinen kaikille, niin kommunismin perinteikkäille partaveikoille, Marxille ja Engelsille, kuin keisareillekin. 


Spreen rantamalle kokoontuneet vähäpukeiset uimarit uhmasivat ankaraa tuulta.


Tuomiokirkon terassilla manaili säätä pyhimys, hiukan kyllästyneen oloinen. Vai oliko aika tullut odottaessa pitkäksi?


Apea harmaus ympäröi valtakunnan tärkeimpiä rakennuksia. Liput eivät jaksaneet liehua.  Valtiopäivätalon ja liittokanslerin virkatalon liepeillä oli väljää – ja grillaaminen kielletty. Koskee ilmeisesti myös poliitikkoja?




Aurinkoisen päivän aikana valo leikkasi jyrkkiä varjoja ja korosti rakennusten mittasuhteita. Kaupungin rajat ovat kauempana kuin muurin vuosina, mutta keskustassa ollaan kaiken ytimessä. Jotta kaikille riittäisi tilaa, talot tavoittavat taivasta eikä valon ja varjon ankaraa eroa voinut olla huomaamatta. 



Sumuisina päivinä kontrastit lientyivät.



Reininmaan kirjeenvaihtajan kanssa oltiin matkan jälkeen yhteyksissä. Jäikö meiltä Berliinin todellisuus, Berliinin ilma kokematta? Tuskin.

Sain linkin, joka kertoo menneen maailman tunnelmista. En kommentoi. 



lauantai 17. maaliskuuta 2018

Harmaata, valkoista, sinistä


Suksi luisti tänään aivan fantastisen hyvin.
Ainoa pieni ongelma oli, että suksi ei ollut kiinni siteessä eikä monossa, ihanan vapaana ja irtonaisena se liukui kohti ojaa ja melkein nauroi mennessään.
Otin toisenkin suksen irti, metsästin tai kalastin sauvojen avulla irtosuksen koppuraksi jäätyneen ladunvarren notkelmasta. Sitten huomasin, että toinenkin hiihtoväline oli karkuteillä. Sama hooponnäköinen operaatio uudelleen ja vihdoin minulla oli sujuvat sukset jalassa.
En uskaltanut katsoa, katsoiko kukaan.


Lähdin liukumaan ja hetken kaikki sujui. Sitten suksi töksähti roskiin latu-uran pohjalla, sitten taas. Hiekkaa, neulasia, männynkaarnaa, oksanpätkiä. Luonnontuotteita. Latu oli jäinen, kuin lasia, liukas ja latu-urien välissä oleva luistelualue oli saanut pinnalleen jäisen kamanan. Luistelin, liu’uttelin, töpsöttelin ja olin hiihtävinäni pari kilometriä kunnes kaappasin hiihtimet kainaloon ja kävelin takaisin autolle. 


Talven tavoitteeseen en ehkä pääse. Muutama kilometri voi jäädä vaille. Lupaan yrittää – jos latua vielä löytyy. Jos tämä talvi oli tässä, hyvä niin. Syksyyn mennessä sekä ketutus että laskuri on nollattu.


Hiihtovauhtini on ajoittain kävelyvauhtia, Kristalle tai Iivolle en pärjää. Enkä kai kovin hyvin Pekalle tai Antillekaan. Kuvaajille, jotka liikkuvat luonnossa ja ikuistavat valoja ja varjoja. Jospa joskus onnistuisi saamaan yhtä hyvän otoksen. Enkä edes tiedä, miten miehet lumella liikkuvat…  Kuvaan, kuvaan, ehkä seuraava tai sitä seuraava otos. Ammattilaisvälineet eivät anorakin taskuun mahtuisi, ajatus, jolla lohdutan itseäni.



Talven kaari alkaa joulun alla kaamoksen keskeltä. Alkukauden lumitilanne on arvoitus, joka tänä vuonna ratkesi onnellisesti. Latuja oli pohjoisen puolella reilusti ja hyvin huollettuina jo ennen joulukuuta.


Kun vuosi vaihtuu, aurinko alkaa vallata takaisin sitä, minkä kaamos vei. Päivät pitenevät, minuutteja kerrallaan, sitten vauhdikkaammin.  Kolme tuntia valoisaa aikaa on paljon vähemmän kuin neljä. Aurinko ei lämmitä eikä sulata huurretta, kulkija kuuntelee hiljaisuutta ja valkoisuutta.


Helmikuussa alkaa lumi riittää etelässäkin ja kotijärven jääkuori on vihdoin luja. Saa liukua, laskea, lykkiä ja lonksutella menemään. Tuuli karistaa huurteet ja lumet puista, aurinko heittää hangelle varjot kuin raikkaan räsymaton ja timantit alkavat hohtaa.


Latujen väki palaa reiteilleen. Lumen pinta on täynnä jälkiä, sirompia kuin ne, joita me jätämme. Kokeneet tunturisudet kaiken kokeneissa pusakoissaan, nuoret ja rohkeat, rupatteluun suostuvat isännät ja emännät.


Kevään mittaan luisto paranee, kunnes riistäytyy lapasesta kokonaan. Lopulta suksi töksähtää ensimmäiseen roskaan ladulla. Kevään merkki sekin, mutta kun ei vielä malttaisi.

Harmaata, valkoista, sinistä – hopeaa on talven maa. 



maanantai 5. maaliskuuta 2018

Suku- ja kaupunkiromaani



Ne puhuvat itsekin välillä ankkalammikosta – nämä suomenruotsalaiset seurapiirit. Vanhaa rahaa ja vielä vanhempia sukuja, ehkä ne kestävät varmaan vähän muita paremmin myös pientä ironiaa.

Ankkalammikko tai ei, Kjell Westö on tehnyt invaasion kirjalliseen maisemaani. Kirja kirjalta pidän hänen teksteistään enemmän. Näistä aristokraateista, jotka juonen edetessä ja ajan kuluessa joutuvat kohtaamaan elämän yhtä paljaina kuin kaikki muutkin. Ihmiset, joiden törmäyksiä todellisuuden kanssa raha vaimentaa – eikä vaimenna.


Kjell Westö on sukujen ja sukupolvien kuvaaja. Nämä Rabellit, Langit, Mannerit, Widingit, Bexarit ja muut. Suvut, joilla kaikilla on tarinansa. Ihmiset, jotka kietoutuvat toisiinsa ja joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa.
Mistä tällaiset nimet löytyvät? Todentuntuiset, uskottavat, silti ilmeisesti ei aivan autenttiset. Lukemisen edetessä ne muuttuvat uskottaviksi, siis lukijan tajunnan virrassa oikeiksi. Etunimet ja sukunimet linjassa keskenään.

Kjell Westö tekee huolellista työtä. Julkaisutahti on harkitun verkkainen tai ainakin verkkainen. Yksityiskohtiaan myöten tarkkaa kuvausta on ilo lukea, varmaan joskus hidas kirjoittaa. Tai ainakin luulen niin.


Kjell Westön kirjat eivät ole ahmittavan viihteellisiä. Joskus lukeminen on jätettävä hetkeksi, elettävä arkea, huokaistava, kunnes taas tekee mieli tarttua tarinaan. Kesken nämä kirjat eivät jää, siitä Westö osaa pitää huolen. Pienen tauon jälkeen niihin palaa, jatkaa lukemisen rinnalla kulkevaa pohdintaa elämästä ja elämänarvoista.

Marjatta Tapiolan Ilmarinen, Kalevalan inspiroima. Keravan taidemuseo Sinkan näyttelyssä, juuri nyt. 
Olen tietysti tarttunut muidenkin kuuluisien kirjailijoiden paljon mainostettuihin kirjoihin.
Pettynyt, kuinka nimekäs kirjoittaja kirjoittaa kepeästi, rallattelee samaa myyväksi osoittautunutta kaavaansa noudattaen lukutuotteen toisensa jälkeen. Nopeaa rahaa? Helppoa suosiota? Varman päälle? Takuuvarma humoristi? Kirjailija kirjailee kirjailemasta päästyään samaan tapaan kuin lahjakas näyttelijä tuhlaa taidettaan koheltaen sketsisarjasta toiseen. Lukija tai katsoja alkaa uskoa, ettei lahjakkuutta oikeasti olekaan, on vain satunnaisia onnenkantamoisia.
On kirjoittajia, joille jokin itselleni käsittämätön rima nousee liian korkealle. Lehtimiehenä aloittanut tiukan tyylin taitaja uppoaa kieleen, rönsyää ja runsastelee. Konstikas kieli on viimeistään muutaman kymmenen sivun jälkeen riesa, ei riemu. Herkut, hienot sanavalinnat ja muut kohokohdat eivät enää erotu ja lukeminen on työlästä.


Westö ei päästä lukijaa helpolla, mikä on varma klassikon tunnusmerkki. Silti, Westön nimi on brändi, johon voi luottaa, sillä tiedossa on aina hyvää proosaa, hyvin kirjoitettua perusepiikkaa. Pääosassa ovat aina ihmisten kohtalot, sensaatiot ovat sisällössä, kirjoittamisessa on aivan omanlaistaan hienovaraisuutta, sivistynyttä otetta. Kirjailijan äidinkieli on ruotsi, mutta hän osaa suomea niin hyvin, että pystyy valvomaan teostensa suomentamista. Ruotsin kieli on meille rikkaus, jonka soisi säilyvän, rikkaus jo Topeliuksen ajoista alkaen.

Lukija pääsee mukaan aikaan, sillä ajankuva on yksityiskohdiltaan tarkkaa. Kirjoissa ei ole lähdeluetteloita, mutta taustatyö on varmasti ollut melkoinen. Kirjoittaja on sisäistänyt tietonsa niin, että kaikki on luontevaa ja uskottavaa. Mitä syödään, juodaan, miten pukeudutaan – millaisia ammatteja ihmisillä on. Oman herkullisen lisänsä antavat keksinnöt ja innovaatiot, miten tekniikka tulee ihmisten elämään ja kuinka siihen suhtaudutaan.

Kaikilla Kjell Westön kirjoilla on päähenkilönsä, mutta tapahtumapaikat eivät ole pelkkiä kulisseja. Lukija kulkee tarkkaan kuvatuilla kaduilla, näkee talot ja puistot – sellaisina, kuin ne joskus olivat.

Elämän viivat lumella. Kirjoittamista vailla. 
Kjell Westö on mielikirjailijoitani. Yksi monista. Muitakin on, kauniin kielen mestari Samuli Paulaharju, Westön veroinen ihmissuhteiden ja miljöön kuvaaja Eeva Joenpelto. Mauri Sariola, jota joskus luen. Ei välttämättä viihteen, vaan ajankuvan takia, sillä ehkä Sariola ei varsinaiseksi epookkikirjailijaksi voi muuttua. Ja kaikki muut, Turuset, Hotakaiset, Tuurit, Katja Kettu.

Kun kertoo kirjahyllystään ja mieltymyksistään, kertoo ehkä itsestään enemmän kuin olettaakaan. Mutta sellaisia riskejä on välillä otettava.