keskiviikko 20. joulukuuta 2017

Pieni enkeli





Kurkisti pieni enkeli
Pilvien ikkunasta.
Talvista maata tutkaili
Satoi lunta taivaasta.

Katseli pieni enkeli
Valkeutta puhdasta
Säveltä uutta hyräili  
Hiutaleen havinasta.

Muisteli, pieni enkeli
Pyhää pilttiä, seimen lasta,
Joka tallissa elämän aloitti -
Ei tunnettu kuningasta.

Niin lauloi pieni enkeli
Joulun suuresta lahjasta
Ja taivaan holvi helisi
Riemusta korkeimmasta.




sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kolmannen adventin aikaa




Loista, kynttilä,
Valaise polkua!
Lämmitä, kynttilä,
Sielua lohduta!

Joulun lapsonen
Saapuu pian uudelleen.
Viaton, suloinen,
Jokaiseen sydämeen!

Tuoksu, kuuseni,
Tuo kotiin joulua!
Loista jo, jouluni,
Anna iloa, riemua!



Kliseet kiertoon - neljässadas päivitys


Yksi ensimmäisistä blogikuvituksista, Sammatin kirkko. 

Radio oli auki. Ennenkuulumaton joululaulu kaikui arkiseen talvipäivään. Ennenkuulumattomassa joululaulussa kaikki oli tuttua. Lapset odottivat, hermot meinasivat mennä, pukin motivaatiota oli syytä epäillä, sillä vaikka lapsilla oli kaikki huonosti, he ehkä olivat olleet vielä tuhmiakin, äiti oli huolissaan. Kotona oli kylmää ja puutteellinen ilmanvaihto, ikkunat olivat huurteessa ja lasten nenät jättivät ruutuihin sulia läikkiä. Sitten joulu tuli ja kaikki oli hyvin. Ennenkuulumatonta. Äidiltäkin tirahti, kyynel.

Kliseet pannaan kiertoon niin että kolina käy. Köyhän torpan karu joulu on yksi kierrätetyimmistä tarinoista. Jouluna on jostain syystä kaikilla lupa olla korni, kirjoittaa naispuolisia loppusointuja, tehdä nilkuttavia riimejä ja leipoa samaan kakkuun kaikki vanhat fraasit. Silläkin uhalla, että joulu on kristikunnan suuri juhla. Ennenkuulumattomat joululaulut ovat pahimmillaan sellaisia, että niihin tympääntyy jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Jos edellisen laulun referaatti ei mennyt oikein, sori siitä.

Kuinka paljon klapeja  pinossa, kuinka paljon blogeja?

Tämä on neljässadas kirjoitelmani tässä blogissa. Ensimmäisen kirjoitin vuoden 2012 viimeisenä päivänä. Vuonna 2013 aloin kirjoittaa vakituisemmin. Tahti on ollut plusmiinus sata juttua vuodessa. Enemmän kuin kuvittelin – jos edes osasin arvioida kirjoitustahtiani.

Sanataidon blogi on yksinäinen ratsastaja sosiaalisen median loputtomalla aavikolla. En ole liittynyt blogipalveluihin tai –sivustoihin, olen markkinoinut tekstejäni naamakirjassa ja maininnut blogiosoitteen osoitetiedoissani. Onko se laiskuutta vai sitä, että haluan pitää kiinni vapaudestani kirjoittaa mistä tahansa aiheesta, miten paljon tai vähän tahansa ja mihin tyylilajiin tahansa. Selitän asian jälkimmäisellä syyllä, laiskuutta kun on nolompi myöntää.

Silloin, kun oltiin konttorihommissa ja tiedon jakamisen hoiti herra rankxerox, toimistossa kiersivät himmeät ja hassut hupijutut, yhä harmaammaksi muuttuvat kopionkopiot nokkelista vitseistä. Kun juttu kiersi kuudetta kertaa vastapäivään samaa toimistoa, se kääntyi itseään vastaan ja oli pelkästään tylsä riesa.

Sosiaalisen median aikakaudella kierto on nopeutunut ja naamakirjan sivulla kiertelevät samanlaiset kopionkopiot kuin aikanaan toimistossa. Nyt vitsit ovat värikkäitä ja säilyvät graafiselta asultaan parempina, mutta vanha vitsi on vanha vitsi, ei siitä mihinkään pääse. Olen yrittänyt jakaa niin somessa kuin blogissakin sellaista aineistoa, joka ei olisi loppuun kaluttua lainatavaraa. Joko omaa, alkuperäistä asiaa tai jonkun arvostamani tekijän tuoretta tuotantoa.

Tämä salvos on ainakin kerran purettu ja pystytetty uuteen paikkaan.
Kun on kirjoittanut neljäsataa blogikirjoitusta, on varmaan myös toistanut itseään. Kliseet ja kankeudet ovat ponnahtaneet esiin yhä uudelleen. Kun kirjoitan, kirjoitan, enkä käy läpi vanhoja juttuja, vaan kirjoitan sillä hetkellä mielessä pomppivan ajatuksen. Kirjoitan aiheista, jotka ovat itselleni ajankohtaisia, vaikka en kirjoittaisikaan julkisen sanan ajankohtaisista aiheista. Minulla on oikeus toistaa tärkeitä asioita. Voin myös muuttaa mieltäni, vaikka näillä kymmenillä se ei enää ole niin todennäköistä – ehkä se voisi joskus olla toivottavaa.

Millaista on hyvä teksti? Toistan itseäni. Hyvä teksti on tietysti ansiokas sisällöltään ja kieliasultaan. Mutta ennen kuin lukija on tehnyt yhtään päätelmää tekstin ansioista, hänen on pitänyt lukea se. Kukaan ei lue blogia, ellei halua. Onko teksti visuaalisesti houkutteleva, helposti luettavan näköinen, mielellään kuvitettu? Onko teksti ladottu ja rakennettu raikkaaseen muotoon ja onko kokonaisuus kuvitettu hyvin?

Lukiko rahvas hallitsijanvakuutuksen? 
Jos haluaa saada lukijoita, on saatava lukijat tarttumaan tekstiin. Sähköiseen viestiin on helppo liittää kuvia, painettuun hiukan vaikeampi, muuten medialla tuskin on merkitystä. Hyvä teksti on hyvä teksti kaikissa olomuodoissaan.

Maritta Lintunen, taitava kirjailija, tiiviin muodon taitaja oli puhumassa Sammatin kirjastossa. Hän korosti sitä, miten seuraava teos on aina edellisiä vaativampi: kun on kerran kirjoittanut hyvän kirjan, uuden tekstin pitää olla vielä parempi. Rima nousee.

Nouseeko blogijutun rima? Säilyykö taso? Siitä saavat lukijat sanoa sanansa. Lukemalla.
Vielä en aio lopettaa kirjoittamista. En, vaikka syyllistyisin kliseiden kierrättämiseen.

Seuraava juttu taitaa muuten olla jouluruno. Nyt on niiden aika. Nyt on myös hyvien, perinteisten joululaulujen aika. Kiitos niistä Heikki-kanttorille. Niitä lauluja jaksaa, yhä uudelleen. 

Kiitos sinulle, lukijani!  
Kiitos jokaisesta lukukerrasta. 


Huomasit varmaan, että olen kierrättänyt myös kuvitusta. 
Nämä kaikki kuvat ovat olleet jo ennenkin. 



torstai 14. joulukuuta 2017

Joulun väri




Punainen    
Lapsuuden joulun väri
Punainen vilahdus tonttulakissa,
Tontun poskessa, pukin takissa,
Puolukanvärinen, joulu.

Valkoinen
Kepeä enkelin siipi
Koskettaa martoa kamaraa
Valkeus pian kattaa maailmaa
Lumen valkea, joulu.

Kultainen
Pian joulu suo kultaa
Kultainen kimallus tähtien
Loiste kuusen köynnösten
Mielessä hohtaa, joulu.

Hopeinen
Talven, joulun päivät
Hangella tähtien heijastus
Hopeatiukujen helähdys
Sieluissa soi, joulu.

Sininen
Tummaan, syvään siniseen
Talviyöhön, ikiaikaiseen
Syttyy tähti uudelleen
Sydänten valoksi joulu.