torstai 22. helmikuuta 2018

Iitat ja muut tolkun akat



Oikeastaan minun piti päättää tämä pieni blogitauko johonkin korkealentoiseen hypetykseen. Kirjoittaa taideesta ja kuldyyristä ja niin edelleen. Kipristää pikkusormea ja nostaa etusormi pystyyn, sillä tavalla, te tiedätte. Ekstreemiä.

Siivosin blogien tunnistetietoja vähän yksinkertaisemmiksi ja tulin samalla lukeneeksi niitä enemmän kuin on terveellistä. Kaikkea sitä on tullut naputeltua, kaikilla tavoilla sitä on itseään toistanut ja jankuttanut. Itsestään selviä asioita ja truismeja. Omakuva pään sisäpuolelta ilman meikkiä, kai se on kestettävä. Mutta hiukan piti huokaista, ennen kuin taas päädyin kirjoittamaan.

Viime päivät olen askarrellut arvokkaan ja korkeatasoisen aiheen parissa. Siinä jää fiinimmän väen touhut toiseksi, kun aletaan muistella tämänkin kylänraitin kansaa ja kulkijoita. Naisia, sillä usein talo tai tupa muistetaan juuri emännästään.


Aika monta Iitaa ja Iidaa tuli vastaan, kun menneisiin palattiin. Olihan siinä joukossa joitakin pahasuisia akkoja ja kylänraitin kauhuja. Että mitä se taas ja kuinka se nyt sillä tavoin. Niitä, joiden kohdalla pitää vetää henkeä ja yrittää löytää selitys ja ymmärrys.

Ja enemmistö oli sittenkin niitä ihania Iitoja, joilla oli aina hyvä sana taskussa ja lasillinen punaista mehua naapurin lapsillekin. Iita huolehti elämänsä loppuun asti sokeasta vanhuksesta ja toinen Iita kutoi purkulangat ja epätasaiset kehruukset lämpimiksi villapaidoiksi niin että oli mitä pukea päälle, kun pakkanen kuritti ja pula- aika kiusasi.

Ja entäs kaikki ne Helmit sitten! Niitäkin on ollut monta ja monenlaisia, aarteita kaikki. Perheen ja kylän hyvinvoinnista huolehtivia, toimen naisia. Samalla tavalla ovat maailmankaikkeuden kirjanpitoon päässeet Pirkot ja Vaput ja Leat ja Kertut, Tiltaa ja Siviää unohtamatta.

Olympiaviikoilla ovat naiset näyttäneet osaamisensa ja jaksamisensa. On voitettu mitaleja – kuten miehillä on tapana leukailla, hopea hävitään, pronssi voitetaan. Leukailkoot, naiset ovat oikeasti palkintonsa voittaneet. Mitaleita, niitä ovat saaneet nämä tyttäret ja tyttärentyttäret ja naapurintytöt, jotka ovat entisajan naisilta omaksuneet sisunsa ja työnteon taidon.

Miehet, tiedetään, kyllä vain, mutta kun selittely ei vieläkään ole olympialaji, vaikka te siinä niin kovin kiitettävästi pärjäättekin.

Montako mitalia olisi saatu, jos kaikki se elämää ylläpitävä työ, jonka nämä ankarien aikojen naiset ovat tehneet, olisi asianmukaisesti palkittu? Sielussa läikähtää lämpimästi.




lauantai 10. helmikuuta 2018

Siivousta?



En ehkä rakasta siivoamista. Rakastan siivoamisen tuloksia, sitä tunnetta, kun tietää, että edes joku kohta elämästä on järjestyksessä.

Blogisivun oikealla laidalla on palsta, jossa on aakkosissa tunnisteita. Avainsanoja, joiden avulla satunnainen lukija löytää (toivottavasti) etsimänsä aiheen tai tekstin. Mitä enemmän samasta aiheesta on kirjoitettu, sitä suuremmalla präntillä aiheen nimi listassa on. Olen siis jouluihminen, koska joulurunoja on kaikkein eniten. Ainakin listan mukaan. Hämmästyttävää. Toisaalta, juuri joulun alla iskee riimiripuli. Syntyy niitä runoja muutenkin ja riimit raksuvat teksteissä, mutta joulun alla ikään kuin kehtaa enemmän.


Kun kirjoittaa, kirjoittaa aina enemmästä kuin yhdestä asiasta. Ei niin, että en pysyisi asiassa, vaan niin, että en (toivottavasti) pysy vain yhdessä näkökulmassa.

Huomaan kirjoittaneeni paitsi joulusta, myös Lapista, talvesta, kesästä, maisemasta. Kun kirjoitan vuodenajoista, ne tapahtuvat jossakin muualla kuin Keravalla tai Helsingissä, ne ovat lappilaisia tai savolaisia tai sammattilaisia ilmiöitä. Kirjoitan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta enkä tiedä, olisiko ne hyvä yhdistää saman sateenvarjon alle. Joskus, ei aina. Pidätän oikeuden tarpeen ja inspiraation tullen siivota lisää.

Ruusu ei tässä listassa ole kukka, vaan inhottava vaiva. Cuisine noir on keittiö, mutta reseptejä varten on keittokirja ja netti, hakekaa sieltä. Olen kyllä elämäni aikana valmistanut useamman aterian, mutta eivät ne ohjeet tahdo minuun tarttua. Käsityö on neulomista ja lapastelua, vaatteet ovat vaatteita, eivät aatteita.


Siivosin vähän blogisivulla oikeassa laidassa olevaa tunnistelistaa. Yhdistin aiheita, raivasin yhden jutun kattavia tunnisteita vähemmäksi. Paljon yksinäisiä silti jäi, esimerkiksi kirjailijoiden ja taiteilijoiden nimiä. Enemmänkin mainintoja olisi parhaista persoonista saanut olla. Ehkä kokonaisuudet löytyvät näin paremmin, ehkä kukaan niitä ei edes halua etsiä. 

Blogia ei kirjoiteta vain itselle, mutta kirjoittaminen sujuu, jos kirjoittaa sellaista, mikä itsestäkin tuntuu hyvältä. Mitään rajoituksia tai karsinointeja tai kategorisointeja (Hieno sana, vai mitä? Onkohan se muuallakin olemassa?) en ota vastaan enkä noudata.



Katselkaa, kummastelkaa. Ei kaikkea niin vakavasti tarvitse ottaa.

Kuvat - yhtä lukuun ottamatta - ovat talviselta kävelyretkeltä eikä niillä ole muuta tarkoitusta kuin ilahduttaa katsojaa.


lauantai 27. tammikuuta 2018

Pakkasen puhetta



Puhutaan ilmastosta. Sen muuttumisesta ja vaihtelevista säistä. Arvioidaan syitä, tunnetaan seuraukset.
Alakoulussa, kauan sitten, laulettiin talvihallasta ja kuuraparrasta. Laulettiin niin, että koulutalon ikkunat helisivät.
Laulavatkohan ne vielä?


Rati riti ralla, tuli talvihalla.
Kuuraparta, tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.
Rati riti ralla, semmoinen on halla.


Tuntuu kuin talvi olisi enää vain pohjoisen luonnon ominaisuus. Napapiirin tuolla puolen on vielä lunta. Etelän talvi tulee myöhemmin, jos tulee. Maa on pitkään musta ja rapainen. Pitkä synkkä syksy imee kaiken valon syövereihinsä, salpaa hengityksen eikä pimeys ota hellittääkseen.
Pohjoinen talvi on lempeän pimeä, pehmeän sininen. Yöntummaa maisemaa vartioivat lumen peittämät puut.


Rati riti ralla, mistä tuli halla?
Tuolta Pohjan tunturilta, Lapin lasten laitumilta.
Rati riti ralla, sieltä tuli halla.


Talvesta on tullut lomakohde, aivan niin kuin auringostakin. Pakataan varusteet ja otetaan mukaan matkatarpeet, suunnistetaan pohjoiseen. Lakataan arvuuttelemasta kelejä ja lumipeitteen paksuutta, lähdetään sinne, missä talvi vielä viihtyy.
Sinne, missä lumi on vielä lunta. Kun sauva osuu hankeen, se vastaa tutulla narskahduksella.
Neljä vuodenaikaa – eikö niiden pitänyt olla jokaisen ulottuvilla? 



Rati riti ralla, mitä teki halla?
Puhui metsät puhtahiksi, jäät ja järvet kantaviksi.
Rati riti ralla, sitä teki halla.


Puhdas valkoinen maailma, raikas tuuli, joka puhdistaa sielua myöten. Luistava latu suksen alla, sujuva matka tuttujen puiden luokse, läpi tuulisen suon, ylös kinkamaa, alas laaksoon, ylös pitkää vastaista, palkintona pitkä, liukuva lasku takaisin majapaikkaan, kun aurinko on painumassa puiden taakse.


Tuuliset pyrypäivät, kun latu ei anna askeltakaan anteeksi, kun tuuli kiusaa kulkijaa, pyryttää väylän umpeen ja vaatii voimia senkin jälkeen, kun on jo kaiken vienyt. Jokainen sentti on hiihtämällä hiihdettävä, taisteltava.
Siniset maisemat, tuntureiden siluetit, huurteinen holvisto, korkeampi kuin katedraali.
On onni päästä suojaan, levätä, nukkua syvää talviunta seuraavaan aamuun.


Rati riti ralla, hyvin teki halla:
saapi lapset lasketella, luistella ja lauleskella.
Rati riti ralla, kiitoksia halla!


Laulavat ne vielä, mutta millaisia ovat koululaulut tämän ajan lapsilla?
Puhutaanko niille vielä hallasta ja pakkasesta?



Laulun sanat Maija Konttinen (1873-1949) Kansansävelmä