Pakkasen puhetta

Puhutaan ilmastosta. Sen muuttumisesta ja vaihtelevista säistä. Arvioidaan syitä, tunnetaan seuraukset.

Alakoulussa, kauan sitten, laulettiin talvihallasta ja kuuraparrasta. Laulettiin niin, että koulutalon ikkunat helisivät.

Laulavatkohan ne vielä?

Rati riti ralla, tuli talvihalla.

Kuuraparta, tuiskutukka, lumiviitta, harmaasukka.

Rati riti ralla, semmoinen on halla.

Tuntuu kuin talvi olisi enää vain pohjoisen luonnon ominaisuus. Napapiirin tuolla puolen on vielä lunta. Etelän talvi tulee myöhemmin, jos tulee. Maa on pitkään musta ja rapainen. Pitkä synkkä syksy imee kaiken valon syövereihinsä, salpaa hengityksen eikä pimeys ota hellittääkseen.

Pohjoinen talvi on lempeän pimeä, pehmeän sininen. Yöntummaa maisemaa vartioivat lumen peittämät puut.

Rati riti ralla, mistä tuli halla?

Tuolta Pohjan tunturilta, Lapin lasten laitumilta.
Rati riti ralla, sieltä tuli halla.

Talvesta on tullut lomakohde, aivan niin kuin auringostakin. Pakataan varusteet ja otetaan mukaan matkatarpeet, suunnistetaan pohjoiseen. Lakataan arvuuttelemasta kelejä ja lumipeitteen paksuutta, lähdetään sinne, missä talvi vielä viihtyy.

Sinne, missä lumi on vielä lunta. Kun sauva osuu hankeen, se vastaa tutulla narskahduksella.

Neljä vuodenaikaa – eikö niiden pitänyt olla jokaisen ulottuvilla? 

Rati riti ralla, mitä teki halla?

Puhui metsät puhtahiksi, jäät ja järvet kantaviksi.
Rati riti ralla, sitä teki halla.

Puhdas valkoinen maailma, raikas tuuli, joka puhdistaa sielua myöten. Luistava latu suksen alla, sujuva matka tuttujen puiden luokse, läpi tuulisen suon, ylös kinkamaa, alas laaksoon, ylös pitkää vastaista, palkintona pitkä, liukuva lasku takaisin majapaikkaan, kun aurinko on painumassa puiden taakse.

Tuuliset pyrypäivät, kun latu ei anna askeltakaan anteeksi, kun tuuli kiusaa kulkijaa, pyryttää väylän umpeen ja vaatii voimia senkin jälkeen, kun on jo kaiken vienyt. Jokainen sentti on hiihtämällä hiihdettävä, taisteltava.

Siniset maisemat, tuntureiden siluetit, huurteinen holvisto, korkeampi kuin katedraali.

On onni päästä suojaan, levätä, nukkua syvää talviunta seuraavaan aamuun.

Rati riti ralla, hyvin teki halla:

saapi lapset lasketella, luistella ja lauleskella.
Rati riti ralla, kiitoksia halla!

Laulavat ne vielä, mutta millaisia ovat koululaulut tämän ajan lapsilla?

Puhutaanko niille vielä hallasta ja pakkasesta?

Laulun sanat Maija Konttinen (1873-1949) Kansansävelmä

Valkoisen talon muistoissa

Muistaminen on lahja. Jokainen saa omannäköisen lahjan. Se, minkä sinä muistat, ei välttämättä ole sama asia, jonka minä muistan. Kumpikaan ei kuitenkaan ole väärässä. Muistot ovat oikeita, vaikka ne muuttuvat elämän varrella. Vanhimmat muistoista hioutuvat uusia, särmikkäitä vasten ja kokonaisuus saa hahmoa.

Olen tehnyt matkaa lapsuuteni Valkoiseen taloon, sen pihamaalle ja niihin taloihin, jotka Kauppalan teiden varsilta tunsin. Joku on kysynyt, miksi. Vastauksia on monta. Koska lapset kysyivät. Koska halusin tallettaa asiat, ennen kuin ne katoavat. Koska minun täytyi tehdä se. Oli kirjoitettava oma versio elämästä näkyviin.

Valkoisessa talossa ja Kutomolla tehtiin paljon työtä. Kutomon naiset tekivät toisen työpäivän kotona, perheen huoltajina ja kasvattajina. Apuna ei ollut moderneja kodinkoneita tai puolivalmisteita, ei automaattipesukoneita eikä kovin hyviä kylmälaitteitakaan. Silti selvittiin, sumeilemattomalla työnteolla.

Elämä oli viatonta, turvallista. Ensimmäisellä ulkomaanmatkallani en pelännyt huumeita tai tyrmäystippoja, suurin huoli oli, ehtisinkö ajoissa oikeaan junaan.

Pääsin käymään Valkoisen talon pihalla. Katselin julkisivua – joka on nyt keltaiseksi maalattu – katselin ikkunoita. Tuossa oli takana herrainhuone, sitten eteishallin ikkuna, toisella puolella keittiö ja keittiön liittyvä pieni varastohuone. Yläkerrassa Kaijan huone, sitten eteishallin ikkuna, minun ikkunani ja meidän kotimme keittiö. Mitä niiden ikkunoiden takana nyt on, sitä en tiedä. Siellä on muistojen todellisuus. Haluanko edes päivittää muistojeni todellisuuden?

Katselin pihaa ja puita. Mäntyä, jonka kaaartuvat ja kiertyvät oksat olivat ikkunani tasalla. Siitä alkaen olen mielelläni katsellut ennen uneen siirtymistä puita, oksien hahmoa iltataivasta vasten. Katselin nurmikenttää, jonka keskeltä omenapuut olivat jo kadonneet. Muutama suuri koivu oli vielä tallella ja pihan länsipuoli. Hiekkalaatikko ja puutarhakeinu olivat kadonneet. Katselin ajotietä, joka edelleen oli olemassa, mutta jonka tarkkarajaiset reunat olivat ajan mukana ruohottuneet.

Muistin elämää hiljaisessa talossa. Jos olisin voinut, olisin jäänyt niille sijoilleni, katselemaan. Muistot olisivat alkaneet tulla esiin, yksi kerrallaan. Silloin, kun vietin aikaa työpöydän ääressä, olin pitkän aikaa hiljaa. Annoin ajatusten virrata ja vihdoin, ne tulivat. Kiitos jokaisesta. Jossain tallella ne olivat, olen iloinen siitä, että sain ne esiin, rikkaina, rakkaina.

Jokainen on tavannut iäkkään ihmisen, joka kertoo yhä uudelleen elämäänsä, samat asiat kertautuvat yhä uudelleen. Tarina kuluu, kapenee ja muuttuu mantraksi, jonka ensimmäiset sanat kuulleessaan tietää kuulevansa taas saman litanian ja usein kuuleekin. Yksityiskohdat, syvyydet ja korkeudet hioutuvat pois, pelkistyvät.

Muistot eivät ole pikkusuolaisia, joita voi nauttia parin kahvikupillisen lomassa sopivina haukkapaloina. Niille pitää antaa aikaa.

Ei ole itsestään selvää, että muistojen lahjan saa pitää koko taipaleen ajan aarteenaan. Lapsuuteni vanhukset olivat kaikki virkeitä ja hyvämuistisia – vai olivatko? Ainakin he ilmeisesti olivat vanhoja jo paljon nuorempina kuin me – ja he olivat sopeutuneet vanhuuteensa. Oliko se oikein ja kohtuullista, sitä en tiedä. Fyysinen ja henkinen ikä eivät ilmeisesti missään vaiheessa kulje täsmälleen samaan tahtiin.

Vuosi vaihtuu, kalenterissa. Vuodet vaihtuvat elämässä, mutta rajapinnat eivät ole samoja kuin virallisessa ajanlaskussa. Silti, tämäkin hetki on hyvä aika lupauksille ja niiden pitämiselle.

Muistojen ääreen pitää pysähtyä, antaa ajan kulua, odottaa ja antaa alitajunnan tehdä työtä. Kun uusi vuosi alkaa, lupaa minulle, että annat itsellesi mahdollisuuden muistaa ja muistella. En tule milloinkaan kysymään, täytitkö lupauksesi, mutta lupaathan silti.

Anna itsellesi lupa olla ja antaa muistojen tulla. Silloin myös tulevaisuus on helpompi ottaa vastaan, antaa sen muuttua aikanaan uusiksi muistoiksi.