Kun olin koululainen ja opin lukemaan, sain lahjaksi kaksi
karttaa. Ne kiinnitettiin seinälle. Toisessa oli Suomi, toisessa maailma.
Tavailin nimiä. Kiihtelysvaara ja Albania, melkein yhtä eksoottisia molemmat.
Monta vuotta myöhemmin olin apuna P-HA:n radalla, kun
kansainväliseen kisaan tuli joukko albanialaisia. Elettiin 1980-luvun alkua,
muotiin olivat tulossa vauhdikkaat kampaukset ja värikkäät ulkoilupuvut,
neonsävyt ja rotevat hartiat. Albanialaisten virttyneenväriset verkkarit ja
vanhaa kauppakassia muistuttavat varustelaukut olivat melkoinen kontrasti
suomalaiseen orastavaan kasarieleganssiin verrattuna – vaikka eivät ampumaradat
koskaan mitään tyylin tyyssijoja olekaan olleet.
Nimet olivat erikoisia, omalla tavallaan kauniita ja
ilmeikkäitä. Useimmat osasivat vain äidinkieltään, yksi joukosta toimi toisille
tulkkina ja työtä riitti arkisten ongelmien ratkomisessa ilman smalltalkiakin.
En tutustunut ujon oloisiin albanialaisiin. En tullut tuntemaan heidän
ajatuksiaan. Vain yhdessä mielessä he eivät olleet ujoja: tulokset olivat
komeita ja mitaleja ropisi.
Lentoaseman lehtipisteen kirjavalikoima ei ollut huikea. Jotain,
kone lähtee, äkkiä, kiitos. Käteen tarttui Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia.
Muistin, että sitä oli kehuttu, en ole ehtinyt aikaisemmin, tämä sitten, ok. Yllätyin
iloisesti, kun tajusin, että tämä kirja kertoo niistä ihmisistä, joiden
ajatusmaailmaan en koskaan päässyt kurkistamaan.
Seuraavan saman tekijän kirjan, Tiranan sydämen ostin jo paljon tietoisemmin.
Pajtim Statovci kirjoittaa toiseudesta. Uskonnon,
kansallisuuden, seksuaalisuuden toiseudesta. Yksikin näistä erilaisuuden
kokemuksista riittäisi aiheeksi – taitava kirjoittaja osaa rytmittää
kerrontansa ja lomittaa tapahtumaketjut toisiinsa. Se, että toiseus toteutuu ja
tuntuu monella eri tasolla, on lukukokemuksena koskettava. Ihminen on
kokonaisuus, ominaisuuksiensa summa.
Mitä merkitsee kissa? Kenen kuva se on? Miksi tarinaan tulee
mukaan käärme? Mistä se kertoo? Mikä on todellista, mikä merkitsee enemmän?
Perinteinen balkanilainen elämänmuoto kohtaa murroksen,
vanhat rakenteet hajoavat. Perinne, joka elää kertomuksissa, taistelee olemassaolostaan –
perinteiset tarinat saavat uusia konteksteja.
Valtiot hajoavat, perheet pirstaloituvat. Isä, joka on
perheen kiistaton päämies ja johtaja, joutuu lähtemään ja viemään perheensä
turvaan. Uudessa maassa, uusien arvojen keskellä perheen hierarkia muuttuu. Kaikki
eivät jaksa, toiset löytävät itsestään piilossa olleita puolia.
Vapaus saa aikaan muutoksia, ennallaan ei säily kukaan. Lähteminen
on yhtä ankara vaihtoehto kuin jääminen.
Mieleen nousee kuva albanialaisista silloin kauan sitten.
Kontakteista, jotka jäivät katseiden ja hymyjen tasolle. Vieraudesta, jonka
voittamiseen olisi tarvittu aikaa. Ajatuksista, joita ei vaihdettu. Huomaan
lukevani näitä kirjoja omaa kontekstiäni vasten.
En aio kertoa, mitä kaikkea kansien välistä löytyy. Löytöretkelle kannattaa lähteä. Kerronta on
sujuvaa, juohevaa, kirjat on kirjoitettu hyvin. Lukukokemus, joka haastaa
lukijansa ja lukijan ennakkoluulot.
Juuri niin kuin pitääkin.
Hyvässä kirjallisuudessa.
