Suuressa tuntemattomassa

Ensimmäisen kerran pala nousi kurkkuun, silmät sumenivat heti alussa.

Noin sen on täytynyt mennä. Tuolta se on varmasti tuntunut. Tuolta se on näyttänyt. Puiden säleet, multa ja suolampien vesi roiskuivat valkokankaalta melkein katsomoon asti.

Silmät kostuivat, pala nousi kurkkuun monta kertaa, harvoin olen ollut elokuvassa mukana näin täysillä. Minunkin isäni, kauan sitten, tuolla. Kuinka hän, silloin vasta asevelvollisuutensa suorittanut nuori mies, jaksoi ja selvisi? Selviytymistään hän on selittänyt hyvällä peruskunnolla, joka oli karttunut asevelvollisuusaikana, harjoituksissa ratsailla ja maastossa. Silti, jaksaminen ja kestäminen on saavutus, jonka kaikkia taustoja en ole tullut tuntemaan.

Olin päivänäytöksessä, jossa suurin osa yleisöstä oli ikätovereitani tai vanhempia – ainakin siltä näytti. Ei ainoatakaan karkkipussin rapsahdusta tai muuta sivuääntä, yleisö seurasi hievahtamatta ja pysyi tiiviisti paikoillaan koko kolmen tunnin ajan. Kotimatkalla ajattelin, että taisi olla hyvä ajatus mennä juuri päivänäytökseen, sillä kesti hyvän tovin, ennen kuin tunteet tasaantuivat. Vaikutelmia oli niin paljon.

Olen nähnyt kaikki kolme tuntematonta. Kaikki ikäiseni ovat. Väinö Linnan kirjoittama kertomus konekiväärikomppanian vaiheista on painunut yhtä syvälle sieluun kuin jouluevankeliumi. Itsenäisyyspäivän perinteisiin kuuluu Edvin Laineen ohjaama Tuntematon,  on mielenkiintoista nähdä, millaisen esityspaikan uusin versio aikanaan saa. Se ei ole perheen pienimpien katsottavaa.

Tuntematon sotilas oli kodin kirjahyllyssä, samoin kuin Pohjantähdetkin. Luin ne, ehkä vähän alaikäisenä, mutta eivät vanhemmat niihin lukemisiin puuttuneet. Olen lukenut myöhemmin uudelleen, kuunnellut Veikko Honkasen taidolla lukeman äänikirjan, mutta tämän katselukerran jälkeen kaivan hyllystä myös Sotaromaanin, jota en aikaisemmin ole tullut avanneeksi.

Miten paljon vaikuttaa se, että tarina on tutumpaakin tutumpi? Miten paljon vaikuttaa se, että tietyt henkilökuvat ovat sidoksissa tunnettuihin näyttelijöihin? Kertojaa ei ollut, eikä tarvittu. Aluksi huomasin odottavani tiettyjä repliikkejä, ennen kuin tempauduin mukaan. Kaikkia ikonisia kohtauksia ei ollut mukana, repliikit olivat tuttuja, mutta samalla tämän elokuvan puhetta, hyvä niin.  Kovennettua ei seisottu eikä Honkajoen kaikkia puheita kuultu. Myös niin on hyvä.

Olen surkea televisionkatselija, ainakin, mitä suomalaisiin viihdepläjäyksiin tulee. Käännän kanavaa heti, kun Jussi Vatanen tai Aku Hirviniemi sekoilevat tekemällä tehdyissä hupailuissa, nolausohjelmissa ja epätietokilpailuissa. En viihdy, vaan tunnen suurta myötähäpeää ja suren hienon näyttelijäntaidon ryöstöviljelyä. Kaikelle tälle sekoilulle on varmaan joku perustelu, toivottavasti ei yleisön krooninen aliarviointi.

Aku Hirviniemi vakuutti Kansallisteatterissa Nummisuutarin Eskona, uudessa Tuntemattomassa hän on upea ja uskottava Hietanen, sävykkäämpi ja vakavampi kuin aikaisempien elokuvien velikullat. Jussi Vatasen olemus sopii loistavasti luutnantti Koskelan saappaisiin. Henkilövalinnat ovat kautta linja onnistuneita, uskottavia.

Tuntematon sotilas on alikersantti Antero Rokan tarina. Rokka on suomalaisten näyttelijöiden Hamlet, lavean rekisterin mestarien rooli. Reino Tolvasen ja Paavo Liskin suoritukset ovat hienoja, mutta Eero Aho on oman elokuvahistoriani paras ja uskottavin Rokka. Rokan rinnalla Arttu Kapulainen on paras ja uskottavin Suentassu, mies paikallaan tositoimissa. Louhimies antaa Rokalle enemmän tilaa kuin edeltäjänsä, perustellusti. Ei liene sattumaa, että Rokan hahmoa on käytetty esimerkkinä joissakin johtamistaidon kirjoissa.

Rokka on kotiseutunsa puolustaja, joka muuttuu tappokoneeksi, rajuissa taistelukohtauksissa Louhimies osoittaa tuntevansa modernin toimintaelokuvan säännöt ja käytännöt.  Koskettavimmillaan elokuva on silti suvantokohdissaan. Rokan Antilla on myös herkkä ja uskottava puolensa. Rokka ja hänen vimmainen taistelumotivaationsa saa Louhimiehen elokuvassa myös tervetulleen taustoituksen. Pienviljelijä Kannakselta, Tikkakosken mannekiini, käy kotona, huolehtii perheestään ja puolustaa ase kädessä kannakselaista elämänmuotoa.

Rokan perhekin joutuu lähtemään evakkoon, yksi riipaisevimmista kuvista on se, jossa lettipäinen tyttö kuljettaa pientä vasikkaa asemalle ja evakkojunaan. Rokan emäntänä Paula Vesala tekee hienon roolisuorituksen. Kun äidin on vaikea puhua lasten kanssa sodasta, hän turvautuu tuttuihin lauluihin.

Louhimiehen elokuva puhuu yhtä paljon kuvin kuin sanoin, kuvastossa on hienoja yksityiskohtia ja rinnastuksia. Veteen hyppäävät pikkupojat – veden varaan joutuneet taistelijat – luonto ja luontoa säälittä tuhoava taistelukoneisto.

Olisiko Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ollut mahdollinen jo vuonna 1955? Tuskin. Laineen Tuntematon on mustavalkoinen, vasta seuraavina vuosina alettiin tuottaa värielokuvia. Äänielokuvia oli tuotettu jo 1930-luvulla, mutta teattereiden äänentoisto oli melko vaatimattomalla tasolla.

Vaikka tuotannon tekniset edellytykset olisivat olleet samat kuin nykyään, tuskin sittenkään. Kansallisteatterin ja parhaiden teattereiden näyttelijöiden parhaimmisto esiintyi kuin teatterin lavalla, parhaaseen estradityyliin artikuloiden ja esiintyen. Sota oli toki vakava asia, mutta elokuvassa oli samaa leikkisyyttä ja keveyttä kuin niissä sotajutuissa, joita isäni minulle kertoi. Sota oli sarja sattumuksia ja kommelluksia, sota oli seikkailu, jonka ankaruudesta isä pystyi puhumaan tyttärelleen vasta elämänsä viimeisinä vuosina.

Rauni Mollbergin Tuntematon vuodelta 1985 on jäänyt vieraammaksi. Se on pohdiskeleva, pasifistinen elokuva. Äänimaailma on uudenlainen, enää ei skandeerata teatraalisesti, vaan puhutaan niin kuin arkimaailmassa. Näyttelijäkaarti on upea, mutta ovatko tässäkin avainhenkilöt hieman liian vanhoja?

Uusin tuntematon marssittaa esiin uusia kasvoja, sotilaat ovat nuoria. Laineen elokuvan henkilögalleria on laaja, Louhimies keskittyy konekiväärikomppaniaan.

Uusin tutkimuskirjallisuus on tuonut esiin sodan raadollisempaa puolta, sielultaan järkkyviä sotilaita ja upseereja. Joistakin sodan aikana tehdyistä ratkaisuista on vasta nyt kyetty keskustelemaan. Louhimiehen elokuvassa tämä puoli nousee selkeämmin esiin, erityisesti loppujaksossa, jossa uupuneet sotilaat eivät enää jaksa noudattaa esimiehen käskyä, vaan perääntyvät. Rinnastukset ovat tehokkaita: kun rintamalla jo puhutaan siitä, miten sota on jo hävitty eikä Suur-Suomi ole mahdollinen, upseerien korsussa kajahtavat vielä Horst Wesselin säkeet.

Katsojakokemukseni taustalla on kaikki se, mitä tammenlehväsukupolven edustajat ovat kertoneet. Olen kuullut kertomuksen siitä, miten nuori tyttö, hädin tuskin lapsi, joutui huolehtimaan evakkoon lähtevien karjasta, kulkemaan lehmien kanssa kohti tuntematonta päämäärää ja ottamaan aikuisen ihmisen vastuun. Vastuunsa hän kantoi kunniakkaasti.

Kun kapteeni Kariluodon kello nostetaan esiin, en voi olla ajattelematta iäkkää upseerin sotaretkeä. Paljon hän ei siitä minulle puhunut, mutta näytti joskus rannekelloa, jonka oli ennen rintamalle lähtöään hankkinut. Kun jouduttiin tositoimiin, tarvittiin luotettava ajannäyttäjä. Laatukello palveli pitkään vielä rauhankin aikana.

Isäni suoritti asevelvollisuutensa ratsuväessä. Sotaan lähtiessä joukot jalkautettiin, mutta hevosista hän sai vastuun myös sodan loppuvaiheessa, Suursaaressa. Armonlaukauksen antaminen haavoittuneelle hevoselle oli yksi vaikeimmista tehtävistä, välttämätön, mutta raskas velvollisuus.

Tuntematon sotilas ei ole yhden katselukerran elokuva. Se ei myöskään ole turha elokuva. Myönnän joskus epäilleeni hankkeen mielekkyyttä ja myönnän mielelläni olleeni väärässä. Itsenäisen Suomen satavuotisessa historiassa on muitakin kiinnostavia ja kunniakkaita lukuja, mutta myös kertomuksia, joiden uudelleen avaaminen ja rohkea käsitteleminen voisi olla hyödyllistä.

Suomalaisen mollaamisen ja nollaamisen kulttuurin historia on pitkä ja surullinen. Aleksis Kivestä ja August Ahlqvist Oksasesta Timo K. Mukkaan, Lassi Sinkkoseen ja Väinö Linnaan. Toini Havun arvio Linnan Tuntemattomasta on ankea luku sanomalehtikritiikin historiaa. Miksi me emme pääse irti tästä pessimismin kierteestä? Miksi me emme osaa asennoitua positiivisemmin kunnianhimoisiin yrityksiin kuvata kansakunnan historiaa?

Sanataiteen sammattilainen lukutapa - kolumni ja lisälehdet

Sanataiteen sammattilainen lukutapa 

Kirjallisuustieteen jämeräparrat ovat korostaneet, että sanataidetta on tutkittava puhtaasti. Pureuduttava tekstiin, harjoitettava lähilukua ja analysoitava. Kirjailijan elämäkerta, tausta ja muu trivia eivät saa jyrätä teoksen analyysiä. Tärkeintä on teksti, tekstissä on kaikki. 

Hienoa teoriaa, mutta ei se noin mene, ei Sammatissa. 

Sammatissa ja Sammatista on kirjoitettu runoa ja asiaproosaa, vakavaa ja viihdettä, fiktiota ja tiedettä. Luettavaa riittää.

Kun sammattilainen lukee sammattilaisen tai Sammattiin sitoutuneen kirjoittajan tekstiä, ajatus kulkee riveillä valppaana, erityisiä sammattilaisuuksia tarkaten.  

Miten kuvasi emännyyskoulua Hilja Haahti? Osasiko? Osasi, monen kesäisen viikon jälkeen. 

Miten tallensi Kirmusjärven rannat runoihinsa Martti Haavio? Aale Tynni? Kauniisti ja tunnistettavasti, sammattilaisten mielestä.

Missä Susikoski tutki rikoksia? Maalla, merellä, ilmassa, mutta myös Karstun suoralla tai Enäjärven poukamissa. 

Sammattiin aidosti sitoutuneen kirjoittajan tunnistaa jo maantiedosta. Murha Sammatissa ei tapahdu Sammatissa, edes maantieto ei täsmää. 

Eeva Joenpellon kirjoissa maisema ja mielenmaisema ovat kohdillaan. Jos lukija voisi ottaa tuekseen ajantasaisen ja riittävän suurimittakaavaisen kartan, romaanihenkilöiden liikkeet kyläteillä ja pientareilla voisi piirtää näkyviin. Samalla tavalla kohdillaan ovat talonpoikaisessa kulttuurissa kasvaneiden ihmisten mielenliikkeet. Ne on nähty ja kerrottu, mestarillisen tarkasti. 

Luonnonihmeiden ihailua ei Joenpelto harrasta. Rakennettu maisema ja talojen interiöörit havainnollistavat ja kehystävät ihmisten toimintaa. 

Maalaiskylän ja kauppalan väki on sidoksissa perinteisiin arvoihin. Arvot ovat paitsi tukirakenne, myös hidaste: ihminen toimii, niin kuin kuuluu, ei aina niin, kuin hyvä tulee. Jos hyvä tulee, se ei kiirehdi tuloaan. 

Eeva Joenpelto suodattaa tietoa elämästä, poimii tekstiin oikeiden tapahtumien ja ihmisten piirteitä: sanataiteen materiaalia. Todellisuudesta kerätyistä rakennuspuista tulee hienoa epiikkaa, todellisuutta sivuavaa kirjallisuutta. Ne, jotka tuntevat perheen ja suvun vaiheita, tekevät joskus liian suoria päätelmiä. Kyse on taiteesta, ei historiasta. 

Sammattiin sitoutuva sitoutuu myös sammattilaiseen sanataiteeseen. Sammattilaiset ovat sanan kansaa ja sananviljelyä riittää, kaikille lukijoille ja lukutavoille.  

Lönnrotista Joenpeltoon. 

Julkaistu Länsi-Uusimaa -lehdessä 7.11.2017 

Tärkein perintö ovat sanat 

Sain kunnian kirjoittaa Eeva Joenpelto -seuran nimissä kulttuurikolumnin Länsi-Uusimaa –lehteen. 

Tekstiä hahmottaessa palasin yhteen mieliaiheistani ja kertasin, kuinka paljon kirjoittajia ja sanankäyttäjiä on Sammatin alueella toiminut. Lehden asettama merkkimäärä asetti rajat kirjoitukselle, kirjoittajia, sammattilaiskirjailijoita ja Sammattiin sitoutuneita kirjailijoita olisi voinut luetella paljon enemmänkin. Tässä täydennystä – ja kertausta – edelliseen. 

Elias Lönnrotin perintönä meillä on rikas ja monipuolinen suomen kieli. Uudistuva ja ilmeikäs sanasto, joka luontuu niin tieteen kuin taiteenkin kieleksi. Tässäkin tekstissä on siksi monta alkuaan lönnrotilaista sanaa. 

Kuinka moni tuli Lönnrotin jalanjäljissä? Hilja Haahti vietti kesäisiä viikkoja täysihoidossa Elias Lönnrotin emännyyskoululla, Aarne Anttila tuli Sammattiin työstämään elämäkertaa suurmiehestä. Tiedemies Martti Haavio ja hänen alter egonsa P. Mustapää, Lönnrotin seuraaja eri tavoin. Myöhemmin myös Aale Tynni, runoilija. 

Talojen kesävieraita ovat olleet teosofi Pekka Ervasti, pakinoitsija Olli ja joidenkin tietojen mukaan myös Arijoutsi. Nimet ovat kadonneet, mutta aikanaan hyvin tunnetuilla nimillä on ollut arvonsa: sammattilaisen itsetunnon kohottajina, julkkiksina kauan ennen julkkisten ja paparazzien aikaa. 

Sammattilaiset tai sammattilaisten sukujen jäsenet – Reino Silvanto Tuulentuvassa, myöhemmin Eeva Joenpelto samalla rantakaistalla, Myllykylän yhteisen rannan ja Myllyojan välisellä alueella. Irma Särmäharju, kotiseudun kansanlaulaja ja sammattilaisten juhlahetkien runoilija. 

Myllykylässä muistetaan Tapio Hiisivaara, rintamakirjeenvaihtaja, lehtimies, suomentaja, nuorisokirjojen tekijä, joka asui useita vuosia vanhassa Enkvistin paikassa. Hiisivaaran omien teosten ohi on aika ehkä ajanut, mutta hänen suomennoksensa ovat edelleen päteviä. Vanhimmat kyläläiset kertovat vieläkin tarinoita originellin persoonallisuuden edesottamuksista. 

Ennen perheautojen, asfalttiteiden, sähköllä lämpiävien ja vesijohdolla varustettujen mökkien aikaa puhuttiin suvisammattilaisista. Kesäpaikka oli käytettävissä vain kesällä, mutta kesälomat olivat pitkiä ja kesäyöt valoisia. Kaupunkilaiset tulivat maalle ja löysivät rauhaa ja hiljaisuutta myös kirjallisille töilleen. Nämä kirjoittajat ovat olleet Sammattiin sitoutuneita – mukana riennoissa ja joskus myös esiintyjinä tapahtumissa. Sitoutuminen on pitkäaikaista, suvun kesäpaikasta ei luovuta, vaikka osoite kaupungissa vaihtuisikin moneen kertaan. 

Kesämökin myötä Sammatin maisemiin kotiutui Inkeri Kilpinen. Runoilija ja näytelmäkirjailija Ilpo Tiihonen asui kirkonkylässä muutaman vuoden. 

Suomalaisen rikoskirjallisuuden ykkösnimi oli pitkään Mauri Sariola. Susikosken seikkailut sijoittuvat maisemiin, jotka sammattilainen tunnistaa, vaikka aina ei paikannimiä mainitakaan. Susikoskesta alkoi suomalaisen rikosviihteen tarina. Tiina Martikainen seuraa dekkarikirjailijan esimerkkiä. 

Eeva Joenpellon jälkisäädös on ollut ainutlaatuinen kulttuuriteko. Kirjailijan koti, vauraan maatilan päärakennuksen tapaan rakennettu Vares-Kantola on nykyään Werner Söderströmin kirjallisuussäätiön hallussa. Talo on varattu pitkän proosan kirjoittajille. Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Aki Ollikainen ja Maritta Lintunen ovat ensimmäiset stipendiaatit ja uuden polven sammattilaiskirjailijoita: jokainen on saanut nostetta uralleen Sammatissa. Uusin Vares-Kantolan aikana kirjan julkaissut tekijä on Mika Wist, Maritta Lintusen puoliso.  

Kirjailijoiden joukossa on niin sammattilaisia kuin Sammattiin sitoutuneita vapaa-ajan asukkaitakin. Tietokirjailijoita ja tutkijoita voisi varmaan luetella yhtä paljon kuin kaunokirjallisuuden edustajiakin. 

Rajanveto tietokirjan ja fiktion välillä on joskus häilyvä ja niin pitää ollakin, sillä sujuvaa tekstiä lukee ilokseen, oli aihe mikä tahansa. Kirjoittajan velvollisuus on tehdä sisällöstä  mielenkiintoinen. 

Paitsi kielellä, myös esimerkillä on merkityksensä. Elias Lönnrot lähti rohkeasti opintielle Sammatin kappelista, haki oppia ja sai mainetta. Lönnrot julkaisi paljon, oli monessa uranuurtaja. Lönnrot näytti, että jokaisella on mahdollisuus ja oikeus onnistua. 

Käsikirjoituksen laatiminen on ankaraa työtä, kirjoittajat Agricolasta alkaen ovat joutuneet uurastamaan tekstinsä kimpussa. Käsikirjoituksen muokkaaminen valmiiksi julkaisuksi on helpottunut merkittävästi, oman kirjan saa toimitettua kotikoneelta suoraan painokoneelle. 

Vaikeaa on jakeluteiden ja yleisön löytäminen: onneksi sammattilainen lukijakunta on valistunutta ja sivistynyttä. 

Marras

Miksi tänään on helpompaa kirjoittaa surullisia sanoja kuin iloisia?

Marraskuu kietoo maan pimeään, nostaa esiin mustaa.

Marraskuussa kauan sitten saatoin äitini maan poveen. Marraskuun merkiksi tuli kuolema. Peltojen tummat kynnökset, kulottuneen ruohon värit, puiden paljaat oksat tavoittamassa taivasta. Tummaan puettu elämä.

Marraskuussa ystäväni joutuu saattamaan lapsensa Tuonelan oville. Lapsen, joka ei ollut enää lapsi. Aikuinenkin on aina äitinsä pienokainen, kohdussa kasvanut, rintaa hamunnut, vähitellen sylin turvista maailmalle lähtenyt. Side ei katkea koskaan, vuodet lieventävät kipua, antavat etäisyyttä tuskaan, mutta eivät koskaan kokonaan poista surua eivätkä helpota. Olen kaukana ja voin vain toivoa ja toivottaa.

Syysöihin uupui väsynyt sielu, kauan sitten jo arjesta ja kaikesta tavallisesta irronnut. Oli viimein aika, jolloin oli helppo noudattaa suurta kutsua. Elämä hiipui.

Verkkainen, odotettukin matka alkoi.

Syke lakkaa. Syke jatkuu. Meissä, jäljellä olevissa. Meissä, tulevien turvissa.

Meillä on vastuu.