Marras

Miksi tänään on helpompaa kirjoittaa surullisia sanoja kuin iloisia?

Marraskuu kietoo maan pimeään, nostaa esiin mustaa.

Marraskuussa kauan sitten saatoin äitini maan poveen. Marraskuun merkiksi tuli kuolema. Peltojen tummat kynnökset, kulottuneen ruohon värit, puiden paljaat oksat tavoittamassa taivasta. Tummaan puettu elämä.

Marraskuussa ystäväni joutuu saattamaan lapsensa Tuonelan oville. Lapsen, joka ei ollut enää lapsi. Aikuinenkin on aina äitinsä pienokainen, kohdussa kasvanut, rintaa hamunnut, vähitellen sylin turvista maailmalle lähtenyt. Side ei katkea koskaan, vuodet lieventävät kipua, antavat etäisyyttä tuskaan, mutta eivät koskaan kokonaan poista surua eivätkä helpota. Olen kaukana ja voin vain toivoa ja toivottaa.

Syysöihin uupui väsynyt sielu, kauan sitten jo arjesta ja kaikesta tavallisesta irronnut. Oli viimein aika, jolloin oli helppo noudattaa suurta kutsua. Elämä hiipui.

Verkkainen, odotettukin matka alkoi.

Syke lakkaa. Syke jatkuu. Meissä, jäljellä olevissa. Meissä, tulevien turvissa.

Meillä on vastuu.

Minä kans – me too

Joo, on ne muaki, älkää yhtään yrittäkö. 
Kyllä tälläkin naamalla, uskokaa tai älkää. 
Ja vieläpä tällä vartalolla! 

Koulussakin pojat ja lukiossa se yksi, mutta millä sellaisia todistat ja vakuutat, niillä on valta ja voima kummiski. Tai luulevat, että on. 

Ja joo, on pomokin joskus sanonu aika vinosti ja saanu suuttumaan. 
Niin, siis se yksi miespomo. Just se. 
Ja oli niitä muitakin, pikkunilkkejä. 
Niin pomoa ollaan, että. 

Jaa että miksi en käy yökerhossa?
Vaikka siellä kuulisi niin monta surullista tarinaa sorretuista sankareista. 
Tykkään enemmän tosista jutuista. 
Tai jos satuja, niin kertoisivat parempia. 
Kaavamaisia, monet miehet. 
Toistavat toisiaan. 

Ja niin, se…
Olkoot ilman jos ei osaa olla klähmimättä. 
Mokomakin läpimätä. 

On näitä. Riittävästi.
Tyyppejä, jotka tuntuvat olevan nelikätisiä: ajatus liikkuu tahmeasti, mutta tahmeat käpälät ovat aina liikkeessä.
Henkevä keskustelu ei niihin pure. 
Koskemattomuudestaan saa pitää välillä kaksin käsin kiinni ja potkia lisäksi. 
Ainakin, jos on syntynyt naiseksi. 
Pitäisi kai oppia potkimaan paremmin! 

Ikä auttaa, mutta ei kai kukaan halua vanhaksi ja rumaksi vain saadakseen olla rauhassa tyhmien äijien tyhmyyksiltä? 

Semmoisiakin on, jotka on ihan korrekteja tavallaan, mutta ottavat pyytämättä puheenvuoron ja johtolauseen ja puhuvat yli. Jos minä nyt meidän kaikkien puolesta sanon… 
Jos niille jotain huomauttaa, katsovat seuraavalla kerralla yli tai läpi. 
Kun ei ole olemassa tai on ilmaa, ei voi valittaa…

Joskus, pakko myöntää, että, sovinismista ja äijäilystä on ollut jopa hyötyäkin. 
Kuuleppas kun sinä et varmaan tätä tiedä, niin selitän…
Ja vielä: ei, et sinä kysy yhtään tyhmästi, katsos kun… minä voisin selittää tämän jutun vaikka näin tai näin tai … ymmärsitkö nyt? 
On ne sedät ihan hyödyllisiä juttuja kertoneet, vaikka antavat ymmärtää ymmärtävänsä, ettei nainen tiedä. 

Maailmassa on paljon sellaista, minkä miehetkin on jo oppineet. 
Naisilta, usein. 

Sen jälkeen, kun päätin, että en ihan pienistä ota nokkiini, on mennyt paremmin. 
Miehet on miehiä eikä niitä kaikkia mikään muuta herrasmiehiksi. 
Kaikkien kanssa ei todellakaan tarvitse olla kaveri. 
Äijähuumori on huonoa huumoria, mutta sen voi hyvällä tahdolla kuitata huumoriksi. 
Onko niillä edes keskenään kivaa?

Mitään peruuttamatonta ei onneksi ole tapahtunut. 
Täytynee koputtaa puuta. 
Ei kai kuitenkaan miehen päästä. 

Niin että kyllä minäkin. 
Älkää luulko, etten kelpaisi. 

Miehet on.

Reunassa rosoa

Kumara vanha nainen kulkee pienen valkoisen koiran kanssa jalkakäytävällä.  Eläinkaupan kohdalla nainen pysähtyy ja ottaa koiran hellästi syliinsä. Yhdessä katsellaan hyvä tovi kaupan ikkunassa peuhaavia lemmikkikaneja. Nainen näyttää juttelevan koiralleen, toiset eivät puhetta kuule.

Sitten hän laskee koiran varoen alas ja matka jatkuu. 

Pitäisikö kirjoittaa iäkkäästä naisesta, jonka rakkain ystävä on pieni valkoinen sylikoira? Noiden kahden yhteisymmärrys näyttää olevan täysin saumaton. 

Anton Tšehov kirjoitti jo vuonna 1899 mestariteoksen, kuvauksen naisesta ja sylikoirasta rantakadulla. Tiesikö Tšehov, kenestä kirjoitti, kun aloitteli kertomustaan? Novellin edetessä lukija tutustuu tarinan henkilöihin samalla tavalla kuin henkilöt arkielämässäkin oppivat tuntemaan toisiaan. 

Nainen, jota kadulla katselin, ei ollut Anna Sergejevna. Muuta en hänestä tiedä.

Olen tavannut ihmisiä, jotka ajattelevat, että juuri heidän elämäntarinansa ansaitsi tulla kerrotuksi. Niin komea se on. Niin traaginen, niin ainutlaatuinen. Sitten saan kuulla tarinan, kuin mantran, taas, uudelleen. 

On eri asia kertoa tarinansa kuin kerrata tarinaansa. Jokainen toisto muuttaa kertomusta mikrosekunnin verran, hioo ja viimeistelee. Virheetön elämä, kunnes kuulija kuulee sanojen taakse. 

Tarinan reunassa pitää olla vähän rosoa, jotta se olisi kiinnostava. Samalla tavalla kuin käsityössä saa näkyä tekijän ote. Elämä on aina uniikki. 

Juice Leskisen Dokumentti kertoo yhden kohtaamisen nerokkaasti. Leskinen – etkös sä Juice oo – tapaa Messin pöydässä miehen, joka toivoo, että hänestä tehtäisiin laulu. Siitä kun muija monottaa ja monottaa… Juice kertoo, ettei voi ja samalla tulee kertoneeksi kaikille miehen tarinan ja vielä sen, ettei voi siitä tehdä biisiä. Rakennelma toimii, kolmessa minuutissa koko elämä. Messiä ei Mansessa enää ole, Juice on poissa. 

Ne ihmiset, joista olen syksyn mittaan muistokirjaan kirjoittanut, ovat melkein kaikki poissa. 

Löydänkö lukijoita? Pureeko roso? Satuttaako se? Tavoittaako se? 

Pian nähdään. 

Tallinnaan ja takaisin

Vapaalippu on jo jonkin aikaa katsellut meitä lipaston päältä. Sitten tartuimme houkutukseen. Varasimme matkan. Ellei olisi varattu, lippukin olisi pian ollut jätepaperia. 

Päiväksi Tallinnaan, eli oikeasti, muutamaksi tunniksi.

Helsinkiin, sateessa. Satamaan, sateessa. Laivaan, sateessa.

Meri oli lyijynharmaa, sateesta, taivas hiukan vaaleampi.

Asetumme kahvilan pöytään, skoolaamme, sateelle. 

Vajaa laivallinen väkeä, enimmäkseen pirteitä eläkeläisiä, muutama puolikova punkkari. 

Äänekäs puheensorina kaikkialla: mitä ostettaisiin ja mitä kannattaisi. 

Innokkain on varautunut, isolla vetolaukulla.

Tallinnassa ei sada. Kadut kiiltävät kosteina, taivas on harmaa. Suuntaan kameran satamasta vasemmalle, kohti kaupungin modernia ydintä. Arkkitehtuuria, uutta ja mielikuvituksellista arkkitehtuuria. 

Katsomme oikealle, aivan oikein. 

Askeleet suuntautuvat vanhaan kaupunkiin.

Sataman lähellä ohitetaan toimistotalo, tuliterän huoneiston voisi ostaa, jos olisi tarvetta ja reilu nippu euroja millä tehdä kaupat. Vanhassa kaupungissa odottaa vanha talo, saneeraus vaiheessa, Lexus talon vieressä. Sama värimaailma, eri vuosikerrat.

Onhan kampaamoita täällä radan varressakin, mutta riittää niitä Tallinnaankin. Kauneussalonkeja, hoitoloita, naisväen huoltamoita. Kuka täällä on näin ruma? 

Tietysti, katsotaan peiliin. Olisi voinut tulla tarpeeseen. Onneksi ei ollut aikaa. Enkä ole koskaan sietänyt sitä, että tuntematon ihminen arvioi ja näpelöi kasvojani.

Houkutuksia riittää. Naisella ja harakalla on kova halu kiilto-aineisiin, pohtii kansallisrunoilijamme. 

Keskustassa  korukauppoja on enemmän kuin ruokapuoteja. Kuinka niitä onkin niin paljon?

 Ai niin, se peili. Sinne piti katsoa.

Villapaitoja ja muuta pässinpökkimää. Suloisia värejä, kirjavia kuoseja, käsityön makua. Ihmeellistä muuten, miten kaikkialla kaupungilla kaikissa kaupoissa samanlaiset yksilölliset mallit olivat esillä. 

Miksi? No joo, myönnän haikailleeni ja haaveilleeni. 

Ei nyt mahtunut kassiin eikä ehkä mahtuisi kaappiin, valitan.

Ruokaa, annoksia, juomineen. Kun muutama päivä aikaisemmin sain tuta  huoltoasemaketjun kolkkoa kohtelua, nyt olen tervetullut asiakas, suosittu. Ei vain yhteen tai kahteen ravintolaan. Valitan, taas, aika ei riitä.

Talot on rakennettu lujasta kivestä, kestämään. Seinät on hiljan maalattu siisteiksi. Yksityiskohdat tarttuvat silmiin, kolkutin voi olla taideteos tai katos oven yläpuolella.

Katedraali kaupungin korkeimmalla kohdalla näyttää samalta kuin Marc Chagallin maalauksissa, väreineen, kaikkineen. Viulunsoittajakin on kadulla, huikean taitava. 

Kujat ylös alas, vinot ja mutkikkaat. 

Pikkukameran vakiovarusteena tulevat perspektiivivirheet ja linjojen kaatumiset eivät haittaa täällä.

Toompea kiriku kell – otsikko vironkielen lukukirjassa. 

Vanhan kirjan kertomukset pitävät täällä edelleen paikkansa, vanhassa kaupungissa. Uudelta puolelta katsottuna vanha puoli on kuin satu menneestä. Uusi puoli näyttää joka kerta erilaiselta, moderni valtaa alaa.

Pidän saduista ja runoista. Niissä puhutaan tunteista syvemmin ja suoremmin kuin muissa kirjallisuuden lajeissa. Vanhassa kaupungissa tuntee ajoittain kulkevansa sadussa. Illuusio saa hetken olla totta, runo olla todellisuutta, ennen kuin muuttuu, arjen vallatessa mielen, matkailuteollisuudeksi.

Kuljemme takaisin laivalle. Löydämme tutun ravintolan, istumme pöytään, kansa ostoksineen virtaa laivaan, äänitaso nousee, kuuluttaja kuuluttaa. Siirrymme seisovan pöydän ääreen ja huomaamme, miten ilta tummenee.

Sade on alkanut samaan aikaan, kun nousemme laivaan. Vanha kaupunki katoaa sateeseen, kuin esiripun taakse.

Kävelemme junalta kotiin sateessa.

Ilus suvepäev olid.