tiistai 8. elokuuta 2017

Kunnioitettu Herra Kappalainen




Monien muiden tavoin kuljen ohitsenne joka kerta, kun olen astumassa kirkkoon.

Hiljaisia kohtaamisia yli vuosikymmenten. Kun katseeni osuu kivipaateen, johon Teidän nimenne on hakattu ja kultaisin kirjaimin kaunistettu, mietin, millainen mahtoi olla kappeliseurakunnan palvelijan polku. Onko kaikkein tärkein hakattu kiveen? Kappalainen, nimi ja elämän ääriviivat.

Saitte elää 35 vuotta. Hartaalle, jumaluusoppineelle miehelle se olisi ollut vasta alkusoitto. Polku rovastin arvoon ja hierarkian ylimmille askelille katkesi ennen aikojaan. Ja niin Teidät siunattiin kirkkomaahan, kappelikirkon ovensuuhun, odottamaan ylösnousemuksen aamua.

382  5. Hänt' vapahdan väkeväll' kädell' / Kuoleman kauhian kidast', / Taivaan iloon hänt' panen tähdell', / Näin pois päästän hänt' vihast'. / Jesus Christus, aut' minua visust' / Sinun tuloos odottamaan / Uskoll', ja saamaan / Osaa luvatust' ilost', / Sinne minua vie täält' ulos. 


Apostoli Paavalin toinen kirje Timoteukselle:
Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.

Vaiheistanne en paljon tiedä. Olitte viimeinen Sammatin kappeliseurakunnan kappalaisista, pian kuolemanne jälkeen kappeli lakkautettiin. Esimiehenne, kirkkoherra Fredrik Wilhelm von Pfaler oli aloittanut komean kivikirkon rakentamisen. Kivikirkko saatiin, mutta se, että kirkosta olisi tullut Karjalohjan ja Sammatin yhteinen, jäi toteutumatta. Kappelin säilymisestä piti huolen sammattilaisten suurmies, Elias Lönnrot. 

Myöhemmin kirkkoa korjattiin, saatiin kaunis alttaritaulu, kappelioikeudet palautettiin ja seurakunta itsenäistyi. Kehitystä, joka olisi varmasti miellyttänyt teitäkin.

256  1. Vaivainen valitan vaikiast', / Ett' olen syntinen suur', / Vaivoill' väsytett' yliaikaa, / Jo joutumall' multaan olen juur', / En itseen' voi synnist' pois pitää, / Jos ei Jumal' armollans' auta, / Suo Jumal' viel' vähä mull' ikää, / Parat' pyydän apus kautta. 2. Ehk' meno on ain' minull' kova, / Monet murheet ja tuskat tuimat, / Kaikilt' kurilt' kiusaukset ovat, / Minun päällän' juur' puuttumat', / Kuitenk' en epäel' sentähden, / Sinä Jumal' olet tuskis' turva, / Tykös tuskis' turvata tahdon, / Olep's apu vaivois' vahva.

Leposijan Te olette saaneet puukirkon oven läheltä, parhaalta paikalta, siinä te tervehditte kirkkoväkeä mennen tullen, yhä edelleenkin. Edeltäjänne, Pontelius, hoiti kansliaa ja saarnasi. Saarnasi niin uutterasti, että joutui kirjoittamaan tuomiokapitulille valituksen liiasta työstä. Tuskin se oli Teille yhtään helpompaa, kuolema tuli liian varhain.

256 3. Minua pelvosas pyhäs' pidä, / Käännä kaikk' parhaaksen', / Olem' oudot, kulkuvieraat, / Anna armoos, jota tarvitsen, / Est', etten rippuis' katoovas' kunnias', / Muus' mailman menos' turhas', / Kust' suutun sinun sanois ja saarnois; / Jost' Jumal' minua varjel' vahvast'.


Tehtävänne oli saarnata näille itsepäisille ja itsenäisille talonpojille Jumalan sanaa, opettaa rukoukset ja lukea kuulutuksia. Yrittää saada väki lukemaan ja laulamaan, virsikirja ja katekismus olivat monen tuvan ainoat kirjat. Siunata ja opettaa, valvoa ja opettaa veisuuta yhdessä lukkarin kanssa. Nuhdella hairahtuneita ja saattaa lain polulta eksyneet sovittamaan tekonsa jalkapuussa. Pitää kirjaa kolehdeista ja kuulutuksista. 

Vanhoja kirjoituksia ja kirjanpitoa on säilynyt, muste on tummaa ja vahvaa, paperi karheaa. Mitkä merkinnöistä ovat Teidän käsialaanne?

299  6. Herran siunaus rikkaaks' tekee, / Ilman paljoo työtä ja väkee, / Jos olen virjä virasan', / Ja tarkka talon menoisan'. 7. Siunaa, Herra, kaikk' aivoituksen', / Merell' ja maall' kaikki toimituksen', / Vaimon', lapsen', kaikk' tavaran' / Haltuun Herran annan laupiaan. 8. Viimein täst' surkiast' elämäst', / O Herra meitä tykös pääst'; /  Minun ja vaimon', lapsukaisen' / Korjaa sitt' Herra taivaaseen, Amen.

Sammatissa ei vielä teidän aikananne ollut pappilaa, Te asetuitte asumaan Lohilammelle. Lohilampi oli silloin kunnon kylä. Missä Teidän asuntonne oli, sitä en tarkkaan tiedä, mutta Lohilammen rusthollin pihapiirissä on pieni asunto – ehkä se sopi myös kappalaisen käyttöön. Siihen teidät ajatuksissani sijoitan, vaikka kyseessä on pelkkä arvaus.


Millainen oli maisema, kun kuljitte Lohilammen kylästä kohti kirkkoa? Vehreitä vainioita, metsää, Lohnassuo väreineen ja muutama tupa tien varressa? Oliko teillä hevonen käytössänne vai taivalsitteko nuo kilometrit jalan? Hevosia oli harvalla, työjuhtina varakkaimmilla varmaan vielä härkäpari. Katsoivatko lapset ikkunasta, kun kappalainen tummassa takissaan taivalsi kohti kirkkoa, liepeet liehuen. Kun pääsitte tien korkeimmalle kohdalle, kaunis kirkko ja kirkkomaa olivat jo aivan lähellä. Pian voisitte pukea yllenne messuvaatteen ja kohdata seurakunnan.



Siellä Te olette, kirkkomaalla.  Kun astumme ulos kirkosta, vastassa on muistopaaden karhea, sammaloitunut selkä. Täydelliseksi, kokonaan valmiiksi ja hiotuksi ei Teidänkään elämänne ehtinyt tulla. Ehkä niin oli tarkoitettu.

390  1. Mä nukun haavoin Christuksen, / Ne puhdistaa mun synneistän'! / Sill' verens' on ja kuolemans' / Mun elon', kauneuten' kanss'. 2. Sen turvill' taidan astua / Tuomiollen paitsi pelkoa, / Täält' lähden ilos', rauhasa, / Ehk' kuolen, elän sinusa. 3. Sä kuollo viet mun elämään / Juur' Herran tykö ijäiseen, / Mun Christus puhdist' synnistän'; / Siis korjaa, Herra, sieluisen'!  


Suven viimeisen tiekirkkopäivystyksen tunnelmissa 6.8.2017

Tekstin lomassa otteita vuoden 1701 virsikirjasta.
http://tapiok1.mbnet.fi/virret2/vk1701.htm








torstai 3. elokuuta 2017

Nocturnen kolmas säkeistö



Kirjoitin kesäkodin seinällä olevista runoista, kuudesta huoneentaulusta. Ensimmäinen niistä on Eino Leinon Nocturne, jonka syntyhistoria liittyy Puulaan, kirkasvetiseen kesäjärveen.

Nocturne on Eino Leinon viesti rakastetulleen, tulevalle vaimolleen Freya Schoulzille. Ensimmäisen kerran se on julkaistu painettuna Nuori Suomi Joulualbumissa vuonna 1903. Eino Leinon runokokoelmassa Talvi-yö (1905) se on myös, osastossa, joka on otsikoitu Eyan kirja. Eino Leinon Runokirjasta, jossa on paljon ensi vuosien runoja, Nocturne on mukana. Sekä sen jälkeen lukemattomissa niteissä. Useimmissa kahden säkeistön mittaisena.

Tarkka lukija huomasi, että Nocturne, jonka olin kopioinut runokirjasta, oli vajavainen. Nocturnen käsikirjoituksessa säkeistöjä on kolme.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk'on tummaa tunne ylpeäin.
Miksi juova päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne oli silmän kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Mutta miksi varjot virran veen?
Kosk'on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.


Vuonna 1995 julkaistussa, Hannu Mäkelän toimittamassa valikoimassa Sata kauneinta laulua runo on kolmisäkeistöisenä.

Miksi yksi säkeistö on pudonnut pois jo ensimmäisistä painetuista versioista? Miksi se näyttää tulevan mukaan myöhemmin? Kirjallisuuden historiaan tai runousoppiin tukeutuvaa vastausta en tiedä, sitä varten pitäisi perehtyä perusteellisemmin Eino Leinon runojen julkaisuhistoriaan ja käsikirjoituksiin.

Onko kirjailija pitänyt keskimmäistä säkeistöä tyyliltään poikkeavana?  Onko lyhyempi versio asettunut kauniimmin painetulle sivulle? Onko valintaan vaikuttanut joku muu kuin kirjailija itse? Kysymyksiä, vailla vastauksia. Runoilijalla on oikeus muokata tekstejään, hioa. Käsikirjoitus elää ja kehittyy, kunnes teksti ikuistetaan painettuun muotoon. Ja seuraavassa painoksessa voidaan taas tehdä korjauksia…


Kirjoittajan ohjeisiin kuuluu käsky: tapa rakkaimpasi!  Jokainen, joka on yrittänyt rakentaa tekstiä, tietää, miten kritiikittömästi omaan tekstiinsä voi kiintyä. Kun kokonaisuus alkaa olla valmis, on poistojen vuoro. Käynnistysvaiheen höttöä, vajavaisia ajatuksia on karsittava, annettava tilaa asialle. Ensimmäiset fraasit ja latteudet tuntuvat korvaamattoman arvokkailta ja niiden  poistaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin uusien kirjoittaminen.

Tiivistäminen on tärkein osa tekstin viimeistelyä. Ehkä Eino Leinokin halusi tiivistää runoaan, ensimmäisen, rakastetulle lähetetyn spontaanin viestin jälkeen. Nocturnen tuttu, lyhyt muoto on intensiivisempi. Tunnelma ei katkea. Tämä on tietysti vain makuasia.

Eino Leinon aikaan kirjoituskone oli vielä harvinaisuus. Kuvat Leinon käsikirjoituksista kertovat sujuvasta, luistavasta käsialasta ja perinteisen mustekynän käytöstä. Käsiala säilyy eikä kulu tunnistamattomaksi, vaikka kirjailija kirjoittaa jatkuvasti, työkseen. Kauniilla käsialalla on varjopuolensa. Omiin raapustuksiin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, koneella kirjoitettu on ikään kuin vieraampaa ja sitä on helpompi editoida. Tekstinkäsittely helpottaa työn leikkaa-liimaa-muokkaa-sijoita-roskista -vaiheita. Vaikka ne vievät sekunteja, hitain osa prosessia on ajattelu.

Eino Leinon tuotanto on laaja. Hän on ollut ylivertainen lyyrikko, mittojen taitaja, mutta myös näytelmäkirjailija, novellisti, lehtimies, suomentaja, romaanikirjailija. Eino Leino on kansalliskirjailija, johon suhtaudutaan juhlallisesti. On vaikea ajatella, että suuri mestarikin on voinut kirjoittaa säkeen, joka ei ole täydellinen taideteos.

Eino Leinon kootuissa teoksissa on kuusitoista osaa, sarja on antikvaarinen aarre, kauniita, nahkaselkäisiä niteitä. Uutta painosta ei niistä ole julkaistu - tosin nykyään koko sarja on luettavissa sähköisessä muodossa. Kätevää, tehokasta, mutta hieman hengetöntä.


Kirja on kokemus myös esineenä, sillä on oma tuoksunsa ja tuntumansa, sivujen hiljaiset äänet, kun tekstiä lukee ja lehteilee. Runokirjan ääressä viivytään, viipyillään. Runoa voi nauttia sanojen virtana, mutta se on myös visuaalinen elämys, kauniisti sivulle aseteltu kuva, hahmo. Lukija näkee ensin hahmon, vasta sitten kirjaimet.

Eino Leinon runoja julkaistaan edelleen, valikoimina, kokoelmina. Suomen runottaret ja muut koosteet eivät ilman Leinoa ole täydellisiä. Leinon elämäkertaa tutkitaan ja samalla pohditaan runoilijan persoonallisuutta, särmä särmältä. Mikään yhdentekevä runoniekka ei Eino Leino 2000-luvullakaan ole.

Jokainen aika tarttuu Nocturneen ja muihin runoihin kuin runsaaseen kultasuoneen ja huuhtoo esiin omansa, itselleen läheisimmät, hetkeen sattuvimmat. 

Miten eri aikojen valikoimat eroavat toisistaan? Kuinka lukijan tai kokoelman toimittajan oma aika vaikuttaa valintoihin? 

Valinnat kertovat paitsi Eino Leinosta, myös viitekehysten jatkuvasta muuttumisesta. Runous elää.











sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Vielä kerran, sanoilla piirrettynä


Vielä yksi huoneentaulu, 
sillä runoilla on aikansa. 
Arjella omansa.


Kesämökin synonyymi on monen mielestä työleiri. Mökkeilyn ytimessä on monen mielestä jatkuva puuhaaminen ja puunaaminen. Kun kesä on ollut kolea, tuuli ja sade lähes päivittäin vieraisilla, reipas tai ainakin kohtuullinen hyötyliikunta saa veren kiertämään ja pitää lämpimänä. Ulkoilua se risusavottakin on, trenkipojan rooliin on hyvä aina välillä sujuttautua.

Tämä huoneentaulu on ulko-oven lähellä. Siitä on hyvä tankata työmotivaatiota. 

 

Sammattilainen Paavo Fredrik Lietzén, Oinoon Paavo (1906-1980) oli originelli herra – tai isäntä. Hänellä oli periaatteensa ja niille hän oli uskollinen, koko elämänsä ajan.

Paavo arvosti perinteitä. Hänen isänsä oli aloittanut murreaineistojen keruun ja poika jatkoi isänsä työtä. Paavo Lietzén vastasi Sanastaja-lehden murrekyselyihin ja hänen keräämiään  sanatietoja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa 4500. Hänen muisteluksensa  Ennevvanhasii Sammati äijii on julkaistu Suomen kansan murrekirjassa. Paavon sotapäiväkirjoista kootun aineiston on karjalohjalainen Tauno Tukkinen julkaissut. Paavolta on säilynyt päiväkirjoja, joita on käytetty mm. pitäjänhistorian aineistossa. Paavo kirjoitti mm. Sammatin suojeluskunnan historian.

Paavo luki paljon ja hänellä oli hyvä yleissivistys. Hän keräsi mittavan kirjaston, lisäksi hän luki kirjaston kirjoja. Jokaisen lukemansa omaan kirjakokoelmaansa kuuluvan niteen viimeiselle sivulle hän piirsi selkeällä käsialalla päivämäärän, milloin oli saanut kirjan luettua. Joissakin kirjoissa päivämääriä on useampia. Kirjojen sisältöä hän saattoi kommentoida, marginaaliin kirjoitetuilla merkinnöillä. 

Paavo suoritti asevelvollisuutensa Uudenmaan Rakuunarykmentissä, Lappeenrannassa ja ratsuväen perinteelle hän oli uskollinen koko elämänsä. Oinoolla oli hevonen, vaikka isäntä ei myöhemmin enää ratsaille noussutkaan. Ratsuväen peruja hänellä oli tallella asepuku – luurankotakki punaisine housuineen. Isänmaallisuus oli Paavo Lietzénin elämän kantavia arvoja. Uudenmaan Rakuunarykmentin kunniakomentaja oli marsalkka Gustav Mannerheim. 

Nämä lausahdukset on koottu Paavo Lietzénin keräämistä sanonnoista. Ne on julkaistu
Sammattiseuran kustantamassa kokoelmassa Sammattilaisittain. 


Em mää istu, enkä maka, mää leväytän ruumistan.

Ei itä lakat tuulemast enneku 
se sataa, eikä paha ämmä haukkumast 
ennenku se parkuu.

Kyl mää tunnen ne rattaat, sanos piru kotkärryi,
niil saa kantaa ja sysää.

Nousee kun amputtu ja laskee kun tervattu,
sanos trenkipoika aurinkoo.

Simmoist kretaa, kunnei kissa syä, sanos Lenssu viinaa.

Sitä vast seppä pihtei pitää, ettei hän käsiis polta.

Meil o se tapa, et ku sataa, niin annetaa sataa.

Trenkil on vuares kolmek kovaa päivää:
ohrariihi, sikalahti ja lukuset.

Kum miähel om muija, piippu ja pyssy, nii krassaamine ei lopu koskaa.

Herrajjee oli virrempää, aamej ja plottis loppu.

Paavo Lietzénin muistiin merkitsemiä sanontoja.


Mannerheim, ylipäällikkö, kunniapäällikkö.

Tähän päättyy sarja, jossa olen esitellyt sanoilla piirrettyjä kuvia. 
Runot ja pieni sikermä Paavon parhaita ovat tauluina kesäkotini seinällä. 
Kiitos lukijoille.