Kesäyön pimeys

 Myrskyisen yön pimeys tuntuu läpitunkemattomalta. Tuuli temmeltää puiden latvoissa, sen kuulee, vaikka ei aina näe.

Mielessä on kohtaaminen ystävän kanssa. Puhuttiin, muistettiin, kuunneltiin. Puhuttiin siitä, miltä tuntui, kun diagnoosi varmistui ja elämä oli ajateltava uudelleen. Tunne on varmaan aluksi ollut samanlainen kuin myrskyisenä yönä, kaikkialla pimeys vastassa.

Pimeyden katkaisee leimahdus, joka saa puiden siluetit piirtymään tarkkoina, ohimenevinä kuvina. Jyrisee, lasketaan sekunteja, niitä onneksi on. Taivas leimuaa vuoroin pohjoisen puolella, vuoroin etelässä. Onko oma tupa laajan myrskyrintaman alla vai kahden kilpaa juoksevan rintaman välissä, tilannetta on pimeän keskellä vaikea hahmottaa.

Elämä ei aina etene tasaisesti. Kohtalo voi olla sattumanvarainen, epälooginen. Järkytyksen jälkeen voi tulla toinen. Jonakin hetkenä alkaa hiljaisuus, näennäinen tapahtumattomuus, kun alitajunta käsittelee asioita.

Vaikeinta on päästää otteensa ja antaa ajan kulua, aina ei siihen edes ole mahdollisuutta. Kun sielu on ottanut leponsa ja hyödyntänyt sen, kaiken näkee selvemmin ja osaa toimia.  Myrskyllä on aikataulunsa, aivan niin kuin tunne-elämän myrskyilläkin.

Salama on valoa. Kirkas välähdys saattaa auttaa näkemään tarkemmin. Elämän ankarasta käänteestä löytyy myös mahdollisuus. Se, mistä oli luovuttava, antoi tilaa jollekin muulle, uudelle.  Voimavara, jonka on jäänyt piiloon, nousee arjen takaa esiin. Uudessa tilanteessa on uuden siemen, tehtävät ja vastuut jaetaan uudelleen ja vähitellen kaikki on taas kohdillaan.

Vihdoin rajuilma alkaa siirtyä kohti itää, pimeys on taas tuttua elokuun yön tummuutta. Puiden hahmoja voi erottaa, vaikka kontrastia tummien puiden ja tummansinisen taivaan välillä ei juuri olekaan. Latvusten liike rauhoittuu vähitellen.

Järkytysten ja surun käsittelyä ei kukaan voi ennalta harjoitella. Elämä on toisinaan kuin rajuilma, täynnä surua, pelkoa ja uusia ajatuksia. Sateen jälkeen taivas on kirkas, sateen jälkeen sammaleiset kivetkin hohtavat kirkkaan vihreinä.

Aamulla uimassa käydessä huomaa, miten saunapoukaman vesi on viilentynyt tuntuvasti. Niin käy aina, kun tuuli on saanut vedet liikkeelle. Puut taipuvat tuulessa, tuulee, mutta ei enää myrskyä.

Luen somepäivityksiä. Myrsky ei taaskaan ole kaikkialla ollut tasalaatuinen. Koko maata on varoitettu, mutta ukkosrintamien välille on jäänyt tyyniä jaksoja. Kaikille ei ole satanut samalla tavalla. Luonnonilmiöt osaavat olla arvaamattomia.

Ei elämäkään aina ole tasalaatuista, älkää surko.

Kunnioitettu Herra Kappalainen

Monien muiden tavoin kuljen ohitsenne joka kerta, kun olen astumassa kirkkoon.

Hiljaisia kohtaamisia yli vuosikymmenten. Kun katseeni osuu kivipaateen, johon Teidän nimenne on hakattu ja kultaisin kirjaimin kaunistettu, mietin, millainen mahtoi olla kappeliseurakunnan palvelijan polku. Onko kaikkein tärkein hakattu kiveen? Kappalainen, nimi ja elämän ääriviivat.

Saitte elää 35 vuotta. Hartaalle, jumaluusoppineelle miehelle se olisi ollut vasta alkusoitto. Polku rovastin arvoon ja hierarkian ylimmille askelille katkesi ennen aikojaan. Ja niin Teidät siunattiin kirkkomaahan, kappelikirkon ovensuuhun, odottamaan ylösnousemuksen aamua.

382  5. Hänt' vapahdan väkeväll' kädell' / Kuoleman kauhian kidast', / Taivaan iloon hänt' panen tähdell', / Näin pois päästän hänt' vihast'. / Jesus Christus, aut' minua visust' / Sinun tuloos odottamaan / Uskoll', ja saamaan / Osaa luvatust' ilost', / Sinne minua vie täält' ulos. 

Apostoli Paavalin toinen kirje Timoteukselle:

Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni.

Vaiheistanne en paljon tiedä. Olitte viimeinen Sammatin kappeliseurakunnan kappalaisista, pian kuolemanne jälkeen kappeli lakkautettiin. Esimiehenne, kirkkoherra Fredrik Wilhelm von Pfaler oli aloittanut komean kivikirkon rakentamisen. Kivikirkko saatiin, mutta se, että kirkosta olisi tullut Karjalohjan ja Sammatin yhteinen, jäi toteutumatta. Kappelin säilymisestä piti huolen sammattilaisten suurmies, Elias Lönnrot. 

Myöhemmin kirkkoa korjattiin, saatiin kaunis alttaritaulu, kappelioikeudet palautettiin ja seurakunta itsenäistyi. Kehitystä, joka olisi varmasti miellyttänyt teitäkin.

256  1. Vaivainen valitan vaikiast', / Ett' olen syntinen suur', / Vaivoill' väsytett' yliaikaa, / Jo joutumall' multaan olen juur', / En itseen' voi synnist' pois pitää, / Jos ei Jumal' armollans' auta, / Suo Jumal' viel' vähä mull' ikää, / Parat' pyydän apus kautta. 2. Ehk' meno on ain' minull' kova, / Monet murheet ja tuskat tuimat, / Kaikilt' kurilt' kiusaukset ovat, / Minun päällän' juur' puuttumat', / Kuitenk' en epäel' sentähden, / Sinä Jumal' olet tuskis' turva, / Tykös tuskis' turvata tahdon, / Olep's apu vaivois' vahva.

Leposijan Te olette saaneet puukirkon oven läheltä, parhaalta paikalta, siinä te tervehditte kirkkoväkeä mennen tullen, yhä edelleenkin. Edeltäjänne, Pontelius, hoiti kansliaa ja saarnasi. Saarnasi niin uutterasti, että joutui kirjoittamaan tuomiokapitulille valituksen liiasta työstä. Tuskin se oli Teille yhtään helpompaa, kuolema tuli liian varhain.

256 3. Minua pelvosas pyhäs' pidä, / Käännä kaikk' parhaaksen', / Olem' oudot, kulkuvieraat, / Anna armoos, jota tarvitsen, / Est', etten rippuis' katoovas' kunnias', / Muus' mailman menos' turhas', / Kust' suutun sinun sanois ja saarnois; / Jost' Jumal' minua varjel' vahvast'.

Tehtävänne oli saarnata näille itsepäisille ja itsenäisille talonpojille Jumalan sanaa, opettaa rukoukset ja lukea kuulutuksia. Yrittää saada väki lukemaan ja laulamaan, virsikirja ja katekismus olivat monen tuvan ainoat kirjat. Siunata ja opettaa, valvoa ja opettaa veisuuta yhdessä lukkarin kanssa. Nuhdella hairahtuneita ja saattaa lain polulta eksyneet sovittamaan tekonsa jalkapuussa. Pitää kirjaa kolehdeista ja kuulutuksista. 

Vanhoja kirjoituksia ja kirjanpitoa on säilynyt, muste on tummaa ja vahvaa, paperi karheaa. Mitkä merkinnöistä ovat Teidän käsialaanne?

299  6. Herran siunaus rikkaaks' tekee, / Ilman paljoo työtä ja väkee, / Jos olen virjä virasan', / Ja tarkka talon menoisan'. 7. Siunaa, Herra, kaikk' aivoituksen', / Merell' ja maall' kaikki toimituksen', / Vaimon', lapsen', kaikk' tavaran' / Haltuun Herran annan laupiaan. 8. Viimein täst' surkiast' elämäst', / O Herra meitä tykös pääst'; /  Minun ja vaimon', lapsukaisen' / Korjaa sitt' Herra taivaaseen, Amen.

Sammatissa ei vielä teidän aikananne ollut pappilaa, Te asetuitte asumaan Lohilammelle. Lohilampi oli silloin kunnon kylä. Missä Teidän asuntonne oli, sitä en tarkkaan tiedä, mutta Lohilammen rusthollin pihapiirissä on pieni asunto – ehkä se sopi myös kappalaisen käyttöön. Siihen teidät ajatuksissani sijoitan, vaikka kyseessä on pelkkä arvaus.

Millainen oli maisema, kun kuljitte Lohilammen kylästä kohti kirkkoa? Vehreitä vainioita, metsää, Lohnassuo väreineen ja muutama tupa tien varressa? Oliko teillä hevonen käytössänne vai taivalsitteko nuo kilometrit jalan? Hevosia oli harvalla, työjuhtina varakkaimmilla varmaan vielä härkäpari. Katsoivatko lapset ikkunasta, kun kappalainen tummassa takissaan taivalsi kohti kirkkoa, liepeet liehuen. Kun pääsitte tien korkeimmalle kohdalle, kaunis kirkko ja kirkkomaa olivat jo aivan lähellä. Pian voisitte pukea yllenne messuvaatteen ja kohdata seurakunnan.

Siellä Te olette, kirkkomaalla.  Kun astumme ulos kirkosta, vastassa on muistopaaden karhea, sammaloitunut selkä. Täydelliseksi, kokonaan valmiiksi ja hiotuksi ei Teidänkään elämänne ehtinyt tulla. Ehkä niin oli tarkoitettu.

390  1. Mä nukun haavoin Christuksen, / Ne puhdistaa mun synneistän'! / Sill' verens' on ja kuolemans' / Mun elon', kauneuten' kanss'. 2. Sen turvill' taidan astua / Tuomiollen paitsi pelkoa, / Täält' lähden ilos', rauhasa, / Ehk' kuolen, elän sinusa. 3. Sä kuollo viet mun elämään / Juur' Herran tykö ijäiseen, / Mun Christus puhdist' synnistän'; / Siis korjaa, Herra, sieluisen'!  

Suven viimeisen tiekirkkopäivystyksen tunnelmissa 6.8.2017

Tekstin lomassa otteita vuoden 1701 virsikirjasta.

http://tapiok1.mbnet.fi/virret2/vk1701.htm

Nocturnen kolmas säkeistö

Kirjoitin kesäkodin seinällä olevista runoista, kuudesta huoneentaulusta. Ensimmäinen niistä on Eino Leinon Nocturne, jonka syntyhistoria liittyy Puulaan, kirkasvetiseen kesäjärveen.

Nocturne on Eino Leinon viesti rakastetulleen, tulevalle vaimolleen Freya Schoulzille. Ensimmäisen kerran se on julkaistu painettuna Nuori Suomi Joulualbumissa vuonna 1903. Eino Leinon runokokoelmassa Talvi-yö (1905) se on myös, osastossa, joka on otsikoitu Eyan kirja. Eino Leinon Runokirjasta, jossa on paljon ensi vuosien runoja, Nocturne on mukana. Sekä sen jälkeen lukemattomissa niteissä. Useimmissa kahden säkeistön mittaisena.

Tarkka lukija huomasi, että Nocturne, jonka olin kopioinut runokirjasta, oli vajavainen. Nocturnen käsikirjoituksessa säkeistöjä on kolme.

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En mä iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?

Kosk'on tummaa tunne ylpeäin.

Miksi juova päivän laskenehen?

Koska monta nuorta unta näin.

Miksi etäisien vuorten siinto?

Koska sinne oli silmän kiinto.

Miksi vanamoiden valjut lemut?

Koska päättyneet on päivän kemut.

Mutta miksi varjot virran veen?

Kosk'on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En mä enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

Vuonna 1995 julkaistussa, Hannu Mäkelän toimittamassa valikoimassa Sata kauneinta laulua runo on kolmisäkeistöisenä.

Miksi yksi säkeistö on pudonnut pois jo ensimmäisistä painetuista versioista? Miksi se näyttää tulevan mukaan myöhemmin? Kirjallisuuden historiaan tai runousoppiin tukeutuvaa vastausta en tiedä, sitä varten pitäisi perehtyä perusteellisemmin Eino Leinon runojen julkaisuhistoriaan ja käsikirjoituksiin.

Onko kirjailija pitänyt keskimmäistä säkeistöä tyyliltään poikkeavana?  Onko lyhyempi versio asettunut kauniimmin painetulle sivulle? Onko valintaan vaikuttanut joku muu kuin kirjailija itse? Kysymyksiä, vailla vastauksia. Runoilijalla on oikeus muokata tekstejään, hioa. Käsikirjoitus elää ja kehittyy, kunnes teksti ikuistetaan painettuun muotoon. Ja seuraavassa painoksessa voidaan taas tehdä korjauksia…

Kirjoittajan ohjeisiin kuuluu käsky: tapa rakkaimpasi!  Jokainen, joka on yrittänyt rakentaa tekstiä, tietää, miten kritiikittömästi omaan tekstiinsä voi kiintyä. Kun kokonaisuus alkaa olla valmis, on poistojen vuoro. Käynnistysvaiheen höttöä, vajavaisia ajatuksia on karsittava, annettava tilaa asialle. Ensimmäiset fraasit ja latteudet tuntuvat korvaamattoman arvokkailta ja niiden  poistaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin uusien kirjoittaminen.

Tiivistäminen on tärkein osa tekstin viimeistelyä. Ehkä Eino Leinokin halusi tiivistää runoaan, ensimmäisen, rakastetulle lähetetyn spontaanin viestin jälkeen. Nocturnen tuttu, lyhyt muoto on intensiivisempi. Tunnelma ei katkea. Tämä on tietysti vain makuasia.

Eino Leinon aikaan kirjoituskone oli vielä harvinaisuus. Kuvat Leinon käsikirjoituksista kertovat sujuvasta, luistavasta käsialasta ja perinteisen mustekynän käytöstä. Käsiala säilyy eikä kulu tunnistamattomaksi, vaikka kirjailija kirjoittaa jatkuvasti, työkseen. Kauniilla käsialalla on varjopuolensa. Omiin raapustuksiin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, koneella kirjoitettu on ikään kuin vieraampaa ja sitä on helpompi editoida. Tekstinkäsittely helpottaa työn leikkaa-liimaa-muokkaa-sijoita-roskista -vaiheita. Vaikka ne vievät sekunteja, hitain osa prosessia on ajattelu.

Eino Leinon tuotanto on laaja. Hän on ollut ylivertainen lyyrikko, mittojen taitaja, mutta myös näytelmäkirjailija, novellisti, lehtimies, suomentaja, romaanikirjailija. Eino Leino on kansalliskirjailija, johon suhtaudutaan juhlallisesti. On vaikea ajatella, että suuri mestarikin on voinut kirjoittaa säkeen, joka ei ole täydellinen taideteos.

Eino Leinon kootuissa teoksissa on kuusitoista osaa, sarja on antikvaarinen aarre, kauniita, nahkaselkäisiä niteitä. Uutta painosta ei niistä ole julkaistu - tosin nykyään koko sarja on luettavissa sähköisessä muodossa. Kätevää, tehokasta, mutta hieman hengetöntä.

Kirja on kokemus myös esineenä, sillä on oma tuoksunsa ja tuntumansa, sivujen hiljaiset äänet, kun tekstiä lukee ja lehteilee. Runokirjan ääressä viivytään, viipyillään. Runoa voi nauttia sanojen virtana, mutta se on myös visuaalinen elämys, kauniisti sivulle aseteltu kuva, hahmo. Lukija näkee ensin hahmon, vasta sitten kirjaimet.

Eino Leinon runoja julkaistaan edelleen, valikoimina, kokoelmina. Suomen runottaret ja muut koosteet eivät ilman Leinoa ole täydellisiä. Leinon elämäkertaa tutkitaan ja samalla pohditaan runoilijan persoonallisuutta, särmä särmältä. Mikään yhdentekevä runoniekka ei Eino Leino 2000-luvullakaan ole.

Jokainen aika tarttuu Nocturneen ja muihin runoihin kuin runsaaseen kultasuoneen ja huuhtoo esiin omansa, itselleen läheisimmät, hetkeen sattuvimmat. 

Miten eri aikojen valikoimat eroavat toisistaan? Kuinka lukijan tai kokoelman toimittajan oma aika vaikuttaa valintoihin? 

Valinnat kertovat paitsi Eino Leinosta, myös viitekehysten jatkuvasta muuttumisesta. Runous elää.