keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Maalari Parviaisen matka-arkku ja muita havaintoja Join kaupungista


Muistattehan Antti Ihalaisen, liperiläisen isännän. Tämän, jonka eukkonsa Anna Liisa lähetti tulitikkuja lainaamaan. Lähtivät sitten Jussi Vatasen kanssa kosiomatkalle Join kaupunkiin, yhyttivät Makkosen lesken, sen Kaisa Karhuttaren ja joutuivat kaksi kertaa putkan pahnoillekin… Paljon kertyi tikusta asiaa Join kaupungissa.


Ville Pirisen modernia viivaa. Varmaotteinen piirtäjä. 
Enää ei Kaisa Karhutarta kaupungissa tapaa, mutta Ilosaarirockin jälkimainingeissa taisi vielä kaduilla astella muutama Karhuttaren tyttärentytär. Mustaa nahkaa, mustaa kajalia, mustaa hiusväriä, mustia sukkia, niittejä ja kettinkiä ja kalpeat kasvot. Karjalaista sukua.




Ongella, Pielisjoki on kalaisa. 
Joensuuhun voi tutustua joen kautta. Pielisjoki jakaa kaupungin kahteen lähes symmetriseen osaan, kaupungin eteläpuolella avautuu Pyhäselän laaja vesistö. Kaupunki kasvaa ja laajenee, lasi ja betoni valtaa alaa, mutta vielä on näkyvissä vanhoja rakennuksia ja kaupungin historiaa. Kivisen keskustan ympärillä on pientaloalueita, vehreitä, veden äärellä.
Vanhan vaneritehtaan rakennuksia. Viereen rakennetaan lasia ja betomia. 
Arkiaamuna kaupunki on täynnä elämää. Suunnistamme kohti taidemuseota, missä odottaa Onni. Onni ei ole kukaan muu kuin Onni Okkonen, maineikas ja arvostettu taidehistorioitsija, jonka laaja kokoelma on sijoitettu Joensuuhun.  


Pekka Kainulaisen veistos ja Iiris Pessan maalaus Backstage-kesänäyttelyssä. 
Juuri nyt, tänä suvena, taidemuseon aikahaarukka on valtava. Okkosen kokoelman vanhimmat esineet ovat syntyneet jo ennen ajanlaskun alkua, uusi ajanlasku alkaa ehkä Backstage-näyttelyn moderneista töistä. Taiteen ohella on taide-esineitä antiikista, keskiajalta ja Kiinasta. Kokoelma on häkellyttävän tasokas ja monipuolinen. 

Hymy kaukaa historiasta. Okkosen kokoelma.

Keskiaikainen madonna, joka ei kuvissa pääse ollankaan oikeuksiinsa. 

Kiinalaisia esineitä. Häkellyttävää taitoa. 
Joensuun taidemuseo on sijoitettu vanhaan  koulurakennukseen, taidolla. 
Entiset luokat – ainakin oletan niin – ovat tyylikkäitä näyttelysaleja, joissa taideteokset saavat ilmaa ympärilleen, tilaa hengittää. Suomalaisen taiteen kultakausi, moderni Suomi ja lopulta, ajankohtaisen näyttelyn avantgardistinen isänmaa.

Victoria Åbergin maisema. Olisin voinut valita Munsterhjelmin tai jonkun muun,
Düsseldorfin koulukunta oli hyvin edustettuna. 
Helene Schjerfbeck, naapurina Wäinö Aaltonen... 
Kaksi suurta taiteilijaa kohtaa: Anitra Lucanderin muotokuva Åke Mattaksesta. 
Tapani Raittila, italialaisen pojan muotokuva. 

Erik Enrothin vahva muotokuva rakastetusta - Sara Hildenistä?
Kolmannen kerroksen näyttelysalissa odottaa uusi tuttavuus, Oscar Parviainen (1880-1938). Varakkaan kauppiasperheen poika, josta tuli taiteilija. 

Maalari Parviainen opiskeli Pariisissa, työskenteli Espanjassa, matkusti paljon, Afrikkaan, Aasiaan. Hänen töihinsä en ole aikaisemmin näin laajasti tutustunut, Parviainen kuuluu kultakauden taiteilijoihin.

Parviaisen Afrikka-aiheita. 
Yhtymäkohtia tutumpiin taiteilijoihin löytyy. Parviainen on samalla tavalla tuntematon kuin sammattilaisten Adolf Lietsalo. 
Annika Waenerbergin kirjoittama Parviaisen elämäkerta vuodelta 1996, jonka saan ostaa museon myymälästä, kertoo mielenkiintoisella tavalla suomalaisten taiteilijoiden matkoista ja opinnoista ulkomailla. 
Nimien joukossa on myös Adolf von Becker, Sammatin alttaritaulun taiteilija ja taiteilijoiden opettaja, jonka vaiheista en ole löytänyt tai osannut löytää tietoa.


Museon komea portaikko antaa tilaa Parviaisen suurille öljyväritöille. Mystisiä, tummia sävyjä, aiheita, joissa yhdistyy mystiikka ja menneen ajan todellisuus. Eksoottisia maisemia, seikkailijan kuvat ja kyltymätön uteliaisuus.

Afrikka-taulujen saliin on jäänyt maalari Parviaisen matka-arkku, kaikkine välineineen. 
Telttatuolin voisi nostaa esiin, avata auringonvarjon suojaamaan paahteelta ja levittää maalausvälineet. 
Työ voisi jatkua. 






sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Salmelassa taiteen olemus tiivistyy



Essi Peltosen kasvotutkielmia. 

Ohi lentävä lintu, tuulessa taipuva oksa, kiitävä hetki.
Valot ja varjot järven pinnalla.
Hiljaisuus, jonka kuulee.

On hetkiä, jolloin tietää, mikä on taiteen perimmäinen tarkoitus. Se tekee todeksi asioita, joita ei sanoin tai kuvin voi tai osaa kuvata. Ikuistaa hetkiä, joita ei tavoita kameralla tai muuten.

Jussi Mäntysen karhunpennut.

Tänäkin vuonna taiteen olemus on vahvana läsnä Salmelassa. Lattea virke, jonka on voinut kirjoittaa joka kesä, joka kerta näyttelyn koettuaan.

Taidekeskus Salmelan elinvoimaisuus on tallella, tarjolla tuttuja taiteilijoita ja uusia, raikkaita tekijöitä. Jokaiselta on näyttelyssä riittävän laaja otos, joten taiteilijan käsiala tulee tutuksi, kenenkään esittäytyminen ei ole yhden ainoan onnenkantamoisen varassa.

Marjatta Tapiolan kallotutkielmat pysähdyttävät.  
Salmelan päärakennuksen ensimmäinen sali on perinteisesti varattu klassikolle, ansioituneelle taiteilijalle. Tämä suvena esillä on Marjatta Tapiolan maalauksia ja Jussi Mäntysen (1886-1978) veistoksia. Teosten vuoropuhelu on kiinnostava. Kun Mäntynen kuvaa eläimet eloisina, liikkuvina ja koskettamaan kutsuvina, Marjatta Tapiola pelkistää tunteen alastoman kallon muotoihin. Jussi Mäntysen tytär, Taru Mäntynen on mukana omilla eläinaiheisilla veistoksillaan.

Pitääkö paljaista kalloista pitää? Kestää hetken, ennen kuin katse oppii maalausten estetiikan. Ehkä ydinasia ei olekaan kallo, vaan huikean taitavalla kädellä piirretty ehjä,  luonnonmukainen muoto. Kallojen värimaailma on pelkistetty, vain yhtä väriä ja tumma viiva. Tausta on valkoinen, taiteilija on malttanut sekä maalata että nostaa siveltimen kankaalta ja näin jättää työhön avaran tilantunnun. Kaikki Tapiolan työt ovat tämän tai viime vuoden satoa. Mikään retrospektio tämä otos ei ole. Luova ote on vahvana läsnä.

Veikko Myllerin soittoniekat valloittavat

Tero Laaksosen kukat, Veikko Myllerin linnut.
Kuvanveistäjä Veikko Myller vie katsojansa hilpeille poluille, musikanttien seuraan ja lintujen maailmaan. Kiillotettua pronssia ja maalattua pintaa, taidokasta käsityön jälkeä. Veistoksia, jotka tuovat elämän ilon ja riemun keskelle arkea.

Myllerin kumppanina päärakennuksen alakerrassa on Tero Laaksonen, kuvataiteilija, jonka alaa on myös arkkitehtuuri. Laaksonen viihtyy antiikin aiheissa ja väreissä, teokset ovat vahvoja niin muodoiltaan kuin väreiltäänkin. Klassiset muodot miellyttävät silmää: näiden ääressä on helppo viipyä, koota ajatuksia ja viihtyä.

Terto Laaksosen majestettinen Palmyra. 

Salmelan kesän nuori taiteilija on Essi Peltonen, vahvojen väripintojen maalaaja. Puhuttelevia kasvoja, ilmeitä, tunteita.


Aivan toisenlaisilla sävyillä puhuttelee Tuula Lehtinen. Kuiskaavan keveitä pitsiverhoja, hiljaisia maisemia, tunnelmaa.

Tuula Lehtisen pitsin läpi nähty maisema.
Topi Ruotsalainen on tuttu jo aikaisemmilta vuosilta. Ote on tallella, rouhea sivellin ja vahvat värit. Topi ottaa kantaa ajan ilmiöihin, tuuletuksesta saavat osansa niin Odinin soturit kuin lähiöäiditkin. Räväkkää, rohkeaa ja vauhdikkaasti työstettyä taidetta. 

Topi Ruotsalaisen sotureita. 

Antti Hakkarainen on jäänyt mieleen jo edellisiltä vuosilta. Luontokuvia, joiden kompositio on uusi: taidolla maalattua maisemaa, jonka reunoilla on abstrakteja väripintoja. On kuin katselisi maisemaa ikkunasta tai luukusta.

Antti Hakkarainen ja luonnossa maalatut maisemat. 
Inari Krohnin maisemat ovat  tarkkoja, pienintä piirrettä myöten viimeisteltyjä. Kuvia, joiden tapahtumapaikka on suomalaisen metsä sylissä tai eteläisen aurinkoisella maaseudulla. Tekniikoiden  hallintaa, omaleimaista ja tunnistettavaa taitoa.


Inari Krohnin maisemia. 
Jussi Twoseven tuo metsän eläimet taiteeseen, avaa petojen kidat ja näyttää katseen, jossa on jännitettä. Graffititaiteen parista taiteeseen – onko askel lajista toiseen sittenkään niin pitkä, kuin joskus tuntuu. Taidokasta, tehokasta, mustavalkoista. Roiskeet ja valumat kuuluvat kuvaan, ei liian sievää eikä sievisteltyä.

Jussi Twoseven osaa pedot. 
Jasmina Ijäs on nuori tekijä, lintujen maalaaja. Teosten nimetkin ovat runoa: varpunen on pieni veli, joutsenet viittaavat Leinoon: ottakaatte oppi joutsenista.

Pieni veli, Jasmina Ijäksen herkästi tallettama. 
Kun olin pieni tyttö, meidän perheen arkipöytään katettiin lautaset, joissa oli pyöreitä, sinivalkoisia kuvia Suomen nähtävyyksistä. Viipurin linna ja Pyöreä torni jäivät mieleen jo silloin, entisten aikojen ikoneina. Pääsin näkemään nämä kohteet vasta aikuisena. Kuluneet lautaset ovat tallella, mutta kuvat ovat naarmuuntuneet lähes tunnistamattomiksi.
 
Arto Kettunen kuvaa Viipuria. 
Taidekeskus Salmelan residenssi Viipurissa on ollut monen tänä suvena töitään esittelevän taiteilijan työpaikka. Arto Kettunen maalaa Viipurin ihmisiä ja maisemia, hänen taulussaan on lapsuudesta tuttu linnan siluetti. Tomas Byström kuvaa akvarelleissaan Viipurin ihmisiä, ei samalla tavalla tunnistettavia, mutta koskettavia.

Katukuvassa, Antero Byström. 
Satu Laurel kuvittaa kuin satua, Johanna Lumme tuo tutut lummelampensa Postitaloon. Taitavaa työskentelyä, taattua, tuttua. Liian tuttua?

Satu Laurel 
Johanna Lumme 
Kun kierros on lopuillaan, katsotaan vielä piharakennukset ja Elina Kujansuun maalaukset. Öljyväreillä lyöntimetallille maalatut maisemat jäävät mieleen. Kiiltävä metalli hohtaa ja heijastaa valoa, tuo ilman ja veden tuntua tauluihin. Muotokuvia metsän eläimistä ja tutusta lehmikarjasta. Milloin suomalainen viljelijä tilaa muotokuvan parhaasta lehmästään, salin seinälle ripustettavaksi? Näillä ammujilla on pilkettä silmässä!

Elina Kujansuun maalaukset pitää nähdä! 
Salmelan saleissa kulkeminen vie aikaa ja antaa ajateltavaa. Liian kiire ei saa olla.
Tuulisena päivänä Salmela on hyvä osoite. Sisällä saleissa on tyyntä ja talosta toiseen kulkiessa ajatukset tuulettuvat. Salmelaan ei pety eikä Salmela petä.
Flyygelikakkukin on yhtä herkullista joka vuosi.





keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Me voitais tulla teille kylään




-  Ai jaa, täällä paistetaan muurinpohjalettuja. Hyvät on tuoksut, kyllä.
-  Niin, meitä on kahdeksan lasta ja äiti, kai sinä setä nyt ymmärrät, ettei me ihan pienillä eväillä pärjätä. 


-  Lisää! Lisää! Lisää!

-  Me ollaan kaikki tänä kesänä syntyneitä ja aika vikkelöitä jo. Ei tuo tätikään meitä kovin helposti samaan kuvaan saa, ei ainakaan terävään kuvaan.


-   Me asutaan täällä järvellä, mutta ei me kerrota, missä. Aika hyviä ruokapaikkoja täällä kyllä on. Ihmisten luokse voi ihan hyvin mennä, ei ne vielä mieti sorsajahteja tai muita kataluuksia. Mutta kovin kauas ei emon luota saa mennä. 



-  Asuu täällä muitakin, kuikkia, koskeloita ja joutsenia, mutta me ollaan kyllä kaikkein sosiaalisimmat asukkaat täällä. Niin, ja ihmisiä ui kanssa vedessä, mutta ei ne jaksa kuin vähän, meidän perhe polskuttelee vaikka koko päivän. Ei meidän varpaat palele niin herkästi kuin teidän.


-  Joo, anna vaan niitä sämpylöitä, kyllä me huolehditaan, ettei yhtään jää kuivumaan. Onko niitä vielä? 


-   Joo, kyllä me voitais tulla teille kylään, ihan näin spontaanisti yllätysvierailulle. Eikös ihmisilläkin ennen ollut semmoinen tapa?
-    Raputkaan eivät ole liian korkeat. Voitaisiin samalla yhdessä katsoa, jäikö niitä sämpylöitä vielä?


-  Ai ei tällä kertaa. No, heippa sitten!
-  Nähdään taas.