torstai 3. elokuuta 2017

Nocturnen kolmas säkeistö



Kirjoitin kesäkodin seinällä olevista runoista, kuudesta huoneentaulusta. Ensimmäinen niistä on Eino Leinon Nocturne, jonka syntyhistoria liittyy Puulaan, kirkasvetiseen kesäjärveen.

Nocturne on Eino Leinon viesti rakastetulleen, tulevalle vaimolleen Freya Schoulzille. Ensimmäisen kerran se on julkaistu painettuna Nuori Suomi Joulualbumissa vuonna 1903. Eino Leinon runokokoelmassa Talvi-yö (1905) se on myös, osastossa, joka on otsikoitu Eyan kirja. Eino Leinon Runokirjasta, jossa on paljon ensi vuosien runoja, Nocturne on mukana. Sekä sen jälkeen lukemattomissa niteissä. Useimmissa kahden säkeistön mittaisena.

Tarkka lukija huomasi, että Nocturne, jonka olin kopioinut runokirjasta, oli vajavainen. Nocturnen käsikirjoituksessa säkeistöjä on kolme.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?
Kosk'on tummaa tunne ylpeäin.
Miksi juova päivän laskenehen?
Koska monta nuorta unta näin.
Miksi etäisien vuorten siinto?
Koska sinne oli silmän kiinto.
Miksi vanamoiden valjut lemut?
Koska päättyneet on päivän kemut.
Mutta miksi varjot virran veen?
Kosk'on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.


Vuonna 1995 julkaistussa, Hannu Mäkelän toimittamassa valikoimassa Sata kauneinta laulua runo on kolmisäkeistöisenä.

Miksi yksi säkeistö on pudonnut pois jo ensimmäisistä painetuista versioista? Miksi se näyttää tulevan mukaan myöhemmin? Kirjallisuuden historiaan tai runousoppiin tukeutuvaa vastausta en tiedä, sitä varten pitäisi perehtyä perusteellisemmin Eino Leinon runojen julkaisuhistoriaan ja käsikirjoituksiin.

Onko kirjailija pitänyt keskimmäistä säkeistöä tyyliltään poikkeavana?  Onko lyhyempi versio asettunut kauniimmin painetulle sivulle? Onko valintaan vaikuttanut joku muu kuin kirjailija itse? Kysymyksiä, vailla vastauksia. Runoilijalla on oikeus muokata tekstejään, hioa. Käsikirjoitus elää ja kehittyy, kunnes teksti ikuistetaan painettuun muotoon. Ja seuraavassa painoksessa voidaan taas tehdä korjauksia…


Kirjoittajan ohjeisiin kuuluu käsky: tapa rakkaimpasi!  Jokainen, joka on yrittänyt rakentaa tekstiä, tietää, miten kritiikittömästi omaan tekstiinsä voi kiintyä. Kun kokonaisuus alkaa olla valmis, on poistojen vuoro. Käynnistysvaiheen höttöä, vajavaisia ajatuksia on karsittava, annettava tilaa asialle. Ensimmäiset fraasit ja latteudet tuntuvat korvaamattoman arvokkailta ja niiden  poistaminen vaatii enemmän rohkeutta kuin uusien kirjoittaminen.

Tiivistäminen on tärkein osa tekstin viimeistelyä. Ehkä Eino Leinokin halusi tiivistää runoaan, ensimmäisen, rakastetulle lähetetyn spontaanin viestin jälkeen. Nocturnen tuttu, lyhyt muoto on intensiivisempi. Tunnelma ei katkea. Tämä on tietysti vain makuasia.

Eino Leinon aikaan kirjoituskone oli vielä harvinaisuus. Kuvat Leinon käsikirjoituksista kertovat sujuvasta, luistavasta käsialasta ja perinteisen mustekynän käytöstä. Käsiala säilyy eikä kulu tunnistamattomaksi, vaikka kirjailija kirjoittaa jatkuvasti, työkseen. Kauniilla käsialalla on varjopuolensa. Omiin raapustuksiin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, koneella kirjoitettu on ikään kuin vieraampaa ja sitä on helpompi editoida. Tekstinkäsittely helpottaa työn leikkaa-liimaa-muokkaa-sijoita-roskista -vaiheita. Vaikka ne vievät sekunteja, hitain osa prosessia on ajattelu.

Eino Leinon tuotanto on laaja. Hän on ollut ylivertainen lyyrikko, mittojen taitaja, mutta myös näytelmäkirjailija, novellisti, lehtimies, suomentaja, romaanikirjailija. Eino Leino on kansalliskirjailija, johon suhtaudutaan juhlallisesti. On vaikea ajatella, että suuri mestarikin on voinut kirjoittaa säkeen, joka ei ole täydellinen taideteos.

Eino Leinon kootuissa teoksissa on kuusitoista osaa, sarja on antikvaarinen aarre, kauniita, nahkaselkäisiä niteitä. Uutta painosta ei niistä ole julkaistu - tosin nykyään koko sarja on luettavissa sähköisessä muodossa. Kätevää, tehokasta, mutta hieman hengetöntä.


Kirja on kokemus myös esineenä, sillä on oma tuoksunsa ja tuntumansa, sivujen hiljaiset äänet, kun tekstiä lukee ja lehteilee. Runokirjan ääressä viivytään, viipyillään. Runoa voi nauttia sanojen virtana, mutta se on myös visuaalinen elämys, kauniisti sivulle aseteltu kuva, hahmo. Lukija näkee ensin hahmon, vasta sitten kirjaimet.

Eino Leinon runoja julkaistaan edelleen, valikoimina, kokoelmina. Suomen runottaret ja muut koosteet eivät ilman Leinoa ole täydellisiä. Leinon elämäkertaa tutkitaan ja samalla pohditaan runoilijan persoonallisuutta, särmä särmältä. Mikään yhdentekevä runoniekka ei Eino Leino 2000-luvullakaan ole.

Jokainen aika tarttuu Nocturneen ja muihin runoihin kuin runsaaseen kultasuoneen ja huuhtoo esiin omansa, itselleen läheisimmät, hetkeen sattuvimmat. 

Miten eri aikojen valikoimat eroavat toisistaan? Kuinka lukijan tai kokoelman toimittajan oma aika vaikuttaa valintoihin? 

Valinnat kertovat paitsi Eino Leinosta, myös viitekehysten jatkuvasta muuttumisesta. Runous elää.











sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Vielä kerran, sanoilla piirrettynä


Vielä yksi huoneentaulu, 
sillä runoilla on aikansa. 
Arjella omansa.


Kesämökin synonyymi on monen mielestä työleiri. Mökkeilyn ytimessä on monen mielestä jatkuva puuhaaminen ja puunaaminen. Kun kesä on ollut kolea, tuuli ja sade lähes päivittäin vieraisilla, reipas tai ainakin kohtuullinen hyötyliikunta saa veren kiertämään ja pitää lämpimänä. Ulkoilua se risusavottakin on, trenkipojan rooliin on hyvä aina välillä sujuttautua.

Tämä huoneentaulu on ulko-oven lähellä. Siitä on hyvä tankata työmotivaatiota. 

 

Sammattilainen Paavo Fredrik Lietzén, Oinoon Paavo (1906-1980) oli originelli herra – tai isäntä. Hänellä oli periaatteensa ja niille hän oli uskollinen, koko elämänsä ajan.

Paavo arvosti perinteitä. Hänen isänsä oli aloittanut murreaineistojen keruun ja poika jatkoi isänsä työtä. Paavo Lietzén vastasi Sanastaja-lehden murrekyselyihin ja hänen keräämiään  sanatietoja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa 4500. Hänen muisteluksensa  Ennevvanhasii Sammati äijii on julkaistu Suomen kansan murrekirjassa. Paavon sotapäiväkirjoista kootun aineiston on karjalohjalainen Tauno Tukkinen julkaissut. Paavolta on säilynyt päiväkirjoja, joita on käytetty mm. pitäjänhistorian aineistossa. Paavo kirjoitti mm. Sammatin suojeluskunnan historian.

Paavo luki paljon ja hänellä oli hyvä yleissivistys. Hän keräsi mittavan kirjaston, lisäksi hän luki kirjaston kirjoja. Jokaisen lukemansa omaan kirjakokoelmaansa kuuluvan niteen viimeiselle sivulle hän piirsi selkeällä käsialalla päivämäärän, milloin oli saanut kirjan luettua. Joissakin kirjoissa päivämääriä on useampia. Kirjojen sisältöä hän saattoi kommentoida, marginaaliin kirjoitetuilla merkinnöillä. 

Paavo suoritti asevelvollisuutensa Uudenmaan Rakuunarykmentissä, Lappeenrannassa ja ratsuväen perinteelle hän oli uskollinen koko elämänsä. Oinoolla oli hevonen, vaikka isäntä ei myöhemmin enää ratsaille noussutkaan. Ratsuväen peruja hänellä oli tallella asepuku – luurankotakki punaisine housuineen. Isänmaallisuus oli Paavo Lietzénin elämän kantavia arvoja. Uudenmaan Rakuunarykmentin kunniakomentaja oli marsalkka Gustav Mannerheim. 

Nämä lausahdukset on koottu Paavo Lietzénin keräämistä sanonnoista. Ne on julkaistu
Sammattiseuran kustantamassa kokoelmassa Sammattilaisittain. 


Em mää istu, enkä maka, mää leväytän ruumistan.

Ei itä lakat tuulemast enneku 
se sataa, eikä paha ämmä haukkumast 
ennenku se parkuu.

Kyl mää tunnen ne rattaat, sanos piru kotkärryi,
niil saa kantaa ja sysää.

Nousee kun amputtu ja laskee kun tervattu,
sanos trenkipoika aurinkoo.

Simmoist kretaa, kunnei kissa syä, sanos Lenssu viinaa.

Sitä vast seppä pihtei pitää, ettei hän käsiis polta.

Meil o se tapa, et ku sataa, niin annetaa sataa.

Trenkil on vuares kolmek kovaa päivää:
ohrariihi, sikalahti ja lukuset.

Kum miähel om muija, piippu ja pyssy, nii krassaamine ei lopu koskaa.

Herrajjee oli virrempää, aamej ja plottis loppu.

Paavo Lietzénin muistiin merkitsemiä sanontoja.


Mannerheim, ylipäällikkö, kunniapäällikkö.

Tähän päättyy sarja, jossa olen esitellyt sanoilla piirrettyjä kuvia. 
Runot ja pieni sikermä Paavon parhaita ovat tauluina kesäkotini seinällä. 
Kiitos lukijoille. 

lauantai 29. heinäkuuta 2017

Kuudes sanoilla piirretty kuva



Lönnrotin Miinan Mökin kivijalan luona kasvavat ukkomansikat. 

Kuudes huoneentaulu, 
joka samalla päättää runosarjan, 
on oikeastikin taulu

Oltiin Karstulla, Pohjolan talon hupisalissa. Emäntä esitteli taloa, salia ja kertoi eloisasti esineiden historiaa. Hupisalissa oli iloinen puheensorina, kysymykset risteilivät ja välillä naurettiin kunnolla antiikkikokoelman syntyä siivittäneille sattumuksille. 

Irma Särmäharju oli mukana ja lupautunut lausumaan runojaan. Kun Irma aloitti, aika pysähtyi. Runonlaulajan ääni oli hiljainen, sairauden himmentämä. Jokainen kuuli ja halusi kuulla sanat. Henkeä pidätellen kuunneltiin, ei risaustakaan. Kertomus kotiseudusta piirtyi Irman runojen kautta eläväksi. Runo eli, hetkessä, niinkuin Irman runot usein. 

Irma Särmäharju (1916-1997) oli talonemäntä Sammatin Haarjärveltä. Aikuisena hän löysi sielustaan runoilemisen lahjan ja kirjoitti elämäänsä ja ympäristönsä kertomaa säkeisiin. Viisikymmenvuotislahjaksi hän sai kirjoituskoneen ja saattoi näin sunnuntai-iltapäivinä, kun talon töistä oli lupa pitää vapaata, kirjoittaa muistiin omia runojaan. Niitä, joita hän oli töiden lomassa merkinnyt muistiin. Karjakeittiössä oli aina varalla kynä ja paperia, sanat sai merkittyä muistiin heti, kun ne tulivat. 

Irmasta tuli Sammatin oma runoilija. Kansanlaulaja. Hän puki sanoiksi kiitokset papeille ja seurakunnan työntekijöille, hän kirjoitti runoja Kalevalajuhliin ja pitäjänpäiville. Irmaan luotettiin, häneltä löytyisivät oikeat sanat. 


Haarjärven seutu, Paikkari ja Lammintalo olivat Irmalle pyhää maata. Hän oli monta suvea Lammin talon oppaana, kertoi matkailijoille Elias Lönnrotin viimeisistä vuosista, yksinäisen erämaatalon rauhassa, perheen kohtalosta, joka oli täynnä surua ja luopumista. Kun Elias Lönnrotin aika päättyi keväällä 1884, hän oli toivonut, ettei Lammintalosta tulisi museota eikä pyhiinvaelluspaikkaa. Talo myytiin, irtaimisto huutokaupattiin ja Lammi vaipui vuosiksi hiljaiseloon.

Haarjärveläiset organisoivat yhdessä kulttuuriväen kanssa Lönnrotin koti kuntoon -keräyksen. He entistivät taloa, hankkivat takaisin alkuperäistä sisustusta ja Lammintalon uusi aika museona alkoi. Pidettiin pitopäivällisiä, perustettiin Sampojuhlat ja koottiin varoja. Irma oli kaikessa mukana, laatimassa runomuotoisia kutsuja tapahtumiin, siivoamassa, laittamassa pitoruokia, puhumassa ja lausumassa. Emäntä ja perheenäiti ei ollut tottunut työstä kieltäytymään, hän osasi tarttua kaikkeen, mikä piti tehdä. 



Olen saanut kunnian tutustua Irmaan, toimittaa hänen runoistaan kokoelman Kotiseutu kullan kallis. 

Vaatimaton, hienostunut, aranoloinen nainen alkoi säteillä, kun runoudesta ja runoista tuli puhe. Kalevalamittaan hän kirjoitti Lönnrotin vaiheista, kuvasi Lammintalon ruistalkoita, kuvasi entistä elämänmenoa. Sotavuodet ja jälleenrakennusaika olivat koettelemuksia koko kansalle. Irma sanoi sen kauniisti: mitä elämä ilman murhetta oiskaan, emme takaisin ottais, emme antaisi poiskaan.

Irman perheen kesäpaikka oli Kivimäen kaidan rannalla. Kun voimat alkoivat hiipua, mökkeily jäi. Kauniina kesäpäivänä Irma tuli rantaan ja halusi olla hetken veden äärellä, tuntea järviveden kosketuksen. Aurinkoinen tuokio, kaunis hetki. 


Runomuotoisten huoneentaulujen sarja alkoi Eino Leinosta ja päättyy Irma Särmäharjun runoon Taulu. Mihin muuhun se voisikaan päättyä?



TAULU

Minun seinälläni on taulu,
niin kaunis ja vaihteleva.
Ei kyllästy silmäni koskaan 
sen ihmeitä katselemaan. 

Näen siinä kuin kevät herää,
hiirenkorvalle puhkee puu, 
kuinka korkea sinitaivas 
maan ääriin kaareutuu.

Näen, kuulen kuin kevättuuli
jäät järvestä lakaisee, 
taas vapaana sinilaine
kotirantaan liplattelee. 

Kuinka pellon musta multa 
peiton pehmoisen, vihreän saa
ja kevään laulava kiuru
ylös taivohon kohoaa. 

Näen kypsyvän kesän kasvun,
kukat, huojuvat tähkäpäät,
näen autereen aamunkoiton,
myös rakeet ja tuulispäät. 

Näen syksyn harmaat päivät,
kun aurinko mailleen käy
ja kesäiset laululinnut
maille etelän ennättäy. 

Näen talven säihkyvät hanget
ja kirkkaat kuutamoyöt,
näen myöskin tuiskut ja tuulet. 
pohjan puhurin talviset työt. 

Vaan kun keväiset auringon säteet
takaa metsikön tulvahtaa, 
se tauluni jäiset kukat
saa kummasti leimuamaan. 

Mikä on tämä ihana taulu, 
tämä Luojani muovaama? 
Se on kappale isäini maata, 
se on – KOTINI IKKUNA. 

Irma Särmäharju 




Kuten johdannossa mainitsin, olen kuvittanut tekstit omin lupini. 
Enemmän ideoilla kuin todellisilla tapahtumapaikoilla.