Viides sanoilla piirretty kuva

Viides huoneentaulu, 

Aale Tynni, maailman runoilija

Aale Tynni (1913-1997) kirjoittaa siitä, millainen on maisema veden äärellä, millaista on kirkkaus, valot ja varjot. Järvi on monen runon elementti, mutta sitä ei aina edes runoissa nimeltä mainita – miksi tarvitsisikaan, ajatusten ytimessä on kokemus järvestä, vedestä. Tässä tekstissä aiheena on Kirmusjärvi, Kirmuistenjärvi, Tarinain lähde.

Kirmusjärven rannalla, Lehtiniemessä, Aale Tynni vietti elämänsä onnellisimpia aikoja, yhdessä puolisonsa Martti Haavion kanssa, yhteisenä tilana ja kielenä runous. Siinä, missä läkkiseppä kulkee niittuista rantaa, Aale Tynnin runoilijaminä peilaa tunteitaan ja tunnelmiaan järven pintaan. 

Aale Tynni on ollut paitsi lyyrikko, myös maailmanrunouden suomentaja. Eddan runot, Tuhat laulujen vuotta, Tulisen järjen aika, Shakespearen sonetit – Aale Tynni on  tuonut runojen maailman suomalaisten lukijoiden ulottuville. Siruja näistä runoista on jäänyt hänen omiinkin säkeisiinsä, niiden maailma on universaali ja samalla läheinen. 

Kirmusjärven rannalla, luisukallion kupalossa, niin kuin Reino Silvanto paikkaa kuvasi, on yksi lapsuuteni uimarannoista. Järveen liukuva kallioranta, Myllykylän yhteinen, jonka kivien sokkeloista löydettiin näkinkenkiä ja rannan kiviä. 

Viime talvena kiersin Kirmusjärven jäälle tehtyä latua ja katselin järveltä päin rantaan rakennettuja taloja ja huviloita, kaislaisia rantoja talviasussaan. Pieni Kirmunen on saanut rannoilleen monta kulttuurihistoriallisesti arvokasta paikkaa. Täällä ovat kirjoittaneet Eeva Joenpelto, Reino Silvanto, Haavion perhekunta, johon Aale Tynnikin kuului. Lokkalan huvilan nimekkäät vieraat, Emännyyskoulun kesien täysihoitolaiset, Hilja Haahti ja Aarne Anttila. 

Ylimyllyn tammi Myllyojan alkupäässä.

Kirmusjärven vedet laskevat Myllyojan kautta Lohjanjärveen, sieltä Mustionjokea pitkin Pohjanpitäjänlahteen. Sammatissa se on ennen antanut voimaa Ylimyllylle ja Alimyllylle, Lohjalla ja Mustionjoen ruukeissa on alkanut suomalainen teollisuus. 

Kirmusjärvi on osa kulttuurimaisemaa.

Myllyojan kuohuja. 

KIRMUISTENJÄRVI 

Aamu, Kirmuinen, 

järvellä leijuu usva,

repeillen, hiljaa kohoillen, 

ja tuuli vie sen pois.

Näen saarten pyöreät kuvat

vedessä hohtelemassa, täydellisesti piirrettyinä, 

ylintä kuusennirkkoansa myöten,

ja rannan tervaleppien alla vesi 

on syvän ja kuultavan vihreää. 

Uikku, pystyn kaulansa taivuttaen, 

sukeltaa, polskahtaa,

ja västäräkki,

pyrstöä viattomasti keikuttaa

laiturilla.

Salmesta alkaa 

viri ja liikkuu laajeten rantaa kohti,

tuuli yltyy, 

laineet läikähtävät ja saavat uudet värit, 

päivän värit: 

helmenharmaan,

lävitsekimaltavan kuin korentojen siivet, 

pintaa viistelevät. 

On ilta: järvi on tyyni

pilvet uivat, lumelta hohtaen,

ja vesi on läikittynyt,

kauniiksi niin kuin Caprin ympärillä:

ruiskukan väriä, orvokin ja ruusun

vieri vieressä, siellä missä 

aurinko liukuu Lammassaaren ohi

vajoten veden ja taivaan rajaan. 

Hämärä kattaa 

kaislat ja kurjenmiekat,

ja tervaleppien alla 

vesi on mustunut. 

Äkkiä yöllä 

taivaan aukko on auki

Ja maidonvalkea loiste 

laineille valahtaa – 

Selene!

Ja puut 

himmeän-harmaat vaahterat 

ja haavat joissa 

päivin on lakkaamaton viuhkan liike 

seisovat hievahtamatta, hengitystään 

pidättäen. 

Menen saunarantaan, 

ja Kirmuinen on valolla täyttynyt allas, 

syvältä-loistava.

Sieluun läikkyy 

aavistus ja valo, 

puheeksi puhkeamaton. 

Eadem nocte 

accidit ut esset luna plena –

kaislat kahahtavat, 

maasta ja järvestä nousee usva.

Aamulla jälleen 

tuulen henkäys halki maiseman: 

elämän hyöky, 

uikku ja västäräkki. 

Aale Tynni  1969

Neljäs sanoilla piirretty kuva

Neljäs huoneentaulu ja akateemikon 

toinen minä

Kertovat, että läkkisepällä on esikuva, kansanmies, joka on asunut lähellä Haavion perheen Lehtiniemeä. Lindblad ei ollut hänen nimensä eikä hän ollut läkkiseppä, seppä kylläkin.

Akateemikko Martti Haavio (1899-1973) oli kansanrunouden tutkija, kansanrunousarkiston johtaja, mutta myös runoilija, alter egonaan P. Mustapää.

Oliko läkkiseppä Lindblad akateemikon vai runoilijan alter ego? Läkkiseppä on persoonallisuus, jonka kaltainen on jokaisessa kunnon kylässä, sellainen verkkainen ja taitava vanhempi herra – vilosoohvi. Halusiko urallaan akateemisiin korkeuksiin yltänyt akateemikko välillä olla kansanmies?

Haavion perheen Lehtiniemi on kauneinta Sammattia. Perheen kesäkodiksi se tuli jo ennen sotavuosia. Sotavuosina, kun Martti Haavio palveli rintamakirjeenvaihtajana, perhe oli talvisinkin Lehtiniemessä sotaa paossa ja lapset kävivät Myllykylän koulua. 

Haavion perhe on ollut mukana sammattilaisten riennoissa, juhlissa ja arjessa. Vapaa-ajan asukkaat, suvisammattilaiset, ovat merkittävä kontaktipinta pääkaupungin kulttuuripiireihin ja päättäjiin, heidän avullaan on saatu moni asia hoidettua joustavasti. Martti Haavion ansioata ensimmäisten vuosien Sampojuhlille saatiin monta arvostettua puhujaa ja esiintyjää. 

Leikkilän tien maisema kertoo talonpoikaiskulttuurista, jossa ihmisen käden jälki ja ihmisen työ näkyy. Peltoja, viljelyksiä, niittyjä, taloja. Kirmusjärven kaislikkoiset rannat. Tuomia, kriikunapuita, pähkinäpensaita, tammia. Paikkoja, joilla on pitkä historia. 

Suvut ja perheet ovat asuneet samoilla sijoillaan vuosikymmeniä, usein vuosisatoja. Joskus on vaikea suunnistaa, kun suuntaviitat edellyttävät paitsi maantieteen, myös historian tajua. Sen ja sen entinen paikka, sen ja sen entisen tuvan jälkeen. Nimiä on aina enemmän kuin virallisissa kartoissa ja ne ovat paljon ilmeikkäämpiä kuin viralliset nimet. Joitakin vuosia sitten saatiin kaikille teille omat nimet, mutta kuka sijoilleen juurtunut niitä käyttäisi, elleivät ne ole samoja kuin perinteiset.

Kirmusjärven niittuista rantaa - talviasussaan. 

Martti Haavion maisema tuntuu tutulta, se on tullut tutuksi paitsi lapsuuden kesistä Myllykylässä, mutta myös lapsuuden rakkaimmista runoista ja kirjoista. Kultainen aapinen ja monta kokoelmaa lastenrunoja, joiden miljöö on lempeä maaseutu. Vihreässä vihtametsässä asuvat Porsas Urhea ja muut satuolennot. 

ELÄMÄN  KAUNEUS

Tämäkin, kuten äskeinen laulu,

on laulu Lindbladin.

Hän menee järvelle kerran,

käy kokemassa merran,

saa hauen ja kaksikin,

ja kävellen niittuista rantaa

hän haukia vitsassa kantaa -

oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Lindblad kulkee.

Miten kaislikko tuoksuukaan!

Hän astuu kiven ääreen

ja uppoo puolisääreen

ja jatkaa vaellustaan,

ja saapas litkuu ja lotkuu

ja Lindbladin lanne notkuu -

oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Pellon luona

on pehko tuomien -

oi haju huumaavainen,

oi kauneus kaikki mainen

on yllä pehkon sen!

Nyt Lindblad tertun taittaa,

koreaksi rintansa laittaa -

oi aamua sunnuntain!

Oi aamua! Lindbladin terttu

on aivan suloinen.

Ei kertoa voi kieli,

miten hyvä on Lindbladin mieli:

hän kulkee laulaen

yli pehmeän ruohomaton,

Oi onni kuvaamaton!

Oi aamua sunnuntain!

P.Mustapää

Kolmas sanoilla piirretty kuva

Kolmas huoneentauluista vie ajatukset…

 niin, muistoihin.

Saima Harmaja (1913-1937) oli runoilijoista runoilijoin. Nuorena kuollut, elämänsä aikana kolme kokoelmaa julkaissut runotyttö. Neljäs kokoelma, jonka nimiruno on huoneentaulun aiheena, ilmestyi postuumisti, kirjoittajan menehdyttyä tuberkuloosiin. Runoilijan kuoleman jälkeen on julkaistu otteita Saiman päiväkirjoista, jälkeenjääneitä runoja, tehty tutkimuksia. Runotytön elämäntyö ja persoonallisuus kiehtovat.

Saima Harmajan runon ensimmäiset säkeet olivat edesmenneen ystäväni Marjan kuolinilmoituksessa. Saima Harmajan tavoin Marjakin vietti suurimman osan elämästään Lohjanjärven rantamaisemissa. Saima Jalassaaressa, Heimon huvilassa, Marja Karkalissa.

Nämä naiset eivät olleet aikalaisia. Marja oli tarkkaan perehtynyt Saima Harmajan elämäntarinaan.

Marjan kanssa olimme bestikset. Marja oli tehnyt monipuolisen työuran maatalon emäntänä ja opettajana. Elämänsä viimeisinä vuosina hän omistautui kotiseututyölle ja sai työstään ansaitsemaansa tunnustusta ja arvonantoa. Tapa, jolla Marja tähänkin työhönsä suhtautui, oli esimerkillinen. Hän perehtyi kirjoihin, luki lähteitä, omaksui tietoa. Koskaan hän ei noussut oppaan paikalle bussiin valmistautumatta. Marjalla oli hallussaan valtava määrä tietoa, mutta se ei merkinnyt, etteikö hän olisi tiedostanut osaamisensa aukkoja ja puutteita ja yrittänyt sinnikkäästi saada niihin täydennystä. Mitä tahansa opastettavat kysyivätkin, hän osasi vastata.

Iltaisin, kun olin kotona ja viimeistelin töitäni ja kirjoituksiani, Marja saattoi singauttaa sähköpostin. Tiedätkö, miten, mistä löytäisin tietoa – tai: tiesitkö, että? Sain juuri haltuuni tämän, eikö olekin mielenkiintoinen aineisto?  Yritimme auttaa toisiamme, antaa palautetta, jakaa yhteistä tietoa. Se, että me molemmat olimme jonkun asian oivaltaneet, oli hyödyksi molemmille. Marja oli sparraaja ja ateljeekriitikko, itse yritin antaa vuorostani jotain, mutta olin enemmän saava kuin antava osapuoli.

Intohimo tehtävään voi olla tärkeämpää kuin muodollinen sivistys tai joku muu ominaisuus. Kun pontimena on intohimo ja rakkaus aiheeseen, esteet voitetaan ja mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi. 

Saima Harmajan elämä päättyi 23-vuotiaana, mutta jo sinä aikana hän ehti kirjoittaa loistavan tuotannon, neljä runokokoelmaa ja sarjan myöhemmin julkaistuja oheistekstejä. Hän halusi elää, mutta aavisti aikansa rajallisuuden, hänellä oli kiire kirjoittaa näkyviin kaikki se, minkä oli kokenut. Matkoillaan, kotona Helsingissä, sairaalassa ja rakkaassa Heimon kesäpaikassa Lohjanjärven vesien äärellä. Hän sai aikaan tuotannon, joka elää, vieläkin.

Kaukainen maa on sekä läheinen muisto että kunnianosoitus runoilijalle. Kaiken koetun jälkeen se säteilee mielen pohjalla kuin jalokivi.

Tämän runon äärellä muistan myös ystävääni.

KAUKAINEN MAA

Vuoskymmenen soutanut venhoni
olen Lohjanjärven vesiin.
Se varhain mieleni tenhosi,
jo välkkyen lapsen kesiin.
Selän tyynen siintoon pilviä ui,
vaan kastaen loistavan rinnan
kuin joutsenet parviin laskeutui
ne alle kuultavan pinnan.

Elokuussa, kun hämy ihmeellinen
sinihahtuvin hiipii illoin,
veden kuultoon piirtyvät väristen
ujot hopeatähdet silloin.
Kevätyöt ne soutajan mieleen tuo,
kun on taivas hentoa tulta,
vene yksin vienoja aaltoja luo,
ja juovia saa veden kulta.

Maan päällä ei paikkaa kauniimpaa
kuin heleä saaren rinne.
Sija lapsuus-unten se on, kotimaa,
sydänjuurin ma kuulun sinne.
Majan ympäri koivut on valkeimmat,
väkevin suven vihreys siellä.
Kivet, pensaat, perhoset puhuvat,
ja tallattu multa tiellä.

Kun vuokkoja kasvoin kuultavin
ei enää lehdossa kohtaa,
syvä katse aukeni orvokin,
sini lemmikkisilmien hohtaa.
Ja silloin nurkkaus puutarhan
on täynnään narsissilunta,
kuten syyskesin tuoksua reseedan,
hajuherneen hentoa unta.

Piha armas ruusuja on itänyt
terät hehkuen hellää tultaan.
Käsi istutti ne, joka varmaan nyt
tuo taimia taivaan multaan.
Pyhä muistojen maa maja pieni on tuo,
tuhat elää mennyttä seikkaa
sen kuistikot, seinät, köynnökset suo,
ja ne tuoreina povea leikkaa.

Ja aamun hohdossa vieläkin
minä rantaan kulkea saisin,
ujo polku ruohossa kyynelin
kun kiiltää voi ylimaisin!
Jos alle tuttujen koivujen
sijan sais edes hennot luuni!
Tutut oksat ylläni humisten
levon toisivat uinailuuni.


Saima Harmaja  28.2.-2.3.1937