tiistai 11. heinäkuuta 2017

Luottamuslauseita


Kesän komein esitys, sammattilaisin voimin, on koettu. Vaahterateatteri esitti Joenpeltoa Sampomäellä. Koskettava, sieluun asti ulottuva esitys. Amatöörivoimin, mutta huippuammattilaisten kunnianhimolla toteutettua teatteria. Nautittavaa näyttelijäntyötä, joka hetki. Pelkistyksiä, tiivistyksiä, oivalluksia. 

Esitykset ovat tätä kirjoittaessa jo historiaa, valitettavasti. Pohtiminen ja makusteleminen vei kirjoittajalta aikaa.


Eeva Joenpellon Lohja-sarjan toinen osa, Kuin kekäle kädessä on jatkoa viime suven Vetää kaikista ovista –näytelmälle, mutta se on myös itsenäinen kokonaisuus. 
Ensi suvena toivottavasti saadaan jatkoa – vai onko yleisöllä lupa toivoa vielä lisää hemmottelua?

Jaakko Kivistö oli tehnyt suurtyön dramatisoidessaan laajan romaanin näytelmäksi. 446 sivua  Lohjan ja lohjalaisuuden vaiheita, näyttämölle on poimittu tärkeä ja ajankohtainen juonen osa. Koko laajaa panoraamaa ei yhteen esitykseen voi mahduttaa – parasta on lukea kirja ja katsoa näytelmä.



Eeva Joenpellon teksti elää ainutlaatuisena näyttämöllä. Napakoita, tarkkoja repliikkejä, eikä yhtään virkettä, jossa olisi tyhjäkäyntiä. Juoni etenee jokaisella iskulla.

Mutta kun elämä nyt oli mitä se oli, niin pieni ripsaus arkipäivän elämänoppia ei olisi ollut pahitteeksi.
Mutta miten nyt sanoa tälle, että jos yksi ovi suljetaan, aukenee vähän päästä toinen. Tai että pahimmissakin murheen tulvissa löytyy aina kuiva piennar ja taas toivo saa jalansijaa.
Sivu 198.

Kun Lohja-sarjan ensimmäinen, Vetää kaikista ovista vuonna 1974 ilmestyi, julkisessa sanassa kiisteltiin murteesta, sen oikeellisuudesta. Ikään kuin ihmisellä voisi olla muuta oikeaa puhetta kuin se, jonka hän on omaksunut. Debatti hiipui omaan mahdottomuuteensa ja Lohja-sarjan arvostus lisääntyi jokaisen osan ilmestyttyä. Nyt, 43 vuotta myöhemmin on syytä olla iloinen ja kiitollinen siitä, että kirjoihin on tallennettu murretta, ihmisten aitoa puhetta. Kaiken kielenparren tasoittuessa yhä yhtenäisemmäksi yleiskieleksi on hyvä, että murre on tallessa, mestarillisesti käytettynä.

Jonsen mää hyrise, niim mää horise. Enk mää enää viitti. Vaik asjaa kyl olsis. Oivoi ku olsiski, vaik vaa siit. Anjastki sit.   Sivu 114.



Vetää kaikista ovista –näyttämösovitus keskittyi Salme Hännisen ja Tilta Gröönroosin elämänmittaiseen ystävyyteen, yli yhteiskunnan asettamien rajojen. Marja Kosken huikea suositus punaleskenä sai kyyneleet silmiin. Nyt Marja Koski teki uuden, loistavan roolityön Sofina, Oskari Hännisen uskosisarten ja –veljien huomaan pakenevana sisarena.

Sille olisi pitänyt painaa päähän, että ponnistus ja vain ponnistus piti ihmistä yllä. Mutta ei, se oli löytänyt helpomman tien, veisasi, veisasi vain.  Sivu 72.

Naisen elämä, naisen rooli on taas pääosassa. Salme Hännisen vahvuus, jaksaminen läpi kaikkien ankarien vaiheiden. Häpeän kestäminen ja rohkeus.

Mää er rupee ihmisii pelkäämää. Mää näytän niil, et mää e häpee. Sitä ne vissiiv vaa vartooki. Mut kyl saava vartoo turhaspitte.  Sivu 231.

Salme Hännisen vastapooleja ovat tyttäret, Anja ja Inkeri, piika Mari, mutta myös Oskari Hännisen äiti, halvaantunut vanhus, jonka Sofi-sisar tuo veljensä kotiin, kun ei enää jaksa tästä huolehtia. Salin sohvalla unen ja valveen välillä harhaileva vanha nainen pitää otteessaan koko perhettä, kilistää kelloaan ja kutsuu luokseen, syystä ja syystä.



Perheen elämä on naisten varassa, naisten työ ja käytännöllinen viisaus pitää kaiken koossa. Miehet, Oskari Hänninen ja muut ovat sivurooleissa ja se tuntuu kuuluvan maailmanjärjestykseen.

Ei Oskari mikään paha ol, mut hän on miäs.  Sivu 180.

Rakkaudesta ei puhuta rakkauden sanoin. Silti, rakkauttakin on. Anjan idealismia, joka haluaa auttaa ja rakastaa kaikkia. Anjan ja Sylvin suhde ei säröile, vaikka maailma tekee parhaansa. Inkeri liehuu kuin perhonen miehensä rinnalla, kasvaa ja saa syvyyttä, kun Matti Reima tuomitaan pirtun trokaamisesta.

Salme Hännisen rakkaus on käytännöllistä laatua. Vaikka anopista huolehtiminen on raskasta eikä kiitosta juuri tule, hän pitää huolta ja pitää asiat järjestyksessä.

Kyllä sinulla on ollut raskas ja vaikea elämä. Jaa, vanhus mietti ja pitkät, kiemurat karvat leuassa nousivat. – Ja se on pannut sinunkin sänkyysi semmoisen.
- No, minkä? Oskari ajatteli, että hän lähtee kyllä. Hänen sydämensä oli niin ylen raskas, sen suorastaan tunsi sisässään kuin vanhan, ruosteisen, valurautaisen astian.
- Kumikankaan!
Sivu 332.

Niin kuin Joenpellolla aina, jokainen yksityiskohta on oikein. 1920-luvulla ei vielä ollut muovia, kumikankaita ja kumisia välineitä käytettiin sairaanhoidossa, kotona ja sairaaloissa.

Kuin kekäle kädessä on edelleenkin mestariteos, täynnä luottamuslauseita.


Eeva Joenpellon sanataiteen ystävät perustivat viime keväänä kirjailijanimikkoseuran Sammatin omalle eepikolle. Tutustu:  https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com/

Sitaatit Kuin kekäle kädessä – kirjan toisesta painoksesta, vuodelta 1976. 
Kuvat eivät liity Vaahterateatterin esitykseen, mutta tuskin sen kanssa riitelevätkään.


keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Kiirettä pitää

  
Kiirettä pitää.
Aamusta iltaan huolta ja huolehtimista, hoitamista ja muonittamista.
Ei taukoja.


Pari päivää mökillä ja sielu tottuu lähes kellottomaan olotilaan.

Noustaan, kun aurinko on jo korkealla. Jos aamuyöllä herää ja käy pihan perällä, pikkulintu kuusen latvassa kommentoi äänekkäästi. Mitäs siinä köpsyttelet, mene vielä nukkumaan, minä hoidan tähystyksen.

Jos ei aamutee herätä, aamun uintireissu tekee sen varmasti. Kolean alkukesän vesi on yhtä raikasta kuin ilmakin. Uinnin jälkeen iholla kihelmöi.


Muonitetaan, kun nälättää. Tyydytään yksinkertaiseen.
Välillä on jo ehditty juoda maailmanparannuskahvit ja kuunnella linnunlaulua. Kun tulee vaakasuora vesikuuro, pidetään tuumaustauko, joskus tunti. Ainakaan elämä ei ole kuivaa, vaikka välillä hiukan koleaa.

Tiskivesi kestää lämmetä, vaikka on hyvät tulet alla, kylmä tuuli yrittää viilentää sen, minkä tuli yrittää saada kiehumaan. Ehtii valvoa tulta ja järjestellä kipot valmiiksi, kantaa vedet ja seurustella sorsanpoikien kanssa. Pieniä ne vielä ovat, arkoja, eivät antaudu juttusille. Ei niin pienten kuulukaan kaikkien vieraiden kanssa höpöttää, emon lähellä on paras olla.


Illansuussa lämmitetään sauna. Viileä veden kosketus lämpöisten löylyjen jälkeen. Pitkään ei tee mieli uida, muutama veto ja se on siinä. Autuas olotila saunan terassilla.

Illalla pientä einettä ja evästä. Veden pinta rauhoittuu, malttaa heijastaa iltaruskon sävyjä.



Kiirettä pitää.
Kirjosieppo lentää koko valoisan päivän ajan pesälle, metsään, pesälle, metsään, pesälle.
Naapurin siivekäs pariskunta elää yksiössään ruuhkakuukautta.

Niillä on koko ajan kiire.
Ei taukoja. 


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Ratkaisuja ja nappilaatikko


Muutama päivä sitten luukusta putosi kaksi lehteä. Toisen kannessa kerrottiin, kuinka mestaruuksia oli ratkottu, toisen kannessa tiedemiehet ratkoivat arvoitusta. 

Minulle – sodan varjossa kasvaneisiin suuriin ikäluokkiin kuuluvalle – ratkominen on tuttu juttu. Edesmennyt äitini puki tyttärensä siististi ja kauniisti, vaikka kaikesta olikin pulaa. Elämä oli vaatimatonta, kaikille. Kun sodan pitkä varjo alkoi väistyä, kauppojen tarjonta koheni, mutta hitaasti. 

Onneksi oli vanhaa, josta saattoi ommella uutta. Ja niin äiti istui ratkomassa, kärsivällisesti ja huolellisesti, illalla, keittiön pöydän ääressä, lampun alla. Kuunteli radiota, ratkoi.

Siihen aikaan ei ollut erikoistyövälineitä ratkomiseen. Parranajokoneen ohuella terällä langat sai kaikkein tarkimmin poikki, lisäksi apuna olivat pienet koruompelusakset, joissa oli terävä kärki. Ensimmäinen varta vasten suunniteltu, turvallisemmin totteleva ratkoja tuli vasta myöhemmin, uuden automaattiompelukoneen lisävarusteena.

Kertaakaan ei terä viiltänyt haavaa, äiti osasi työnsä. Vanhoista, puhtaaksi pestyistä vaatteista ratkottiin saumat, kappaleet silitettiin tai höyrytettiin ja huolellisen kaavojen sovittelun jälkeen leikattiin ja ommeltiin uudet vaatteet. Uudesta kankaasta tehdyn vaatteen sai joskus, unelmat toteutuivat, kun sai valmiina ostetun mekon. Nykyään arvostaisin toisin.

Ratkominen oli säästäväisen ihmisen tapa ja toinen luonto. Kankaat käytettiin uudelleen, jos suinkin mahdollista, napit, hakaset, nepparit ja vetoketjut ratkottiin talteen. Jokainen säästetty penni oli arvokas, työhön kuluvaa aikaa ja vaivaa ei kukaan laskenut. Miksi olisi, siitä olisi tullut vain paha mieli.


Ajankohtaisia uutisia hallitsee kriisi, jota parhaillaan ratkotaan. Voittaja on toivottavasti se, jolla on eniten kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä katsoa tarkkaan jokainen, pienikin pisto. Ja se, joka osaa käsillä olevista palasista sommitella uuden, toimivan kokonaisuuden. Kaavoilla tai vapaasti soveltaen.

Joku voi käyttää voimaa ja repäistä kappaleet erilleen, mutta liian raju veto pilaa helposti kalliin materiaalin. Vahinkoihin ei luulisi politiikassa tällä hetkellä olevan varaa, tuskin on  koskaan.

Politiikka näyttää siihen huonosti sitoutuneen silmiin melkoiselta kokoamisen ja purkamisen peliltä. Kun minä luovun tästä, sinä annat tilalle tuon ja sitten kolmas osapuoli voi saada ja antaa omansa. Laskuoppi tähtää ylivoimaan, ainakin tasapainoon. Politiikan nappilaatikosta etsitään yhteensopivia ja toisiaan täydentäviä osia.

Tavalliselle kurttukraatarille on annettu kaksi hyvää ohjetta. Pitää olla mittanauha ja peili sekä rohkeutta käyttää niitä. Pitää olla rohkeutta ratkoa ja ottaa uusiksi, jos sauma ei olekaan  onnistunut.

Mittoja ja mittanauhoja tarvitaan politiikassakin. Peiliin katsominen ei saa merkitä pelkkää sopivien ilmeiden harjoittelemista. Eikä tehtyjen päätösten auki ratkominen ehkä olekaan pöljää, vaan osoitus varovaisuudesta ja viisaudesta.

Kun ne nyt tekisivät hyviä päätöksiä, nämä Suomen herrat. Ja rouvat.




tiistai 6. kesäkuuta 2017

Puhetta pitämässä


Muuan naakka.
Katon lappeen alta se siivilleen
nousi ja laskeutui parhaalle paadelleen.
Tämä sangen korkea-arvoinen siivekäs.
Kirkkomaalainen.

Niin naakka
Sai aatteen ja aihetta pohtien  
sanojaan punnitsi tovin, ja harkiten,
näin kuuluu, kun arvoisa lintu on, ja kyvykäs.
Jumaluusoppinen.

Sitten naakka
kurkkuaan käheää karaisten
takin lievettä harmaata tuulettaen,
sanalle verkkaan jo ryhtyi, mestari iäkäs. 
Paadellaan.

Aloitti naakka,
hiipui torailu nuorukaisten  
kun rahisi ääni arvovaltainen
Hiljeni oksilleen, lauma äänekäs.
Kotipuistossaan. 

Olen naakka. 
Lentänyt ylitse maisten taivallusten 
Nähnyt elämän vaiheet ja päättymisen,
on kohtalo harvoin helppo tai säästeliäs.  
Parhaillekaan.

Jatkoi naakka.
Sydänten painona syntien taakka, 
kantavat sieluissaan perille saakka. 
Kuormaa lisäämään ryhdy ei se, ken on älykäs.
Puheissaan.

Lausui naakka
Ja sukien harmaata takkiaan 
Loi katseensa kiviin kirkkomaan. 
Moni rahoistaan ennen niin räyhäkäs,
asettuu. 

Sitten naakka
Miettien tovin, aloitti uudestaan. 
Kun arkku vajoaa syvyyteen maan,
yhtä köyhä on jokainen, yhtä lailla äveriäs.
Kuolemassaan. 

Katseli naakka 
hallavaa joukkoaan. Muistakaa, 
yhden elämän, kuoleman, kukin vain saa. 
Viisas taiten ne käyttää, puhui mestari iäkäs. 
Vaikeni. 

Lopetti naakka. 
Nousi siivilleen, paadeltaan.  
Liiti korkeuteen, yli kirkkomaan,
pesään, jossa turvana tervattu räystäs. 
Lepoon armolliseen.
Laskeutui naakka.