perjantai 21. huhtikuuta 2017

Rakka, sielunmaisema


Mieleen nousee kuin ruuhkassa, muistoja ja mielikuvia. Tämä on elämys.Silmissä tuntuu kyyneleitä. Kuinka joku on voinut uskaltaa ja jaksaa näin paljon.Kiitos, että olet jaksanut, kiitos.  



Taidehallin näyttely on juuri avautunut, kun avaan oven. Sisällä on jonoa, melkein koko ahdas eteinen täynnä. Aikuisia ja aikuisempia naisia, muutama mies, odotuksen läikät daamien poskilla. Sitä ikäluokkaa, joka juo kahvinsa Hallakupista ja tuntee kaikki Pentikin astiat ja muut tuotteet. Missään muussa kupissa kahvi ei pysy yhtä kuumana kuin siinä, aikuisten kesken tämä tiedetään. 

Anu Pentik on tuonut pohjoisen maailman Helsinkiin, tehnyt Taidehallista teoksen. Kaksi vuotta vaatinut uurastus saven ja metallin kanssa on tuonut loistavan tuloksen. Taiteilijan pitkäjänteisyys ja tonnikaupalla savea, alkuvoimaa. Kierrän näyttelyä vastapäivään, Korkean taivaan salista kohti Kivistä maata ja Värikästä paratiisia. 


Metallilankoihin pujotetut tuhannet valkoiset hiutaleet ovat aivan samanlaisia kuin se lumisade, johon viime Lapin matkalla ajoimme. Lähes läpitunkematon valkoinen verho, jonka keskeltä bussit ja isot kuorma-autot sukelsivat varjoista esiin, kuin liikkuvat kivitalot. Pelotti niin, ettei uskaltanut nauttia täysillä näyn taianomaisuudesta. Nyt sen saa tehdä, ilman vaaraa. 




Anu Pentik on loihtinut tilaan aidon lumisateen. Seinille kiinnitetyt valkoiset siivet suojaavat kulkijaa, niitä siipiä oli varmaan ilmassa siinä lumimyräkässäkin, joka ei hetkeen unohdu. Lumipilven läpi voi kävellä, astella sen alla, katsella. Valkoinen on täynnä lempeitä, kuiskaavia sävyjä, valoa ja varjoa. 



Kivinen maa saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Rakkaa tai rantakiviä, jokainen voi nähdä niissä oman mielensä. Lukemattomat pyöreät keramiikkakivet, niiden värit ja struktuurit – pirunpelto levittäytyy hallin lattialle. Tutkin kiviä – jotka oikeasti lienevät onttoja ja jokainen on yksitellen, yksin käsin tehty. 


Montako niitä on? Onko lukumäärällä muka väliä, kun niitä on niin paljon, yhtä paljon kuin rannalla tai tunturissa? Elämän kuluttamia kiviä. Alkuvoimaa. Värit elävät valossa, joka siivilöityy tilaan Taidehallin kattoikkunoista, tummat kivet ovat kuin veden kastelemia, vaaleimmat kuivuneita, ytimensä paljastaneita. 


Kiviseen maan teemaan liittyvät valtaisat keramiikkavadit, mustat, harmaat, siniset, kiven kaikki värit. Poissa on Pentikin astioiden virheetön muoto ja viimeistely – tai ehkä se elääkin juuri näissä arkaaisissa muodoissa. 
Koristelu on kuin kivikauden ihmisen saveen painamaa, yksinkertaisen ja helpon näköistä, niin kuin suvereeni taide ja taito parhaimmillaan voi olla. Joku toinen olisi hukuttanut muodon ornamenttien viidakkoon, näiden töiden ydin on pelkistys. 


Puheensorina täyttää salin, ihmiset tutustuvat, vaihtavat mielipiteitä, katsovat samaan suuntaan, kaikki  yhtä onnellisen näköisinä. Jokaisella on muistonsa, jostakin elämän polusta. 


Paratiisi on täynnä kukkia. Taidehallin katonrajasta tulee valo ja kaikki terälehdet kurkottavat kohti valoa. Siniset tunturikukat, punaiset unikot, valkoiset kukat. Jokainen huolella muovattu kukka on asettunut omalle paikalleen, suunnannut katseensa kohti valoa. 



Paratiisin kukat kipuavat seinälle, niiden keskellä on tilaa vain muutamalle linnulle. 

Kypsät rypäleet, taidokkaat vadit - ja kierroksen voi tehdä uudelleen, uudelleen. 


Askeleet vievät Kivisen maan luokse. Aurinko on kulkenut lyhyen matkan, valo on taas uusi. 



Joskus, kauan sitten, Pentikin mäellä, siinä pienessä hirsimökissä, vaihdoin muutaman ajatuksen Anu Pentikin kanssa. Taiteilija sanoi, hyvin vakuuttavasti: ”Kun ei Helsingissä ole mitään, mitään kaunista!”  

Nyt on, vielä jonkin aikaa.


Anu Pentikin kädenjälki on esillä Taidehallissa toukokuun neljänteentoista asti.


Syyskuussa 2016 kirjoitin Pentikin kupeista ja näyttelystä Posiolla. Taidan olla fani. 


Huhtikuun tuuli



Avasin tiedoston yhä uudelleen. Suljin ja avasin taas.
Sanat jossakin, sanat ja aiheet kadoksissa.
Aivan kuin Heinrich Böllin runossa Meine Muse, muusa luopui kitsaasti sanoistaan.



Huhtikuu on kuukausista julmin, sanotaan. April is the cruellest month – onko T.S. Eliotin alkuteksti edes yhtä hyvä kuin suomennos? Pidän suomennoksen rytmistä enemmän. 
Oikukas kuin huhtikuu, on tapana sanoa.



Kiertelimme pääsiäispyhinä kylän peltoteillä ja poluilla, järveä ja maan kamaraa katsellen. Viileä tuuli pyrki puseron sisään, piti kiskoa pipo korville ja työntää kädet anorakin taskuihin, edes vähän lämpimämpään. Aurinkolasit olivat tarpeen, tuulta ja lopussa sadettakin vastaan, vaikka kameraan tarttuessa lasit on nostettava nenältä.



Viivyttelevän viileän kevään kulottuneet, vaimeat värit ovat kauniisti tasapainossa. Haalistuneet korret ja paljaat, harmaaoksaiset puut muodostavat harmonian. Järven pinnalla sulan ja jäätyneen veden muodostama kuvio, valkoinen lumi ja vapaa vesi. Rannat ovat sulat eikä kukaan enää pääse tekemään jälkiään sinne, missä vielä muutama viikko sitten oli hiihtolatu. Silloin kierrettiin rannan muotoja noudatellen.




Huhtikuu on taas erilainen. Lämpimän jakson jälkeen viimainen takatalvi, lumisade, jonka jäljiltä varjopaikoissa lumi säilyi iltapäivään asti. Kohta lämpenee, ensimmäiset leskenlehdet ovat jo. Sanatkin vähitellen versovat, muusa raottaa verkkaan kaappinsa ovea.




Kun perhekuntaan kuuluu kolme eri-ikäistä huhtikuussa syntynyttä naista, tämän ajanjakson oikullisuuden tietää ja tuntee perin pohjin. Krooninen uhmaikä jokaisella, ainakin pilvisinä päivinä. Kaikilla omat tapansa kiukutella. Aivan kuten kirjoittajan muusallakin. 

Ja silti: elämän tärkein valuutta, rakkaus säilyttää kurssinsa. Kaikissa tuulissa. Huhtikuu näyttää esimerkkiä. 

Tuulen jälkeen ilmestyy aurinko ja kaikilla on ihanaa.
Kun aloitin hitaan kirjoittamisen, taivas oli sateenharmaa, ränneissä kohisi.
Nyt kirkastuu.

Siinä se, kevään oikukas onni.


Runon Meine Muse löydät hakemistosta, klikkaa tunnistetta Heinrich Böll.  




tiistai 4. huhtikuuta 2017

Niitä on 2000, ja jokainen niistä on aarre


H Ahtela ja pelkistetty maisema.

Pakenin sadepäivää Ateneumin saleihin. Esillä on – huhtikuun puoliväliin asti – Tuomo Sepon museolle lahjoittama kokoelma – tai oikeastaan pieni osa siitä. Lahjoitettuja teoksia on lähes 2000, esillä on niistä noin viidennes. Otsikolla Valo muuttaa kaiken.

Ina Collianderin pyhät kuvat pysäyttävät, tässä vain pieni otos. 

Näyttely on taiten koottu. Kierroksen alussa on hillitty Vionoja, loppupuolella värikäs Rafael Wardi. Siinä välissä harras Ina Colliander, M Ahtela ja monet muut. Näyttely toimii kuvataiteen oppituntina ja katsauksena siihen, mitä hienoimmat mestarit ovat saaneet aikaan. Parasta on se, että samalta tekijältä on useampia töitä. 

Haastattelussa Tuomo Seppo kertoo, kuinka pitkä yhteistyö ja ystävyys taiteilijoiden kanssa loi aivan uusia ulottuvuuksia: pitkään taiteilijan työtä seurannut keräilijä muuttuu ystäväksi ja näkee kehityskaaret tuotannossa. Osaa niistä näyttelykin valottaa. Hyvän taiteilijan tunnistettava käsiala säilyy läpivuosien, vaikka taiteilijan kädenjälki onkin kuin peilikuva, ikää heijastava.

Reino Hietasen töitä kokoelmassa on paljon. 

 
Miksi muuten puhumme keräilijästä? Ikään kuin taidekokoelman rakentaminen olisi jotenkin satunnaista ja impulsiivista. Eikö kerääjä olisi tässä oikeampi ilmaus. Ihminen, joka käyttää suuren osan energiastaan, ajastaan, tunteistaan ja varoistaan taidekokoelman kartuttamiseksi. Parasta kai olisi, jos kerääminen unohdettaisiin kokonaan – keräänhän minäkin aina välillä pyykkejä narulta ja puolukoita metsästä. 

Viisaampaa olisi liittää tähän joku sana, joka kattaisin kaiken sen inhimillisen tunneasteikon, joka taideteosten hankkimiseen liittyy. Sellaista työtä ei Tuomo Seppo olisi hankkinut, joka ei olisi sytyttänyt sielussa jotakin.

Näyttelyn viimeisessä salissa, ennen Tuulikki Pietilän kokoelman esittelyä on esillä Tuomo Sepon kutomia mattoja. Isoäitini oli arvostettu matonkutoja, hänen työnjälkensä oli suoraa ja siistiä, värit kohdallaan. Isoäitini olisi hyväksynyt kaikki Tuomi Sepon matot, arvostanut niitä.

Mietin, muodostaako harrastajan – jos noin laajaa keräämistä voi edes harrastukseksi sanoa – aikaansaama taidekokoelma jollakin tavalla erilaisen kokonaisuuden kuin ’virallisen’ järjestelmän rakentama. Rahaa virallinen taho voi käyttää enemmän, mutta sydäntä? Museoiden kokoelmista vastaavat ihmiset, ehkä monet ihmiset. Tekevätkö he enemmän kompromisseja kuin ne, jotka toimivat rakkaudesta taiteeseen? Onko olemassa joku sellainen kaava tai malli, jonka mukaan instituutio ostaa töitä?

Kun palasin kadulle, oli alkanut sataa uudelleen, sakeammin. Jostain syystä se ei häirinnyt ollenkaan. 

Valo muuttaa kaiken.

Tämä kuva on Taidekeskus Salmelan näyttlystä 2013. Ateneumissa oli siis myös tuttuja, Reino Hietasen sininen jää mieleen.