Ratkaisuja ja nappilaatikko

Muutama päivä sitten luukusta putosi kaksi lehteä. Toisen kannessa kerrottiin, kuinka mestaruuksia oli ratkottu, toisen kannessa tiedemiehet ratkoivat arvoitusta. 

Minulle – sodan varjossa kasvaneisiin suuriin ikäluokkiin kuuluvalle – ratkominen on tuttu juttu. Edesmennyt äitini puki tyttärensä siististi ja kauniisti, vaikka kaikesta olikin pulaa. Elämä oli vaatimatonta, kaikille. Kun sodan pitkä varjo alkoi väistyä, kauppojen tarjonta koheni, mutta hitaasti. 

Onneksi oli vanhaa, josta saattoi ommella uutta. Ja niin äiti istui ratkomassa, kärsivällisesti ja huolellisesti, illalla, keittiön pöydän ääressä, lampun alla. Kuunteli radiota, ratkoi.

Siihen aikaan ei ollut erikoistyövälineitä ratkomiseen. Parranajokoneen ohuella terällä langat sai kaikkein tarkimmin poikki, lisäksi apuna olivat pienet koruompelusakset, joissa oli terävä kärki. Ensimmäinen varta vasten suunniteltu, turvallisemmin totteleva ratkoja tuli vasta myöhemmin, uuden automaattiompelukoneen lisävarusteena.

Kertaakaan ei terä viiltänyt haavaa, äiti osasi työnsä. Vanhoista, puhtaaksi pestyistä vaatteista ratkottiin saumat, kappaleet silitettiin tai höyrytettiin ja huolellisen kaavojen sovittelun jälkeen leikattiin ja ommeltiin uudet vaatteet. Uudesta kankaasta tehdyn vaatteen sai joskus, unelmat toteutuivat, kun sai valmiina ostetun mekon. Nykyään arvostaisin toisin.

Ratkominen oli säästäväisen ihmisen tapa ja toinen luonto. Kankaat käytettiin uudelleen, jos suinkin mahdollista, napit, hakaset, nepparit ja vetoketjut ratkottiin talteen. Jokainen säästetty penni oli arvokas, työhön kuluvaa aikaa ja vaivaa ei kukaan laskenut. Miksi olisi, siitä olisi tullut vain paha mieli.

Ajankohtaisia uutisia hallitsee kriisi, jota parhaillaan ratkotaan. Voittaja on toivottavasti se, jolla on eniten kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä katsoa tarkkaan jokainen, pienikin pisto. Ja se, joka osaa käsillä olevista palasista sommitella uuden, toimivan kokonaisuuden. Kaavoilla tai vapaasti soveltaen.

Joku voi käyttää voimaa ja repäistä kappaleet erilleen, mutta liian raju veto pilaa helposti kalliin materiaalin. Vahinkoihin ei luulisi politiikassa tällä hetkellä olevan varaa, tuskin on  koskaan.

Politiikka näyttää siihen huonosti sitoutuneen silmiin melkoiselta kokoamisen ja purkamisen peliltä. Kun minä luovun tästä, sinä annat tilalle tuon ja sitten kolmas osapuoli voi saada ja antaa omansa. Laskuoppi tähtää ylivoimaan, ainakin tasapainoon. Politiikan nappilaatikosta etsitään yhteensopivia ja toisiaan täydentäviä osia.

Tavalliselle kurttukraatarille on annettu kaksi hyvää ohjetta. Pitää olla mittanauha ja peili sekä rohkeutta käyttää niitä. Pitää olla rohkeutta ratkoa ja ottaa uusiksi, jos sauma ei olekaan  onnistunut.

Mittoja ja mittanauhoja tarvitaan politiikassakin. Peiliin katsominen ei saa merkitä pelkkää sopivien ilmeiden harjoittelemista. Eikä tehtyjen päätösten auki ratkominen ehkä olekaan pöljää, vaan osoitus varovaisuudesta ja viisaudesta.

Kun ne nyt tekisivät hyviä päätöksiä, nämä Suomen herrat. Ja rouvat.

Puhetta pitämässä

Muuan naakka.

Katon lappeen alta se siivilleen

nousi ja laskeutui parhaalle paadelleen.

Tämä sangen korkea-arvoinen siivekäs.

Kirkkomaalainen.

Niin naakka

Sai aatteen ja aihetta pohtien  

sanojaan punnitsi tovin, ja harkiten,

näin kuuluu, kun arvoisa lintu on, ja kyvykäs.

Jumaluusoppinen.

Sitten naakka

kurkkuaan käheää karaisten

takin lievettä harmaata tuulettaen,

sanalle verkkaan jo ryhtyi, mestari iäkäs. 

Paadellaan.

Aloitti naakka,

hiipui torailu nuorukaisten  

kun rahisi ääni arvovaltainen

Hiljeni oksilleen, lauma äänekäs.

Kotipuistossaan. 

Olen naakka. 

Lentänyt ylitse maisten taivallusten 

Nähnyt elämän vaiheet ja päättymisen,

on kohtalo harvoin helppo tai säästeliäs.  

Parhaillekaan.

Jatkoi naakka.

Sydänten painona syntien taakka, 

kantavat sieluissaan perille saakka. 

Kuormaa lisäämään ryhdy ei se, ken on älykäs.

Puheissaan.

Lausui naakka

Ja sukien harmaata takkiaan 

Loi katseensa kiviin kirkkomaan. 

Moni rahoistaan ennen niin räyhäkäs,

asettuu. 

Sitten naakka

Miettien tovin, aloitti uudestaan. 

Kun arkku vajoaa syvyyteen maan,

yhtä köyhä on jokainen, yhtä lailla äveriäs.

Kuolemassaan. 

Katseli naakka 

hallavaa joukkoaan. Muistakaa, 

yhden elämän, kuoleman, kukin vain saa. 

Viisas taiten ne käyttää, puhui mestari iäkäs. 

Vaikeni. 

Lopetti naakka. 

Nousi siivilleen, paadeltaan.  

Liiti korkeuteen, yli kirkkomaan,

pesään, jossa turvana tervattu räystäs. 

Lepoon armolliseen.

Laskeutui naakka. 

Mummi on ryppyinen

-     -   Mummi, tässä sulle hieno timantti. Minne se laitetaan?

-   -   Laitetaan tuohon pöydälle, onpas hieno timantti. Hiekkalaatikostako sen löysit?

-   -   Joo, ja siellä on lisääkin… haetaanko?

-   -   Jos nyt ensin yksi kerrallaan.

Piirretään.

-   -   Tässä olis sellainen joka onkii ja tässä on sitten kala. Ja se, mikä siinä on.

-   -   Siis koukku? Vai siima?

-   -   No semmoinen.

-  -   Haluaisin kuulla tämän kirjan.

-  -   Sehän on luettu jo monta kertaa.

-  -   Luetaan vaikka tässä. Taikka minä voin istua tähän vanhojen tuoliin.

-  -   Luetaan!

- -   Mummi on ryppyinen. Ukkikin on ryppyinen.

- -   Minä olen sileä.

Pieni käsi silittää tyytyväisenä omaa poskea.

Hyvin mahtuu pikkuinen mummin syliin.  Eikä rypyt haittaa yhtään.

Isät, ikipuut

Kun veteraanit kohtaavat, puhe kääntyy rintamaan ja vaaran vuosiin. Kaikkeen siihen, mikä tuli määrittämään näiden miesten elämää läpi vuosien. Aseveli kohtaa aseveljen, tasa-arvoisena. Yhteistä on enemmän kuin erottavaa.

Vähemmän, yhä vähemmän on tapaamisia tässä maailmassa. Joukko on hiipunut, ne, jotka vielä ovat, ovat jo matkalla. Moni on jo tavoittanut taivaan, jättänyt syvän muiston sydämiin. Lippu on nostettu salkoon, laskettu puolisalkoon, nostettu taas, aivan kuten tänäänkin tapahtuu.

Isät ovat kuin ikipuut. Arvokkaat petäjät, monissa tuulissa karaistuneet. Harmaiksi honkautuneet, aihkit. Se, joka katselee usein, läheltä, sydämellä, näkee tarkimmin. Mutta vasta matkan päästä erottaa muutokset, ajan merkit. Oivaltaa elämän lait.

  

Tapaavatko he joskus jossain? Kaikki nämä vastuunsa kohdanneet ja kantaneet, elämänsä matkan parhaan kykynsä mukaan kulkeneet. Aloittavatko keskustelun siitä, mikä tuli määrittämään elämää ja kohtaloa. Nostavatko kättä lippaan ja asettuvat muistelemaan, kertomaan. Kulkeeko vanha presidentti valtiomiesten pöytään vai pysähtyykö tarinalle siihen joukkoon, jossa ovat jo Unto, Paavo, Eemeli, Kaino, Viljo ja muut, joiden kaikkien nimiä en muista?

Jälkipolvien on vaikea tietää, mitä kaikkea sodan kokemus opetti, antoi ja vei mukanaan. Vuodet rintamalla, pelko ja huoli tulevasta. Selviytyminen oloissa, joissa ihmisen ei oikeastaan olisi pitänyt edes selvitä. 

Rakensiko tuo aika luottamusta omiin voimiin ja veljien apuun? Oliko se pontimena, kun tammenlehväsukupolvi teki myös rauhan töissä kaikkensa.

Miten ihminen, joka on nähnyt paljon kuolemaa, astuu viimeisestä portista? Onko lähdön hetkessä viimeinen kipu vai sittenkin vapautus, helpotus?

Kun kokoonnumme seuraamaan tasavallan surujuhlaa, mukana ovat myös henkilökohtaiset muistot ja tunteet. Niiden läpi suodattuu nykyhetki.

Suru on ikuinen, muistot yhtä ainutlaatuiset ja arvokkaat, vain mittakaava on toinen. Kuusi vuotta sitten, kevään valoisina päivinä Mumminmökissä valmistauduttiin saattamaan rakasta veteraania viimeiselle matkalle, siunauspäiväksi oli valittu helatorstain jälkeinen perjantai.

Onnellinen se, joka saa elää täyden elämän, täydesti.

Onnellinen se, joka saa lähteä arvokkaasti, tyynesti.