Talvi luovuttaa

Lumen ote kirpoaa, rannat paljastuvat, pälvet laajenevat. 

Mennään kaatamaan koivu, joka kasvaa liian lähellä rantaa. Oksat on helppo kerätä jäältä, viedä odottamaan kesää ja silppuria.

Ulappa elää valossa, valo elää ulapan yllä. 

Pilvet liikkuvat lakeuden päällä, 

kirkkaus ja varjo vuorottelevat. 

Vielä se kantaa, mutta kuinka kauan?

Päivällä aurinko lämmittää kiviä ja talven kohmeisuus alkaa paeta niiden ympäriltä.

Kivien lomaan on kinostunut lunta, jäätynyt ja kinostunut. 

Kivien keskellä sulaa jähmettynyt aallokko.

Rannan tuntumassa näkee, kuinka tuuli on 

viskonut kaikkialle oksia ja lehtiä. 

Kun talvi on lähtenyt, kevättuuli vie roskat mukanaan.

Rantapolulla kohtaa vuodenajat. 

Syksyn lehdet, talven jäänteet, kevätlumen, 

joka kuluttaa vanhan pois.

Maisema on tunne

Maassa, jossa vuodenaikoja on kahdeksan, kaikki ajat eivät satu samaan aikaan kaikkialle. Kotimaanmatkasta voi tulla aikamatka vuodenaikojen välillä.

Tie eteläisen Suomen sulavien lumenriekaleiden keskeltä pohjoiseen vei sakeaan pyryyn ja pakkaseen. Napapiirin pohjoispuolella, Väylän vartta pohjoiseen ja vähitellen alkoi täysi, todellinen talvi. Valkoista lunta niin, ettei näkyvyyttäkään paljon ollut. Ellei aikamatkaa, niin aikamoista matkantekoa.

Seuraavana aamuna kaikki oli niin kuin ei mitenkään muuten olisi voinut ollakaan. Postikorteissa kaikki näyttää aina tältä. Raikas pakkanen, aurinko korkealla heti aamusta ja ladut hiihtäjää varten viimeisteltyinä. Sukset alle ja nenä kohti aurinkoa. Talven parhaat viikot olivat käsillä, laduilla riittää väkeä, ruuhkaksi sitä ei voinut sanoa, mutta hilpeäksi tungokseksi, ainakin hetkittäin.

Latu tekee hiihtäjälle hyvää. Se saa sielun tyyntymään, antaa rytmin liikkeeseen, hengityksen vauhtiin. Katse poimii valkean väylän pienet nähtävyydet, suurten kuusien katveeseen muodostuneet peikonpesät ja naavaisin oksin taivasta harovat puut. Valkoisen lumisen kentän ja sitä reunustavat metsät, korkeana valkoisena hohtavan tunturin.

Aurinkoisesta talvimaisemasta voisi kirjoittaa sadun tai runon, sillä saduissa tai runoissa tunteilla on pääosa. Maisema on ilokseen liikkuvalle tunne. Jos keli ei suosi, tukikohdan sohva ja sauna suosivat, ruokapaikat hemmottelevat.

Etelään palatessa lumet hupenevat silmissä. Ajetaan Väylän vartta ja katsellaan maisemaa Ruotsin puolelta. Tie nousee korkeammalle ja Tornionjoki näyttää majesteettisuutensa. Suomen puolella tie on lähempänä vettä ja Väylää, joen mittasuhteita ei kulkija oivalla.  Avara väylä on paikoin jo sula, valoisaa lunta kaikkialla. Hyvin hoidettuja ruotsalaistaloja pihapiireineen, mutta myös mökkejä, joiden portaille lumi on kinostunut. Kaikissa tuvissa ei talven mittaan ole käyty.

Pohjois-Pohjanmaan lakeuksien yllä viipyi aamun tunteina pilvi. Lumi haihtui ilmaan. Pohjoisen talvi vaihtui kevättalveen, kevättalvi kevääseen.

Kotimaan kulttuuri on koko ajan läsnä, kun kuljetaan etelästä pohjoiseen ja takaisin. Viittoja museoihin, kaupunkeja, paikkoja, joissa kiteytyy suomalaisuuden historia. Mahtipontista tai kipeää, kaikkea kaikille. Matkalainen, jolla on aikataulu ja päämäärä, joutuu painamaan kaasua ja ajamaan ohi.

Oulussa tienviitta vie Teuvo Pakkalan jalanjäljille ja kaupungin keskustaan ajava näkee puutalot, joiden pihoilla Pojat seikkailivat, Paavo Rintalan kertomana ja Mikko Niskasen ja Loirin eläväksi kuvittamina. Suomen keskipisteen vaiheilla ylitetään jäistään vapautuva apea Lamujoki ja mieleen nousee Pentti Haanpään, suuren sanataiturin kohtalo. Maisema on tunne myös siksi, että sen olemukseen liittyy elämää ja kokemuksia, omia ja jaettuja.

Isä, hei!

Isä, hei!

Muistatko, kuinka istuimme keittiön ikkunan ääressä ja katselimme lumisadetta ja tiellä ajavia lumiauroja? Eilen oli taas sellainen ilta, lunta satoi hiljaa, katulamppujen valossa. Aamulla oli niin lämmintä, ettei aura-autoja tarvittu.

Muistatko, kun iltaisin lampun valossa istuimme ja puhelimme tutuista ja elämän varrella vastaan tulleista ihmisistä? Tapasin yhden kaukaisen tutun ihan hiljattain ja huomasin, että sinä olisit ollut se ainoa ihminen, jolle olisin voinut siitä kertoa. 

Eikä meidän olisi tarvinnut selitellä, olisi heti tiedetty ja muistettu. Nämä muut ihmiset, niille pitää taustoittaa ja selittää, ole siinä sitten spontaani.

Muistatko, kuinka me aina yhdessä suunnittelimme syntymäpäiviä ja kuinka odotit veteraaniystäviesi vierailua, yhdessä laulettua Iltahuutoa ja sitä tarinointia, joka täytti pienen tuvan kokonaan. 

Nyt olisi sadas syntymäpäiväsi, varmaan juttua taas riittäisi. Ikätoverien joukko on nopeasti hupenemassa, iltahuudon aika on monella jo tullut.

Muistatko, kun minä olin pieni tyttö ja sain aina turvaa sinun kädestäsi.

Muistoja on niin monta ja tällaisina päivinä ne tulvivat mieleen ja silmiin.

Kiitos, isä.

Isä Jaakon sana ja saarna

Alussa… 

Jaakko Saari valittiin vaaleilla Sammatin kirkkoherraksi ja hän astui virkaansa vuoden 1989 alussa. Kirkkoherra asettui asumaan pappilaan ja pappilan autotalliin asettui keltainen Mersu, jolla Jaakko ehti ajaa miljoona kilometriä. Lähtösaarnan aikaan Mersu oli jo aristokraattinen ja oikukas autovanhus. 

En muista, koska tapasimme ensimmäisen kerran. En muista, millainen se tapaaminen oli, maalla on aina tapana jännittää, kun pitää ajatella kirkkoherran tapaamista ja kruusata hiukan.

Mutta kun tutustuimme paremmin, se oli lähimmäisenrakkautta lähes ensimmäisellä silmäyksellä.  Jaakko Saari on helposti lähestyttävä, joviaali persoonallisuus, joka osaa olla vakava ja joka osaa laskea leikkiä – aina tilanteen mukaan. Jaakko osoittautui myös mainioksi saarnamieheksi.

Sitten…

Toimimme sammattilaisissa järjestöissä – samanaikaisesti, rinnakkain – ja olimme – samaan työryhmään kutsuttuina – mukana kokoamassa pitäjänhistoriaa. 

Jaakko tuli paikkakunnan rientoihin, jatseista Piponius-seuroihin, kannustavana ja rohkaisevana. Juhlittiin Lönnrotia, juhlittiin kirkon 250-vuotista historiaa ja vietettiin Sampojuhlia. Piponius-seuroissa Esa Pethman säesti Lönnrotin virsiä saksofonilla ja Jaakko kokosi nimekkään puhujajoukon.

Jaakko Saarella oli myös toisenlaisia tehtäviä, välillä hän joutui jättämään seurakuntansa sijaisten hoitoon.  Väitöskirjatyötä, asiantuntijatehtäviä. Joskus muistan pohtineeni, olisiko hän sittenkin mieluummin uppoutunut tieteeseen. Ei se niin ollut – viimeistään saarnoja lukiessa kävi selväksi, kuinka tärkeä oma seurakunta uskollisine jäsenineen oli.

Jaakko Saari teki Sammatin seurakunnasta kulttuuriseurakunnan. Hän nousi saarnastuoliin ja puhui voimallisia sanoja. Hän tutki Elias Lönnrotin elämäntyötä ja erityisesti Lönnrotin virsiä. Lönnrotin tavoin hän oli mukana kirkon korjaustyössä, rakentamassa seurakunnalle tulevaisuutta. Työ virsien parissa jatkuu, eläkkeelläkin.

Luottamus…

Kesällä 2016 tapasimme Sampomäellä. Jaakko oli paikalla elämänkumppaninsa Irman kanssa. Jaakko otti puheeksi saarnakokoelman julkaisemisen ja pyysi mukaan työhön. Syksyllä sain haltuuni neljä jykevää mappia, täynnä puheita ja sanaa. Luottamuksen osoitus, josta en halunnut kieltäytyä, vaikka tehtävän laajuus päätä huimasikin.

Kannoin mapit työhuoneelleni, selailin niitä ja selailin, yhä uudelleen. Otin avuksi punaiset, vihreät ja keltaiset post-it –lappuset. Syksyn mittaan kansiot muuttuivat yhä hurjemman näköisiksi, kun saarnaliuskojen reunoilla lepatti värikkäitä lippulappuja, niihin huonolla käsialalla raapustettuna saarnan aihe. Olen aikaisemmin tehnyt joitakin koosteita sellaisista aineistoista, joita ei ole ollut lupa alleviivata tai muuten käsitellä, liimalappusista on tullut minun työmenetelmäni.

Saarnoja riitti, valinnan varaa oli. Samasta teemasta oli tarjolla useita variaatioita, joista saattoi valita koskettavimman, sopivimman. Mutta missä järjestyksessä tekstit pitäisi esittää? Tutustuin kirkkovuoteen kansankirkon verkkosivuilla ja opin, että jokainen kirkkovuosi on omansa, riippuen siitä, miten pääsiäinen vuodenkierrossa asettuu. Aloin vähitellen ymmärtää pyhäpäivien systematiikkaa ja löysin työkalun, jonka avulla sain valitsemani tekstit järkevään järjestykseen. Jokaisella sunnuntailla on oma Raamatun tekstinsä ja jokaisella sunnuntailla on naseva otsikko. Otsikoita on syytä kunnioittaa, sillä niiden avulla lukija voi paikantaa tekstit omaan kirkkovuoteensa.

Saarna ei ole mainos...

Mainonnan suunnittelija tietää kirjoittavansa tekstiä, jota kaikki siihen törmäävät eivät halua lukea – tai eivät ainakaan halua myöntää lukevansa. Jotta teksti houkuttelisi, on kirjainten lomaan rakennettava kiinnekohtia, koukkuja, joihin satunnainen selailija pysähtyy ja tarttuu. 

Se, mikä toimii myyntikirjeessä, ei kuitenkaan toimi saarnassa. Saarnaan ei voi lisätä väliotsikoita eikä hartaustekstiin voi raapustaa reunahuomautuksia KATSO!  Voit voittaa! tai piirtää tähtiä tai nuolia. Silti, saarnankin pitää palkita lukijaansa, saada hänet viihtymään.  

Miten korvata puuttuvat äänenpainot? Ratkaisin tilanteen jaksottamalla tekstiä erottuviin kappaleisiin ja nostin sisällön parhaita virkkeitä esiin tekstipinnasta kursivoinnin avulla. Tekstiä en muuttanut, sillä siihen ei ollut tarvetta. Teksti oli hienoa ja koskettavaa, se oli vain siirrettävä käsikirjoituksesta ladelmaksi, luettavaan muotoon.

Luottamuksen arvoinen?

Saarnavalikoima tai -kokoelma on valmis. Kirjaksi painettuna ja lähdössä maailmalle, lukijoille. Sain tehdä valintoja monien erilaisten tekstien välillä eikä yksikään niistä ollut huono. Valitsin kokonaisuuteen tekstejä, joiden uskoin kestävän aikaa ja monta lukukertaa. Ajankohtaisiin asioihin ja ilmiöihin puuttuvat, sinänsä hyvät tekstit sivuutin, sillä aika vanhentaisi niitä lisää, oli jo ehtinyt vanhentaa.

Kun tavoitteena oli ajattomuus, päivämäärät jätettiin pois kaikista muista paitsi avainteksteistä. Vaalisaarna, tulosaarna, lähtösaarna – ne on määritelty ja niiden kautta määrittyy Jaakko Saaren työ Sammatin sielunpaimenena.

Käsikirjoitus lähti luettavaksi, tehtiin korjauksia ja paino viimeisteli työn. Haikein mielin keräsin punaiset ja keltaiset ja vihreät lappuset tekstisivujen reunoilta, niputin kirjassa käytetyt tekstit omaan mappiinsa ja palautin aineiston sen kirjoittajalle, kunnioittaen.

Isä-Jaakon sana ja saarna  Jaakko Saaren kirja, joka julkaistaan hänen 70-vuotisjuhlassaan. Onnea!

Saarnatekstien kautta olen oppinut tuntemaan syvällisen, oivaltavan ja uskossaan tinkimättömän Kauko Jaakko Kustaa Saaren. Olen ylpeä ja iloinen siitä, että sain tämän tehtävän, kiitollinen siitä.

Kirja on valmis ja nyt on lukijoiden vuoro.

Kiitos, Isä-Jaakko!

Kirmusella, Kalevalanpäivän muistoissa

Suojasää, sumuinen taivas. Ilma on kääntymässä lämpöisen puolelle, mutta latu toimii, vaikka paikoin vettä tirskahteleekin. Edellisten päivien lumisade on silottanut järven pohjoislaidan jäätikköisiä kohtia. Aloitan Kalevalanpäivän viettämisen Kirmusen ladulta.

Lähtöpaikkana on kirkonkylän uimaranta, mistä reitti jatkuu kohti Luhdannokkaa ja Nokkapellon Nokkaa, rantaviivan kaarteita noudatellen, järven ympäri, vastapäivään. Tuttu väylä, tasainen konelatu alla. Se, että sade huomenissa syö ladun, on vielä tulevaisuutta, vielä pelkkä uhka, sääkartoille hahmoteltu.

Kirmuinen, Kirmunen, Kirmusjärvi on Sammatin suurin sisäjärvi, lapsuuteni Järvi.

Myllykylän rantaan ennätettyäni ihmettelen, miten pieni rannan palanen saattoikin riittää koko kylän lapsilauman hauskuudeksi. Aurinkoisina kesäpäivinä lähdettiin Myllykylän rantaan, uitiin ja oltiin rannalla yhdessä kylän lasten kanssa, kerättiin näkinkenkiä, kuunneltiin järven ääniä, aaltojen liikettä kallioista rantaa vasten.

Lapsuuden uimakaverit ovat aikuisia, isoja ihmisiä, useimmat elämänsä ruuhkissa, omilla teillään, Niemisen poikien autoja sentään näkee välillä kylällä. Niitä pitkiä tummakutrisia poikia oli monta enkä minä oppinut koskaan tietämään, kuka oli kuka, mutta Niemisen pojiksi ne helposti tunnisti – ja tunnistaa yhä.

Kirmusen rantaan on rakennettu mökkejä, enemmän kuin tekee mieli laskea. Tämä on haluttua seutua, lyhyen matkan päässä pääkaupungista, palveluja sopivasti lähellä. Rannan lähellä riittää pieniä tupia, komeita pytinkejä, tasakattoja, harjakattoja, piskuisia piharakennuksia. Vakituisia asumuksia ja lomapaikkoja. 

Lehdettömien puiden aikaan ladulta näkee rannalle asti ja samalla voi muistella aikaa, jolloin oli sallittua rakentaa melkein vesirajaan, osittain jopa veden päälle. Mökkinaapurit tuntevat toisensa ja on hyvä tunteakin, yhdessä pidetään huolta kesäpesistä ja valvotaan rauhaa. Vanhimmat mökeistä tuskin ovat talviasuttavia, ne ovat kesämökkejä eikä täyden palvelun vapaa-ajan asuntoja.

Kalevalanpäivän himmeän taivaan alla mietin, miten Kirmusjärvi liittyy Lönnrotiin – yksi professorin perheen kesäasunnoista, Mikkola tai Mikola lienee lähinnä paitsi Kirmusta, myös Silmeen lampea. Suurmiehellä on ollut suhde näihin järviin, tuskin on sattumaa, että hän halusi eläkepäivinään olla lapsuutensa maisemassa. Kuinka kaukana Haarjärvi tai Paikkari on ollut Kirmusesta, ennen liikennevälineiden aikaa? Oli totuttu kulkemaan ja askeltamaan – tuskin matkat niin pitkiltä tuntuivat.

Kirmunen on Eeva Joenpellon kotijärvi. Lapsuudenkoti, kauppa on kylätien varrella, kirjailijan piilopaikka ja työhuone rannan rauhassa. Eeva Joenpelto säilytti sammattilaisuutensa, palasi lapsuuden maisemiin ja kirjoitti täällä komeimmat teoksensa. Lukijana voi vain hämmästellä sitä, miten taitavasti hän osasi tunnistaa ihmistensä piirteet ja kuvata kohtalot.  

Ne, jotka tulivat Sammattiin Lönnrotin maineen innostamina, rakensivat tupansa järvien rantaan. Tuulentuvan huvilassa, korkealla mäellä  Reino Silvanto kirjoitti Sammatin historiaa. Lehtiniemen puiden katveessa on taiteen ja tieteen tyyssija: Martti Haavio muuttui P. Mustapääksi kaislaisia rantoja samotessaan. Haavion perheen kesäiseen elämään Sammatissa voi tutustua Katarina Eskolan ja Satu Koskimiehen tekstien kautta. 50-luvun tyttöjen kirje- ja  päiväkirjasikermät ovat täynnä aurinkoista ajankuvaa.

Kirmusjärvi on sen liepeillä eläneille todellinen Tarinain lähde, niin kuin Aale Tynni on järven sielun tiivistänyt. Aale Tynnin säkeissä soi järven kauneus ja valo, mutta myös suru ja syksyinen, rantapuita riepottava tuuli.

Sammattilaiset ja Sammattiin sitoutuneet kirjoittajat ovat kirjoittaneet Sammatista, ellei nimeltä, niin tunnistettavasti, tekstien takaa kuultavat tutut maisemat, kumpuilevan maaston rytmi ja peltoaukeiden levollinen hengitys. Kirmusen rannalla on monta muistamisen paikkaa. Montako järveä meillä suomalaisilla on, joiden rantoihin tutustuminen on samalla matka kansakunnan kulttuurihistoriaan – itse tunnen parhaiten Kirmusjärven.

Kun Kalevalanpäivä kääntyy iltaan, olen mukana sammattilaisten perinteisessä juhlassa. Ja kesken kaiken soitannon huomaan miettiväni, olisiko juhlakansaa pitänyt sittenkin  kannustaa suksille, työntämään sauvoillaan vauhtia ja kiertämään yhdessä kaikki järven mutkat ja sopukat. Opastetun hiihtoretken aikana olisi voitu kuulla reittiselostus ladun varrelle asettuvista kulttuurikohteista, raikas tuuli tuntunut kasvoilla ja katsoja olisi ollut jokaisella aistillaan mukana elämyksessä.

Suomi täyttää sata vuotta ja parhaat juhlaperinteet vieläkin enemmän. Jos juhla on perinne, tarkoittaako se, että se pitää viettää aina samalla tavalla, vanhan kaavan mukaan?

Muistoista jää päällimmäiseksi raikas tuuli…