Mitä minä tiedän Itä-Saksasta ja Amerikasta ja …

Historian solmukohta

Silloin, kun kävin siellä, oli painostava, ukkosta lupaava helle. Sain pullealta univormupukuiselta tullivirkailijalta nuhteet katukauppiaalta ostetusta sateenvarjostani, ei sellaista olisi saanut Itä-Berliiniin ottaa mukaan.

Silloin, kun kävin siellä, sen nimi oli Neuvostoliitto. Siellä puhuttiin venäjää ja oltiin enimmäkseen venäläisiä. Oli talvi, kaikilla paksut palttoot.

Silloin, kun kävin Amerikassa, sen nimi oli  ja on vieläkin Yhdysvallat. Siellä puhuttiin englantia ja oltiin kaikenlaisia amerikkalaisia. Siellä oli kesä, hepeneitä jos jonkinmoisia.

Silloin kun kävin…  ja silloin… ja silloin…   Pitäisikin taas lähteä matkalle.

Mitä me tiedämme Venäjästä, ja tästä uudesta Amerikasta, joka alkoi äsken.

Jos uskoo televisiosarjoja, Amerikassa joka ilta on joku ihmisparka joutuu sarja- tai kertamurhaajan uhriksi. Onneksi on poliiseja, jotka oitis kiitävät paikalle. Pillit soivat, rautaa menee lyttyyn ja taloja kaatuu, muutama sivullinen saa lopullisen rökityksen, mutta rikokset selviävät. Saksassa kuollaan vähemmän, mutta kauniimmin, kaikkein vähiten Venäjällä…  Viime aikoina on Pohjoismaissakin alettu kuolla enemmän ja julkisemmin.  Vai olisiko se sittenkin niin, että televisiosarjat ovat kauppatavaraa ja kuolema jonkinlaista viihdettä ja että todellisuus on jotain, paljon elävämpää ja olevampaa.

Mitä me siis oikeasti tiedämme? Mistään maasta?

Ihan aina kun ei ymmärrä näitä kotimaisten poliitikkojen aivoituksiakaan. Näillä vuosirenkailla, tällä veronmaksukokemuksella ja julkisten palvelujen asiakkuuskokemuksella luulisi jo jotain hoksaavansa, mutta kun ei. Logiikka ei aina löydy.

Tunnen kaikki suomalaiset vuodenajat, saksalaisistakin muutaman. Tunnen ruotsalaista työelämää kolmen kuukauden kokemuksen verran, tunnen sveitsiläisten hoitolaitosten ajatusmaailmaa. Vuosien, vuosikymmenten takaa. Se ei ole paljon, yleistietoa ajatellen. Se tosin on pääomaa, mutta sen merkitys hupenee vauhdilla, ainakin, jos ajatellaan, että kaikki tieto entisestä auttaisi ymmärtämään jonkun maan nykytodellisuutta.

Matkoilta kertyy aina pääomaa, sillä jokainen matka ja työkomennus ja muu poikkeama rutiinista on antanut omat oppinsa. Maailmalla oppii tuntemaan itseään, valitettavasti toisinaan enemmän itseään kuin muita. Muita olisi mukava oppia tuntemaan enemmänkin.

Jotta tietäisi, mitä maailmalla ajatellaan, pitäisi pystyä asumaan ja olemaan läsnä monessa maassa samanaikaisesti, pystyä lukemaan ajatuksia monella eri kielellä ja lukemaan päivän lehdet ainakin viitenä eri kieliversiona. Ja minulle tekee päivän lehtikin välillä tiukan tukalaa.

Se, mitä minä tiedän eri maiden tilanteista ja tapahtumista, on kuulopuhetta ja suodatettua ja tulkittua. Minä istun työpöytäni ääressä, luen ruudulta, lehdestä, kirjasta ja katson televisiosta. Minä olen useimmiten täysin läsnä vain omassa todellisuudessani.

Ja juuri siksi tarvitsen tiedotusvälineitä. Minulle ne ovat tärkeitä ikkunoita maailmaan. Mieluiten sellaisia ikkunoita, jotka tulkitsevat maailmaa ja sen tapahtumia puolueettomasti, antavat tietoa, vaikka se ei olisikaan aina tiedottajan mielen mukaista. Haluan päivittää sen, minkä itsekin tiedän aikansa eläneeksi. Haluan oikeata tietoa.

Röyhkeä öykkäri on kiinni vallan kahvassa. Öykkäreistä tuskin koskaan tulee pulaa. Lajivalikoima on laaja ja lisääntyy koko ajan. Toivotaan, että maailma tasii.

Toivon silti, että tiedotusvälineet säilyttäisivät asiallisen asenteensa ja raportoisivat öykkärien tempauksista ilman, että omat vahvat tunteet sotketaan peliin. Osaan tuohtua niistä tempuista ihan ilman apuakin. Todellisella tiedolla on käyttöarvoa, vaikka se ei viihdytäkään.

Toivon myös, että tärkeät puheet tulkattaisiin tai tekstitettäisiin tai niiden sisällöstä ja esittäjistä kerrottaisiin. Toimittajien smalltalk ja juoruilu ei kuulu maailmanhistorian käännekohtiin. Jos uuden vallanpitäjän puolesta luetaan rukous, sen ajaksi voi hyviä tapoja noudattaen hiljentyä.

-  Ja niin, se sateenvarjo? Itä-Berliinissä ei satanut. Suomessa satoi, avasin varjoni. Sitten en enää saanut sitä suljettua. Huteraa tekoa. Itä-Berliini oli lujempi, mutta ei sekään ikuinen.

”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.”

Muistan hänen hahmonsa jo kaukaa. Lapsuuden kesien etäisen, pitkän ja tyylikkään, aina upeasti pukeutuneen kirjailijan, jonka isä tunsi ja tiesi. Eeva Joenpelto, kauppiaan Eeva, niin kuin vanhat kyläläiset sanoivat.

Tajusin vasta hiljan, kuinka Eeva Joenpelto oli aloittanut kirjailijanuransa jo ennen minun syntymääni. Vuosikymmenten aikana syntyi mahtava tuotanto.

Ensimmäinen kirja, jonka luin ja josta tiesin, että se kertoi lapsuudenmaisemasta, Myllykylästä, oli Ralli. Kun tavailin sivuja, näin edessäni Myllykylän koulun, Myllyojan yli vievän sillan, kylän peltoaukean. Pienen tytön ja koiran, jollaisen itsekin olisin tahtonut. Taitekattoisen valkean talon, jossa oli kauppa ja perheen koti ja jonka yläpuolelle, mäenrinteeseen myöhemmin nousi Vares-Kantola. Silloin, lapsena, paikkaa ei edes kunnolla hahmottanut, pelkkä kaistale mäensyrjää. Toisella puolen tietä oli pieni hirsikömmänä, jossa naapurin kanat asustivat ja josta ne välillä taapersivat tielle, mutta autoja liikkui ennen niin harvoin, ettei kanoilla mitään oikeaa vaaraa ollut.

Kerran kävimme serkkuni kanssa Joenpellon kaupassa, joka oli silloin varmaan toimi jo viimeisiä aikojaan. Anni Joenpelto myi meille kotitekoisen näköiset nekut ja selvitti siinä kaupanteon lomassa, kenen tyttöjä, mistä ja miksi.

Tutummaksi Eeva Joenpellon taide tuli vasta lukiovuosina. Lohja-sarjan ilmestyessä olin aikuinen. Luin aikaisempia kirjoja, haalin niitä hyllyyni, epäsystemaattisesti, mutta kuitenkin. Tuntui tärkeältä omistaa kirjat, sillä niihin tuli aina välillä palattua.  Anoppi otti tavakseen antaa aina uusimman Joenpellon joululahjaksi, sitä alkoi odottaa. Niinä vuosina, jolloin Eeva ei julkaissut, oli kuulemma ankarasti mietittävä, mitä lahjaksi.

Myöhemmin, Sammattiseuran aikana opin tuntemaan julkisemman Eeva Joenpellon. Jos työ oli vaiheessa, kirjailija ei juuri talostaan poistunut, kun kirja oli maailmalla, hän tuli kutsuttaessa seuran tapahtumiin, esiintyi ja osallistui. Hieman etäisenä, arvonsa tuntevana, mutta silti, myös sydämellisenä.

Joskus mietin, millaista kirjailijan elämä on. Keskustelua kuviteltujen henkilöiden kanssa, todellisten kohtaloiden suodattamista kirjan hahmoiksi, tekstin hiomista yhä uusiksi versioiksi, viimeistelemistä, tiivistämistä, kunnes on pakko päästää irti ja antaa työ painoon. Kirjoituskoneen paukuttamista, niin että hartiat ja ranteet väsyivät. Yksinäisiä päiviä, iltoja, varmaan öitäkin. Tuskin aina helppoa.

Tulokset ovat komeita, paikallishistoriaa, uusmaalaisia ihmisiä ja heidän kohtaloitaan, eloisalla kielellä kirjoitettuja kirjoja. Aika on ainoa mitta, oli kirjailija sanonut. Teokset ovat kestäneet, erinomaisesti.

Eeva Joenpellon elämän kiintopisteitä ovat olleet Helsinki ja Sammatti. Helsingissä olivat  perhe, kustantaja ja ammattilaisten lähipiiri. Kotiseudulleen, Sammattiin hän palasi kesäisin, lapsuudenkodin lähelle työskentelemään, myöhemmin, Vares-Kantolan talon valmistuttua, pysyvästi asumaan.

Eeva Joenpelto kirjoitti vuosina 1946–2000 yhteensä 27 proosateosta sekä näytelmän Liian suuria asioita (1968). Eeva Joenpelto on kiistatta klassikko. Hänen kirjojensa vahvuuksia ovat tarkkaan taustoitetut miljöökuvaukset ja eläviksi piirretyt kohtalot. Hänen pääteoksensa on vuosina 1974-1980 ilmestynyt neliosainen Lohja-sarja, lavea panoraama uusmaalaisen kauppalan kehittymisestä ja sen ihmiskohtaloista. Vuonna 1994 ilmestynyt Tuomari Müller, hieno mies sai Finlandia-palkinnon.

Reijo Solantien väitöskirjassa Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa viitataan Kaakerholman kaupunki -kirjassa kuvattuun oraiden katsastamiseen. Eeva Joenpellon teksti on tieteellisen tarkkaa. Kirjailija on nähnyt vaivaa ajankuvaa ja historiallista viitekehystä rakentaessaan, sama tarkkuus säilyy teksteissä loppuun asti. 

Kun Salme Hänninen levittää pöytään langettipistoin kirjaillun pöytäliinan, kirjailija on tarkkaan tiennyt, millaisesta käsityöstä on kyse, millaista vaivannäköä sen aikaansaaminen oli vaatinut.

Omien teostensa ohelle Eeva Joenpelto suomensi, kirjoitti esseitä ja artikkeleita.

Eeva Joenpelto korosti aina kirjallisuuden merkitystä ja kulttuurin arvoa. Hän toimi aktiivisesti muun muassa Suomen Kirjailijaliitossa ja Suomen PEN-klubissa ja oli pitkään taiteilija-apurahoista päättävän Valtion kirjallisuustoimikunnan jäsen. Tässä tehtävässä hän luki lähes kaiken Suomessa ilmestyneet kaunokirjallisuuden, samalla hän seurasi tiiviisti kansainvälisen kirjallisuuden kenttää. Eeva Joenpelto -palkintoa suomalaista kirjallisuutta inspiroineelle kansainväliselle kirjailijalle jaettiin vuosina 1988–2004. 

Kirjallisuuden ja kirjailijoiden asema olivat hänelle läheisiä ja tärkeitä. Jälkisäädöksellään Eeva Joenpelto luovutti Sammatin kotinsa, Vares-Kantolan kirjailijaresidenssiksi.

Vares-Kantola on WSOY:n kirjallisuussäätiön hallussa. Talo voidaan luovuttaa pitkää proosaa kirjoittavan kirjailijan käyttöön, kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Kirjailijakodissa ovat vuodesta 2005 alkaen asuneet ja työskennelleet Tuomas Kyrö, Katja Kettu, Aki ja Milla Ollikainen. Tällä hetkellä talo on Maritta Lintusen käytössä. Vares-Kantolan kirjailijat ovat menestyneet, he ovat siellä kirjoittaneet läpimurtoteoksensa. Joenpellon talossa kirjoitetaan elinvoimaista sanataidetta, siellä ovat syntyneet niin Mielensäpahoittajan kuin Kätilönkin hahmot, lisää on varmasti tulossa.

Sammattilaisten hanke Eeva Joenpelto –seuran perustamiseksi toteutuu lauantaina 11.2.2017. Seuran ansiosta avautuu mahdollisuus koota Eeva Joenpeltoon liittyvää tietoa ja aineistoa, kaikkien kiinnostuneiden käytettävissä oleville  verkkosivuille. Seura voi ohjata ja kannustaa harrastajia ja tutkijoita tiedon ääreen ja yhteyksiin toisten samanhenkisten kanssa. Tutkimuksia tuskin seuran nimissä tuskin ainakaan alussa julkaistaan, mutta on tärkeää jakaa  tietoa tutkimushankkeista ja muista tapahtumista. Kuinka seuran tavoitteet toteutuvat, sen näyttää aika, sillä edelleenkin se lienee ainoa luotettava mitta.

Perustettavan nimikkoseuran puheenjohtajaksi on lupautunut Katja Kettu, joka on lahjakkaimpia prosaistejamme. Hän on kertonut viihtyneensä Vares-Kantolan ilmapiirissä. Talo, Eeva Joenpellon laaja kirjasto ja työrauha Sammatin maisemissa ovat jääneet mieleen.

Perinne jatkuu, työhuoneen valo ei sammu. Vares-Kantolan kirjailijat ovat voimavara, myös sammattilaisille.

Viime suvena Vaahterateatteri esitti dramatisoinnin Lohja-sarjan ensimmäisestä osasta, Vetää kaikista ovista. Näytelmän avainhahmoja on punaleski Tilda Grönroos, Gröönruuska, joka vahvalla uusmaalaisella murteella kertoo elämästään.  ”Mut sit tuli semmottii asjoi, et multakokkaranakin ne viäl muistaa.”

Eeva Joenpelto –seuran perustava kokous järjestetään Sammatissa,  Sampaalassa lauantaina 11. helmikuuta kello 15.00. Kokous on kaikille kiinnostuneille avoin. 

Tervetuloa!

Gröönruuskakin on luvannut tulla.

Seuran verkkosivut ovat osittain jo valmiit:

https://eevajoenpeltoseura.wordpress.com/

Eeva Joenpellon  (17.6.1921–28.1.2004) teokset 

Seitsemän päivää (1946), salanimellä Eeva Helle

Tulee sittenkin päivä... (1950), salanimellä Eeva Autere

Kaakerholman kaupunki (1950)

Veljen varjo (1951)

Johannes vain (1952)

Kivi palaa (1953)

Neito kulkee vetten päällä (1955)

Missä lintuset laulaa (1957)

Ralli (1959)

Syyskesä (1960)

Kipinöivät vuodet (1961)

Naisten kesken (1962)

Viisaat istuvat varjossa (1964)

Ritari metsien pimennosta (1966)

Halusit tai et (1969)

Vesissä toinen silmä (1971), mukana Kirjojen Suomi –valikoimassa

Vetää kaikista ovista (1974), Lohja-sarjan 1. osa

Kuin kekäle kädessä (1976), Lohja-sarjan 2. osa

Sataa suolaista vettä (1978), Lohja-sarjan 3. osa

Eteisiin ja kynnyksille (1980), Lohja-sarjan 4. osa

Elämän rouva, rouva Glad (1982)

Rikas ja kunniallinen (1984)

Jottei varjos haalistu (1986)

Ei ryppyä, ei tahraa (1989)

Avoin, hellä ja katumaton (1991)

Tuomari Müller, hieno mies (1994), Finlandia-palkinnolla palkittu^[8].

Uskomattomia uhrauksia (2000)

Liian suuria asioita (1968, näytelmä)

Elämäkerrat

Tiina Mahlamäki: Kuinka elää ihmisiksi, Eeva Joenpellon kirjailijamuotokuva, SKS   2009

Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto, WSOY 2015