Katselen puun yli ulos

Juuri näin ei saisi otsikoida: plagioida edesmennyttä runoilijaa. Anteeksi, mutta en voinut vastustaa kiusausta.

Viidennessä kerroksessa sitä on puiden latvojen tasalla tai yläpuolella. Voi katsella puiden yli kauas tai seurata, kuinka tilhipalvi laskeutuu pihapuun latvaoksille. Oksat ovat kuuraiset, talvi on huolellisesti ripotellut valkoisen peittonsa kaikkialle.

Ennen vanhaan asuttiin entisessä kauppalassa, siinä, josta oli lainsäädännön muuttuessa tullut virallisesti oikea kaupunki. Kuntamuodon muutos ei koskaan ollut ulottunut paikalle juurtuneiden asukkaiden sielunelämään. Kun puhuttiin Kaupungista, tarkoitettiin suurempaa Kaupunkia, jonka kylkeen kauppala oli teollisuutensa ansiosta kasvanut.

Jos kysyi kauppalan asukkaalta, mikä oli kotipaikan paras piirre, vastausvaihtoehtoja oli kolme. Vähemmän varakkaat sanoivat: täältä pääsee neljä kertaa tunnissa onnikalla Kaupunkiin. Varakkaampien mielestä hienoa oli se, että Kaupunki oli viidentoista kilometrin päässä. Kaikkein rikkaimmat tai edistyksellisemmät olivat sitä mieltä, että mainiointa oli se, että moottoritietä pääsi niin nopeasti Kaupunkiin.

Radan varteen muutettuamme kyselin samoja kysymyksiä. Auto oli muuttunut junaksi. ”Täältä pääsee jopa kuusi kertaa tunnissa Kaupunkiin.”  ”Täältä on vain parikymmentä minuuttia junalla Kaupungin keskustaan.”  Sosioekonomista asemaansa korostivat ne, joiden mielestä parasta oli parinkymmenen minuutin taksimatkan päässä oleva lentokenttä ja sieltä avautuva maailma.  Kaupunki ei ollut se sama Kaupunki, mutta asetelma oli. Pieni kaupunki ei ollut kaupunki, Kaupunki oli toisaalla, tavoiteltu iso Kaupunki.

Kun saman kysymyksen esittää maalla, vastaus on erilainen eikä yhtä arvattava. ”Täällä on mukava olla.”  ”Täällä on rauhallista ja mukavia ihmisiä.” ”Tänne on helppo tulla olemaan.” Niinpä. Mikä se sellainen paikka oikeasti on, jonka tärkein vetovoimatekijä on se, että sieltä pääsee helposti pois? Eikö paikkakunnan paras puoli olekin se, että siellä viihtyy?

Kaupungin ikkunasta näkee enemmän ihmisiä kuin maalla, mutta jos maalla viimeistään joka toinen on tuttu tai hyvänpäiväntuttu, kaupungissa eivät persoonat erotu. Pikkutenavat taapertavat kouluun, isommat koltiaiset lorvehtivat samaan rakennukseen. Aikuisilla on kiire

töihin.

Keskikokoiset koirat ulkoiluttavat tarmokkaasti henkilökuntaansa, askeltavat edellä ja vetävät isäntää tai emäntää vauhtiin. Emännät ja isännät ulkoiluttavat niitä koiria, jotka ovat omaksuneet seurailijan roolin, ne tulevat muutaman askeleen verran perässä, kun ihminen astelee edellä. Sitten ovat vielä kääpiösnautserit ja muut puolivillit pikkuvilkastukset, jotka ovat milloin edellä, milloin sivulla tai perässä, riippuen siitä, millaisia hajuja ja houkutuksia polun varrelle on tupsahdellut. 

Koirien sähköpostijärjestelmä on ikiaikainen ja aina yhtä haukuttavan koukuttava. Pikkuhaukkujan matkanteko sujuisi mainiosti ilman ihmistäkin, mutta kaupunkioloissa viisainkaan nelijalkainen ei saa olla vapaana, vaan joutuu noudattamaan ulkoiluttajansa laatimaa reittisuunnitelmaa.

Illalla omakotialueelle syttyvät katulamput, talvikaudella niiden tehoa täydentävät valaistut kuuset ja muut valoilmiöt. Jos on iltamyöhällä katsellut englantilaisia rikossarjoja, näitä bänksejä tai gentlyjä, voi omakotialueen hiljaisia katuja silmäillessään eläytyä kauhutunnelmaan ja ajatella, että siellä se uinuu, mummonraiskaajankuja pettävässä tyvenessään. Eikä vaadi kauhean suurta mielikuvitusta kuvitella seuraavaa aamua, kun kroonisesti krapulaisen näköinen, nukkavieru komisario seisoo kiukkuisena tapahtumapaikalla.

Todellisuus on onneksi ihan muuta. Mukavalla pikkukadulla risteilee korkeintaan lumiaura tai lakaisukone, aamuisen työmatkaliikenteen lomassa.

Illalla, jos on kirkas taivas, iltatähti syttyy pohjoiselle taivaalle. Sen ohi lentää toisinaan lentokone, valot vilkkuen. Junien valonauhat liukuvat maiseman laidalla, menossa tai tulossa. Katuvalot ulottuvat korkealle, yölläkään ei tule täysin pimeää.

Kymmenet tähdet, jotka joka ilta koristavat kotipuiden latvoja, niitä näkee vain maalla. Maisemalla on voimatekijänsä, kaikkialla.

Hyvää Uutta Vuotta, lukijani!

Joulu oli taas ovela

Ennen vanhaan joulun pyhät vietettiin pyhinä. Rauhoituttiin, oltiin yhdessä, hiljennyttiin ja lopulta tavattiin tuttavia. Tapaninpäivän iltana postiluukkuun ilmestyi ensimmäinen mainos ilotulitteista. Nyt niitä alkoi sinkoilla jo aatonaattona. Joulu on ollut ovela – vai oliko se sittenkin kauppamies, joka kävi ovella?

Koko syksyn naistenlehdet hehkuttivat tavaroista luopumista ja komeroiden raivaamista. Sitten alkoi laatukeskustelu, sillä mikä voisikaan olla järkevämpää kuin harkittujen, hyvälaatuisten tuotteiden hankkiminen. Ja tottahan pukinkontti nyt ainakin pitää täyttää hempeillä ja hellyttävillä, ihanan turhilla esineillä. Lahjat voi pakata kierrätyskelpoisesti ja samalla halpuuttaa antimensa arkisiksi. Vanhanaikainen emäntä voisi kuvitella, että siinäpä se oli, mutta eipäs ollutkaan. Joulupäivän ykkösuutisena ovat muotibloggareiden kootut alennusmyyntivinkit. Joulu on taas ollut ovela – vai onko se edelleenkin se katala kauppamies?

Suomalainen joulu on ainutlaatuinen perinteineen ja tuttuine seremonioineen. Mutta tarvitaan vain yksi naapurimaan bulevardilehden – luultavasti kieli oikein isosti poskessa – laadittu uutinen tai analyysi suomalaisen joulunvieton kamaluudesta, kun koko kansa jo hermostuu ja hiiltyy. Niin että mitä ne oikein luulevat olevansa? Tärkeämpää olisi katsoa peiliin, naurahtaa hyväntahtoisesti naapureille ja viettää joulua ilman itsetunto-ongelmia. Joulu on ovela – se nostaa kansalliset traumat ja ikiaikaisen alemmuudentunnon esiin, mutta ainakin se yrittää saada kansakunnan ryhdistäytymään, ihan omin voimin.

Joululauluja soitettiin radiossa ennen vain jouluna. Kummasti se muutaman tutun laulun repertoaari riitti kattamaan kansan tarpeet. Nyt joulutingeltangel helisee ja kilisee marraskuusta asti. Helisee ja kilisee, antaa sähäkkää rytmiä askelille kaupassa ja markkinoilla. Joulu soi kansainvälisesti ja kun englantilaisilla on ’one-horse-open-sleigh’, me suomalaiset tyydymme pelkkään nelikirjaimiseen rekeen. Joulu on aika ovela – mitä enemmän jouluiskelmiä tulee, sitä tiukemmin sielu tarttuu vanhoihin, kotoisiin säveliin. Niihin, joissa on paitsi melodiaa, myös sisältöä.

Jouluvirren aikana, kun koko seurakunta veisaa hartaana tuttuja sanoja, sielu liikuttuu ja sykähtää. Kuuntelen virttä, kuuntelen tekstiä, joka toisaalta tulkitsee tarkkaan Martti Lutherin ajatuksia, toisaalta suomentajansa elämän ankaria kokemuksia. Miten vaatimattomilla apuvälineillä, mahdollisesti vain muutaman sanakirjan turvin, tämä teksti on laadittu. Miten paljon se silti tavoittaa, yhä edelleenkin. Joulu on ovela – se pakottaa peruskysymyksien ääreen, antaa ajatuksille kiinnekohtia.

Aika ovela juttu, koko joulu. Viikkojen touhu ja valmistelu – ja sitten, PUM ja POKS. Kun jouluateria on syöty ja paketit avattu, arki kurottautuu esiin ja haluaa jo kurkistaa olkapään yli.

Ovela juttu, mutta kaikkeen ei pidä suostua. Pyhiä on vielä, ja välipäiviä. Oikein ovela viettää ne juuri niin kuin itse haluaa – pyhinä. Luulen tietäväni, että se on joulunkin tavoite. 

Joulun rauhaa

Muistatko vielä

Valkean peiton

Peltojen yllä,

Metsien sylissä?

Muistatko vielä

Lämpöisen tuvan,

Joulua tuoksuu

Parhaimmat herkut.

Muistatko vielä

Kultaiset pallot,

Hopeanauhat,

Lempeän valon?

Muistatko vielä

Toiveiden hetket

Viipyvän, viipyvän

Odotuksen?

Muistatko vielä,

Kun lahjana lapsi

Maailmaan saapui,

Lahjoja tuoden?

Muistatko vielä,

Kun enkeliäänin

Laulu soi meille

Holvien alla!

Muistat sä varmaan

Joulusi parhaan!

Se tuttuna palaa,

Uutena loistaa!

Juhla, taivainen

Puhtaimmat siivet

Puhtoisin viesti

Taivainen laulu.

Sydämen avaa

Sanoma rakkain

Taivainen lahja.

Ennustus tuttu

Todeksi muuttuu

Taivainen joulu.

Sielujen tiellä

Yksin ei kukaan

Taivainen turva.